25.10.2009

Kulkijan vaimo

Pari viikkoa mennyt harvinaisen tiiviiseen tahtiin urakoidessa. Vielä pitää koettaa, jos saisi puolikkaan sarjakuvan kuntoon aamupäivällä, jotta sitten voisi ottaa vapaata yhden visailutuokion verran. Kesällä joukkueemme sai taas pari lahjakorttia, jotka on tavattu juhlavin seremonioin vaihtaa nautintoaineisiin, ehkä niistä pari mukia piisaa per naama. Samalla voi kamppailla suurvisan parissa. Ansaitsevatkohan sen voittajat arvonimen suurvisiiri?


Jou, ei kerinnyt ihmeempiä miettimään sunnuntaiklassikon suhteen, joten tuikkaan vain tänne vanhan suosikin, josta olen nautiskellut muutaman kerran tällä viikolla. J. J. Cale oli tasapainottava ja tyyntä auvoa tuottava sankari teiniminälleni silloinkin, kun eniten kiinnostivat 70-luvun nuorison katalasti villinnyt punk sekä toisaalta edellisen sukupolven 50-luvulla sekoittanut rock'n'roll. Punkissa sytyttivät englantilaiset ja suomalaiset aktiivit, osin amerikkalaisetkin uusaaltoilijat. Rokänrollissa taas enemmän alkuperäiset vanhat tekijät kuin tuoreet tötterötukat, vaikka ainakin Teddy & the Tigersilta, Matchboxilta ja erityisesti Stray Catsilta irtosi valoisia hetkiä. (Olihan niitä muitakin Whirlwindejä ynnä Pole ja Blue Catseja.)

Takaisin asiaan, J. J. Calen neljä ekaa olivat voittopuolisesti tuttuja, varsinkin Troubadour (1976). Sitten piti ostaa "5" (1979), joka yllytti runsaaseen soittoon täyteläisellä panoksellaan. Jostain syystä Shades (1981) meni aika lailla ohi, vaikka Gitanes-askia muistuttanut kansi miellytti. Nuoren muka-aikuisen nokkavaan tyyliin vähättelin sitten seuraavaa Grasshopperia (1982), kun sitä joku opiskelupiirien tuttava kehuskeli.

Se nousi vasta vuosia myöhemmin suosikiksi, erityisesti kahden loistokappaleen ansiosta, joita lähipiiristä terhennettiin. Downtown LA ällistytti joltain kokoelmakasetilta kuunneltuna helmenä, iättömän ja ajattoman kulkevaa musiikkia. Sitten huiluun nuorempana perehtynyt Turun toveri oli edennyt akustisen kitaran kanssa vaiheeseen, jossa soitteli hienoja limputuksia levyiltään. Yksi mieleen jäänyt oli Paul Simonin (& Garfunkelin, levynkannen mukaan) Anji.

Se tällä viikolla voimasoittoon palannut makupala oli toistuvasti Grasshopperilta pyöräytetty hauska pikku laulelma Drifter's Wife, jota piti laulaa myös mukana aikoinaan. Jälleen muotoutuu kuin itsestään suussa "rolled it out, rolled it in, here we go down the road again…"



Huvittavaa, noille suosikeille näkyy olevan yhteistä, ettei videossa ole paljon katsottavaa, enkä sieltä yhtään kaipaakaan lisä-ärsykkeitä. Jeejee Cale on mulle nykyään takuutavaraa, aina tulee notkeampi olo, jos huomaa laittaa hänen levyjään soimaan. Teemalta on pyörähtänyt joitakin kertoja mainio dokumentti hänestä, olikohan se Back to Tulsa.

Niin joo, menneen sunnuntain klassikoita on täällä.

10 kommenttia:

SusuPetal kirjoitti...

Jee, ihanan letkeää lötköön sunnuntaihin!

Varapygmi kirjoitti...

Liikaa yllyttää lötköilyyn! Pari tuntia mennyt tässä vaivihkaa ohitten, en ole kääntänyt muuta kuin kelloja.

Ei auta, kohta pitää silti lähteä etsimään visakavereita, ehkä yhden päivän viikossa voi jättää lötköilylle kiireenkin keskellä.

timbuktulaiset kirjoitti...

Kyl', kyl' "rolled it out, rolled it in, here we go down the road again…" ...mexican nights
Aavikon naama- ja turpavärkit hymynväkkärällä

Varapygmi kirjoitti...

Terve Timbuktu! Kiva jos toisinaan nappaa.

Timbuktulaiset kirjoitti...

Pakko oli vielä palata kertomaan toisestakin hyppiäisestä, Jimin huikeasta heinäsirkasta, johon äskettäin törmäsimme aivan sattumalta, ehkä Jimikin?
http://www.youtube.com/watch?v=QHFK1yKfiGo

weelie kirjoitti...

J.J. Cale kyllä todellakin toimii! Itselläni erityisesti keväällä...

No omaksi huvikseni aloitinkin ihan JJ Calen musiikin oppimista varten blogin. http://pickingjjcale.blogspot.com/

Osmo kirjoitti...

Timbuk2, muistin vasta tutkia linkin, mielenkiintoinen veto, vaikka sirkka olisikin koi. Vahvoja, ristiriitaisia elämyksiä ja kokemuksia The End palautti muistista.

Weelie, että Jeejeen jäljillä. Pakko kurkistaa tuota blogia, jos varta vasten olet noin hyvälle asialle ruvennut.

Comrade kirjoitti...

Anji/Angie oli kuulemma kitarapiireissä kova juttu silloin joskus, ja versioita ja muunnelmia tekivät vähän kaikki. Alkuperäinen Davey Graham on ehkä hankala löytää, mutta Renbournin ja Janschin versiot löytynevät tuubista. Jostain kumman syystä tykkään eniten kuitenkin juuri Simonin vedosta. Mies saa biisiin sellaisen draivin (mahdollisesti Garfunkelin avustuksella), että tukka nousee pystyyn.

Aah, J.J. Cale... Politics and money don't bother him, only good lookin' women and a bottle of gin... Hienoa lyriikkaa, tuohon ei pysty edes Aale Tynni. Innostuin Drifter's Wifesta suunnattomasti aikoinaan ja kopsasin picking patternin omillekin sormille. Tulipa kerrankin Media Playerin mahdollistama puolinopeussoitto käyttöön. (Weelie, pitäisikö tuo kirjoittaa oikein tabiksi?).

Osmo kirjoitti...

Mors toveri! Jäljet johtivat tosiaan sylttytehtaalle, eivätkä ole kadonneet.

varapygmi kirjoitti...

Aina uutta keksivä kuukeli valitsi välillä käyttäjänimeksi Osmo, mutta ehkä asia tuli perille.