20.1.2007

Spinal Tapin esikuvat, osa 1


Joulun alla osui silmään Kalle Anttilan myymälässä kirjapaketti, johon oli sopivasti koottu nuoruusvuosien raskaan sarjan orkesterien bändielämäkertoja viisi ketaletta. Led Zep -kirja oli pitänyt jo pitkään lukea, mutta ne muutkin kiinnostivat, eikä hinta ollut kuin pahainen 15 €. Se tuntui mainiolta autoeroottiselta lahjalta.

Parissa viikossa paketti tuli luettua läpi, aika ohimennen, mutta ajattelin kirjoittaa nuista pari sanaa.


How Black was our Sabbath (Graham Wright & David Tangye, 2004)
Black Sabbathin 70-luvun roudareina sekä rumpali Bill Wardin ja laulaja Ozzy Osbournen hlökohtaisina assistantteina toimineet Wright ja Tangye kirjasivat muistojaan rankasta kiertämisestä ynnä sekavista hotelli-, studio- ja kotioloista. Alkuun on koottu asiallinen, lyhyehkö kertaus nuoruusvuosista, bändin perustamisvaiheista, levynteosta ja noususta suosioon.

Mielenkiintoisinta: kuvaukset piisien tekemisestä ja työnjaosta; alkuperäisten jäsenten tiukka yhteishenki ja ystävyys, jota vuosien rundaus, paineet ja huimausaineiden käyttö alkoivat nakertaa; raskaimmat hölmöilyt ja käytännön pilat. Sujuvaa luettavaa, 237 sivua.


Aerosmith: What It Takes (Dave Bowler & Bryan Dray, 1997)
Ilmeisesti brittiläinen Bowler on perehtynyt jenkkibändi Aerosmithiin lähinnä lehtijuttujen pohjalta, mutta kokoaa tiiviin kertauksen vaiheista. Painottaa musiikkia fiksusti, mutta väkisinkin puuttuu myös "Toxic Twinsin" ja kumppanien tolkuttomaan päihdekierteeseen.

Mielenkiintoisinta: alkuvaiheet New Hampshiressa, vaikuttajat, bändin perustaminen; rankka treenaus, ekat levyt ja rundaus; laulajaego Steven Tylerin ja kitaraässä Joe Perryn vastakkaiset luonteet ja keskinäinen kilpailu; romahdus 70-luvun lopulla ja ylläripaluu ilman huimausaineita 1986. Asiallinen kiteytys, diskografia, 137 sivua.


Highway To Hell - The Life & Times of AC/DC Legend Bon Scott (Clinton Walker, 1994)
Aussitoimittaja Walker laati elokuvakäsikirjoitusta Scottin tarinasta, mutta AC/DC:n kappaleiden oikeudet omistava Alberts ei lähtenyt mukaan, jolloin aiheesta syntyi kirja. Aussiskenestä irtoaa paljon uutta tietoa 60- ja 70-luvuilta poppihommista hippihörhöilyyn ja yrityksiin valloittaa Englantia. Eiskadeiskan skottiytimen alkuvaiheet esillä mielenkiintoisesti, kun kitaraveljekset Malcolm ja Angus Young tekevät piisejä, isoveljensä George tuottaa ja Bon Scott sanoittaa. Sakkia pyörii muuten mukana kuin Tolstoin romaanissa.

Mielenkiintoisinta: Scottin alkuvaiheet rumpalina The Spektorsissa n. 1965; ekat singlet 1967 Valentinesin kanssa, jolle Easybeatsin Vanda/Young tekaisi pari kappaletta; "Australian paras" bändi Fraternity, joka nikeltyi hippikommuunipuuhailuun; Lontoossa 1972-73 Fraternityn/Fangin kanssa, mm. Geordien (laulajana Brian Johnson) lämppärinä; paluu maitojunalla, paha moottoripyöräonnettomuus; AC/DC:n laulajaksi 1974 Rod Evansin tilalle; orastava menestys ja lähtö Englantiin; 7 vankkaa älpeetä; bonskottasi liikaa, kuoli oksennukseensa auton takapenkille 19. 2. 1980. Läpikotainen selvitys vaimokkeita, vanhoja bändikavereita, ystäviä ja perhettä myöten (väkeä piisaa). Hyvä discografia, 324 sivua.


Ähh, ei jaksa enää, tulee selailtua niin paljon. Saatan palata aiheeseen, jos vielä Status Quosta jaksaisi jotain raapustaa ja sitten tulisi peliin Zeppeliin. Onhan se merkillistä, kuinka rokväki jaksoi tempoa 70-luvulla runsaasti kaikkea, minkä toivoi nuppia sekoittavan.
Ei Spinal Tap kauas puusta putoa, vaikka onkin lastenversio sikäli, että huumehet ja bändärit ovat paljon vähäisemmässä osassa kuin näissä kirjoissa. Tai siis, niitä ei yhtä suoraan sormella osoitella…

6 kommenttia:

kervå kirjoitti...

Ha-ha-ha-hassua. Mä olen tuossa lueskellut tuota Zeppeliinikirjaa hitaahkosti eräässsä pienessä huoneessa istuskellessani. Eräs kaverini osti tuon setin Lontoosta muistaakseni viidellä punnalla ja antoi Zepun mulle, koska ei kuulemma kiinnosta.

Toistaiseksi hihaan on tarttunut vain yksi törkeä asiavirhe, josta on pakko postata jahka löydän kamerani... Muutoin kirja on hieman hohhoijaa osastoa. Bändärit sitäsuntätä, fanit mellakoi, neroja blaablaa...

varapygmi kirjoitti...

Jaa? Sen luin ekana jo jouluna, en lonkalta muista huomanneeni törkeää asiavirhettä, mut kiinnostaahan ne aina.
Sensaationhaku ei ou se, mikä mua kiinnosti, koko paketti iski johonkin nostalgiahermoon.

Ohari kirjoitti...

Oon aktiivisesti vältellyt ja suoranaisen painostuksen alla jopa paennut lukemasta Zeppelin-kirjaa, koska jotenkin... ööh. En halua sössiä musiikin kautta syntynyttä mielikuvaa bändistä ja olen aika tasan varma, että juurikin niin käy kirjan luettua. (Sukupuo-liero, luulen, veljet - sanon ennenku alatte vänkäämään, nääs.) Asiallinen, herkän naiselliset tunteet huomioonottava selostus kirjasta olisi kyllä mainio! Tulikohan nyt tökästyä liikaa paiseita? Sori jos.

varapee kirjoitti...

Sukupuo-liero on loistosana!
Zep-kirja on monella tapaa raskas, mutta sain sytykkeen moniin puoliksi unohtuneisiin stykeihin, esmes Going to California ja Hot Dog innostavat.
Tarttis pitää paussia plokailussa, koska hulvaton nakutus oireilee pyykkärin olkapäänä, jota pitää säästää työhommiin. Mut yritän palata asiaan ja ympätä samaan kehut Neil Young -kirjasta Shakey.

Suojakänni kirjoitti...

Kalle Anttilastako? Mikä maa, mikä kaupunki? Ei varmaankaan pää-, sillä tuo täydellinen joululahjahankinta aivopuoliskolle jäi havaitsematta sekä hankkimatta, ja jouduin tyytymään Iron Maiden- videokokoelmaan.

veepygmi kirjoitti...

Jou, Tampereelta, Kuninkaankadun suurmyymälästä. Viskovat niitä kamoja ovelasti ympäri kevytkulttuurin keskustansa, nämä olivat dvd-boksien takana kassatiskillä, eivät suinkaan kirjapuolella. Taisi olla viimeksi ma vielä pari kirjalooraa jäljellä, kun eksyin törsäämään dvd-levyihin (esmes Neil Young: Heart of Gold spec. ed. 2-dvd kympällä).