Olen imperfektionisti

Nuorempana, idealistisempana ja epärealistisempana saatoin heikkona hetkenä jopa lausua ääneen saman lauseen, joka nykyään ottaa korvaan ja määrää hipeltämään varmistinta poistotarkoituksissa. "Olen perfektionisti."

Nykyään myönnyn siihen pisteeseen asti, että haluan tehdä asioita kunnolla, jos ylipäänsä teen niitä, ja tavoittelen mahdollisimman hyvää tulosta annetuissa puitteissa. Mutta täydellisyys? Ei tule mieleen oikein mitään asiaa, jota huvittaisi kuvata täydelliseksi. Jos sellaisia on olemassa, ne ovat hyvin pikkuisia juttuja, esimerkiksi yksittäinen lause voi tuntua täydelliseltä. Mutta vain omana itsenään, ei verrattuna kaikkiin muihin.

Eihän ehdottomuudessa ja korkeissa tavoitteissa sinänsä mitään pahaa ole. Kuitenkin tuntuu, että olen liian usein kuullut ihmisen nimittävän itseään perfektionistiksi lähinnä siinä hengessä, että siten antaa itselleen luvan ruveta nipottamaan pikkusieluisesti jostain pilkunhässimöstä. Eikä siinäkään mitään pahaa ole, mutta ei kai sitä perfektionismiksi tarvitse nimitellä.

Olen todennut olevani imperfektionisti monessakin mielessä. Ranskalaisin viiruin:
– ennen kuvittelin (tuo on imperfekti) tavoittelevani joissain asioissa täydellisyyttä, en enää.
– huomaan yhä useammin pitäväni lievästä epätäydellisyydesta enemmän kuin silotellun puhtaasta ja kauniista lopputuloksesta. Tämä pätee niin musiikkiin, sarjakuviin, huumorivitseihin kuin ihmisiinkin. On hienoa nähdä aavistus siitä, millaiset rattaat pyörivät tuottaakseen jotain eläväistä. Taiteessakin luonnos saattaa sykähdyttää enemmän kuin valmis taulu.
– olen epätäydellinen, enkä yritä kauheasti peitellä sitä tai haaveilla muuksi muuttuvani.
– menneessä viihdyn kaikkineen hyvin: kirjoissa, rockissa, elokuvissa ja kaiken maailman kamoissa vanha viehättää niin usein, että siinä punaniskainen kantrihahmokin voisi olla ihmeissään. Ei sinne futuuriin tai edes preesensiin niin hitonmoinen kiirus ole.*

Jep jep, vuosien jälkeen olen oppinut arvostamaan Mauno Koiviston taannoin presidentinvaalikampanjassaan esille tuomaa Bernsteinin oppia, että liike (vai suunta?) on tärkeämpi kuin päämäärä. Kun jotain myönteistä jaksaa tehdä, sillä syntyy positiivisia vastakaikuja ja uutta eteenpäin vievää liikettä.**

Jos päämäärän tai täydellisyyden tavoittaisi, mitäs sitten jäisi käteen ja huomista varten?

* Toisaalta sijamuotona perfekti voi viitata kauemmas taakse kuin imperfekti, joten siltä osin tämä ontuu kuin Ahtisaari. Pari vuotta kun taas vierähtääpi, huomaan varmaan olevani pluskvamperfektionisti.
** Voi olla, että olen ymmärtänyt ajatuksen ihan persielleen, mutta väliäkö hällä, jos tämä ajatus jotain lohtua ja iloa tuottaa.