Se klassikko kolahti

Klassikkomeemi oli niin riemukas, etten malta jättää aihetta. Epäilin, että minun olisi vaikeampi listata kymmenen nautintoa tuottanutta klassikkokirjaa kuin kymmenen kesken jäänyttä, mutta toisten plokien listoja lueskellessa ja muistia verestellessä esiin kumpusi paljon kaikkea hienoa ja hauskaa.

Monesti klassikko on kolahtanut vain pudotessaan sängynpäätyyn, kun se on vaivuttanut uneen, mutta poikkeukset ovat juhlaa. Ajattelinkin koota vastaiskuksi kymmenen luettua klassikkoa, joista olen nauttinut. Jos tämä muille meemintyngäksi kelpaa, se olisi ilo, sillä nuo lukemattomat klassikot ovat tarjonneet niin hupaisaa silmäiltävää. Olen löytänyt samalla vaivihkaa useita plokeja, joita en ole aikaisemmin tutkaillut.

Koska minä olen minä, en pidä turhan tarkkaa seulaa klassikkoudessa, vaan kelpuutan keveitäkin merkkiteoksia, joilla on omassa kastissaan suuri painoarvo. Voiko esimerkiksi dekkari olla klassikko, paitsi jos se on Dostojevskin kirjoittama tai muuten vaan tolkuttoman tylsä?

Jotkut "vakavasti otettavat" kirjailijat ovat luulleet pystyvänsä sipaisemaan ohimennen laadukkaan dekkarin, mutta yhteenkään onnistuneeseen yritykseen en ole törmännyt. Vaikkapa Kingsley Amis on kiusallisen huono dekkaristi. Samoin dekkareita pieteetillä tutkinut Julian Symons vääntää puuduttavaa rautalankaa, kun yrittää itse kirjoittaa niitä.

Asiaan, kymmenen suosikkia, jotka klassikon asemaa lähentelevät. (Kuvassa on tuo ykkönen, jämerän arkinen Steinbeck.)

1. John Steinbeck: Cannery Row -trilogia. Elikkäs Ystävyyden talo, Hyvien ihmisten juhla ja Torstai on toivoa täynnä, järjestystä en muista. Mainiota meininkiä, lähes käsinkosketeltavan sakea tunnelma. Toimivat irrallaan tai yhdessä. Suuria havaintoja ihmisyyden perimmäisestä olemuksesta.

2. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo. Moni näyttää olevan eri mieltä, mutta minuun Austenin kieli ja pyörittely uppoaa kuin… Kursk. Niin suomeksi kuin alkukielellä. Tv-sarja oli hieno, mutta jotain siitä tuntui puuttuvan, koska rikkiviisasta kertojaa ei ollut.

3. Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija. Oikeastaan pidän vielä enemmän novellikokoelmista, kuten Mikäpä tässä, Lyhyet erikoiset ja Rasvamaksa, mutta tämä kai se klassikko on. Hieno hahmo ja hauskoja tarinoita.

4. Jerome David Salinger: Sieppari ruispellossa. Saarikosken käännös on ihan oma juttunsa, paikoin laiskan kiireisesti oikoen tehty, mutta toimii mielenkiintoisena omana maailmanaan. Itse kirja on kuitenkin mahtava sukellus oudon teinipojan päähän. Tähän pätee sama kuin Huoviseen, pidän novellikokoelmasta Yhdeksän kertomusta vielä enemmän, mutta tämä tunnetaan klassikkona.

5. Jaroslav Hasek: Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa. Murrosikäisenä nauratti ääneen, nyt on uuden suomennoksen kertaus kesken. Luulen oppineeni jotain olennaista tshekkiläisestä huumorintajusta tämän kirjan avulla, vaikka tshekkituttuni Petr pitää Svejkiä lähinnä historian ylimainostettuna painolastina. (Hatut puuttuvat Hasekin ja Svejkin ässistä, koska en jaksa etsiä niitä.)

6. Ernest Hemingway: Kenelle kellot soivat. Tämä pitäisi kai tutkia myös englanniksi, mutta suomennoksessa pyöritellään hienosti paria tapaa loukata toista. Espanjalaiset vastarintapuuhastelijat puhuvat toistensa äideistä ja etenkin näiden maidosta. "Minä törkeilen sinun äitisi maitoon", kuten tulin jo jonnekin kommentoineeksi. Sisältää kaivattua seksuaalisuuttakin, mikä on aika vähissä noissa edeltävissä. Maa järisee, kun impeys lähtee. (Se ei tapahdu lakanoilla, joten ei voi puhua japaninlipun tekemisestä.) Ai niin, Metallican versio For Whom The Bell Tolls on kans kiva. (Meinasi mennä taas väärin päin, "bells toll".)

7. Evelyn Waugh: Decline and Fall. Älyttömän hauskoja juttuja poikain koulusta, onkohan se sitten public school. Viime kuukausina olen lueskellut Waughin päiväkirjoja, joista paljastuu yllättävän karuja juttuja hänen hauraasta päästään. Oli tuhonnut osia, koska niissä ihmeteltiin sisäoppilaitoksessa käynnistynyttä homosuhdetta, mikä vahvisti käsitystäni brittien erikoisesta koulutaustasta. Hauskaa tavallaan sekin, että solmi lyhytkestoisen avioliiton Evelynin kanssa, jolloin ystävät viittasivat heihin nimillä He-Evelyn ja She-Evelyn.
Ai niin, Mennyt maailma (Brideshead revisited) olisi suurempi klassikko, mutta tämä ja The Loved One iskivät kovempaa.

8. Harper Lee: To Kill a Mockingbird. Teki suuren vaikutuksen, vahva nuoren tytön tarina Alabamasta, jossa arki ja esimerkiksi rasismi ovat tukevasti esillä. Näköjään en muista sitä kunnolla, kaipaa uusintaa. Olikohan se suomeksi Kuin surmaisi satakielen. Elokuvakin on jonkinlainen klassikko, Gregory Peck pääosassa ja Robert Mulligan ohjasi, mutta se näytti puuduttavammalta.

9. John Le Carre: Mies kylmästä. Tuoreemmat tiiliskivet ovat tuottaneet vaikeuksia, mutta tämä on trillereistä tai vakoojajutuista parhaita.

10. Eric Ambler: Top-Kapi. Lumoava tapaus: kuinka niin vastenmielisen surkeasta hahmosta voi saada niin vinhasti kulkevan tarinan. Elokuva on huttua, mutta kirja on vankka. Ambler on ylipäänsä järeä kirjoittaja, turha vähätellä sen vuoksi, että kirjoittaapi rikoksista, vakoojista ja vastaavista.

Alla kuplii: Eihän tuossa päässyt kunnolla edes alkuun. Tarkoitus oli mainita ainakin Dashiell Hammettin Lasiavain, Mario Puzon Kummisetä, Roald Dahlin Rakkaani kyyhkyläiseni, Graham Greenen Miehemme Havannassa, J.M. Barrien Peter Pan, Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva, Patricia Highsmithin Muukalaisia junassa… ja varmaan merkkitapauksia olisi paljon muitakin.

Täytyy kai keksiä pian uusi tekosyy koota lista. Nuo ovat sellaisia, joita on hauska lukea myös uusiksi.