Olen suhtautunut aina hiukan epäluuloisesti yhtyeeseen nimeltä The Who, koska minulla on ollut vaikeuksia löytää heiltä hyviä albumeita loistavan Who's Nextin jälkeen.
Nyt satuin saamaan live-dvd:n vuodelta 1970, mistä mainitsin edellisen polkan kommenteissa, ja muistini virkistyi sen suhteen, millä Who erottuu kaikista muista: Keith Moon on kipein rumpali ever ja se on voittopuolisesti erittäin positiivista. Ihan koko aikaa ei uskalla katsella hänen ilmeilyään, mutta soittoa on nautinto kuulla.
Itse asiassa, liikutuin syvästi kun Yle Teeman klassikkolevyjen sarjassa oli vuorossa juuri tuo Next. Roger Daltrey äityi kehumaan rumpalin kykyä aksentoida laulajaa, iskeä voimaa niihin kohtiin joissa sitä kaivattiin.
Totta munassa Townshend on kaikessa rupisuudessaan jännittävä kitaristi ja säveltäjä. Ja Entwistle on valovoimainen rytmikitaristi siihen nähden, että soittaa bassoa.
Että malja tälle huikealle rytmiryhmälle, joka on jättänyt maallisen kurjuuden, kun ikääntyneet keulakuvat vielä pyörivät paikalla puolikuuroina kenties lapsipornoa tiiraillen. Mikä ei ole hauskaa.
Mitä vähemmän kuulee uutisia vanhoista rocksankareista, sitä paremmin tuntuisi menevän.
Yritin skannata sen levyn kannen, saa nähdä kuinka se välittyy.
18.1.2007
Kuun pimeä puoli
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Joo, se vielä ettei kukaan osaa lyödä välitahtiin kuin Keith Moon. Kappale I'm Free on häiriintyneen hieno siksi, että kitara ja rummut vetävät molemmat päinvastoin kuin on normaalia. Teoriasta en tiä mitään, mutta ikään kuin satsaisivat ykköseen ja kolmoseen, kun kuka tahansa muu vetäisi kakkosnelosta kuin pahaiset lautatarhurit.
Hyytävää! Ensimmäistä lausetta lukuun ottamatta tämä totuus voisi olla minun näppäimistöstäni peräisin. Paitsi että, taidan olla siitäkin samaa mieltä, Who's Next on yhtyeen uran kolossaalinen huippukohta. Nerokasta kansitaidetta myöten.
Mutta perseles, kyllä minusta Quadrophenialtakin löytyy vielä muutama kelvollinen otos. Niinkuin tuota vaikkapa Cut My Hair tai ooh-eeppinen Love Reign O'er me. Eikä saa unohtaa Moonyn hurmaavaa vokaalisuoritusta Bell Boyssä!
Hui! Kiva kuulla. Tottahan Q-phenialla on paljon jännää kamaa, juuri Bell Boy on jäänyt joskus soimaan päässä, kun se taitaa toistua Roddamin elokuvassa aika ajoin teemana. (Mainio leffa muuten: "we are the mods, we are the mods, we are we are we are the mods".)
Siitä en pääse silti ikinä yli, kuinka komeasti Next lähtee synttytiluttelusta voimasointuihin, joiden rinnalla moni mukahevibändi on aika paperia. Baba O'Riley, Bargain, Won't Get Fooled Again, mitä kaikkea ylivoimaista siellä onkaan…
Missä linkitys??
Kansikuva ok,mut mis video??
Hmmm, että kui? Se on kuulkaas noin 134 minuuttia pitkä, luultavasti vieläpä tekijänoikeuksiltaan suojattu, etten osaa linkitellä sitä tänne. Näköjään keikka kestää 85 minuuttia ja Townshendin tuore haastattelu 40 min. Loput 9 minsaa ovat ehkä sitten kahdessa bonuspiisissä.
Mutta kannesta näkee piisilistan, jotta voi sen mukaan hyräillä mielessäns.
Lähetä kommentti