Elämän kolarinukke

Outoa kuinka paljon mielialaan vaikuttaa se, että pystyy pitämään jonkinlaista rytmiä alkeellisimpien toimintojen suhteen, kuten syöminen, juominen, nukkuminen, ulostaminen ja… hmm… tumputtaminen?
Pohdin tätä siksi, että olin niin uupunut ja räkäpäinen päiväkausia, että mielekkäintä tekemistä oli nukkuminen, joka sekään ei tahtonut sujua kuin hyvin sattumanvaraisina aikoina ja silloin tuli heräiltyä tuskaisen hikisenä.
Viime viikolla yritin lääkitä itseäni pari kertaa tinttaamalla kunnon päivähönöt, mutta pieleen ne menivät, kun heikosti ravitussa tilassa roppa petti ennen pään puhdistumista, vaikka hetken aikaa tyhmyyksien puhuminen ja kaatuilu tuntuivatkin hauskalta.

Nyt ei periaatteessa mikään ole juuri muuttunut, mutta mieli on tuhansia watteja kirkkahampi. "Heitä homo miljoona volttia", sanotaan korkkaripiireissä.

Tai oikeastaan lieviä eteenpäin vieviä muutoksia on tapahtunut vaivihkaa paljon. Palkkakuviot ovat jotenkin oienneet sikäli, että tiedän paremmin missä menen, vaikken mitään ilouutisia ole kuullutkaan. Pojan vierailut ovat palaamassa jonkinlaisen rutiinin piiriin, mikä helpottaa ja tuntuu hienolta. Äiti on päässyt taas sairaalasta. Töitä on runsaasti, mutta olen saanut niihin kunnon otteen ja uskon pystyväni hoitamaan ne määräpäiviin mennessä. Ai niin, ja joulunaika on vihdoin voitettu taas vuodeksi.

Luultavasti nämä kaikki ovat pyörineet ylikierroksilla jossain takaraivon ja alitajunnan tienovilla, mikä saattaa ylikuormituksena heittää tällaisen putkiaivon sakeaan sumuun, jos mihinkään ei osaa tarttua konkreettisesti.
Time heals all wounds, kliseilee anglokansa, joskin minua on viehättänyt enemmän Nick Lowen kappaleen nimestä oppimani väännös Time wounds all heels, jonka on näköjään lausunut jo Groucho Marx elokuvassa Päivä lännessä (1940).

Tekeminen helpottaa aina tuollaista raskautettua tilaa, mutta entä jos on niin puhki ettei jaksa tehdä? Päinvastoin joutuu kierteeseen, jossa kaivautuu yhä syvemmälle sängyn pohjalle.
En ole kokenut sitä vakavammin ja pitkällä kaavalla vuosikausiin, mutta kun on kerran rypenyt surkeudessaan kunnolla, ainakaan minä en ole pystynyt sitä tilaa unohtamaan. Enkä tarkoita nyt mitään ääliömittakaavan kestokanuunaa, joka on tullut joskus koettua parin viikon ryystämisen päätteeksi, kun omat ja varastetut on imuroitu niin huolella, ettei kerta kaikkiaan pysty tekemään muuta kuin juomaan vettä, tärisemään ja kiroilemaan epätoivoisena ääneen. Sehän on pelkkää itse hankittua pintakotkotusta.

Näistä touhuista voisi raapustella jotakin saatuaan sopivasti välimatkaa, vaikka kaipa niistä tarpeeksi tilityksiä on jo olemassa. Nimeksi tätä pään seinään hakkaamista käsittelevälle opukselle saattaisi kuitenkin sopia tällainen, joka putkahti tuossa aamupäivällä mieleen ihan muita hommia tehdessä:
Elämänkolhujen opas aloittelijalle – Crash Test for Dummies

Ai niin, hyväksi lopuksi haluan mainita, että kirjoittelen tätä hilpeällä mielellä, muuten en olisi varmaan lainkaan aloittanutkaan. Hip helei, olo on sellainen että voi tehdä mitä huvittaa, kunhan hoitelee tiskit ja pyykit sekä runttaa nipun käännöksiä lähetyskuntoon. Mitähän moukevaa evästä keksisi syötäväksi, minkä musiikin panisi raikaamaan ja mitä lueskelisi tai katselisi töllöstä? Kaikenlaisia vaihtoehtoja on rutkalti tyrkyllä.