Kulkijan vaimo

Pari viikkoa mennyt harvinaisen tiiviiseen tahtiin urakoidessa. Vielä pitää koettaa, jos saisi puolikkaan sarjakuvan kuntoon aamupäivällä, jotta sitten voisi ottaa vapaata yhden visailutuokion verran. Kesällä joukkueemme sai taas pari lahjakorttia, jotka on tavattu juhlavin seremonioin vaihtaa nautintoaineisiin, ehkä niistä pari mukia piisaa per naama. Samalla voi kamppailla suurvisan parissa. Ansaitsevatkohan sen voittajat arvonimen suurvisiiri?

Jou, ei kerinnyt ihmeempiä miettimään sunnuntaiklassikon suhteen, joten tuikkaan vain tänne vanhan suosikin, josta olen nautiskellut muutaman kerran tällä viikolla. J. J. Cale oli tasapainottava ja tyyntä auvoa tuottava sankari teiniminälleni silloinkin, kun eniten kiinnostivat 70-luvun nuorison katalasti villinnyt punk sekä toisaalta edellisen sukupolven 50-luvulla sekoittanut rock'n'roll. Punkissa sytyttivät englantilaiset ja suomalaiset aktiivit, osin amerikkalaisetkin uusaaltoilijat. Rokänrollissa taas enemmän alkuperäiset vanhat tekijät kuin tuoreet tötterötukat, vaikka ainakin Teddy & the Tigersilta, Matchboxilta ja erityisesti Stray Catsilta irtosi valoisia hetkiä. (Olihan niitä muitakin Whirlwindejä ynnä Pole ja Blue Catseja.)

Takaisin asiaan, J. J. Calen neljä ekaa olivat voittopuolisesti tuttuja, varsinkin Troubadour (1976). Sitten piti ostaa "5" (1979), joka yllytti runsaaseen soittoon täyteläisellä panoksellaan. Jostain syystä Shades (1981) meni aika lailla ohi, vaikka Gitanes-askia muistuttanut kansi miellytti. Nuoren muka-aikuisen nokkavaan tyyliin vähättelin sitten seuraavaa Grasshopperia (1982), kun sitä joku opiskelupiirien tuttava kehuskeli.

Se nousi vasta vuosia myöhemmin suosikiksi, erityisesti kahden loistokappaleen ansiosta, joita lähipiiristä terhennettiin. Downtown LA ällistytti joltain kokoelmakasetilta kuunneltuna helmenä, iättömän ja ajattoman kulkevaa musiikkia. Sitten huiluun nuorempana perehtynyt Turun toveri oli edennyt akustisen kitaran kanssa vaiheeseen, jossa soitteli hienoja limputuksia levyiltään. Yksi mieleen jäänyt oli Paul Simonin (& Garfunkelin, levynkannen mukaan) Anji.

Se tällä viikolla voimasoittoon palannut makupala oli toistuvasti Grasshopperilta pyöräytetty hauska pikku laulelma Drifter's Wife, jota piti laulaa myös mukana aikoinaan. Jälleen muotoutuu kuin itsestään suussa "rolled it out, rolled it in, here we go down the road again…"

Huvittavaa, noille suosikeille näkyy olevan yhteistä, ettei videossa ole paljon katsottavaa, enkä sieltä yhtään kaipaakaan lisä-ärsykkeitä. Jeejee Cale on mulle nykyään takuutavaraa, aina tulee notkeampi olo, jos huomaa laittaa hänen levyjään soimaan. Teemalta on pyörähtänyt joitakin kertoja mainio dokumentti hänestä, olikohan se Back to Tulsa.

Niin joo, menneen sunnuntain klassikoita on täällä.

Sunday classic kicks the gong

Onko sen klassikompaa olemassakaan kuin Hoagy Carmichael. Viime vuosisadan alkupuoliskon (and then some) mestarissäveltäjän moni voi muistaa elokuvasta Kirjava satama (To Have And Have Not, USA 1944), jossa hän on kapakkipianistina ja esittää pari kappalettaan, muun muassa syntisen tarinan Hong Kongiin juuttuneesta miekkosesta, joka on unohtunut oopiumin pauloihin ('kicking the gong' kuulemma tarkoittaa sitä), mutta yrittää koota rahaa pianoa pumppaamalla saadakseen lipun takaisin San Franciscoon.

Itse olen juuttunut kuuntelemaan aiheesta Jerry Lee Lewisin versiota, näköjään marraskuulta 1963, jonka veli tuikkasi kokoelmakasetille ja ojensi mulle noin 25 vuotta sitten. Se on soinut kymmeniä kertoja tälläkin vuosituhannella, vaikka muuten kasettien pyöritys on peräti vähäistä. Tätä onnen päivää, kun samainen esitys löytyi juutuubilta:



Kuten olemme poikani kummisedän kanssa usein ihailleet, pianokomppi kulkee kuin tauti ja onhan Jerry Lee laulajanakin ainutlaatuinen.

Ennestään tunsin hienona Georgie Famen & Annie Rossin version Hong Kong Bluesista, taisi olla 1980-luvun satoa eikä siitä näkynyt linkkiä, mutta hiukan samalla otteella klassikon tulkitsi myös George Harrison. Muiden lukuisten esittäjien joukosta tarttui silmään Santana.

Liekö silti heistä alkuperäisen esittäjän voittajaksi, tunnelma on Hoaglandilla eli herra Automikolla kohdillaan. Hänen kuuluisimpiin sävellyksiinsä kuuluvat myös Georgia on My Mind, Stardust, Heart and Soul, Ole Buttermilk Sky sekä korvamadokseni onnellisesti jäänyt (Up a) Lazy River.

Mielenjohteita pitää aina mainita, olkoon triviatangentti tällä kertaa, että Ian Fleming kuvasi sankariaan James Bondia (jonka nimen tempaisi lintukirjan The Birds of the West Indies tekijästä) ulkonäöltään Hoagy Carmichaelia muistuttavaksi. Mitäs, komea mies, kuten tuo wikisivulta källitty nuoruudenkuva ylhäällä kertonee.

Lisää klassikoita on perinteisesti täällä.

You make a dead man cumm… bayaaa

Sunnuntaiklassikon hengessä palaan Rollareiden läpituttuun hittiin Start Me Up, josta Turun toveri lähetti uusioversiolinkkivinkin. Harva on onnistuneesti muokannut omakseen Rolling Stonesin tuotantoa, mutta kansanmiehiltä the Folksmeniltä se käy, sillä he löysivät raikkaan ja omaperäisen näkökulman.



Eiköhän se ollut viikko sitten sunnuntaina, kun tämän 60-lukulaisen folkin henkeen esiintyvän kolmikon historia kerrattiin televisiossa elokuvassa Hei me folkataan! (A Mighty Wind, USA, 2003). Linkin takana wikipedia kertoo tärkeimmän, trioon kuitenkin kuuluvat samaiset Christopher Guest, Michael McKean ja Harry Shearer kuin vielä kuuluisampaan hevidinosaurukseen Spinal Tap. He pyrkivät parhaansa mukaan säveltämään, sanoittamaan, soittamaan ja laulamaan itse kappaleensa, vaikka välillä siis näköjään covereitakin vetävät. Tekemisen meininkiä.

Tuo esitys Start Me Up ei ole elokuvassa, vaikka soundtrackille olikin otettu mukaan. Silläpä se oli kiertänyt korvani kaukaa tähän syksyyn saakka. Muiden lassikoi tälle söntaakille.

Hajaliemisyys

Pukkaa vuoristorataa syksyn vaihtelevia säitä peilaamaan. Kantapaari lyötiin kiinni syyskuun päätteeksi, mikä vaati pari levotonta viimeistä piipahdusta, jopa osanoton jäähyväiskisaan biljardissa. Siitä ei hyvää seurannut, nautimme päivän mittaan pari tuutinkia liikaa siihen nähden, että illalla olisi ollut huikea potpurri hyviä bändejä Tullilla hintaan 2 e.

Soittamassa olivat ainakin Kumma Heppu & Lopunajan Voidellut, Jing & the Jangsters ja Control. Mitkähän ne kolme muuta olivatkaan? Tapahtui sellainen erikoinen ilmiö, että roppa lakkasi tottelemasta, vaikka pää ja muisti toimivat vielä joten kuten. Helposti on käynyt vastaavilla annoksilla toisin päin, luulisin. Erityisesti tupakinpoltto osoittautui useita kertoja virheeksi, se vei holtin. Niinpä sain suosituksen olla tulematta enää sisään, kun kävin körssillä Tullin pääovella ja oikaisin selälleni. Ystävällisesti kaksi pokea nosti minut ylös. Kun kysyin, että saako myöhemmin palata, niin siihenkin sanoivat kohteliaimmin: "Kolmen promillen päästä kyllä." En kysynyt, saako olla plus tai miinus kolme promillea.

Joo, eipä se ihme ollut, sillä vanha hyvä kameli oli ollut yövieraana mukanaan iso carillo ja jallu, jotka toimittivat osin aamupalankin virkaa ennen lähtöä biljardikisaan. Raskas päivä oli takana. Sitä erikoisempaa oli todeta, että kolmelta yöllä oli Mixeissä taas ihan tolpillaan, eikä anniskelussa ollut mitään kakistelemista. Välissä esiintyi sellaista, että ylävartalo taipui väkisellä linkkuun, eli lähes 90 asteen kulmaan lantion kohdalta, vaikka jalat pysyivät usein aika hyvin alla vain pienin sivuaskelin ja nojailuin. Amatöörien hommia.

No, nyt on heitetty hyvästit Pool-Boolille. Se on tavallaan helpotus, ettei unohdu enää kantapöytään silloin kun olisi tähdellisempääkin tekemistä, mutta orvoksi piruksi ehdin jo tuntea itseni kuuluisalla yhdellä kaljalla käydessä, koska selkäytimessä oli että epäviihtyisästä kippolasta kuuluu siirtyä ennen pitkää olohuoneeseen. Minne ei enää pääse ilman murtovälineitä.

Tuo kokemus liittyi maanantaihin, jolloin sai lehtiurakan valmiiksi ja piti lähteä nostamaan malja edesmenneelle Veikko Huoviselle. Kai sen nyt voi todeta, että hän taisi ja taitaa olla suurin suosikkini suomalaisista kirjailijoista. Eritoten humoristina loistavissa littlejuttujen kokoelmissa, mutta tällä vuosituhannellakin olen nauttinut suuresti eri linjan kirjoista, kuten Viime talvi – arvokeskustelua (1998) ja Konsta Pylkkänen etsii kortteeria (2004).

Useimmin lukemani Huovis-kirja on Mikäpä tässä (1969, yllä kansi), joka alkaa Pienellä etyylialkoholisarjalla ja tarkemmin vieressä olevalla linjanvedolla Juopottelijan etiikka. Eräs tähtihetki on Kustantajan arkipäivää, missä tuntuu kuin Huovinen olisi saanut runsaan nipun puolikelpoisiksi toteamiaan ideoita sälytettyä fiktiivisten yritteliäiden nuorten sanataiteilijoiden vastuulle. Näin heitä muun muassa kuvataan: "Kyseiset ihmiset olivat sellaisia kaikkien kustantajien mieliharmeja, jotka eivät usko asiantuntijoiden kohteliaita lausuntoja, vaan kirjoittavat ja soittavat yhtä mittaa ja lähettävät käsikirjoituksiaan takaisin tehtyään niihin ilmeisesti ankaran sisäisen kamppailun jälkeen muutamia toisarvoisia korjauksia." Heitin teoksiaan ovat esimerkiksi "Hässivä Odette", "Kusisen maan rannat", "Aistillinen judokas" ja "Sonetteja hieholle".

Onneksi maanantaina oli taas Huurupiilon jamien aika, siellä sai elpyä ja nauttia rentojen rytmien kuljettaessa mukanaan. Erityissuosikkeja tällä kertaa olivat Jo' Buddyn johtaman mojovan yleismeiningin seassa Sami Sippolan fonijohdatus Tragic Samin laulamaan Fly Me to the Mooniin sekä Tommi Laineen jimmievaughanmaisen vähäeleinen ja ydinmehuihin osuva sooloilu telecasterilla.

Söndag klassiker – Sömngång

Notkuin pari päivää kiehtovassa Pasilassa, koska piti tsiikata (slanki tarttui) ensimmäiset kaksi virallista NHL-peliä, mitä Suomen kamaralla on järjestetty. Hieno meininki, mutta nyt on pää sumuinen liioista sisään imuroiduista vaikutteista, koska pitäisi kirjoittaa huomiseksi muutama rivi lisää aiheesta, eikä alitajunta ole ehtinyt järjestää ja suhteuttaa merkittäviä seikkoja.

Siksi päivä on ollut unissakävelyä, vieläpä tahmaisin kengin, koska palasin yöjunalla tungostelevien kiekkomatkaajien seassa. He olivat nauttineet ottelusta ja ottelussa, kunnes pääsivät valloittamaan ravitsemusvaunun, missä lattialla lainehtineista liemistä saattoi päätellä, että oli niitä runsaasti osunut suuhunkin.

Jep, tästä syystä pyhäpäivän klassikoksi valikoitui rautakitaralankamusiikin suurvalio, Santo & Johnnyn Sleep Walk.

Tarina kertoo, että Santo Farina alkoi jo koltiaisena haeskella putki- ja steel-soundeja, ensin akustisella ja eteni kohti tuota kolmekaulaista sähkökanteletta, joka linkissä näkyy. Hän haeskeli ja kokeili erikoisvirityksiä kunnes löysi mieleisensä yhdistelmän, jossa lie olennainen osa soiton taikaa. Veljensä Johnny komppasi, mutta oli kuulemma liian laiska harjoittelemaan Santon mielestä.

Sleep Walk on Hollywoodin hanakasti viljelemä säestys, kun elokuviin haetaan ajankuvaa 50-luvulta, takaumaa tai yksinkertaisesti tunnelmaa. Välillä voisi melkein arvata herkässä kohdassa, että kohta kajahtavat Santon havaijihenkiset iki-iihanat sävelet. Muistelen lonkalta, että esimerkiksi Ghost ja La Bamba tuota hyödynsivät, samoin kymmenet muut.

Kappaletta on uusioitu ahkerasti, sillä se on ollut Venturesin (1960) ja Shadowsin (1962) johdolla rautalankaklassikko, mutta myös monien Joe Satrianin ja Danny Gattonin tapaisten taiturikitaristien bravuuri. Molempien suuntauksien kenties arvostama Brian Setzer tarttui Sleep Walkiin jo Stray Catsin kanssa, on esittänyt sitä Orchestransa sankarina ja häkellyttää käyttäessään sitä kitaraoppituntina.

Sivujuonteena voisi mainita, että oma suosikkini Santo & Johnnylta on ollut huikea esitys ikiklassikosta Summertime (Gershwin), joka osui kohdalle Jimmy Pagen vaikutteita esitelleeltä Mojo-lehden kylkiäis-ceedeeltä. Sehän pitää soittaa aina, kun yöstä katoaa keväisin yksi tunti kesäaikaan siirtyessä. Kun ensi kerran käännettiin kelloja Suomessa, juhlin elokuvakerho Solariksen merkkipäivää, mikä välttää aasinsillaksi siihen, että tuon kerhon näytöksessä nousi niskavillat pörhölleen samasta kappaleesta. Janis Joplinin studiotulkinta Big Brother & The Holding Companyn kanssa taltioitiin filminauhalle ja liitettiin sittemmin Howard Alkin leffaan Janis (USA, 1974).

Peräti eri linjalla ovat nuo Summertimet, jostain syystä minua usein naurattaa ääneen Santon tyyli soittaa sitä, koska siinäpä on dynamiikkaa, pitkälti itseopiskellun taituruuden ohella. Mainittakoon vielä, että erilaisempia sunnuntaiklassikoita on kootusti täällä.