Verbaalisesti kielellistä

Hohhoijaa, joisiko kahvia, kerta ei sitä viihti kaataa lavuaariin.

Olen lueskellut tilkkeeksi, kun ajasta on jäänyt murusia, niin kevyitä dekkareita, painavammiksi kenties tarkoitettuja kotimaisia, julmettua latriinilukemistoa kuin vielä toissavuosisadan novellitaiteesta hilpeimpiä yksilöitä Twainilta.

Yhden luetun takakannessa sanotaan teoksen olevan "hurja verbaalinen ilotulitus, tajunnanvirran ja kansanperinteen onnistunut liitto." Aikamoista kännisähellystä se minusta oli, paikoin kiinnostava ja hupaisaakin lähennellyt, mutta ei lopulta erityisen hytkäyttävä. Pitäisi lukea Jari Tervolta tuoreimpia, jo sivistysmielessä, kun tämä Pohjan hovi, Kallellaan ja joku muu lukemani eivät ole luoneet selvää kuvaa äijästä kirjailijana.

Toinen kotimainen oli, ei suinkaan ruotsi vaan, Juha Itkosen toka romaani, josta myös jäi epämääräinen olo, vaikka aihepiiri rockeineen, runoineen ja tähteyden pulmineen kiinnosti. Sitä jäin hetkeksi arpomaan, että liittyikö sanojen toistaminen valittuna tyylikeinona rocklyriikkaan, koska jossain kohdassa se saattoi olla kuin käännettyä Morrisseyta.

Vuoroaan tuossa odottelee pari käännöskirjaa, joiden takakansissa lupaillaan tällaisia asioita:
"Tam ja Richie ovat kaksi syntymähapanta skotlantilaista aidantekijää. He pitävät farkkuvaatteista, vahvasta skottioluesta ja tupakkatauoista eivätkä juuri mistään muusta. He välttelevät työtä, ovat aina tyytymättömiä ja rahapulassa."

"Rumankaunis Lampaanköyrijä häikäisee paitsi vereslihaisella otteellaan myös kielellisellä kiihkeydellään ja ilmeikkyydellään."

Edellistä suositteli lennosta tuttu kirjastovirkailija, ehkäpä siinä takakannenkin ote on lähinnä ulkoista kuvaani, kun taas jälkimmäisestä kuulin jo käännösvaiheessa mielenkiintoisia seikkoja, joten olen sitä havitellut joko luettavaksi tai hyllyyn (miksei molempia). Kirjailijat ovat Magnus Mills ja Niall Griffiths.

* * *

Kun maatamme on nyt juhlittu, voisin mainita tuoreimmasta lähikontaktistani koneistoon, joka meittiä pyörittää. Kävin nimittäin verotstossa muilla asioilla ja samalla kysäisin jälkiveroihin ja palautukseen liittynyttä asiaa. Tuomitsivat syksyllä palautettavaksi parisataa eeroa, josta lähettivät viime tingassa päätöksen, että sillä on maksettu vuoden 2002 jälkiveroni. Laskukaavassa esiintyi maksamatta jääneenä noin 75 yksikköä ja korkoina sentilleen ylijäävä osuus, noin 70 prosenttia suurempi summa kuin alkuperäinen perittävä.

Tuppasi huvittamaan, että ovatko ottaneet mallia perintätstoista. Näillä kaavoilla on periville tahoille riemuvoitto, jos joku on jotain velkaa.

Kysäisin sitten, että mikäs tällaisissa veroveloissa on vanhenemisaika. Ei ollut tietoa sen enempää virkailijalla kuin naapurikollegoillakaan, eikä sitä tahtonut koneeltakaan löytyä. Parin puhelun avulla asia selvisi, ne vanhenevat viidessä vuodessa. Siinä alkaminen lasketaan päivästä, jolloin verovelka on määrätty maksuun, eli aivan viime tinkaan meni tuo tapaus, koska joulukuussa 2003 se olisi pitänyt alkujans maksaa. Nyt odottelen sitä huumoritempausta, että vouti perii saman summan ja nyhtää siitä tuntuvan provikkansa.

* * *

Kirjavisastelu on ollut heikoissa kantimissa, mutta tässä on kolmas lataus teemaan. Tunnistaako kukaan tällaista jännityspuolen tapausta?

Vinkkeinä voin kertoa, että kirjailija ja sankarinsa ovat nimekkäitä. Tämä nimenomainen teos nousi ajankohtaiseksi vuosikymmenten unohduksen jälkeen, vaikken tiedä onko se usuttanut montakaan ihmistä kirjan ääreen. Arvovaltainen taho nimitti "maughamilaiseksi anekdootiksi" tätä jupinaa, mistä lainaan otteen.

" "Tehän ette ole naimisissa, mutta uskon että tämä pätee kaikkiin miesten ja naisten välisiin suhteisiin. Ne jatkuvat vain niin kauan kuin kahden ihmisen välillä on edes jonkinlaista alkeellista inhimillisyyttä. Kun kaikki hyvä tahto on loppunut, kun toinen osapuoli ilmiselvästikään ja aivan tosissaan ei enää välitä onko toinen elossa vai kuollut, jatkosta ei tule mitään. Sellaista loukkausta egoa – tai mikä vielä pahempaa – itsesuojeluvaistoa kohtaan ei ikinä voi antaa anteeksi. Olen huomannut tämän olevan totta sadoissa avioliitoissa. Olen nähnyt kuinka räikeänkin uskottomuuden kolhut on korjattu, olen nähnyt miten toinen jaksaa antaa anteeksi rikokset, vieläpä murhankin, konkursseista ja kaikista mahdollisista yhteiskunnallisista vilpeistä puhumattakaan. Parantumattomat sairaudet, sokeus, suuronnettomuudet – kaikkien yli on mahdollista päästä. Mutta tämä lakkaa pätemästä heti, jos toinen vain päästää alkeellisimmankin säädyllisyyden kuolemaan. …" "

Hjuu, tuo pohjustus johtaa kohti teoksen nimeä, joka taas on hyvinkin tuttu, vaikka sen sisältö lie jäänyt useimmille hämäräksi.

EXTRA EXTRA! Tämä näkyy olevan juhlapolkka, nyt on 400 täynnä. Huh.

Arkinen mutta karu

Tenttasin kaveria paarissa viikko pari sitten, kumpi olisi pätevämpi lause kuvaamaan brutaalia otettani moniin juoma- ja ruokavalintoihin, ehkä monelle muullekin saralle kulttuuria myöten:
- Olen arkinen mies, jolla on karu maku.
vaiko
- Olen karu mies, jolla on arkinen maku.

Tuskin me mihinkään tulokseen päädyttiin, vivahde-erot taitavat olla lopulta niin mitättömät. Taustalla tuossa oli kuitenkin se, että pidän kovasti kaikenlaisesta maistelusta, mutta en yleensä viehäty eniten kalleimmasta ja niin sanotusti parhaasta laadusta. Pari esimerkkiä:

– Jaloviinassa yhden tähden malli sopii paremmin simahuulilleni ja tupakan runtelemille makunystyröilleni kuin kolmen tähden. Jos niitä on tarjolla rinnan, voin vaihteluksi kokeilla kalliimpaa, mutta kyllä se lonestar vain enämpi viehättää.

– Leivät. Usein pidän enemmän simppelistä rukiisesta (jälkiuunileipä on kurko ja näkkäri kans) kuin hienostohyllyjen 13 viljan juustoyrtticiabatongista.

– Kahvi. Ostan välillä julhamokkaa, mutta oikeasti taidan pitää enemmän Lidlin ääliöhalvasta robustosta, olikohan se merkki Bremer, sellainen ruskea paketti kuiteskin. Jopa murukahvi uppoaa aika ajoin hienosti, mutta se on vähän kuin eri juoma.

– Tee. Minulle maittaa komiasti halvin Ceylonin pussitee, vaikka ajoittain on hauska juoda vaihteluksi vaikka Earl Greyta tai English Breakfastia.

– Tokaji. Tämä menee hienosteluksi joka tapauksessa, mutta tuntuu kuin 3 puttonyoksen kama olisi runsaamman suutuntuman antanut kuin 5 ja 6 puttonyoksen kalliit herkut. Halvin Szamorodni ei sitten enää anna kunnolla viitettäkään tokajin makoisuudesta.

Tämä on tietenkin vain nopea vastaisku siihen, että tuli törkeästi snobbailtua noilla pelihommilla edellisessä polkassa. Sehän on outo yhtälö, kun on persaukinen ja yksinkertainen mies, mutta on aina tykännyt tutustua monenlaisiin asioihin, vaikka sitten vain hylätäkseen ne saman tien turhina.

Joskus on hienoa näykkiä chateaubriandia, mutta seuraavana päivänä sipuliteemakkara voi tuottaa yhtä onnellisia makunautintoja. Sitten olisi vielä juustot, joissa saa usein varautua maksamaan vähän reippaammin, jos aikoo makuisaa saada.

Se kaivannee oman polkkansa, sillä otsasuoneni alkavat pullistella, kun mietin kaupan hyllyä, jonka ovat vallanneet kaikenlaiset 17 prosentin kumijohdannaiset, joilla on lievää ulkonäöllistä yhtäläisyyttä juustoon. Mainittakoon vain, että ilahduin toissa viikolla, kun ostin Valion Finlandia-juustoa. Sehän, jukolavita, maistui juustolta!