Kirjalista, osa 2 – Suomilaitos

Viime vuonna tuli koettua raskaita vaiheita, joihin liittyi työpaineita, yleisiä murheita suhteessa yhteiskuntaan sekä tavallisia taloudellisia huolia, joita lamaa edeltänyt hintojen kiitolaukka voimisti. Nuo tuskin ovat kiinnostavia aiheita yksilövinkkelistä kuvattuna, joten ei niistä sen enempää.

Sen sijaan on hauskaa huomata, että vaikka asetelmani (stilleben eli still life) tuskin on suuresti muuttunut, pääkoppaan on tullut uutta kipinää. Yksi ratkaiseva muutos on töiden järjestely inhimillisempiin uomiin ja etenkin otteen höllentäminen siten, että luottaa sen riittävän, jos hoitaa oman tonttinsa niin hyvin kuin osaa. Kun päivystää alati nuppi jumissa ja niska kyssässä, perusasioidenkin tekeminen menee hankalaksi.

Mentiin pojan kanssa nukkumaan hyvissä ajoin ja äsken heräilin kahden tyhmän mietteen kanssa, mikä tuntui lupaavalta viitteeltä, että rattaat ja alitajunta toimivat. Toinen oli vain lapsellinen sanaleikki:
Pihtiputain karnevaaleilla keihästä heitättää.

Toinen hakeutui samalle tasolle, mutta sisälsi kirjallisuusviittauksen:
William Faulkner saavutti mainetta teoksella Ääni ja vimma. Enemmän lohtua olisi tuonut viini ja ämmä.

Varsinkin jälkimmäinen loksahti niin kohdalleen, että heräsi epäilys. Kaksi vaihtoehtoa, joko olen kuullut sen jostain, enkä muista yhtään mistä, tai tuli vain puoliunessa osuma. Juu, molempia on varmasti joku irvileuka viritellyt jo aikoja sitten, kun tarkemmin ajattelee.

Mutta asiaan, sanoin viskaavani [kts. edellinen polkka] tänne myös SF-version sadasta kirjasta. En ole selvittänyt ketkä sen ovat koonneet, mutta Il-Tasan-Omien nettisivuilta sen löysin vinkin kuultuani ja Naamakirjassakin se liikahti, mistä oman listani selityksineen kopioin.

IS:n sata kirjaa, jotka pitäisi lukea.

1. Aapeli: Siunattu hulluus
 x
2. Aho Juhani: Rautatie
 x
3. Atwood Margaret: Sokea surmaaja

4. Austen Jane: Ylpeys ja ennakkoluulo
 x
5. Auster Paul: Yksinäisyyden äärellä

6. Beauvoir Simone de: Toinen sukupuoli x

7. Beecher-Stowe Harriet: Setä Tuomon tupa

8. Bellow Saul: Herzog

9. Bergman Ingmar: Kohtauksia eräästä avioliitosta

10. Bulgakov Mihail: Saatana saapuu Moskovaan
 x
11. Camus Albert: Sivullinen
 x
12. Canth Minna: Köyhää kansaa

13. Carpelan Bo: Axel

14. Dickens Charles: Oliver Twist

15. Donner Jörn: Isä ja poika

16. Dostojevski Fjodor: Rikos ja rangaistus
 x
17. Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille
 x
18. Dumas Alexandre: Monte Criston kreivi
 x
19. Duras Marguerite: Rakastaja

20. Flaubert Gustave: Madame Bovary
 x
21. Garcia Márquez Gabriel: Sadan vuoden yksinäisyys

22. Gogol Nikolai: Kuolleet sielut

23. Grass Günter: Peltirumpu

24. Haavikko Paavo: Puut, kaikki heidän vihreytensä

25. Hassinen Pirjo: Kuninkaanpuisto

26. Hemingway Ernest: Kenelle kellot soivat
 x
27. Hietamies Laila: Valamon yksinäinen

28. Hotakainen Kari: Juoksuhaudantie

29. Huovinen Veikko: Havukka-ahon ajattelija x
30. Huxley Aldous: Uljas uusi maailma
 x
31. Hyry Antti: Kevättä ja syksyä

32. Hämäläinen Helvi: Säädyllinen murhenäytelmä

33. Härkönen Anna-Leena: Häräntappoase
 x
34. Itkonen Juha: Kohti

35. Jalonen Olli: Isäksi ja tyttäreksi

36. Jansson Tove: Vaarallinen juhannus
 x
37. Joenpelto Eeva: Vetää kaikista ovista

38. Joyce James: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta
 x
39. Kafka Franz: Oikeusjuttu
 x
40. Kalevala

41. Kauranen Anja: Sonja O. kävi täällä
 x
42. Kianto Ilmari: Punainen viiva

43. Kihlman Christer: Kallis prinssi

44. Kilpi Eeva: Kesä ja keski-ikäinen nainen

45. Kivi Aleksis: Seitsemän veljestä
 x
46. Krohn Leena: Tainaron

47. Lahiri Jhumpa: Tämä siunattu koti

48. Lander Leena: Käsky

49. Lehtonen Joel: Putkinotko
 x
50. Lindgren Astrid: Peppi Pitkätossu
 x
51. Linna Väinö: Tuntematon sotilas
 x
52. Linna Väinö: Täällä Pohjantähden alla

53. Lundán Reko ja Tina: Viikkoja, kuukausia

54. Majakovski Vladimir: Pilvi housuissa

55. Mann Thomas: Taikavuori

56. McEwan Ian: Sovitus

57. Meri Veijo: Manillaköysi
 x
58. Meriluoto Aila: Lasimaalaus

59. Miller Arthur: Ajan uurteita

60. Miller Henry: Kravun kääntöpiiri

61. Milne A.A.: Nalle Puh
 x
62. Montgomery L.M.: Annan nuoruusvuodet

63. Mukka Timo K.: Maa on syntinen laulu
 x
64. Murakami Haruki: Kafka rannalla

65. Mäkelä Hannu: Mestari

66. Neruda Pablo: Andien mainingit

67. Oksanen Sofi: Puhdistus

68. Paasilinna Arto: Onnellinen mies
 x
69. Paavolainen Olavi: Synkkä yksinpuhelu

70. Peltonen Juhani: Elmo
 x
71. Proulx Annie: Lyhyt kantama

72. Pulkkinen Riikka: Raja

73. Päätalo Kalle: Nuoruuden savotat

74. Raittila Hannu: Canal Grande

75. Remes Ilkka: 6/12

76. Rowling J.K.: Harry Potter ja viisasten kivi
 x
77. Rushdie Salman: Keskiyön lapset

78. Roth Philip: Amerikkalainen pastoraali

79. Saarikoski Pentti: Mitä tapahtuu todella?

80. Saisio Pirkko: Elämänmeno

81. Shakespeare William: Hamlet
 x
82. Shields Carol: Kivipäiväkirjat

83. Salama Hannu: Minä, Olli ja Orvokki
 x
84. Sartre Jean-Paul: Inho
 x
85. Sillanpää F.E.: Nuorena nukkunut

86. Solzhenitsyn Aleksandr: Vankileirien saaristo

87. Steinbeck John: Hiiriä ja ihmisiä
 x
88. Styron William: Sofien valinta
 x
89. Swan Anni: Tottisalmen perillinen

90. Tervo Jari: Troikka

91. Tolkien J.R.R.: Taru sormusten herrasta

92. Tolstoi Leo: Anna Karenina

93. Turkka Jouko: Aiheita
 x
94. Tuuri Antti: Pohjanmaa
 x
95. Twain Mark: Huckleberry Finnin seikkailut
 x
96. Utrio Kaari: Eevan tyttäret

97. Vartio Marja-Liisa: Hänen olivat linnut

98. Viita Lauri: Betonimylläri

99. Waltari Mika: Sinuhe egyptiläinen

100. Westö Kjell: Missä kuljimme kerran

Putosi vähän oma summa, nyt on 36. Syyt ovat ilmeisiä, enemmän tuoreita teoksia ja vähemmän perinteistä brittihapatusta, jota osin väen vängälläkin aikoinaan luin. Raamattu ei näköjään mahtunut tälle listalle.

Taas pari kiusallista rajatapausta, mutta kun ei nimenomaan muista Waltaria, Majakovskia, Gogolia, Bergmania, Paavolaista, Milleriä, Durasia, Grassia, Sillanpäätä, Bellowia, Viitaa ja Kihlmania lukeneensa läpi, ei voi merkitä. Pakko tunnustaa, että vaikka perätysten murtuisi kaksi kättä ja kolme jalkaa, en ehkä sairasvuoteella juuri tätä listaa noudattaisi lukemisessa, vaikka onhan siinä hienoja opuksia. Vielä vähemmän BBC-listaa, mutta yhdistelemällä voisi löytää monta lukemisen arvoista.

Tuo Roth oli mulla kiellettyjen listalla laiskuuden takia, koska yksi hylly romahti toisen päälle ja oli tuoreempien hankintojen pinon varassa. Nyt sen voisi saada lukuun, kun korjasin vähän hyllyä viime viikolla tunkemalla väliin luettuja pokkareita (kts kuva).

Tuossa mainittu "BBC-lista" on siis ei-BBC-lista, kuten edellispolkan EDIT-osiossa yritin mainita.

Edellisen polkan kommenteissa alkoi naurattaa ajatus, että tosiaan olisi kirjoja, jotka pitäisi lukea. Vielä enemmän ehkä ne tahot, jotka haluaisivat määritellä mitä ne kirjat ovat, sillä epäilen kohteliaimmin ketä tahansa, joka uskoo seuloneensa riittävän määrän, pysyneensä järjissään ja silti tyrkyttää ylivertaista näkemystä. Monella jää jotain tutkimatta ja ymmärtämättä.

Eikä pidä ymmärtää väärin, itse olen näissä hommissa knorripoika, jolle monella lukuihmisellä on paljon vinkattavaa. Sellaista uumoilen, että lupaava tapa tappaa kirja on julistaa, että tämä pitää lukea.

Sain muuten kaivettua Philip Rothin pinteestään Harold Pinterin alta. Tilkin aukon Dennis Potterilla, joka voi olla enemmän Pinterin makuun. Milloinka tulee The Dwarfsin vuoro?

Olen vasta muutamankymmentä sivua lukenut, mutta juutalaiskirjailijan ajatus nappaa taas, vaikka suomennoksen vaikeaselkoiset lauseet sen kulkua tuntuvat välillä hidastavan. Amerikkalainen pastoraali näkyy ajautuneen alekirjojen vakioksi, eilenkin osui jossain silmään vitosella. Eikö se kiinnosta vai oliko painos suhteeton?

Elukat kuriin

Hiiskatti vieköön, miten on oppinut riippuvaiseksi kännykästä, eikä niitä ole sattunut olemaan kuin yksi kerrallaan käytössä. No, sepä oli siirtynyt luottopaikaltaan povitaskusta jonnekin muualle, eli kenties pudonnut tai jäänyt paariin, jolsei joku sitten ole ilmaisen puheajan toivossa napannut vanhaa ja halpaa nokialaista. Sitäkin säästöä oli tarjolla aika vähän.

Menetys on siinä, että lukuisat puhelinnumerot ovat vain niissä halvoissa kuorissa. Suosittelen lämpimästi jotain lisätaltiointia elikkäs backuppia kaltaisilleni tuurin varassa kulkijoille, jotka eivät ole älynneet sitä tehdä. Vaikka itse asiassa, onhan noita vanhoja puhelimia nurkissa, joten jostain niistäkin voi numeroita löytyä.

Kippola aukeaa seuraavan kerran vasta perjantaina, ettei kapulan mahdollista löytymistä saane aiemmin tarkastettua. Olen kuullut huhua, etteivät muutkaan liikkeet ole tällä välin hanakasti palvelujaan tarjoamassa, joten voi olla vaikea saada esimerkiksi uutta prepaid-liittymää tähän väliin. Mistähän etsisi avointa laajan palvelun kiparia?

* * *

Pitää vielä mainita aikaisempaan jorinaan liittyen, että kirjastossa minulle suositeltu Magnus Millsin Aidantekijät nappasi ihan kunnolla. Kun kävin sen palauttamassa, vilkaisin samoin tein löytyykö herralta muita teoksia englanninkielisten puolelta. Nyt on nautittu tuon esikoisromaanin jatkeeksi toinen All Quiet on the Orient Express, jossa on myös kutkuttava meininki. Käteen tarttui lisäksi Aidantekijät alkukielellä, The Restraint of Beasts. Nimi vaikuttaa monimielisemmältä englanniksi, vaikka kyllähän siinä aitoja rakennetaan ihan konkreettisesti elukoita varten. Vapautta Mills käsittelee mielenkiintoisesta ruohonjuurivinkkelistä.

Taisi olla ensimmäinen kerta, kun äidyin lukemaan mitään kirjaa saman tien uudestaan eri kielellä, ellei sitten työhommissa ole sellaista sattunut. Se heijastaa Millsin kerrontaansa ujuttamaa kytyä – vetovoima ei perustu suoranaisesti juonenkuljetukseen, vaan hahmojen keskinäisiin suhteisiin, sakeaan tilannetajuun sekä häkellyttävän nyrjähtäneisiin käänteisiin keskellä karua puurtamista. Työtä ja melkein jokailtaisia pubikäyntejä hän pääosin käsittelee, noin pintatasolla.

Mills näkyy kirjoittaneen muutaman teoksen lisää tällä vuosituhannella. Taidan pysyä kuulolla, jos osuisi kohdalle.

Joopa joo, lähden tutkimaan keinoja soitella pojalle, että kuulisin autuaasti odotetun illan satoa parin tunnin päästä. Erityisen hyvä mieli tuli hänen vilpittömän viattomasta onnellisuudestaan, kun mummunsa oli lupaillut tarjota tänään toiveiden mukaisia ruokia ja elokuvia, eivätkä toiveet pukin tuomisistakaan olleet sen paremmin olemattomia kuin ylenpalttisiakaan. Sälli osaa nauttia olemisesta ja pienistä kivoista asioista, eikä sellaista taitoa sovi vähätellä.

Verbaalisesti kielellistä

Hohhoijaa, joisiko kahvia, kerta ei sitä viihti kaataa lavuaariin.

Olen lueskellut tilkkeeksi, kun ajasta on jäänyt murusia, niin kevyitä dekkareita, painavammiksi kenties tarkoitettuja kotimaisia, julmettua latriinilukemistoa kuin vielä toissavuosisadan novellitaiteesta hilpeimpiä yksilöitä Twainilta.

Yhden luetun takakannessa sanotaan teoksen olevan "hurja verbaalinen ilotulitus, tajunnanvirran ja kansanperinteen onnistunut liitto." Aikamoista kännisähellystä se minusta oli, paikoin kiinnostava ja hupaisaakin lähennellyt, mutta ei lopulta erityisen hytkäyttävä. Pitäisi lukea Jari Tervolta tuoreimpia, jo sivistysmielessä, kun tämä Pohjan hovi, Kallellaan ja joku muu lukemani eivät ole luoneet selvää kuvaa äijästä kirjailijana.

Toinen kotimainen oli, ei suinkaan ruotsi vaan, Juha Itkosen toka romaani, josta myös jäi epämääräinen olo, vaikka aihepiiri rockeineen, runoineen ja tähteyden pulmineen kiinnosti. Sitä jäin hetkeksi arpomaan, että liittyikö sanojen toistaminen valittuna tyylikeinona rocklyriikkaan, koska jossain kohdassa se saattoi olla kuin käännettyä Morrisseyta.

Vuoroaan tuossa odottelee pari käännöskirjaa, joiden takakansissa lupaillaan tällaisia asioita:
"Tam ja Richie ovat kaksi syntymähapanta skotlantilaista aidantekijää. He pitävät farkkuvaatteista, vahvasta skottioluesta ja tupakkatauoista eivätkä juuri mistään muusta. He välttelevät työtä, ovat aina tyytymättömiä ja rahapulassa."

"Rumankaunis Lampaanköyrijä häikäisee paitsi vereslihaisella otteellaan myös kielellisellä kiihkeydellään ja ilmeikkyydellään."

Edellistä suositteli lennosta tuttu kirjastovirkailija, ehkäpä siinä takakannenkin ote on lähinnä ulkoista kuvaani, kun taas jälkimmäisestä kuulin jo käännösvaiheessa mielenkiintoisia seikkoja, joten olen sitä havitellut joko luettavaksi tai hyllyyn (miksei molempia). Kirjailijat ovat Magnus Mills ja Niall Griffiths.

* * *

Kun maatamme on nyt juhlittu, voisin mainita tuoreimmasta lähikontaktistani koneistoon, joka meittiä pyörittää. Kävin nimittäin verotstossa muilla asioilla ja samalla kysäisin jälkiveroihin ja palautukseen liittynyttä asiaa. Tuomitsivat syksyllä palautettavaksi parisataa eeroa, josta lähettivät viime tingassa päätöksen, että sillä on maksettu vuoden 2002 jälkiveroni. Laskukaavassa esiintyi maksamatta jääneenä noin 75 yksikköä ja korkoina sentilleen ylijäävä osuus, noin 70 prosenttia suurempi summa kuin alkuperäinen perittävä.

Tuppasi huvittamaan, että ovatko ottaneet mallia perintätstoista. Näillä kaavoilla on periville tahoille riemuvoitto, jos joku on jotain velkaa.

Kysäisin sitten, että mikäs tällaisissa veroveloissa on vanhenemisaika. Ei ollut tietoa sen enempää virkailijalla kuin naapurikollegoillakaan, eikä sitä tahtonut koneeltakaan löytyä. Parin puhelun avulla asia selvisi, ne vanhenevat viidessä vuodessa. Siinä alkaminen lasketaan päivästä, jolloin verovelka on määrätty maksuun, eli aivan viime tinkaan meni tuo tapaus, koska joulukuussa 2003 se olisi pitänyt alkujans maksaa. Nyt odottelen sitä huumoritempausta, että vouti perii saman summan ja nyhtää siitä tuntuvan provikkansa.

* * *

Kirjavisastelu on ollut heikoissa kantimissa, mutta tässä on kolmas lataus teemaan. Tunnistaako kukaan tällaista jännityspuolen tapausta?

Vinkkeinä voin kertoa, että kirjailija ja sankarinsa ovat nimekkäitä. Tämä nimenomainen teos nousi ajankohtaiseksi vuosikymmenten unohduksen jälkeen, vaikken tiedä onko se usuttanut montakaan ihmistä kirjan ääreen. Arvovaltainen taho nimitti "maughamilaiseksi anekdootiksi" tätä jupinaa, mistä lainaan otteen.

" "Tehän ette ole naimisissa, mutta uskon että tämä pätee kaikkiin miesten ja naisten välisiin suhteisiin. Ne jatkuvat vain niin kauan kuin kahden ihmisen välillä on edes jonkinlaista alkeellista inhimillisyyttä. Kun kaikki hyvä tahto on loppunut, kun toinen osapuoli ilmiselvästikään ja aivan tosissaan ei enää välitä onko toinen elossa vai kuollut, jatkosta ei tule mitään. Sellaista loukkausta egoa – tai mikä vielä pahempaa – itsesuojeluvaistoa kohtaan ei ikinä voi antaa anteeksi. Olen huomannut tämän olevan totta sadoissa avioliitoissa. Olen nähnyt kuinka räikeänkin uskottomuuden kolhut on korjattu, olen nähnyt miten toinen jaksaa antaa anteeksi rikokset, vieläpä murhankin, konkursseista ja kaikista mahdollisista yhteiskunnallisista vilpeistä puhumattakaan. Parantumattomat sairaudet, sokeus, suuronnettomuudet – kaikkien yli on mahdollista päästä. Mutta tämä lakkaa pätemästä heti, jos toinen vain päästää alkeellisimmankin säädyllisyyden kuolemaan. …" "

Hjuu, tuo pohjustus johtaa kohti teoksen nimeä, joka taas on hyvinkin tuttu, vaikka sen sisältö lie jäänyt useimmille hämäräksi.

EXTRA EXTRA! Tämä näkyy olevan juhlapolkka, nyt on 400 täynnä. Huh.

Alimittaiset romaanit

Miten määritellään novelli? Yhteiseksi maaperäksi tähän mennessä olen löytänyt lähinnä sen, että novelli on mitaltaan lyhyempi kuin romaani. Ilmeisesti usein myös kuvattu henkilökaarti ja elinpiiri on suppeampi kuin romaanissa, mutta kertokaapa se vaikkapa Kalle Päätalolle. Vai kirjoittiko hän kenties eeppisiä jättinovelleja?

Keskiviikkona musavisan jälkeen asiasta tuli juttua, muttei hullua hurskaammaksi, päätä vain särki aamulla. Käsittelyssä oli ensiksi Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri, jonka yritin määritellä pienoisromaaniksi, koska muistin sen rakenteenkin väärin. Eihän siinä, vattu soikoon, mitään lukujakoa olekaan, minkä vuoksi joku toinen kutsuu sitä pitkäksi novelliksi. Pöydässä oli myös muudan kirjailija, joka kertoi omien novelliensa saaneen kehuja ja kelvanneen malliesimerkeiksi novellista. Hän silti ihmetteli, ettei tiedä mikä novelli on määritelmällisesti.

Koetin vääntää rautakankea John Steinbeckista siten, että tämän kahdesta alimittaisesta romaanista Helmi olisi pikemmin pitkä novelli, kun taas Hiiriä ja ihmisiä olisi pikemmin lyhyt romaani. Keksin sen hönöspäiten itse, enkä tiedä onko ajatuksessa pohjaa, mutta wikiväki näyttää pitävän molempia romaaneina, joskin jälkimmäinen on rakennettu näytelmäromaaniksi, jossa dialogin oli määrä kelvata suoraan lavalla lausuttavaksi, mutta kirjan luettavaksi myös sellaisenaan.

Olin hiljattain lukenut Mika Waltarin vanhaa määrittelyä teoksesta Haluatko kirjailijaksi? (WSOY 1994, 1. painos 1935), mutten saanut palautettua mieleeni olennaisia kohtia. Waltari kaipaa suomalaisilta oikeita novelleja ja varoittelee pitämästä lehtiin tehtyjä tarinoita ja määrämittaisia katkelmia sellaisina, koska ne ovat "tilapäisnovelleja", kun hän taas perää "taidenovelleja", joiden ominaisina piirteinä on esitelty "tyyni, harmoninen sisäinen rauha ja voima sekä kertomisen väljyys". Vertailu romaaniin tiivistänee Waltarin määrittelyn (sivulla 104):
"Novellin ja romaanin olennaisin ero on se, että novellin näkökulma on suppeampi, perspektiivi rajallisempi kuin romaanin. Novelli esittää jonkin tietyn vaiheen tai käänteen yksilön kehityksessä, se kuvaa episodeja, sivukohtauksia. Nämä episodit voivat ratkaisevasti vaikuttaa yksilön kehitykseen kokonaisuudessaan, mutta novellin tehtävä ei ole seurata tätä kehitystä sen kauemmaksi. Vihje riittää. Novellin kuvatessa ihmistä yksilönä romaani kuvaa yksilöä suhteessa yhteiskuntaan ja elämän kokonaisuuteen. […]"

Waltaria on kiitelty myöhemmin "pienoisromaaneistaan", muun tuotantonsa ohella tietysti, mutten tiedä, onko hän kirjoittanut ne kenties oman mittapuunsa mukaan pitkiksi novelleiksi.

Jos pätevältä kuulostava määrittely 1930-luvulta onkin tuollainen, huvittaa ihmetellä, kuinka paljon muotoja on sen jälkeen särjetty ja samalla potkittu hajalle vanhoja aitoja. Kotomainen wikipediamme viittaa pienartikkelissaan novellista ytimekkääseen kerrontaan ja "klassiseen määritelmään", että se on "tarpeeksi lyhyt luettavaksi kerralla".

En tiedä, ovatko suomen 'novelli' ja englannin 'short story' hiukan eriparisia sikäli, ettei short storyn määrittelyssä tuoda yhtä hanakasti esiin tyylillisiä, kerronnallisia tai sisällöllisiä määritelmiä. Se voi olla yleisempi kattosana tietyn mittaisille proosateoksille, ainakin verrattuna Waltarin ajatuksiin.
Pidin kiinnostavana, että englanninkielisestä wikipediasta löytyi jako neljään tai jopa kuuteen pituuden mukaan seuraavasti [suomennokset lajeille omaa haparointiani, linkit alalajeissa engl. wikiin]:
(Flash fiction [??]: alle 1000 (tai 2000) sanaa)
1. short story [novelli]: väh. 1000 sanaa (tai 2000)
2. novelette [novelli/noveletti]: väh. 7500 sanaa
3. novella [pienoisromaani]: väh. 17 500 sanaa (tai alle 50 000)
4. novel [romaani]: väh. 50 000 sanaa (tai 60 000)
(epic [eepos]: väh. 75 000–100 000 (tai 200 000) sanaa)

Mielikuvani on sellainen, että termiä 'noveletti' on suomessa käytetty harvakseltaan ja pikemmin viittaamaan keveään kerrontaan, joka osapuilleen täyttää novellin ulkoiset määritelmät, siis kenties "tilapäisnovelleihin", joista Waltari puhuu. Tällaiseen vähättelyyn viitataan myös tuon wiki-linkin 'novelette' takana. Suomessa onkin väkinäistä käyttää sanaa, joka rakenteensa puolesta toisi mieleen jotain vähäisempää kuin sanamme novelli. Kenties osuvampi olisi romaanetti?

Termi 'novella' on oma matopurkkinsa, koska tällä alalajilla on niin omat innokkaat puolustajansa kuin vähättelijänsäkin, jotka ovat nähneet ne ehkä vajaamittaisina äpäröinä. Otaksun käännöksen 'pienoisromaani' olevan kuvaava sikäli, että kyse on proosateoksesta, jolla on romaanin rakenne mutta lyhyempi mitta, noin karkeasti yleistäen. Tämän luokan kohdalla on mainittu paljon upeita kirjoja, kuten em. Steinbeckit ja Papan Vanhus ja meri, mutta myös seuraavat:
Capote: Aamiainen Tiffanylla, Conrad: Pimeyden sydän, Kafka: Muodonmuutos, T. Mann: Kuolema Venetsiassa, Orwell: Eläinten vallankumous, Roth: Hyvästi, Columbus ja Zweig: Shakkitarina.
Nuo paljastivat, että olen tähän lyhytmittaiseen romaaniin usein mielistynyt, vaikken toki määrämittaista hae, kun kirjoja valkkaan luettavaksi. Samalla lista paljasti, että näköjään luen kaikkein ilmeisintä tarjontaa, kun osuvat ja upottavat valintojani wikissä niin helposti…

Tämä oli pelkkä rääpäisy, joka pullistui vahingossa aika laajaksi mitaltaan, jopatens novelettimaiseksi, vaikken kyllä juonta osannut kehitellä. Nämä harhailut kirjallisuuden laitumilla taas sikiävät siitä, että olen innostunut kirjaston tarjonnasta, jos kohta alekirjoistakin.

Kirjastamassa

Kaikista vuodenvaihteen alehäsäköistä suosikeiksi on muodostunut pari erityistapausta. Toinen on se sekamelska, minkä Antilah läväyttää dvd- ja levyosastollens, koska sieltä löytyy usein pilkkahintaan esimerkiksi vanhaa klassikkorokänrollia, -soulia, -bluesia ja -jatsiakin sekä ylläreitä elokuvien ja telkkusarjaboksien puolelta.

Tällä kertaa lompsa oli niin nuiva, että yritin pysytellä etäällä, mutta silti Seinfeldin viimeinen kausi (Vol 8/kausi 9) ja tarkkailusarjassani seuraava Simpsons (kausi 9) veivät voiton, kun hinta oli vain pari kypää. Veljeenkin törmäsin penkomassa, hän kaappasi ainakin hienon Staxin kokoelman sitä jykevintä 60-luvun kamaa, jossa Blues Brothersiin päätyneet herrat monella raidalla jytkyttävät.

Toinen suosikki on sitten kirja-ale, joka on vuoden se hetki, jolloin tarkimmin tutkin mitä Akateeminen ja Suomalainen haluavat kaupustella. Tuossa vierellä on kuvia viidestä tuoreimmasta tutkittavasta, joista pari ylintä tilasin Akateemisesta ja kolmattakin yritin, mutta kun se oli loppuunmyyty, paikkasin asian eilen löydettyäni opuksen Suomalaisen hyllystä, josta mukaan tarttui myös neljäs. Alimmainen taas tuli jo joululahjaksi oikein nimmaroituna, koska toimittaja on sukua ja tapaa jalomielisesti hienoja teoksiaan lähettää.

Muutaman kirja-aleissa toistuvan virheeni olen huomannut, mutta en osaa niitä silti aina väistää. Kuten tällaisia:
– Edulliset perhepaketit. Luiskahdan ahnehtimaan halvempaa hintaa per sivu ja innostun hinkuamaan paksuja opuksia, vaikka monesti ohuet ja tiiviit tuottavat enemmän auvoa. Uskon teoriaan, että tietokoneaikana sanallinen ripuloiminen on yleistynyt, kun taas toimittaminen ja tiivistäminen on voinut jäädä tekemisen helppouden jalkoihin. Kullannuppuja ei tapeta.
– Snobbailu. Muissa suhteissa tämä on voinut vuosien kertyessä vähentyä, mutta kirja-aleissa jotenkin houkuttaa ostaa kaikkea hienoa, kun niitä kerrankin näkee esillä ja vieläpä edullisesti. Vaikka taustalla on sekin ajatus, että painavat klassikot eivät kulu, niin jotkut "löydöt" ovat olleet sellaisia, etteivät tosiaankin kulu ainakaan minun käsissäni.
– Nimiin takertuminen. Liikaa kahmiessa horjahtaa ostamaan hyvien kirjailijoiden vähäpätöisempiä ruikauksia tai kiinnostavista hahmoista kirjoitettuja heikkoja teoksia.

Onhan nuo virheensä kestettävä, kun vastapainona on ihmeellinen onni herkuliaanisten kirjojen plaraamisesta. Ale tuottaa vastaavaa äimistelevää riemua kuin kirjastossa käyminen parhaimmillaan, koska hyvin vaihtelevia virikkeitä on tarjolla ja kotiin saatavissa niin runsaasti.
Jos pari sanaa mainitsen valinnoista, niin Sidney Lumet näyttää kertovan kiinnostavasti sisävinkkelistä elokuvien tekemisestä, joten se tulee varmaan lukaistua aika pian.

Bergson on outo törmäys ja pakollinen siksi, että tajusin äkkiä tietoni tuosta filosofista perustuvan lähinnä Monty Pythonin sketsiin, jossa Terry Jones räävinä tätinä kisaa John Cleesen lipevästi juontamassa visailussa pääpalkinnosta, joka on isku päähän tai kenties jopa tikari klitorikseen. Johonkin syvälliseen kysymykseen täti vastaa "Henri Bergson" ja hämmästelee kuultuaan sen olevan oikein: "That was lucky. I've never even heard of him!"
Jou mama, ehkä heikko peruste hankkia kirjaa, kun en edes tiedä ovatko Pythonit perehtyneet filosofien teoksiin vai pudottelevatko vain nokkelasti nimiä (kts. ylempää snobbailu). Vaan vetreältä näyttää Bergsonin tapa eritellä naurua.

Twain on ehdoton pukemaan tarinoita novelleiksi, joten tuo Kaksipiippuinen juttu houkutti, koska en muista sitä lukeneeni.

Hyvää suomea taas oli hidassytytteinen ratkaisu ajatukselle, sillä jo vuosi sitten puntaroitsin, että pitäisi perushuoltaa omaa kielenkäyttöä.
Zepa silloin kommenteissa vahvasti epäili, etten jaksaisi millään kurssilla roikkua, ja suositti hankkimaan hyvän kirjan aiheesta. Toivon tuon olevan sellainen, ei ainakaan hinta pahasti kirpaissut. Edullisia nuo kaikki olivat, kalleimmasta kiskottiin kymäläinen.

Hyllyyn on itse asiassa kertynyt aika monta suomea ja kirjoittamista käsittelevää opusta. Niistä ehkä oppisi vielä tehokkaammin, jos joskus viitsisi availlakin. Kun kerta pelataan olisi pitänyttä, niin hyväksi lopuksi ansaitsee todeta, jotta vaatteita niistä aleista tietysti olisi pitänyt etsiä.

Kympin kirjailijat, isona luetut

Koen vaikeuksia käynnistää kone tuottavaan tahtiin luppovaiheen jälkeen, joten aikaa ei riitä muka polkkaamiseenkaan, koska työtuoli hylkii takamustani ja heittää joko telsutuoliin lepoasentoon tai sänkyyn pötkölleen. Mainittakoon, että ennen joulua töiden tultua valmiiksi kiittelin vielä, että selkä kesti kiivaan urakan hyvin. Jäykkyys iski muutaman päivän viiveellä, enkä tahdo nyt löytää uusiksi sen paremmin kirjoitusrytmiä kuin mukavaa työasentoa.

Sitten asiaan, lisää kirjailijoita, joilta olen lukenut vähintään 10 kirjaa. Johdanto, säännöt ja perusteet koko touhuun edellisissä kahdessa polkassa. Nyt olen edennyt niihin sanataitureihin, joita olen lukenut päästyäni lähelle aikuisuutta, ainakin vuosistandardeilla mitattuna.

Kymppinä toimineet kirjailijat, 1980-2007

Louis Masterson
Olisikohan se tapahtunut armeijassa, kun isoveljeni innostui lukemaan Morgan Kaneja. Joka tapauksessa Mastersonin tuotantoa ilmestyi kotiin suurina annoksina, joten minunkin piti kahlata niitä himokkaasti läpi. Opin monta tärkeää asiaa näistä teoksista, esimerkiksi revolvereihin, Floridan soihin ja kuubalaisiin naisiin liittyviä seikkoja. Jostain näistä lähti rassatessa makea, sokeriruokoa muistuttava tuoksahdus. Olen lukaissut Kaneja myös uusiksi, kioskikamaksi ovat jäntevää menoa. Kypärajan ylittivät myös Carter Brownit, mutten tiennyt kummastakaan olivatko kirjaset yhden tekijän työtä. Kane ainakin näköjään oli, norjalainen Kjell Hallbing ne näyttää kirjoittaneen.

Veikko Huovinen
Kestosuosikki, jolta luin poikasena Lampaansyöjät, Havukka-ahon ajattelijan, Hamsterit, Veitikan sekä Rasvamaksan ja Ronttosauruksen perheen intoilijoiden siivittämänä. Yläasteella luetutettiin Siintävät vuoret, jota en ollut tunnistaa saman tekijän työksi. Vasta lukioikäisenä ja siitä eteenpäin ymmärsin kunnolla monipuolisen miehen huumorin oveluuden, jos aiemmin takerruin sanoihin tai rohkeisiin seksuaali- ja alkoholiväritteisiin asioihin. Suosikeiksi ovat kohonneet monituiset kertomuskokoelmat, kuten Lyhyet erikoiset ja Mikäpä tässä.

John Steinbeck
Oikutteleva bussi oli luultavasti eka Steinbeck, josta nautin täysin siemauksin teininä. Yläasteella taidettiin lukea Helmi ja lukiossa Hiiriä ja ihmisiä, mutta pakkopulla harvoin iski, vaikka teos olisi ohutkin. Lukioaikoina Cannery Row -trilogia oli herkkua, sen jälkeen luin urakalla lisää, ja muinaistyttöystävän kotoa löytynyt In Dubious Battle (Taipumaton tahto) laajensi sarkaa alkukieleen. Edelleen luottomiehiä, joku klassikkojärkälekin on vielä lukematta, joten tiettyä henkeä ja sakeaa tunnelmaa kaivatessani voin lukea vaikka Eedenistä itään. Tai Ystävyyden talon ehkä neljännen kerran.

Georges Simenon
Maigret ei viihdyttänyt kiihkeimpinä lukuvuosina monen muun dekkarin tavoin, mutta silloin tällöin kokeilin uudella niteellä, josko nappaisi. Luulen, että kymmenes saattoi lykkäytyi välivuoteen lukion jälkeen. En ole vieläkään kummoinen fani, mutta tiedän kuinka pari mukavaa tuntia saa vietettyä piippuherran seurassa. Jotain muutakin Simenonin tuotantoa kokeilin, en enää muista mitä.

Graham Greene
Murrosiässä tajuntaan rysähtänyt kertoja, jonka tuotantoon on saanut myöhemmin uutta otetta ja löytänyt lisää syvyyttä. Brittiherran olosuhteita, uskontoa ja ajatusmaailmaa ei voinut ymmärtää poikasena, mutta sitä terävämmin kirjat iskivät suoneen uteliaisuutta taitavasti kuvattua vierasta kulttuuria kohtaan. Kolmas mies, Kiveä kovempi ja Miehemme Havannassa olivat luultavasti johdantona, vuosien mittaan tuli luettua suuri osa muustakin monipuolisesta tuotannosta. Jutun loppu ja Inhimillinen tekijä maistuivat hiljattain uusintoina.

Ian Fleming (kuvassa)
James Bondeja urakoin ensi kertaa englanniksi, kun veljet kaivoivat divareista melko täyteläisen sarjan Pan-pokkareita 80-luvun alussa. Ne olivat mukavan pehmeitä ja keveitä niteitä, miksei sisällöltäänkin. Kaikki on pitänyt lukea, osa moneen kertaan, ja nykyään hyllyssä on Bondia sekä suomeksi että englanniksi. Eniten iloa irrotti se, että Lukulaarista löytyi Kingslay Amisin Raportti James Bondista, joka käsittelee hartaasti Flemingin vahvuuksia ja heikkouksia. Myös John Pearsonin Mies James Bondin takana oli valaiseva. Flemingiltä suosikki on ehkä ensimmäinen Bond-seikkailu Casino Royale.

Stephen King
Jälleen veljen usutuksia, hän hommasi ripeään tahtiin Kingiä englanniksi pokkareina, joita kuskasin lainaan Turkuun, missä olin opiskelevinani englantia. Alkupään tuotannossa upposin imevään kerrontaan, esimerkiksi Dead Zone, Shining, Firestarter ja Richard Bachmanin nimellä julkaistut ensimmäiset harjoitelmat (neljän teoksen omnibus) pitivät otteessaan. Myöhemmin sivarissa It oli suuri seikkailu ja jykevä kirja, jota muistan lukeneeni pitkinä sessioina sängyssä. Hiljattain kokeilin paria kirjaa suomeksi, eikä ainakaan Carrie napannut. Parhaimmillaan King kuljettaa silti lukijaa murhaavan tehokkaasti.

Arto Paasilinna
Jostain Paasilinnasta olin pitänyt, joten kun sivarissa oli aikaa, lainailin sarjassa Huutoniemen sairaalan kirjastosta näitä köykäisiä veijaritarinoita. Mukavahan niitä oli lueskella, Onnellisia miehiä ja Jäniksen vuosia, mutta tuorein lukemani saattaa olla Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä. Nämä ovat kelvanneet MacLeanin lailla kirjoiksi, joita on paremman puutteessa lukenut emännän tai isännän hyllystä, kun on ollut vierailulla. Siinä tilanteessa tulee joskus outoja aluevaltauksiakin, esimerkiksi Tukholman-kesänä luin varmaan kymmenisen Harlekiinia, mutta ne olivat tuskin saman kirjailijan työtä.

Patricia Highsmith
Ripley-saagan siivittämänä lainailin kirjastosta muita Highsmithin kirjoja englanniksi ja nautin synkistä käänteistä sekä moraalittomista hahmoista, jotka tekijää tuntuivat erityisesti sytyttävän. Viimeksi luin uusiksi Strangers On A Trainin (Muukalaisia junassa), joka kehittyy yllättävän eri tavalla kuin Hitchcockin merkkielokuva, mutta molemmat ovat laatutavaraa.

Elmore Leonard
Suosikkien kaartia, näitä olen lainaillut ja ostellut pitkin vuosia. Viimeksi käteen tarttui Be Cool, jossa oli ainesta, mutta kokonaisuus hajosi oudosti. Hommasin sitten katseluun leffankin, joka on erilainen ja hajoaakin eri tavalla. Sen henkinen edeltäjä Get Shorty – Hyvä pätkä taas on maanmainio sekä kirjana että elokuvana.

Charles Willeford
En tiennyt äijästä oikein mitään 80-luvun lopulla, kun lähdin Englantiin johtaneelle automatkalle kaverien ohjastamana. Veli pyysi etsimään Lontoosta Willefordin kirjoja, joita löytyikin kourallinen viihdykkeeksi. Alkupään tuotantoakin tutkittuani myöhemmän Hoke Moseley -sarjan Miami Blues ja New Hope For The Dead (Uutta toivoa kuolleille) olivat suurtapauksia. Arjen kyllästämät tarinat väsyneen poliisin selkkauksista olivat kaukana tavallisesta dekkarikaavasta.

Donald E. Westlake / Richard Stark
Dortmunderin seikkailuista tuli luettua ainakin Kuuma kivi, Ottakaa pankki kiinni ja Ihmisryöstäjän käsikirja jo koululaisena, vaikka ne tuntuivat vähän ylihauskoilta. Pari muuta Westlakea ehti ilahduttaa välivuosina, mutta valaistuminen tapahtui, kun vasta 90-luvulla kohdalle osuivat kioskipokkareina Suomessa julkaistut Starkin nimellä tehdyt Parker-kirjat. Tylyn ammattilaisrikollisen keikat, väkivalta ja erikoisesti järjestelty elämä on kuvattu tiukan säästeliäillä lauseilla. Tunnelma on sakean omaperäinen.

Kinky Friedman (kuvassa)
Kesti pari kirjaa saada otetta Kinkystä, jolla on hulvattomia sutkauksia, mutta juoni tuppaa karkaamaan käsistä. Veli antolainasi ekan omnibuksen ja sisko toisen, joissa on kuusi ensimmäistä newyorkinteksasilaisen amatööridekkari Kinky Friedmanin seikkailua. Kun alkukynnys ylittyi ja tajusin kuinka sarkasmin kyllästämää kerronta on, pahimmat iskut alkoivat putoilla suurella voimalla. Aikani kuluksi kääntelin alkua kirjasta Musical Chairs, koska tehtävä näytti niin vaikealta. Myöhemmin totesinkin, ettei vastaan osunut suomennos Elvis, Jeesus ja Coca-Cola ainakaan tuntunut onnistuvan. Dekkari/juutalaiscowboy (ja kantrimuusikko/kuvernööriehdokas) palasi sitten Teksasiin, missä jatkuneita seikkailuja lainasin nipun Metsosta. Pitäisi tutkia onko henki säilynyt tämän vuosituhannen teoksissa, esimerkiksi Kill Two Birds And Get Stoned kuulostaa lupaavalta.

John Dickson Carr / Carter Dickson
Kloppivuosien dekkariharrastuksessa Carrin suljetun huoneen arvoitukset jäivät ehkä yhteen kirjaan. Lipsahdin paikkaamaan aukkoa 90-luvulla, kun kirjoja osui kohdalle, ja olen ostellutkin näitä melko elottomia vanhan koulun meccanomaisia rakentelupaketteja.

P. G. Wodehouse
Jeeves ja Bertie Wooster tulivat tutuiksi jo poikasena, mutta en yhtään muista montako kirjaa tavailin kotihyllystä. Välivuosikymmeninä nautiskelin ensimmäiset alkukieliset Wodehouset lainastosta. Tällä vuosituhannella olen ostellut divareissa ja kirppareilla vastaan kävelleitä kirjoja, niin suomeksi kuin englanniksikin. Lyhyet Jeeves-tarinat ovat edelleen ehkä parasta, vaikka käyvät turhankin tutuiksi. Vasta viime vuosina tutustuin Mr. Mullineriin, joka kertoilee hulvattomia tarinoita kantakuppilassaan tuttavapiirilleen. Säkenöivää kielenkäyttöä.


Huh, nyt saa riittää. On aika varmaa, että joku on unohtunut listalta, mutta onko tuolla niin väliä. Monenmoista Amanda Crossia, Ross Thomasia, Sujata Masseyta, Wexi Korhosta, Mika Waltaria, Leena Lehtolaista ja Oscar Wildea on tullut luettua kourallinen, mutta menneiltä vuosikymmeniltä on voinut jo unohtua tekijöitä, joilta on ollut täysi kymppikin saman tien tyrkyllä.

Kympin kirjailijat, nuoruusvaiheet

Kuten edellisessä polkassa kerroin, sain yllykkeen muistella kirjailijoita, joilta olen lukenut vähintään 10 eri teosta. Sellaisiakin voi olla, että olen lukenut samoja paria kirjaa vähintään kymmenen kertaa, mutta niille pitää perustaa oma listansa.

Säännöt muotoutuivat suoraviivaisesti aineiston mukaan: kaunokirjallisuuteen luokiteltavaa matskua, ei väliä millä kielellä, kirjoina julkaistuja eikä mitä vaan lipareita, pamfletteja tai peflettejä. Sarjakuvat jätin suosiolla sivuun, koska kirjamuoto rajaisi ne aika satunnaisesti joka tapauksessa, mutta lapsuusvuosilta poimin lyhykäisempään nuorisomalliin panostaneita kynäniekkoja.

Lähdin luonnostelemaan aikajärjestystä, vaikka lukeminen menee tietysti limittäin, mutta asiallisen järjestyksen saanee sillä, milloin valtaosa tekijän tuotoksista on näppeihini osunut. Pitemmittä puheitta:

Sen kymmenen kertaa valaisseet kirjailijat, vuodet 1970-80

Gösta Knutsson
Sain varmaan joululahjaksi 7-vuotiaana (tai jo kuutiaisena) täyden paketin Pekka Töpöhäntää, kun isä oli semmoisen työpaikaltaan Kansanvalistusseurasta pokannut leimalla "Arvosteltavaksi" varustettuna. Luin ne kyllä, mutten muista arvostelua tehneeni edes Kevätpörriäiseen. Kai ne kivoja olivat, en ole tutkinut uusiksi.

Astrid Lindgren
Alta kymmenen vanhana taklailin jo vahvan kulmapelaajan lailla Peppi Pitkätossua ja Vaahteramäen Eemeliä. Katto-Kassinen, Saariston lapset ja Melukylän lapset kelpasivat myös. Paras oli silti mestarietsivä Kalle Blomkvist. Näitä tarjoilen vaivihkaa nyt pojalle, koska ytimessä on jotain aitoa ja hienoa, muttei täky kunnolla nappaa ainakaan vielä.

Enid Blyton
Joo, pakollisia kuvioita monelle 60-luvulla syntyneelle. Ainakin Seikkailu-, Salaisuus- ja Viisikko-sarjan opukset olivat johtamassa vahvempiin aineisiin. Tarttis joku Seikkailu lukea uusiksi mielenkiinnosta, Viisikko ei tuntunut aikuisena hääviltä.

Erle Stanley Gardner / A. A. Fair
Jos Blyton oli eka poikkeus, että niitä ei löytynyt kotihyllyistä, niin näitä olikin sitten ylenpalttisesti. Kummallakin meni kymppi puhki, niin Perry Masoneilla kuin Fairin nimissä tehdyillä Donald Lamin ja Bertha Coolin leikkisämmillä seikkailuilla. Kummankin kaavat kävivät tuskaisen tutuiksi, mutta Masonin pingviinipainoksilla pääsin vielä alkuun englanniksi kahlaamisessa. Näitä luin kymmeniä, ehkä eniten mitä keltään kirjailijalta. En tunne tarvetta uusintoihin, vaikka jonkun Fairin ostin muutama vuosi sitten.

Ed McBain
Kovempaa sarjaa, rikokset olivat aidommin verisiä ja raakoja, suurkaupungin eli maineikkaan Isolan syke ravisutti myös. 87. piiri koukutti mukaansa, kun seurailin Steve Carellan perhe-elämää, Bert Klingin pääsyä naisiin, Meyer Meyerin ahdistusta nimensä ja juutalaisuutensa kanssa ynnä muuta. Sekä tietysti poliisityön rattaiden jauhamista. Näitä olen ajoittain lueskellut lisää myös viime vuosikymmeninä ja taso tuntuu säilyneen aika hyvin, vaikka Ilves-sarjan laitoksissa on oma nostalginen hohtonsa.

Agatha Christie
Kotihyllyssä oli runsas valikoima myös Poirotia, niin Riksin sarjaa, SaPoa kuin muitakin laitoksia. Yllättävät juoniratkaisut jännittivät suuresti ja viihdyttivät aikansa, vasta yliopistoaikoina tajusin, että olihan niissä kuvattu kiintoisasti myös englantilaista ylempien luokkien elämää. Neiti Marple taisi mennä täysin ohi, eikä joissakin kirjoissa ollut tuttua sankaria lainkaan.

Mauri Sariola
En tiedä mikä iski yläasteen aikoina. Ehkä rokänrollia ja punkkia kuunnellessa piti kapinoida lukemalla kirjastosta raijattuja Susikosken ja varatuomari Viiman edesottamuksia. Eivät ne koskaan ihan vakuuttaneet, pikemmin nauratti suoraselkäisten tai jäykkäniskaisten kunnian miesten äsähtely ja päsähtely partahippiradikaaleille. Sariola osasi poimia muilta kirjailijoilta epäilyttäviä tyyliseikkoja, kuten merkeillä snobbailua ja seksismiä Ian Flemingiltä tai väkivaltaisia ratkaisuja Mickey Spillanelta. Jotain taitoakin rakentelussa ilmeisesti oli, sillä jaksoin kirjoja paksun pinon lukea.
Paljon myöhemmin ratkeilin, kun luin herran päiväkirjateoksia Parempi kertarutina kuin ainainen kitinä ja Hyvästi, Sammatin kuu. Ehkä camp-osaston valioita.

Jules Verne
Ekat Vernet tuli luettua aika nuorena siniselkäisinä NTK-laitoksina, tuo Nuorten toivekirjasto tarjoili paljon muutakin viihdyttävää. Uusi Verne-buumi iski SciFi-sarjan (WSOY) julkaisujen myötä. Oikein huimasi, kuinka paljon jännittäviä ideoita joku erikoisherra oli keksinyt jo edellisellä vuosisadalla. Kerronta saattaa paikoin takellella ja tarpoa, mutta ideat huvittavat minua edelleen.

Rex Stout
Archie Goodwin tuntui hauskimmalta etsivältä kloppivuosina sukkeluuksineen, eikä jyrkkänä styrankina häärinyt Nero Wolfe häirinnyt, koska osasi päätellä ja jymäyttää niin etevästi. Näitä oli hyllyssä vain kourallinen, eikä suomeksi ylipäänsä ollut kuin pieni osa tuotannosta, joten sain täydennellä Wolfe-sivistystäni edullisilla pokkareilla pitkään, ne olivat esimerkiksi hyvää junaluettavaa. Suosikkini on moneen kertaan uusittu Plot It Yourself, jossa Wolfe hakee kirjoitustyylistä viitteitä, ovatko rikokseen liittyvät teokset todella eri ihmisten kirjoittamia. Näköjään suomeksi Murhaajan tyyliin.

Kurt Vonnegut
Yläasteen suuri löytöni oli Vonnegut, jolta julkaistiin 70-luvulla runsaasti suomennoksia Keltaisessa kirjastossa. Esimerkiksi Mestarien aamiainen, Hui hai, Kissan kehto ja Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater nappasivat. Kymppi meni ehkä puhki vasta lukioaikoina tai yliopistoon lähtiessä, kun ostelin englanniksi pokkareina kaiken mahdollisen lukematta jääneen, kuten novelleja, esseitä ja näytelmiä.

Maj Sjöwall & Per Wahlöö
Komisario Beckistä luin varmaan jonkun teoksen aikaisemmin, mutta eiköhän se lukioikää ollut, kun jyräsin koko kymmenosaisen sarjan (Romaani rikoksesta) läpi. Erinomaista kudelmaa ruotsalaisesta yhteiskunnasta, vaikka kapitalismin surkeutta, porhojen ahneutta ja ihmisarvojen tärkeyttä väliin räikeästikin tökkien piti nostaa esiin.


En ehdi nyt jatkaa pitempään, pitää kertoilla aikuisuuden kynnyksellä ja myöhemmin täyttyneistä kympeistä tuonnempana. Seuraavaksi vuorossa voisi olla Veikko Huovinen tai Louis Masterson, kumpikin alansa valioita, vaikka tyyleissään on toki eroja.

Ahmittuja, osa II

Palautin eilen kirjastoon poikaa varten lainattuja äänikirjoja ja innostuin samalla pitkästä aikaa tutkimaan hyllyjä. Metsosta löytyi muun muassa mainio valikoima dvd-elokuvia, juuri sellaisia, jotka on hauska silmäistä, muttei niitä omaan hyllyyn välttämatic kaipaa.

Otin selailukirjoiksi monenmoista sarjakuvaa, jääkiekkoa, pulpia ja muuta kulttuuria koskettelevaa. Polkkaamaan äidyin siitä, kun kahlasin yöllä enämpi hutiloiden (toimitus ja oikoluku jääneet vähälle) koottua teosta Ekholm–Haasio: 100 parasta dekkaria. Siitä kumpusi päähän pienoispoikana ahmittuja teossarjoja, kuten Erle Stanley Gardnerin liukuhihnalta tulleet tarinat Perry Masonista tai nimellä A. A. Fair julkaistut Donald Lam/Bertha Cool-pokkarit.

Aloin ihmetellä laajemmin kirjailijoita, joilta olen lukenut vähintään 10 teosta, kaunokirjallisia ne tuntuivat järjestelmällisesti olevan. Lista on vielä työn alla, mutta tässä on osa 2, jossa on niukasti riman alle jääneitä. Näitä voi olla paljon enemmänkin… yllättäen oikealle listalle yltäneitäkin on reilusti yli 20.

Tämä määrällinen hahlo paljastaa jotenkin puhtaimmin kuinka köykäistä tai jännärivoittoista kamaa on pääosa lukemastani kirjallisuudesta, vaikka sekaan osuu helmiä, joita olen valmis puolustamaan Kynsin ja hampain (Bill S. Ballinger, The Tooth And The Nail, 1955, Mauri Sariolan plagiarisoima salanimellään Esko Laukko). Toisaalta tätä kevyempää osastoa on nopeampi niin kirjoittaa kuin lukeakin, joten tarjonta ja kysyntä kohtaavat paremmin.

Alla kuplivat eli kirjailijoita, joilta olen lähes lukenut 10 teosta
(tai lukenut lähes 10 teosta)

Raymond Chandler: Marlowe-romaaneja on vain seitsemän (plus Poodle Springs), mutta jos novellikokoelmat ja RC Speaking lasketaan, kymä tulisi täyteen.
Dashiell Hammett: Romaaneja vain viisi, novellikokoelmia muutama lisäksi.
Roald Dahl: Jos novellikokoelmien oheen lasketaan lastenkirjat, kypä voi särkyä.
Juhani Peltonen: Joululahjaksi ammoin saadun Elmon jälkeen olen lueskellut suuren osan tuotannosta, paitsi runoja. Novellit ovat hienoa kamaa, hauskasta vihaisen kautta hämmentävään alakuloon. (Sainpa jätettyä sanan 'slaavilainen' pois.)
Alistair MacLean: Paremman puutteessa osunut silloin tällöin käteen, menee sekaisin mitkä olen lukenut, mitkä nähnyt leffoina.
Jörn Donner: Angela-sarja nostaa listoille, ei silti aivan kymmeneen.
John Irving: Ainakin seitsemän ekaa luin, Owen Meanyyn asti, voi olla ettei ole tullut lisäyksiä.
Veijo Meri: Vuosien mittaan ollut luottomiehenä; kotihyllystä muinoin, kirjastoista ja divareista löytynyt uusia palasia tuotannosta.
Mark Twain: Osa luettu lapsukaisena, osa myöhemmin, en tiedä määrää. Novellit ovat suosikkeja, Matkakirjeitä Maasta pitäisi ottaa uusiksi.
Antti Tuuri: Uusin juuri Lakeuden kutsun, nautin lauseista ja vähäeleisestä huumorista.
Joseph Wambaugh: Näitä luin nipun 80-luvulla. Jos etsisi uudempaa tuotantoa, kymppi tulisi täyteen.
Lawrence Sanders: Amerikkalainen ammattilainen hyvässä ja pahassa. Kuolemansynnit olen lukenut kahdesti, muu on ollut aika silppua.
Carl Hiaasen: Ekat neljä (Tourist Season, Double Whammy, Skin Tight, Native Tongue) ehdotonta, yhä hurjemmaksi kasvavaa menoa. Ei sellaista voi jatkaa loputtomiin.
Henning Mankell: Vuosituhannen taitteessa jouduin Mankeliin, ei niitä ihan kymmentä silti ole tullut luettua.
Harri Nykänen: Juudaspelin ja Takapirun olin kai lukenut aikaisemmin, muutama vuosi sitten ahmin Raideja, jotka ovat sujuvaa, nopeaa ja kiinnostavaa luettavaa.

Jou, virallinen lista (osa I) on siis työn alla, saattaa ilmestyä vielä tänään.
(Kuvassa Juhani Peltonen)

Mikään ei ole pyhää

Ei edes sunnuntai. Vein pojan eilen kaverinsa synttärijuhliin viideksi, minkä jälkeen piti huuhailla puolitoista tuntia keskustassa odottamassa juhlien päättymistä. Kantapaarissa aika olisi mennyt kai vilkkaasti, jos olisi tunkenut visailuun vähän myöhässä, mutta en jaksanut.

Sen sijaan tepastelin kohti Hämeenkatua ja totesin, että Akateeminen kirjakauppa on auki. Taivahan talikynttilät, sunnuntaina viiden jälkeen pääsee kirjakauppaan. Mentävä oli, ajattelin että sieltä voi keksiä jotain luettavaa, sillä en ollut äkännyt ottaa kirjaa mukaan, vaikka Jules Vernen Twenty Thousand Leagues Under The Sea* on pyörinyt juuri tässä tarkoituksessa viime aikoina kassissa.

Iltapäivälärpyköita en ole jaksanut enää edes lukea, se ei kelvannut vaihtoehdoksi. Ulkomaiset kevyen kulttuurin (rock, elokuvat ym.) lehdet ovat nykyään aika hyvissä hinnoissa, lonkalta sanoen haarukka oli 8-16 €, joten täytyi todeta niiden (tai maahantuojan) hinnoitelleen itsensä yli minun kipurajani. Onhan se varma, etten markka-aikana olisi edes harkinnut ostamista, jos tavallisen kuukausijulkaisun hinta olisi ollut päälle viisikymppiä.

No, palloilin katselemaan kirjapuolta, missä törmäsin jonkinlaiseen tarjouspöytään. Siinä käteen osui kanadanranskalaisen Gaétan Soucyn 2004 suomennettu Music-Hall!, jota vitosella tarjottiin ihkaomaksi. Kyllähän kunnon kirja aina lehdenlipareen voittaa, ja tämä oli vielä halvempikin.

Kirjailijaa en sen paremmin tuntenut, vaikka muistelen edellisestä teoksestaan Tulitikkutyttö jotain mainesanoja lukeneeni. Näköjään tämän uudemmankin suomentanut Anna-Maija Viitanen sai siitä kirjallisuuden valtionpalkinnon.

No, eihän lukemiseen jäänyt aikaa kuin kolme varttia, mutta lupaavalta tuo vaikuttaa. Käännöksessä aprikoin hiukan tyyliä, koska silmääni tarttui sellaisia sanoja kuin kruusattuja, ryöpsähti, möhnää, tursui ja lengotti. En tunne alkuteosta enkä edes osaa ranskaa, mutta ihmettelin vain hajamielisesti, onko siinä tarkoituksella maalailtu vahvoilla vedoilla ja väreillä aika pieniä asioita. Lause kulkee hienosti ja tarina pyrkii kohti fantasian ulottuvuuksia, joten tuo voi olla pohjustusta myöhempiin irtiottoihin. Niihin on vielä 400 sivua aikaa ja tilaa.

Jatkan tutkimuksia kunhan ehdin, mutta huvitti kuvittaa plokia tuon kirjan kannella. Mainittakoon, että alkuteoksen nimi on sama kuin suomennoksen, mutta englanniksi kirja sai nimen Vaudeville! – jänskästi englanti ja ranska vaihtuvat päikseen. Olin uskossa, että music hall kirjoitetaan erikseen ilman väliviivaa. Kun nyt tarkistin asiaa, kävi ilmi, että se on brittiläistä teatterialan viihdettä, joka oli suosiossa Wikipedian mukaan 1850-1960. Amerikkalainen vastine on sitten vaudeville, jonka pariin Soucyn tarina ilmeisesti ennen pitkää lukijan johdattelee.

Nämä music hall ja vaudeville ovat kiehtoneet menneen ajan huvituksena sikäli, että niiden parista on irronnut oman tyylilajinsa ohella paljon hienoja lauluja, lauluntekijoitä ja esiintyjiä, jotka ovat tehneet suuren läpimurtonsa sitten laajemmilla lavoilla, kuten elokuvissa, radiossa ja levyillä. Ennenkin on pitänyt asiaan tutustua, ehkä viimein tästä kirjasta saa kunnon kimmokkeen.

* Suomeksi Sukelluslaivalla maapallon ympäri. Ei siis kerro esimerkiksi roistokoplien tai palloilusarjojen huimasta paljoudesta meren alla. Päässäni kummittelee, että minulla oli poikasena kirjasta 70-luvun nide, jossa nimenä oli
10 000 sylen syvyydessä tai jotain sellaista.

Se klassikko kolahti

Klassikkomeemi oli niin riemukas, etten malta jättää aihetta. Epäilin, että minun olisi vaikeampi listata kymmenen nautintoa tuottanutta klassikkokirjaa kuin kymmenen kesken jäänyttä, mutta toisten plokien listoja lueskellessa ja muistia verestellessä esiin kumpusi paljon kaikkea hienoa ja hauskaa.

Monesti klassikko on kolahtanut vain pudotessaan sängynpäätyyn, kun se on vaivuttanut uneen, mutta poikkeukset ovat juhlaa. Ajattelinkin koota vastaiskuksi kymmenen luettua klassikkoa, joista olen nauttinut. Jos tämä muille meemintyngäksi kelpaa, se olisi ilo, sillä nuo lukemattomat klassikot ovat tarjonneet niin hupaisaa silmäiltävää. Olen löytänyt samalla vaivihkaa useita plokeja, joita en ole aikaisemmin tutkaillut.

Koska minä olen minä, en pidä turhan tarkkaa seulaa klassikkoudessa, vaan kelpuutan keveitäkin merkkiteoksia, joilla on omassa kastissaan suuri painoarvo. Voiko esimerkiksi dekkari olla klassikko, paitsi jos se on Dostojevskin kirjoittama tai muuten vaan tolkuttoman tylsä?

Jotkut "vakavasti otettavat" kirjailijat ovat luulleet pystyvänsä sipaisemaan ohimennen laadukkaan dekkarin, mutta yhteenkään onnistuneeseen yritykseen en ole törmännyt. Vaikkapa Kingsley Amis on kiusallisen huono dekkaristi. Samoin dekkareita pieteetillä tutkinut Julian Symons vääntää puuduttavaa rautalankaa, kun yrittää itse kirjoittaa niitä.

Asiaan, kymmenen suosikkia, jotka klassikon asemaa lähentelevät. (Kuvassa on tuo ykkönen, jämerän arkinen Steinbeck.)

1. John Steinbeck: Cannery Row -trilogia. Elikkäs Ystävyyden talo, Hyvien ihmisten juhla ja Torstai on toivoa täynnä, järjestystä en muista. Mainiota meininkiä, lähes käsinkosketeltavan sakea tunnelma. Toimivat irrallaan tai yhdessä. Suuria havaintoja ihmisyyden perimmäisestä olemuksesta.

2. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo. Moni näyttää olevan eri mieltä, mutta minuun Austenin kieli ja pyörittely uppoaa kuin… Kursk. Niin suomeksi kuin alkukielellä. Tv-sarja oli hieno, mutta jotain siitä tuntui puuttuvan, koska rikkiviisasta kertojaa ei ollut.

3. Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija. Oikeastaan pidän vielä enemmän novellikokoelmista, kuten Mikäpä tässä, Lyhyet erikoiset ja Rasvamaksa, mutta tämä kai se klassikko on. Hieno hahmo ja hauskoja tarinoita.

4. Jerome David Salinger: Sieppari ruispellossa. Saarikosken käännös on ihan oma juttunsa, paikoin laiskan kiireisesti oikoen tehty, mutta toimii mielenkiintoisena omana maailmanaan. Itse kirja on kuitenkin mahtava sukellus oudon teinipojan päähän. Tähän pätee sama kuin Huoviseen, pidän novellikokoelmasta Yhdeksän kertomusta vielä enemmän, mutta tämä tunnetaan klassikkona.

5. Jaroslav Hasek: Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa. Murrosikäisenä nauratti ääneen, nyt on uuden suomennoksen kertaus kesken. Luulen oppineeni jotain olennaista tshekkiläisestä huumorintajusta tämän kirjan avulla, vaikka tshekkituttuni Petr pitää Svejkiä lähinnä historian ylimainostettuna painolastina. (Hatut puuttuvat Hasekin ja Svejkin ässistä, koska en jaksa etsiä niitä.)

6. Ernest Hemingway: Kenelle kellot soivat. Tämä pitäisi kai tutkia myös englanniksi, mutta suomennoksessa pyöritellään hienosti paria tapaa loukata toista. Espanjalaiset vastarintapuuhastelijat puhuvat toistensa äideistä ja etenkin näiden maidosta. "Minä törkeilen sinun äitisi maitoon", kuten tulin jo jonnekin kommentoineeksi. Sisältää kaivattua seksuaalisuuttakin, mikä on aika vähissä noissa edeltävissä. Maa järisee, kun impeys lähtee. (Se ei tapahdu lakanoilla, joten ei voi puhua japaninlipun tekemisestä.) Ai niin, Metallican versio For Whom The Bell Tolls on kans kiva. (Meinasi mennä taas väärin päin, "bells toll".)

7. Evelyn Waugh: Decline and Fall. Älyttömän hauskoja juttuja poikain koulusta, onkohan se sitten public school. Viime kuukausina olen lueskellut Waughin päiväkirjoja, joista paljastuu yllättävän karuja juttuja hänen hauraasta päästään. Oli tuhonnut osia, koska niissä ihmeteltiin sisäoppilaitoksessa käynnistynyttä homosuhdetta, mikä vahvisti käsitystäni brittien erikoisesta koulutaustasta. Hauskaa tavallaan sekin, että solmi lyhytkestoisen avioliiton Evelynin kanssa, jolloin ystävät viittasivat heihin nimillä He-Evelyn ja She-Evelyn.
Ai niin, Mennyt maailma (Brideshead revisited) olisi suurempi klassikko, mutta tämä ja The Loved One iskivät kovempaa.

8. Harper Lee: To Kill a Mockingbird. Teki suuren vaikutuksen, vahva nuoren tytön tarina Alabamasta, jossa arki ja esimerkiksi rasismi ovat tukevasti esillä. Näköjään en muista sitä kunnolla, kaipaa uusintaa. Olikohan se suomeksi Kuin surmaisi satakielen. Elokuvakin on jonkinlainen klassikko, Gregory Peck pääosassa ja Robert Mulligan ohjasi, mutta se näytti puuduttavammalta.

9. John Le Carre: Mies kylmästä. Tuoreemmat tiiliskivet ovat tuottaneet vaikeuksia, mutta tämä on trillereistä tai vakoojajutuista parhaita.

10. Eric Ambler: Top-Kapi. Lumoava tapaus: kuinka niin vastenmielisen surkeasta hahmosta voi saada niin vinhasti kulkevan tarinan. Elokuva on huttua, mutta kirja on vankka. Ambler on ylipäänsä järeä kirjoittaja, turha vähätellä sen vuoksi, että kirjoittaapi rikoksista, vakoojista ja vastaavista.

Alla kuplii: Eihän tuossa päässyt kunnolla edes alkuun. Tarkoitus oli mainita ainakin Dashiell Hammettin Lasiavain, Mario Puzon Kummisetä, Roald Dahlin Rakkaani kyyhkyläiseni, Graham Greenen Miehemme Havannassa, J.M. Barrien Peter Pan, Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva, Patricia Highsmithin Muukalaisia junassa… ja varmaan merkkitapauksia olisi paljon muitakin.

Täytyy kai keksiä pian uusi tekosyy koota lista. Nuo ovat sellaisia, joita on hauska lukea myös uusiksi.

Keisarin makuukammari

Maanantai on hieno päivä. Pojan kuume laski lämmöksi, joten uskalsin saattaen vaihtaa hänet äitinsä hoteisiin. Sitten piti nopeasti kurkistaa kirjakauppoja, josko alessa olisi mitään repäisevää tai varsinkin täydennystä työhommajuttukirjastoon. Englanti-Suomi-sanakirjani on nykyään kanneton rehjake. Ruotsi-Suomi taas on surkea vehje sanakirjaksi, Lea Lampen ei ole suosikkini. Ja sitä kieliopin peruskirjaa piti katselemani, mistä jotain jupinaa oli aiemmissa kommenteissa.

Olihan siä monenlaista tarjolla, mutten osannut tehdä päätöksiä. En arvannut edes Englanti-Suomi-suursanakirjaa ostaa, vaikka sen olisi puoleen hintaan Akateemisesta saanut. Onneksi pysyin kylmänä kuin kalkkuna enkä ostanut hupipuoleltakaan kuin viitisen kirjaa, jotka olivat niin halpoja ettei muuta voinut. (Tekijöitä: H. Böll, P. Roth, Alivaltiosihteeri, E. Leonard, H. Pinter ja hupipuolen kruunasi Nicholas Murrayn Kafka-elämäkerta.)

No, nuo olivat niin halpoja, että säästin rutkasti verrattuna siihen, jos olisin ostanut sanakirjan. Niinpä piipahdin viä kurkona Epekseen, joka oli kätevästi nurkan takana. Sieltä tarttui mukaan Paladinsia, Erkki & Aulista, TV Smithia ja J. Karjalaisen Juhlakokoelma, koska nekin olivat halpoja.

Kruununa oli kuitenkin Elvis Costello & the Attractions, jonka cd-painoksia oli muutama myynnissä kympällä. Niistä Imperial Bedroom taitaa olla kaikkien aikojen suosikkilevyni, vaikka en ole sitä noin 20 vuoteen omistanut enkä kokonaan kuunnellut.
Nyt se pyörähti koneessa. Tänään on näköjään kylmien väreiden päivä, mikä sopikin nasakasti oloon kun pääsin tuolta tuulella höystetystä -14 asteen ulkoilmasta sisään.

Ostin saman tien myös siitä seuraavan Costello-levyn Punch The Clock, jonka muistan niin täydellisen kuuloisena poppilevynä, että se on jo liikaa. Jos Imp on väliin karhean rosoisena kimpoileva, niin Punch on hierottu, sliipattu ja puunattu. Hulvattoman hienoja kappaleita on riittänyt jälkimmäisellekin, mutta edellinen on uskomaton kokonaisuus.

Täytyy testata vielä muistikuvia Punchin osalta, mutta joka tapauksessa äijä oli hirveässä iskussa vuosina 1982-83. Näille kahdelle levylle on löytynyt tuolta ajalta 16 kappaletta vielä bonareiksi, osa kyllä covereita ja vaihtoehtoversioita, mutta suurin osa omia. (Rhinon 2000-luvun tuplapainoksilla olisi näköjään vielä demoversioita yms. noin 30 esitystä lisää.)

En uskalla laskea, kuinka paljon ollenkaan säästinkään aamupäivän mittaan. Mutta onpa hienoa saada hyllyyn uusia levyjä… vielä kun jostain lipsahtaisi sekaan kymmenen vuoden sisään tehtyä kamaa.
Juhlistan Costelloa silti karhupullolla ennen kuin jatkan hommia. Elvis elää.

Spinal Tapin esikuvat, osa 1

Joulun alla osui silmään Kalle Anttilan myymälässä kirjapaketti, johon oli sopivasti koottu nuoruusvuosien raskaan sarjan orkesterien bändielämäkertoja viisi ketaletta. Led Zep -kirja oli pitänyt jo pitkään lukea, mutta ne muutkin kiinnostivat, eikä hinta ollut kuin pahainen 15 €. Se tuntui mainiolta autoeroottiselta lahjalta.

Parissa viikossa paketti tuli luettua läpi, aika ohimennen, mutta ajattelin kirjoittaa nuista pari sanaa.


How Black was our Sabbath (Graham Wright & David Tangye, 2004)
Black Sabbathin 70-luvun roudareina sekä rumpali Bill Wardin ja laulaja Ozzy Osbournen hlökohtaisina assistantteina toimineet Wright ja Tangye kirjasivat muistojaan rankasta kiertämisestä ynnä sekavista hotelli-, studio- ja kotioloista. Alkuun on koottu asiallinen, lyhyehkö kertaus nuoruusvuosista, bändin perustamisvaiheista, levynteosta ja noususta suosioon.

Mielenkiintoisinta: kuvaukset piisien tekemisestä ja työnjaosta; alkuperäisten jäsenten tiukka yhteishenki ja ystävyys, jota vuosien rundaus, paineet ja huimausaineiden käyttö alkoivat nakertaa; raskaimmat hölmöilyt ja käytännön pilat. Sujuvaa luettavaa, 237 sivua.


Aerosmith: What It Takes (Dave Bowler & Bryan Dray, 1997)
Ilmeisesti brittiläinen Bowler on perehtynyt jenkkibändi Aerosmithiin lähinnä lehtijuttujen pohjalta, mutta kokoaa tiiviin kertauksen vaiheista. Painottaa musiikkia fiksusti, mutta väkisinkin puuttuu myös "Toxic Twinsin" ja kumppanien tolkuttomaan päihdekierteeseen.

Mielenkiintoisinta: alkuvaiheet New Hampshiressa, vaikuttajat, bändin perustaminen; rankka treenaus, ekat levyt ja rundaus; laulajaego Steven Tylerin ja kitaraässä Joe Perryn vastakkaiset luonteet ja keskinäinen kilpailu; romahdus 70-luvun lopulla ja ylläripaluu ilman huimausaineita 1986. Asiallinen kiteytys, diskografia, 137 sivua.


Highway To Hell - The Life & Times of AC/DC Legend Bon Scott (Clinton Walker, 1994)
Aussitoimittaja Walker laati elokuvakäsikirjoitusta Scottin tarinasta, mutta AC/DC:n kappaleiden oikeudet omistava Alberts ei lähtenyt mukaan, jolloin aiheesta syntyi kirja. Aussiskenestä irtoaa paljon uutta tietoa 60- ja 70-luvuilta poppihommista hippihörhöilyyn ja yrityksiin valloittaa Englantia. Eiskadeiskan skottiytimen alkuvaiheet esillä mielenkiintoisesti, kun kitaraveljekset Malcolm ja Angus Young tekevät piisejä, isoveljensä George tuottaa ja Bon Scott sanoittaa. Sakkia pyörii muuten mukana kuin Tolstoin romaanissa.

Mielenkiintoisinta: Scottin alkuvaiheet rumpalina The Spektorsissa n. 1965; ekat singlet 1967 Valentinesin kanssa, jolle Easybeatsin Vanda/Young tekaisi pari kappaletta; "Australian paras" bändi Fraternity, joka nikeltyi hippikommuunipuuhailuun; Lontoossa 1972-73 Fraternityn/Fangin kanssa, mm. Geordien (laulajana Brian Johnson) lämppärinä; paluu maitojunalla, paha moottoripyöräonnettomuus; AC/DC:n laulajaksi 1974 Rod Evansin tilalle; orastava menestys ja lähtö Englantiin; 7 vankkaa älpeetä; bonskottasi liikaa, kuoli oksennukseensa auton takapenkille 19. 2. 1980. Läpikotainen selvitys vaimokkeita, vanhoja bändikavereita, ystäviä ja perhettä myöten (väkeä piisaa). Hyvä discografia, 324 sivua.


Ähh, ei jaksa enää, tulee selailtua niin paljon. Saatan palata aiheeseen, jos vielä Status Quosta jaksaisi jotain raapustaa ja sitten tulisi peliin Zeppeliin. Onhan se merkillistä, kuinka rokväki jaksoi tempoa 70-luvulla runsaasti kaikkea, minkä toivoi nuppia sekoittavan.
Ei Spinal Tap kauas puusta putoa, vaikka onkin lastenversio sikäli, että huumehet ja bändärit ovat paljon vähäisemmässä osassa kuin näissä kirjoissa. Tai siis, niitä ei yhtä suoraan sormella osoitella…