Raskas vastuu luisuilla harteilla

…ja leveillä lanteilla lisää pekonin pyöreyttä läskikapinasta huolimatta.
Eikä tämä liity siihen, mitä Halpatuontimietelauseissa (Vasamaa/Pahkasika) aikoinaan sanottiin, jotenkin niin että:
Pihistelyä pelkäävä portsari seisoi kädet lanteilla.

Aloin yöllä hullunrohkeasti toteuttaa suunnitelmaani, carbonaralla oli asiaa. Mietin kyllä annanko huonon esimerkin miljoonille teinitytöille, jotka haaveilevat mallinurasta ja odotellessaan yhteydenottoa Pariisista, Roomasta, New Yorkista, Lontoosta tai keltä vain Ilkka Kanervan ex-hoidolta lukevat ensisijaisesti tätä plokia löytääkseen ohjeita ja sisältöä elämäänsä.

Varmuuden vuoksi haluan siis heivata vastuuta harteiltani ja terhentää täten, että olen buli mies ja vain sikäli anoraktikko, että saatan peittää kumpuni ja korostaa kengurumaisuuttani vanhanaikaisella hupullisella tuulta pitävällä hiihtovaatteella, jossa on kätevä suuri etutasku eväitä varten.
Se on oikeastaan huonosti suunniteltu, koska eväät lepäävät siinä navan päällä, mutta jos niistä haluaa irrottaa energiaa hiihdellessä, ruoka saa tehdä melkoisen matkan. Ensin pitää kurkotella käsillä kummulle, sitten työnnellä murkinaa suuhun ja… ymmärrätte varmaan. Onneksi eivät ole hiihtokelitkään suosineet.

Jos tämä tuli selväksi, etten suosittele jäätelötikun vartalonmuotoja tavoittelevalle tyttöselle jäljittelyä oikeastaan missään mitä teen, voin palata aktuelliin asiaan.

Siis carbonarautin yöllä menemään. Pastavesi ensin kiehumaan ja levylle lämpiämään myös sellainen syvempi kannellinen vehje, niinku wokin ja paistinpannun välimuoto. Sitten silppusin pekonit, sipulin ja muutaman siivun palvikinkkua, joita aloin paistella tässä järjestyksessä. Sekoittelin sitten kastitarkoituksiin kylmänä purkin kermaa, pari kananmunaa ja kohtuunokareen sinihomejuustoa. Lisäksi oli vielä oltermanniraastetta odottamassa, mutta ajattelin vähän seurailla koostumusta ennen sen lisäämistä.

Spagetit taittelin kahteen-kolmeen osaan ja keittelin suolavedessä sillä välin, kun pekonit ja sipulit paistuivat. Vähän ennen kuin ne olivat al dente, kumosin kermasotkun pannuun, sitten vähän oltermannia perään ja sekoittelua. Mausteeksi vain runsaasti mustapippurirouhetta ja varovasti suolaa, koska sinihome on suolaista. Kun munan muotoinen spagettikello pirahti, lierot siivilään, valutus ja kippaus kastin sekaan. Kunnon pyöräytyksen jälkeen lautaselle ja ahmimaan.

Sori pitkäpiimäistä selvitystä, kun ruoka on tuttu ja arkinen, mutta paarissa googletin carbonaran ja löysin aika outojakin ohjeita. Tuo oli oma synteesi, vääräoppista taisi olla panna munat sekaan valkuaisineen, sillä ne hiukan turmelevat kokkeloituessaan ulkoasua, muttei tehnyt marenkia mieli eikä ruokaa saa panna haaskuun. Aura, sipuli ja kinkkukin voivat olla sellaisia, etteivät perusmalliin kuulu. Toisaalta eihän mulla mitään vatun pekoriinoa ollut. Ai niin, ja tagliatellen hylkäsin viime tingassa kevein perustein, koska sitä ei ollutkaan kaapissa.

Törkeän, suorastaan irstaan hyvää siitä tuli, mutta olinkin syönyt viimeksi lämmintä ruokaa varmaan tiistaina tai keskiviikkona, joten olin alttiissa tilassa. Tähän asti kaikki oli hyvin, kun ahmin kolme runsasta lautasellista pastaa ja siivuttelin ohessa kolmanneksen mäyräkoirasta laittaessa ja syödessä.

Suunnitelma meni myttyyn vasta sitten, kun olisi pitänyt imuroida loput karhupuudelit, nousta vaa'alle ja lähteä näyttämään pulimikkona mahalleen keskisormea sisäkautta. Simahdin kuin pahainen vapunjuhlija.

Olo on vieläkin kuin mursulla, tursaalla tai merilehmällä. Ehkä se on sitten tänään keittopäivä, alkukeitoksi voisi ottaa kevyen, kirkkaan karhunkaatoliemen. Palaan hirvidieettiin kunhan jaksan.