Puuhevosurheilun ystäville

On se Poppi-Hessu vaan sakea mies. Kerran aikaisemminkin tulin kiitelleeksi hänen moottoripolkupyöräily-ystäväryhmälleen (olipa aika pitkä sana) rakentamaansa epävirallista kotisivua, mutta nyt siellä on tullut kauppaan oikein myytävääkin! (Esileikkien jälkeen valitse kohta "sisään työnnä".)

Napapapat nousuun, tuon täytyy olla hurja rahasampo. Kuka voi jättää tilaamatta esimerkiksi tällaisen joka kodin tarvekalun? (Vai onko tuo tarvekalun vastakappale?)

Puuhevosen p*rsereikä*
Mukava lahja kaikille puuhevosurheilun ystäville.
Höyläämättömästä laudasta valmistettu aidon
tuntuinen leikkihevosen b-rappu. Kelluva.
Sopii vaikka kylpyleluksi. Jäljellä hajakokoja.

Myös ÄNIM-paita viehättää kovin, sopisi kuin… äää, paita päälle?

* Sensuroin hieman (* tarkoittaa nimittäin e:tä), ettei tule epäilyttäviä kävijöitä googlen kautta. Näköjään esimerkiksi "pk-s*ura" (* taas sama juttu) on jo johtanut tänne vierailijoita… puhumattakaan "Teppoilun SM-kisoista" (Teppo tarkoittaa... tai siis, tämä on pitkä juttu, kts kommenttien loppupää). Tuskin ovat viihtyneet vierailijat. varsinkaan *nsin mainitut. (* arvaatte ehkä mitä)

Tarkkaa hommaa parantaa ripuli pierulla

Halpatuontimietelauseiden yhteydessä tulin kommenteissa maininneeksi, että ne naurattivat huolella ja pitkään kaverin luona loivennellessa. Siitä sukeutui edelleen mieleeni ne yleiset krapulariitit mitä harrastimme Arton virallisessa loivennuskeskuksessa.

Ruokaa piti tietenkin syödä, usein pastaa tai kenties jopa pihviä valkosipuliperunoiden kera. Artonki on ässä kokkaamaan.

Mutta siinähän kulahti tunteja ennen kuin pötyä sai pöytään. Väliaika piti käyttää oluen ja/tai punjun maisteluun, joskus terävienkin. Yksi perushuvitus oli Suomen Kuvalehti, niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin, mistä isäntä luki ääneen "jyviä ja akanoita".

Nuo 90-luvun harmaina vuosina kuullut eivät luultavasti ole jääneet mieleen, joten turvaudun esimerkkeihin muista vaiheista. Aikoinaan tavattomasti viihdytti päässäni siinnyt mielikuva näkymästä Aholaidan halpisvaatemyymälässä, kun liikkeen mainoksesta oli lainattu*:
Alushousujen poistorysäys!

Sitten on tietysti klassikko, jonka kaivan harva se vuosi esiin Elsa ja Sakari Virkkusen toimittamasta kirjasta Jyviä ja akanoita (1988):
Kysymys: Olenko mahdollisesti syönyt liikaa lakritsia, kun peräaukkoni on musta?

Epätietoinen opiskelija

Vastaus: Ette varmasti, ei se kenelläkään mikään sinisilmä ole – keskittykää varsinaiseen opiskeluaiheeseenne.
Eeva-lehti 2/70, Lääkäri vastaa -palsta.

Hakiessa takertuu aina herkästi muihin juttuihin, tällä kertaa nauratti tällainen otsikko**:
ALKO TUTKII MYÖS GININ KOTIMAISTAMISTA Karjalainen 19.2.1980

* Tuo on ulkomuistista. Siä oli varmaan sokeatkin ihmeissään, kun ympärillä alkoi rysähdellä.
** Missä voi ilmoittautua vapaaehtoiseksi koehenkilöksi?

Uusia haasteita aloittelijoille

Vielä 50- ja 60-luvuilla uran aloittaminen rockin tai popin saralla saattoi tapahtua käden käänteessä. Jollain oli soitin, toisella toinen – hep, bändi oli syntynyt. Jos vielä oli yksi kunnon kappale, oma tai varastettu, niin saattoi päästä leipaisemaan singlen, jolla oli jotain saumoja päästä radioon ja nousta hitiksi, koska kilpailu oli yhtä köyheröistä kuin oma pusaaminen.

Ongelma syntyi ehkä siitä, että olisi pitänyt keksiä vielä b-puoli, saati sitten follow-up seuraavalle singlelle, mutta olipa monella napakka, onnellinen ja menestyksekäs puolen vuoden levytysura, jonka jälkeen oli hyvä palata lehdenjakajaksi tai perheen nyrkkipajaan töihin.

Nykyään nyrkkejä ei myydä enää niin paljon, mutta lehtiä jaetaan yhä.

Beatles oli etulinjassa tärvelemässä onnellisten yhden hitin ihmeiden tähdenlentoja. Ensinnäkin Fab Four valtasi kärkipaikat singlelistoilla, eikä jättänyt yhtä paljon tilaa komeetoille, joten Bill Haleyn orkesterikin joutui kiertämään pikkukyliä. Toiseksi he alkoivat trendin, että bändit tekevät kokonaisia longplay-levyjä, joilla oli jopa 12 oikeaa omaa kappaletta. Ylivoimainen tehtävä yhden hitin ihmeelle.

No, olen ollut huomaavinani, että nykyään vaatimukset ovat vain kasvaneet. Ei niinkään sävellysten määrän ja musiikin tason suhteen kenties, mutta monelta vaaditaan jopa tunnin verran tuubaa täytteeksi, jos yksittäinen kappale on sattunut lyömään läpi. Siinä pitää soittaa monta ääntä enemmän. Hirmuista menoa.

Siksi kauhistuin lukiessani päivän Aamulehden pääkirjoituksen alakerrasta "Viikon luvun", joka on 300. Tuo kuvastaa suoraan kerrointa, jolla haasteet kasvavat muutamassa vuodessa aloitteleville bändeille. Hologrammi-dvd-levylle voi tallentaa 300 kertaa enemmän "tavaraa" kuin nykyisille, mikä tietää pornotuottajillekin kiireisiä aikoja.

No, onhan dvd toki eri asia kuin cd, mutta voiko äänilevy olla kaukana perässä? Sääliksi käy tällä hetkellä vielä peruskoulua käyvää orastavaa yhden hitin ihmettä, joka saa ajallaan levy-yhtiön väen innostumaan ainoasta kunnon kappaleestaan.

Jos kappale osoittaa mitään merkkejä suosiosta, artisti heitetään studioon tekemään albumia – eli noin 4800 hittimittaista stykeä lisää. Tai kenties vähän vähemmän, jos turvautuu vanhanaikaisiin progekikkoihin, että jätetään tiiliskivi syntikan koskettimille ja kitara ulvomaan feedbackia vahvaria vasten, kun itse mennään kaljalle. Niistä voi tehdä sitten kivoja looppeja – tai jos oikein innostuu, vaikka antilooppeja.*

Vielä enemmän tietenkin säälittävät fanit, jotka innostuvat hitistä ja ostavat albumin.

Hmm, valittelut. Jakaja, luultavasti entinen yhden hitin ihme, pudotti vinon lehden, mutta ehkä tuosta selvän saa. Jotenkin se rimmaa tarinan tason kanssa, ettei jaksa ruveta viilaamaankaan.

* Kannattaa perustaa studio jo nyt, sillä kyllä tuohon tarvinnee buukata aika reippaasti studioaikaakin.

A) kesän lapsi mä oon B) villi luonteeni on

Löysin Marinadin polkasta linkin persoonallisuustestiin ja ajattelin ohimennen tutkia sitä. Törmäsin samaan turskaan kuin Kriisipuuron sivuilta löytämässäni Insinööritestissä: toiset kysymykset joko eivät herätä lainkaan mielenkiintoa tai sitten eivät tarjoa mielekästä vaihtoehtoa vastauksissa.

Oikeastaan tulin siihen tulokseen, että olen häiriökäyttäytyjä näissä ovelissa testeissä, joissa muka vaivihkaa mitataan tai määritellään ominaisuuksia. Kun on tottunut pikemmin tarkkailemaan itseään aina vähän ulkoa päin kuin eläytymään ja katsomaan mitä tapahtuu, nuo muuttuvat helposti peliksi, jos nyt jaksavat edes kiinnostaa.

Jos potentiaalinen työnantaja määräisi minut johonkin psykotestiin, en luottaisi tulokseen juuri lainkaan, vaikka (ja koska) tiedän niiden laatijoilla ja tulkitsijoilla olevan runsaasti kokemusta myös häiriövastailusta. Epäilisin yhtä lailla myönteisiä, kielteisiä kuin välimallinkin tuloksia.

Eniten kiinnostaakin miten tuollainen testi pitäisi rakentaa, että se mielekäs ja jollain lailla tasapuolinen olisi. Koska oletusarvoksi voi ottaa esimerkiksi sen, että suurin osa ihmisistä haluaa esittää parempaa kuin on ja tähtää ennen kaikkea "hyvään", siis mieleiseensä tulokseen, millaisen tuloksen mahtaisi saada yltiörehellinen ihminen, joka pyrkii mahdollisimman tarkasti tulkkaamaan ja kuvaamaan itseään. Miten nämä asenne-erot voi laskea tuloksiin?

Tämä ongelma tuli mieleeni lääketieteellisissä yhteyksissä. Nelikymppistarkastuksessa mietin mm. päihteiden ja tupakan käyttöä koskevissa kysymyksissä, että millaiset mittarit arkistoihin on kertynyt. (Vähän toki sitäkin, minne tiedot taltioidaan.) Näitä tyypillisiä asioita, että kaikilla on päässään ideaaleja, joiden suuntaan vastauksiaan taivuttaa ihan luonnostaan, koska useimmat ainakin hitusen valehtelevat itselleenkin. Että jos osaisi olla poikkeuksellisen rehellinen itselleen, tekeekin jonkinlaisen karhunpalveluksen ja saa vääriä tuloksia.

Kuten seksipuolen gallupeissa: jos miehillä on keskimäärin enemmän halua rehennellä tai väittää saaneensa ja naisilla taas keskimäärin häveliäisyyttä tai halua pimittää, niin syntyy selviä eroja sukupuolten välille. Miehet saavat naisilta tuplasti useammin kuin naiset antavat, noin tökerösti karrikoituna.

Tein persoonallisuustesteistä ensin suomenkielisen, joka turhautti aika vahvasti. Tässä spoilerina pari kysymystä, joihin en oikeasti löydä mielekästä vastausta:

Pidän itseäni
• hyvänä keskustelijana
• hyvänä kuuntelijana
Hmmm, niin. Toistelen joskus hyvässä rupattelussa sellaista prinsiippiä, että kunnon keskustelemisesta vähintään puolet on kuuntelemista, väittelystä luultavasti vielä suurempi osa. Ihanteeni siis olisi olla molempia, mutta en usko olevani kumpaakaan.
Pakkopaikassa valitsin jälkimmäisen, ihan suhteellisuusperiaatteella. Koska ehkä arvostan kuuntelemista keskimääräistä enemmän, saattaisin olla yleisessä tuomioistuimessa sitten hyvä kuuntelija… vaikka joku on määritellyt hyvän kuuntelijan olevan sellainen, joka ei kuuntele eikä siis turhaan takerru toisen puheisiin.

Lapset eivät yleensä
• tee mitään hyödyllistä
• käytä tarpeeksi mielikuvitustaan
Mitä helkuttia? Lapset käyttävät usein loistavasti mielikuvitustaan, mikä on erittäin hyödyllistä. Ehkä tässä mitataan kumman vaihtoehdon kohdalla on hanakampi hässimään pilkkua: hyödyllisyyden vai mielikuvituksen käytön määrittelyn. Pyritäänkö tällä siihen, että jos käyttää tarpeeksi mielikuvitustaan, ei tee mitään hyödyllistä?
Lapset eivät hirveästi urakoi markkinataloudellisesti tuottavan työn parissa, paitsi valitettavasti hikipajoissa, joten alistuneena valitsin ylemmän, vaikka se edustaa minulle perin surkeaa asennetta.

Vaikka hiljattain lainasin täällä Tinnerin Mustavalkoista maailmaa, en ihan täpöillä ole sellaisen kannattaja, vaan vuosien edetessä eksyn yhä tukevammin harmaan puolelle, enkä pelkästään ulkonäön suhteen. Olisivathan musta ja valkoinen silti helpompia käsiteltäviä testissä kuin tällaiset aniliini vai jakoavain -mallin ratkaisut.

Tsekkasin vielä englanninkielisenkin linkin, missä vastailu tuntuikin paljon luonnikkaammalta ja tulokset olivat pelottavia. Tavallaan se tuntui osuvaltakin tällainen iNTp, mutta huumorina ja haihatuksena kai koko hommaa täytyy pitää, sanoo Neil Jung ja koleerisuuttaan taannoin kiitellyt Paavo Väyrynen mitä hyvänsä.

Ja avaintietona pitää kertoa, että olin muistaakseni 40-prosenttinen insinööri. Mutta oliko tuo tulos, johon halusin vastauksillani päästäkin? Käsi ylös, kuka haluaa olla sataprosenttinen insinööri?

Kiitokset Marinadille ja Kriisipuurolle, että taas tuli sentään jotain ajateltua, eihän elämä pelkkää elvistä ole. Otsikon vaihtoehtoihin vastaukseni on jyrkästi a ja b.

Keisarin makuukammari

Maanantai on hieno päivä. Pojan kuume laski lämmöksi, joten uskalsin saattaen vaihtaa hänet äitinsä hoteisiin. Sitten piti nopeasti kurkistaa kirjakauppoja, josko alessa olisi mitään repäisevää tai varsinkin täydennystä työhommajuttukirjastoon. Englanti-Suomi-sanakirjani on nykyään kanneton rehjake. Ruotsi-Suomi taas on surkea vehje sanakirjaksi, Lea Lampen ei ole suosikkini. Ja sitä kieliopin peruskirjaa piti katselemani, mistä jotain jupinaa oli aiemmissa kommenteissa.

Olihan siä monenlaista tarjolla, mutten osannut tehdä päätöksiä. En arvannut edes Englanti-Suomi-suursanakirjaa ostaa, vaikka sen olisi puoleen hintaan Akateemisesta saanut. Onneksi pysyin kylmänä kuin kalkkuna enkä ostanut hupipuoleltakaan kuin viitisen kirjaa, jotka olivat niin halpoja ettei muuta voinut. (Tekijöitä: H. Böll, P. Roth, Alivaltiosihteeri, E. Leonard, H. Pinter ja hupipuolen kruunasi Nicholas Murrayn Kafka-elämäkerta.)

No, nuo olivat niin halpoja, että säästin rutkasti verrattuna siihen, jos olisin ostanut sanakirjan. Niinpä piipahdin viä kurkona Epekseen, joka oli kätevästi nurkan takana. Sieltä tarttui mukaan Paladinsia, Erkki & Aulista, TV Smithia ja J. Karjalaisen Juhlakokoelma, koska nekin olivat halpoja.

Kruununa oli kuitenkin Elvis Costello & the Attractions, jonka cd-painoksia oli muutama myynnissä kympällä. Niistä Imperial Bedroom taitaa olla kaikkien aikojen suosikkilevyni, vaikka en ole sitä noin 20 vuoteen omistanut enkä kokonaan kuunnellut.
Nyt se pyörähti koneessa. Tänään on näköjään kylmien väreiden päivä, mikä sopikin nasakasti oloon kun pääsin tuolta tuulella höystetystä -14 asteen ulkoilmasta sisään.

Ostin saman tien myös siitä seuraavan Costello-levyn Punch The Clock, jonka muistan niin täydellisen kuuloisena poppilevynä, että se on jo liikaa. Jos Imp on väliin karhean rosoisena kimpoileva, niin Punch on hierottu, sliipattu ja puunattu. Hulvattoman hienoja kappaleita on riittänyt jälkimmäisellekin, mutta edellinen on uskomaton kokonaisuus.

Täytyy testata vielä muistikuvia Punchin osalta, mutta joka tapauksessa äijä oli hirveässä iskussa vuosina 1982-83. Näille kahdelle levylle on löytynyt tuolta ajalta 16 kappaletta vielä bonareiksi, osa kyllä covereita ja vaihtoehtoversioita, mutta suurin osa omia. (Rhinon 2000-luvun tuplapainoksilla olisi näköjään vielä demoversioita yms. noin 30 esitystä lisää.)

En uskalla laskea, kuinka paljon ollenkaan säästinkään aamupäivän mittaan. Mutta onpa hienoa saada hyllyyn uusia levyjä… vielä kun jostain lipsahtaisi sekaan kymmenen vuoden sisään tehtyä kamaa.
Juhlistan Costelloa silti karhupullolla ennen kuin jatkan hommia. Elvis elää.

El Condor Basso

On herättänyt hiukan uteliaisuutta meikäläisen itseni henkilökohtaisella taholla käsin, millainen mahtaisi olla Damon Albarnin "superbändi" The Good, The Bad and The Queen. Nythän sitä albumia näyttää saavan Kalle Anttilalta ihan kohtuuhintaan, mutta oli pieni ylläri kuinka kovia nimiä orkesterissa on mukana.
Akustisen kitaran maestro, New Yorkin lyyrinen kääpiö, Art Telefunkenin ex-kaveri ja erinomainen biisinikkari on näköjään lähtenyt basson varteen. Sitä en kyllä tiennyt, että hän on Clashissakin vaikuttanut, varmaan myöhempinä rahastusvuosina sitten.

"Hei, Damon! Onks sun bändissä tosiaan Paul Simon? Kuka sitä bassoa veivaa?"
"Kyä se Paul Simon on!"

Sori, vähäinen juttu, mutta tökkäsi silmään uudessa Soundissa (1/07).

Tavaralla, Laina puhelimessa

Pelikielto on edelleen voimassa, mutta sen verran kyrsii tuo edellinen sisäsiittoisuus, että tuuppaan sitä etelään tästä etusivulta. Kierrän pelikieltoa toki kaikin keinoin, esimerkiksi kommentoinnin sallin itselleni, kunnes toisin määrätään.

Sain Aforismiblogista taannoin kimmokkeen muistella Halpatuontimietelauseita, jotka ovat jääneet jokseenkin viimeisenä riehakkaan hauskana asiana mieleen, mitä olen lukenut Pahkasiasta. Niitä ilmestyi joskus 90-luvun alussa ainakin kolme satsia, varmaan neljä tai enemmänkin. Eräs toimittajani mulle kopsasi ekan setin, kun en enää silloin itse tuota lehdykkää lukenut. (Rikos lienee vanhentunut.)

Nyt koin onnen tunteita, kun lehtipinojen seasta pullahti kopionippu "Harmaatuontimietelauseita dumppaushintaan", johon harmittavasti ei ole merkitty mistä numerosta tai miltä vuodelta ne ovat, eikä edes kenen käsialaa nämä neronleimaukset ovat. Vahva uskoni on, että Martti A. Vasamaa niitä viritteli. Lainaan silti röyhkeästi tähän niistä muutaman, kun en tiedä onko niistä koskaan omaa kokoelmaansa julkaistu:

– Älä välitä, poliisi sanoi epärehelliselle maahantuojalle.

Meillä oli niin köyhä lapsuus, että leikimme taskunpohjalta löytyneiden nukkien kanssa.

Kampauskilpailuissa koetettiin tupeerata.

Keilahalliin hankittiin yökäyttöä varten valokeilat.

Nikottelulääkkeen keksijä sai hikoilla omaisuutensa.

– Tuumasta toimeen, sanoi erittäin heikosti varustautunut gigolo.

– Pidä silmällä näitä piilolinssejä, optikko sanoi apurilleen.

Tuomariston oli vaikea valita rinnakkain seisovista misseistä.

– Ajattelen, siis olen, kersantti sanoi ja passitti seuraavan alokkaan parturiin.

– Täällä sitä ollaan täytenä käkenä, sanoi käkirouva kun puolisonsa ornitologilla näki.

– Ratkesin juomaan, sanoi saumasta revennyt nalle boolimaljassa.

Gorbatshovilla oli omituinen päähänpinttymä.

Luontoaktiivinen juoppo yritti välttää kiljuastian tyhjäkäyntiä.


Siinä tuli jo täysi tusina, ja yksi hyvää, mutta niitä on julkaistu uskoakseni satamäärin lisää, ja taso pysyi hämmästyttävän vakaana. Nämä ovat ilmeisesti häntäpäätä Pahkasian sarjassa, päätellen otsikon paisumisesta dumppausvaiheeseen.

Pygmi maailmalla

Tilannetiedotus vain, että menin tälläämään Kauran linkin innoittamana tähän plokiin muutama tunti sitten Sitemeterin, joka laskee kävijöitä. Mikä huiminta, se kertoo miltä kolkilta kävijät ovat. Otin varovaiseksi tavoitteeksi saada kympän täyteen ensi viikolla, mutta tämähän laskee tosiaan Blogilistan ulkopuoleltakin tulevat kävijät. Nyt oli jo 20 täynnä. Omat jatkuvat vierailut se onneksi jättää huomiotta.

Maailma on kohta valloitettu, nyt oli listalla jo Saksa, Irlanti ja Tuntematon maa! Että jos sieltä päin käydään uusiksi niin: Guten Tag! Prosit! ja… hmmm… Oy, mate! Cheers! (vai onkohan tuo joko cockney'a, aussiölinää tai muka-merimies- tai -rosvokieltä*? Oirish ei ole vahva alani.) sekä Xpurzs athogevbna! Pimpeli pom!

Rasittavaksi käy, polkka polkkaamisesta, täytyy varmaan julistaa itsensä pelikieltoon. Mutta se Sitemeter näytti niin hauskalta, että tässä on 20 kävijän lista tältä iltapäivältä. Jos joku sattuisi haluamaan, että poistan listan, niin teen sen… mutta ei kai tuossa kauheasti yksityisyyttä loukkaavaa materiaalia ole. Mahtaako se muuten jäädä joka tapauksessa sellumaan bittiavaruuteen, vaikka sen poistaisikin?

* Saatan kyllä arvata kaksi kolmesta, toisen kanssa on ristiinkommentoitu Kölnin suuntaan ja toinen kenties tarkasti linkkini hänen plokiinsa jättämästäni kommentista.
** Vähän kiperän näköinen sanaliitto, purettuna: muka-merimieskieltä tai muka-merirosvokieltä.
*** Oli tuolla toisella sivulla vielä pari lisää, kerran Jyväskylä ja kerran ensivisiittini, ennen kuin älysin kieltää laskemasta niitä. Nettiyhteydet temppuilivat tuossa äsken, tämä voi olla jo tunnin vanhaa tietoa.

Iltalehti veen äärellä

Aiemmin tuli tiedotettua, että Lapin Kansan lisäksi Iltalehti kertoi Vittuilun SM-kisoista viime lauantaina. Kävi niin onnekkaasti, että löysin lehden poistohyllystä paarissa ja ankarasti uhkaillen sain sen matkaani. (– Ellet anna, ostan VIELÄ yhden tuopin! – Ei ei ei, ota vaikka kaikki lehdet.)

Se olikin ilahduttavan ansiokas leike, ihan siellä wienin- ja metsästäjän-sellaisen välimaastossa mun listallani. Puh. joht. Setä Mäksi kiteyttää taitavasti vittuilun olemuksen ja tarkoituksen. Mikä parasta, jos oikein laskin, vittuilu on mainittu kuvatekstin (!) lisäksi toisenkin kerran isolla veellä sekä kahdesti pienellä, joiden oheen on saatu sovitettua kaksi muuta veesanaa samaan virkkeeseen.

Kertauksen vuoksi voisin vielä mainita, että sain täällä ja sähköpostitse ilahduttavasti apuja, kun pyysin neuvomaan maalaista mikä tuo "Vittuilun SM-kisat" olisi englanniksi. Kommenteissa nämä kaikki on tullut kai jo kerrottua, mutta oma tarjokkaani oli ainakin helanesin, Oharin, Suojakännin ja Kauran kommentteja hyödyntänyt jäniskäännös:
VITTUILUN SM-KISAT
Finnish Championships in verbally fucking over, ridiculing, taking the piss, mocking, winding up and poking fun at your opponents.

Siitä tiikeriveli Magic pani heti töihin päästyään paremmaksi:
Extreme Verbal Abuse Finnish Championships PERRKELE

Tulipa vielä lähisuvusta maininta, että:
"Sopraanojen suosima "busting each others balls" on myös eloisa."

Englanniksi vittuilu ei luonnikkaasti taivu, oli puuhastelun johtopäätös, joten täytyy aloittaa myyräntyö, jolla se saadaan Oxfordin sanakirjaan saunan, sisun ja molotovincocktailin rinnalle edustamaan suomen kieltä. Ja perrkele toki siinä sivussa, kun nyt aloitetaan.
Sitä en tiedä millaisen kansainvälisen lehdistötiedotteen Poppi-Hessu ja kumppanit saivat aikaan, mutta ehkä sekin vielä selviää.

Mainittakoon taas varoiksi, että klikkaamalla leikkeestä saa luettavan, kahdesti klikkaamalla syötävän hyvää. Aika hyvin muuten toimentaa yhdellä eurolla kytkykauppana hommattu Pixma MP 170: skannaa asiallisesti ja ripeästi, eivätkä tulosteetkaan kehnoja ole. Tämä oli mainos, josta sain palkkion etukäteen siinä kytkykaupassa, kun siirryin tekniikan keihäänkärjeksi viime kesänä hommatessani nettiyhteydet. Hiljaa hyvä tulee.

Ilmaisia näytteitä

Alkoi hävettää toisen loistopolkan idean varastaminen omiin hämäriin tarkoituksiin. Siispä jatkan taidevarkauksia, tällä kertaa pari ilmaista näytettä käännöksistä, joita olen tehnyt alkuviikolla, itse asiassa eilen nämä kaikki.
En tiedä onko mulla lupaa lainata alkuperäisiä lauseita, eikä niillä niin väliäkään lie. Onpahan eksistentialistisia kökkökuplia irrotettuna oikeasta yhteydestään, mahdollinen järjen valo tulee luultavasti alkutekstistä:

– Nyt voit katkaista nyörit. – Rivakammin kuin kenguru pakenee pensaspaloa.

– Olimme vinosilmien armoilla kuin katkaravut grillissä.

– Näytät etelään jolkottavan kamelin pohjoispäältä.

Sen verran voin paljastaa, että taidesarjakuvaksi sitä ei varmaan kukaan kutsu. Britti yrittänyt saada aussitunnelmaa, mutta eivät kai kamelit siellä niin tavallisia ole. Enkä tiedä miten "the bush" menisi luonnikkaasti, joten tyydyin "pensas"paloon.

Että semmoista, nyt pitää sännätä taas rokvisaan puolustamaan, hmmm, muistaakseni viimeviikkoista voittoa. Tällä kertaa pudotus maan pinnalle on varma, ei niin hyvin voi kysymykset osua suihin kuin siinä britti-invaasio-spesiaalissa.

Leuka putosi

Mahtava juttu, matti ja teppo. Aamupuhteiksi lueskelin taas plokeja, joissa mm. virkisti, myötäsuretti, oivallutti ja nauratti eräätkin asiat.

Kerawah oli kertonut syvemmän totuuden Sorainen (Harkimo) -ohjelman musiikillisista erimielisyyksistä mieleen painuvalla tavalla. Mutta ei siinä ollutkaan kaikki, sillä kun palailin kotiin ja olin tehnyt aikani hommia, piti keitellä kahvia ja lukea tarkemmin Aamulehteä.
Siellä olikin ylivoimainen jatko-osa tarinaan! Silmät ymmyrkäisiksi, kahvia väärään sieraimeen, kuset housuun (ja paskat!), kehitelkää itse haluamanne jatko.

Kypsä ja kokenut työkaverini taannoin sanoi kukkoilevalle klopille, että "sähän puhut niinkun sulla ei olis alaleukaa ollenkaan", mutta mitä hän olisi mahtanut sanoa Hjallis (Harkimolle) tämän lupauksista juontohommissa? Ja tosiaan, mikä olisi paras nimi ohjelmalla nyt, jos sitä vielä vaihdetaan? Jotain (Muuta), Ohjelma (Poistettu), Ville (Klinga), Mobiili (Visa), Ööh (Ääh) vai mikä? Parhaalle vastaukselle lupaan rajattoman oikeuden kommentoida plokissani koko loppukuun. Seuraavaksi parhaille koko loppuiän. Huonoimmalle rajaton velvollisuus.

Tässä siis vielä Aamulehden panos suureen Anna (Hjallis)-konspiraatioon, koska se oli munsta vielä hiukan hauskemmassa muodossa kuin Kervån Iltalehdestä plokaama uutinen.

Alkeiskurssi kieliopissa?

Alkoi vaivata millaisia alkeistökkyröitä saattaa tehdä kieliopin kanssa. Nuorempana luotti tolkuttoman hyvään muistiinsa ja sen lajin kielitajuun, joka tuntui runsaan lukemisen myötä kehittyneen vaistonvaraiseksi ja aika vankaksi. Säännöistä, termeistä ja koulun opetuksesta ei ollut niin väliä, juu.

Nyt tuli houkutus palata alkuun ja korjata perustuksia. Laittaa ne pohjapalikat kuntoon, että siihen päälle olisi helpompi rakennella. Ties kuinka mädäntyneitä tai vinoon menneitä kantavia rakenteita sieltä löytyisi. Pilkkusäännöt on yksi asia, joka olisi hyvä tuntea, että niiden kanssa voisi parhaansa mukaan sitten törkeillä. Puhumattakaan kongruenssista.

Sattuuko kukaan tietämään, missä olisi kätevä kohtuuhintaan käydä suomen kieliopin kursseilla? Voisihan kirjoja lueskella itsekseenkin, mutta siinä päästää itsensä varmaan liian helpolla, tyyliin kyllähän minä tämän tiedän ja ymmärrän. Jos vaikka lukiotason oppeja kertaisi, sillä ne jäivät edellisellä kerralla sen varaan, sattuiko olemaan hereillä tunneilla.

Olisikohan työväenopistolla eteviä kursseja tyrkyllä? Vaikka kausi saattaa olla jo alkanut.

Tautologisia tarinoita

Päivätyö alkaa olla paketissa. Se jakautui kyllä puolihuomaamatta pitkin kahta vuorokautta, kellonaikaa katsomatta, kun nakuttelin menemään ja välillä lueskelin eteenpäin nähdäkseni millaisia käänteitä tai pulmia odottaa nurkan takana. Sarjakuvaa kääntelin, himpun kaavamaista hommaa sikäli, että olen vastaavia, itseään tarkoituksellakin toistavia tarinoita suomentanut aika ison nipun aiemmin.

Taitaa olla huono ratkaisu, että käyttää lepotaukoja Plokistanissa kiertämiseen, koska siellä silmät ja kielellinen ajattelu eivät saakaan huilia. Esimerkiksi kävely ulkosalla tupakkia poltellen, vaikka siellä aika hyytävää onkin (brrr, scorchio), ja tiskaaminen virkistivät nyt enemmän.

Ovat voittopuolisesti hyvin arkisia ne pulmat mitä vastaan loikki: täsmällisten termien hakemista, tiivistämistä ja tautologian välttelyä. Kaikki kuitenkin jokseenkin vastakkaista sille, mitä olen tohottanut polkatessa. Niettä anteeksi, taidan nimenomaan hakea täällä kimpoilevampaa kuljetusta ja antaa kaiken mieleen moljahtavan valua läpi kiemuraisen sekavissa lauseissa. Pelkään pahaa, että sama koskee kommentteja, joita tulee liikaa singottua toisten plokeihin. En minä pahalla silti…

Hauskemmasta päästä työtä ovat sellaiset simppelit valinnat, että mitä sanaa kulloinkin käyttää, esimerkiksi lurjus, konna vai roisto. Jotkut lauseet oireilevat siihen suuntaan, että voisivat alkaa elää, kun niitä hiukan virittelee. Joskus tuntuu jopa kuin keksisi ilmaisutavan, jota ei ole koskaan ennen käyttänyt, mutta millä siitäkään tietää arkisen käyttökielen kanssa.

Yksinkertaisempaa on oikean kirjoitusasun aprikointi, mutta esimerkiksi irrottaa vai irroittaa sekä liipasin vai liipaisin* pysäyttivät pieneksi hetkeksi. Huvittavaa sinänsä, koska olen ihan tarpeeksi useasti osannut molemmat oikein ratkaista, mutta joskus vaan tökkäsee kun on väsynyt.
Ai niin, saakohan yleiskielessä käyttää australialaisesta sanaa aussi? Kai se ainakin puhekuplassa menee.

Jeaaah, hetken päästä saa taas jalat maahan ja pääsee perustarpeiden äärelle, kun poika tulee kaverinsa synttärijuhlilta yökylään. Hällä on ollut pitkä päivä, ensin työpäivän verran esikoulussa, sitten suoraan kaverin luokse vauhtileikkeihin ja herkkuja ahmimaan. Mitä vetoa niin syömisen jälkeen, jos nyt edes mitään järkevää makeiden päälle uppoaa, kölvi simahtaa puolessa tunnissa.

Sitten täytyy varmaan vielä tehdä lopputarkistus, jos jaksaa, vaikka paljon parempi olisi odottaa pari päivää tai viikko, että laatimansa tekstin näkisi edes hiukan uusin silmin – ja unohtaisi alkutekstissä käytetyt sanat ja rakenteet.

*tekstinkäsittelyohjelmani oikoluku on perinteisesti tarjonnut tähän väärää vaihtoehtoa 'liipasin'. Se on kai sekoittanut pääni, vaikka opin tietämään asian ainakin 10 vuotta sitten. Nyt kun ohjelma on vaihtunut, en ollut varma tekeekö se virheen vai ei – totesin ettei tee. Tuon toisen varmistin (ja liipaisin) Itkosen kielioppaasta, kyllä se on 'irrottaa'.

Nikosen Antti ja perhe

Pitkästä aikaa tuli keksittyä unessa vitsinaihio, jota pitää täydentää niin kauan kuin muistan vielä alun. Olen aika varma että tämä on ite keksitty, koska tuskin kukaan muu näkisi vaivaa – tai minä taltioisi, jos joku olisi kertonut tämän.

No, tarina kertoo kaikkien tuntemasta ja rakastamasta Nikosen Antista, jota kouluaikoina kutsuttiin Andyksi eli Ändiksi, koska hän oli maalaisjussin näköinen ja Andy Einiö oli juuri levyttänyt hitin Farmer John.
Asiaan saattoi tietysti vaikuttaa sekin, että naapurusto ei tiennyt hänen isästään mitään. Andy oli ilmestynyt äitinsä kanssa juuri ennen kouluunmenoa uuteen kaupunkiin, luultavasti pienellä kirjaimella ja erikseen, vaikka äiti ja Antti toki tulivat isolla autolla ja yhdessä.

Hänen nuoruusvuosinaan tällaiset yksinhuoltajaperheet eivät olleet niin tavallisia. Se aiheutti puheita ja tietenkin naapurikodeissa lapset oppivat nimittämään häntä äpäräksi, kun uutta hiukan vieroksuttiin. Oli kuinka oli, Andysta tuli niin suosittu äpärä, että häntä kutsuttiin yleensä vaan nimellä Ää.

Jep, Ää pääsi oppikouluun ja oli suosittu tyttöjen keskuudessa. Hän sai lakin, töitä ja muuten vaan, oli kerrassaan menestyvä nuori mies, jollaiselle tarjotaan vastuutehtäviä hanakasti. Vaalilautakunnan tehtävissä Ä. Nikonen kunnostautui laskemalla ääniä niin ripeästi ja tunnollisesti, että hän sai kunnianimen Äänikone.
Mutta mennään suoraan varsinaiseen vitsiin, tiedätteko miksi hänen vaimoaan kutsuttiin?

Oikeastaan niitä nimikkeitä oli montakin. Lapset kutsuivat häntä äidiksi, mikä ei ole tavatonta, ja saadakseen hänet tulemaan luokseen.
Pimeän tultua vaimo erehtyi kokeilemaan kerran kartiomallin rintaliivejä, minkä vuoksi Äänikone kutsui häntä vähän aikaa Madonnaksi, usein vaan Kirstiksi tai pihtariksi.
Naapurin rouvat olivat kateellisia ja miehet taas karheina turhista vokotteluyrityksistään, joten he kutsuivat häntä huoraksi. Paitsi tietenkin kohdatessa rakkaaksi ystäväksi tai ehkä pikkurouvaksi.

Olisin vaan toivonut, että joku olisi älynnyt kutsua häntä Concordeksi, koska olihan hän Yli-Äänikone.

Tämä huumorivitsi on tynkä. Muokkaa

Viimeisempää tietoa

Tein aamupuhteiksi fanikiertueen Plokistanissa ja löysin taas kaikenlaisia virikkeitä. Erehdyin kommentoimaankin pariin paikkaan, joista yksi jäi jäytämään päähän.
Nimittäin Arina tarjoili taas kiehtovia lauseita, joista minut ajoi sivuraiteelle viimeinen… tai toivottavasti viimeisin sutjaus.
Eikös se niin mene, että aikaisemmin suositettiin karttamaan sanaa "viimeisin", koska viimeinen on viimeinen, eikä siitä kummemmaksi komparoidu tai superlatiiviin yllä. Tiedän tuon superlatiivia muistuttavan muodon käytön yleistyneen paljon, niettä se on täysin hyväksyttyä käyttökieltä.
Luultavasti olenkin vain takertunut jonkun muinaiskielenhuoltajan vanhanaikaiseen pilkunhässimöön, kun olen tottunut ajattelemaan, että "viimeinen" tarkoittaa molempia asioita: 1) sitä, jonka jälkeen ei ole mitään, sekä 2) sitä, joka on tuoreinta, viimeksi ilmestynyt, kuuminta hottia tai mitä vaan vastaavaa, usein lyhemmin "viime" (esim. viimeisessä t. viime numerossaan).

Tällainen kaksimerkityksisyys ei taida olla nykyään huudossa. Vastaavaksi esimerkiksi käy toisin päin toimiva sana "ensi". Kun olen tarjonnut ilmaisua "ensi numerossa", minua on oikaistu, että sen pitää olla "seuraavassa numerossa" (joka ei ole edes kunnolla mahtunut tarkoitettuun tilaan), koska "ensi" viittaa siihen kuin kysymys olisi ensimmäisestä numerosta.
Onhan sillä molemmat merkitykset, mutta kielikorvani on aika helposti kertonut, kumpi kulloinkin on kyseessä. Ensimmäistä tarkoittava on ollut harvinaisempi merkitys sanalle "ensi", luulisin, pikemmin sanontoihin juurtunut: ensi näkemältä, ensi askeleet. Tämäkin taitaa käydä: ensi kertaa (jolle vastakkainen on ensi kerralla)? Monestihan se esiintyy yhdyssanan alkuna: ensikerta, ensilempi, ensiapu, ensilumi. Lauseessa verbin aikamuoto usein kertoo suoraan, onko kyse ensimmäisestä kerrasta vai seuraavasta, eli menneestä vai tulevasta.

Jou, sanaparin viimeinen/viimeisin ymmärrän kyllä tarpeelliseksi, vrt. englannin last/latest, koska distinktio on joskus tarpeen: vaikkapa viimeisin polkka voi olla eri asia kuin viimeinen polkka (kop kop). Kannatan ilman muuta täsmäkieltä, vaikka sitä voi olla vaikea huomata näistä jorinoista, mutta myös sellaista luottamusta lukijaan, että jos tämä halutessaan ymmärtää, se riittää.
Sitä en jaksa varoa, ettei missään olisi kohtaa, johon voi takertua kun nimenomaan haluaa toisin tai väärin ymmärtää. Ihmisillä on joskus niin outoja tapoja lukea… voihan vaikka laiskuutensa lukemisessa tai ikiomat, häiriölliset mielleyhtymätkin tietysti panna tekstin laatijan piikkiin.

Ähh, pieni pääparka menee sekaisin heti aamusta. Mistä saisin viimeisempää tietoa, mikä täällä on oikein ja väärin? Olen alkanut epäillä, että nuoruudesta lähtien ohjenuorana käyttämäni Tinneri ei kertonutkaan lopullista totuutta kappaleessaan Mustavalkoinen maailma. Totuus olli vain ilmestyessään viimeisin:
Maailma on mustavalkoinen
Sun on oltava puolesta tai vastaan
Sun täytyy sanoo, sä oot joko tai
Onks se sit muka jotain hauskaa vai?

Heittäydyn silmät kiinni sumean logiikan puolelle. Tartteekohan sitä varten käydä Alkossa? Eihän se ole edes auki.

Ai niin, apropojunnilas, Poppi-Hessu oli hurjassa vireessä eilispäivän. Yksi lähettämänsä kuvatus pitää laittaa vielä tänne. Taustaksi voin kertoa, että meittiä nauratti viime talvena, joka ei ollut viimeisemme, teksti-tv:n otsikointi pariinkin otteeseen. P-H sai talteen tämän, joka herätti kysymyksen, ymmärsivätkö joukkueen muut jäsenet olla kiitollisia päästyään Kuitusen kakkososuuden jälkeen liukkaille, kun rakokaan ei ollut kasvanut mahdottomaksi.

Kirkkoveneet kadunvarsiin

Kiusoittelevien pilapuheiden S/M-kisat, joihin pääsemiseksi vaaditaan positiivista näytettä vittuilutaidosta jo karsintavaiheessa, levittäytyvät Suomen lehdistöön kuin musta surma. Milloin näemme ensi kertaa lööpissä puolikkaan mustan kirkkoveneen punaisella pohjalla?

Lehdistövastaavansa jaksaa sunnuntainakin lähettää kyperleikkeenä materiaalia, tosin sivu näyttää menneen yhtä ruttaiseen kuntoon kuin suunsa, kielensä ja mielensä oli puhelinnäytteen perusteella. Kuulemma myös viikonlopun Iltalehti oli sivullaan 9 käsitellyt kisaa. En ole vielä uskaltautunut pe-illan jälkeen postilaatikkoa kauemmas, mutta nyt pitää hakea tupakkia ja tsekata samalla tuo lehti, jos mahdollista.
Näin asiaa käsitteli siis Lapin Kansa 20.11.07:

Erään termin anatomia

Pakko selventää, edelliseen polkkaani sormella osoittaen tai talven kunniaksi kintaalla viitaten, tärkeää verbiä, jolla harvinaisesti on peräti kaksi hyväksyttyä, sovussa rinnakkain elelevää merkitystä, kysykää vaikka Kielitoimistolta. Hitto kun kieliopin teoria on haihtunut päästä, jos tämä on koskaan sinne asti päässytkään, eikös transitiivi- ja intransitiiviverbitkin tarkoita pikemmin objektin saamista tai saamattomuutta? (Puheena oleva kyllä sai objekteja, oikein seksuaalisellaisia, yhtenä ky… rykelmänä.)

Näin sana kehittyni ja levinni ainakin kahden hengen käyttöön, siemen oli ehkä idulla jo aiemmin:
Taannoin Poppi-Hessun kanssa olimme janoisina paarissa, kun innostuimme muistelemaan Eiskadeiskan (toiset suosivat muotoa Akkadakan) laulajan, herra Scottin hassuja elintapoja, hiukan ehkä musiikkiaankin. Kaikkihan muistavat surkean lopun, kun hän tiistaina aamuyöllä 19. 2. 1980 simahti talvikeleillä ääliötuubassa Alistair Kinnearin Renaultiin, koska tämä ei jaksanut raahata häntä ylös kämpilleen Overhill Roadilla, East Dulwichissa, Etelä-Lontoossa.
Sekin opetetaan jo leikkikoulussa, että roktähden todettiin kuolleen omaan oksennukseensa. Kuolintodistuksessa coronanpelaaja summasi (päivätty 22.2.80):
"Dead on arrival…
Acute alcoholic poisoning
Death by misadventure"

No, päättänimme ryhtyä kaksin käsin "bonskottaamaan", mutta ajan hampaan nakerrellessa kiihtyvään tahtiin peruskuntoa iskeni pieni pelko, ettei alkaisi "bonskottaamaan" niin äkillisesti, ettei vessaan saati autoon kerkiä. Ymmärrättehän dualismin, roktähtiwannabe voi teonsanoida, mutta häntä voi myös alkaa teonsanoida.

Kertaus ja opetus: jos yltiöpäisesti bonskottaa, voi alkaa bonskottaa.
Eikä ole leikin asia se.

Spinal Tapin esikuvat, osa 1

Joulun alla osui silmään Kalle Anttilan myymälässä kirjapaketti, johon oli sopivasti koottu nuoruusvuosien raskaan sarjan orkesterien bändielämäkertoja viisi ketaletta. Led Zep -kirja oli pitänyt jo pitkään lukea, mutta ne muutkin kiinnostivat, eikä hinta ollut kuin pahainen 15 €. Se tuntui mainiolta autoeroottiselta lahjalta.

Parissa viikossa paketti tuli luettua läpi, aika ohimennen, mutta ajattelin kirjoittaa nuista pari sanaa.


How Black was our Sabbath (Graham Wright & David Tangye, 2004)
Black Sabbathin 70-luvun roudareina sekä rumpali Bill Wardin ja laulaja Ozzy Osbournen hlökohtaisina assistantteina toimineet Wright ja Tangye kirjasivat muistojaan rankasta kiertämisestä ynnä sekavista hotelli-, studio- ja kotioloista. Alkuun on koottu asiallinen, lyhyehkö kertaus nuoruusvuosista, bändin perustamisvaiheista, levynteosta ja noususta suosioon.

Mielenkiintoisinta: kuvaukset piisien tekemisestä ja työnjaosta; alkuperäisten jäsenten tiukka yhteishenki ja ystävyys, jota vuosien rundaus, paineet ja huimausaineiden käyttö alkoivat nakertaa; raskaimmat hölmöilyt ja käytännön pilat. Sujuvaa luettavaa, 237 sivua.


Aerosmith: What It Takes (Dave Bowler & Bryan Dray, 1997)
Ilmeisesti brittiläinen Bowler on perehtynyt jenkkibändi Aerosmithiin lähinnä lehtijuttujen pohjalta, mutta kokoaa tiiviin kertauksen vaiheista. Painottaa musiikkia fiksusti, mutta väkisinkin puuttuu myös "Toxic Twinsin" ja kumppanien tolkuttomaan päihdekierteeseen.

Mielenkiintoisinta: alkuvaiheet New Hampshiressa, vaikuttajat, bändin perustaminen; rankka treenaus, ekat levyt ja rundaus; laulajaego Steven Tylerin ja kitaraässä Joe Perryn vastakkaiset luonteet ja keskinäinen kilpailu; romahdus 70-luvun lopulla ja ylläripaluu ilman huimausaineita 1986. Asiallinen kiteytys, diskografia, 137 sivua.


Highway To Hell - The Life & Times of AC/DC Legend Bon Scott (Clinton Walker, 1994)
Aussitoimittaja Walker laati elokuvakäsikirjoitusta Scottin tarinasta, mutta AC/DC:n kappaleiden oikeudet omistava Alberts ei lähtenyt mukaan, jolloin aiheesta syntyi kirja. Aussiskenestä irtoaa paljon uutta tietoa 60- ja 70-luvuilta poppihommista hippihörhöilyyn ja yrityksiin valloittaa Englantia. Eiskadeiskan skottiytimen alkuvaiheet esillä mielenkiintoisesti, kun kitaraveljekset Malcolm ja Angus Young tekevät piisejä, isoveljensä George tuottaa ja Bon Scott sanoittaa. Sakkia pyörii muuten mukana kuin Tolstoin romaanissa.

Mielenkiintoisinta: Scottin alkuvaiheet rumpalina The Spektorsissa n. 1965; ekat singlet 1967 Valentinesin kanssa, jolle Easybeatsin Vanda/Young tekaisi pari kappaletta; "Australian paras" bändi Fraternity, joka nikeltyi hippikommuunipuuhailuun; Lontoossa 1972-73 Fraternityn/Fangin kanssa, mm. Geordien (laulajana Brian Johnson) lämppärinä; paluu maitojunalla, paha moottoripyöräonnettomuus; AC/DC:n laulajaksi 1974 Rod Evansin tilalle; orastava menestys ja lähtö Englantiin; 7 vankkaa älpeetä; bonskottasi liikaa, kuoli oksennukseensa auton takapenkille 19. 2. 1980. Läpikotainen selvitys vaimokkeita, vanhoja bändikavereita, ystäviä ja perhettä myöten (väkeä piisaa). Hyvä discografia, 324 sivua.


Ähh, ei jaksa enää, tulee selailtua niin paljon. Saatan palata aiheeseen, jos vielä Status Quosta jaksaisi jotain raapustaa ja sitten tulisi peliin Zeppeliin. Onhan se merkillistä, kuinka rokväki jaksoi tempoa 70-luvulla runsaasti kaikkea, minkä toivoi nuppia sekoittavan.
Ei Spinal Tap kauas puusta putoa, vaikka onkin lastenversio sikäli, että huumehet ja bändärit ovat paljon vähäisemmässä osassa kuin näissä kirjoissa. Tai siis, niitä ei yhtä suoraan sormella osoitella…

Keljuilu englanniksi?

Hitto, Poppi-Hessu pisti kireän kysymyksen. Mitä se onkaan tuo Vittuilu englanniksi, kun haluavat tehdä SM-kisoistaan myös kansainvälisen lehdistötiedotteen. Tänään olivat kuulemma jo valloittaneet Lapin Kansan ja olikohan se Ilta-Sanomat. Jollain sellaisella hengellä oli ollut tarinaa, että "tätä sanaa ei normaalisti koskaan lehteen paineta, mutta…".

Vakava asia! Jos joku osaa pikaisesti auttaa, niin olisi mahtava juttu, matti ja teppo.

VITTUILU ENGLANNIN KIELELLÄ, HUOMIO!

Tulee mieleen vain lapsellisia, vanhahtavia tai ylisiivoja teonsanoja vittuilemisen vastineeksi, kuten ridicule, mock, poke fun at, pull sb's leg, rag, deride, roast, jest… ja sellaisia.
Mutta täytyyhän kunnon härski vastinekin olla, joka on luultavasti vielä hyvinkin tuttu?

Polkkaa kuni tanssitautinen

Anteek, nyt rönsyää ajatus, enkä malta olla tuikkimatta tänne lisää kamaa.
Mika Häkkisen formulauran on vahvistettu olevan ehdottomasti ja lopullisesti förbi, mutta Finnair on tarjonnut töitä autopilottina.

Sitä vaan piti sanoa, että aamutuimiin virkisti, kun löysin Kerawahin linkin Buddy Richin rumpusooloon, jossa mies jytkii ällistyttävästi vielä kuuskymppisenä. Niin, mitenkään hyljeksimättä hänen pääaihettaan, joka vääjäämättömän kiehtovasti Bonzo Bonhamin leipomisen (tule tule hyvä kakku – ja kyä aina tuntui tulevan) kautta sinne Buddyyn johtaa.

Innostuin katsomaan, josko juutuubissa myös Gene Kurppaa olisi, mikä viihdytti sitten helposti tunnin, sillä näytteitä oli joka vaiheista uraa 30-luvulta 70-luvulle asti. Jossain mainittiin hänen suuri vaikutuksensa brittiläisiin punkkeihin ja erityisesti Keith Mooniin, josta tuli hiljan touhotettua.

Tässä siis muutama linkki Gene Krupan esityksiin, aikajärjestyksessä:

Sing Sing Sing (Christopher Columbus) 1937

Young Man With A Beat 1947

Lionel Hampton, Krupa & Chico Hamilton 1958

Caravan 1962 (neitonen opettaa kiltisti Kurpalle miten kapulasta pidetään…)

Sing Sing Sing 1971

On se Kurppakin mahtava äijä, ilmava ote ja tarvittaessa hulvattoman nopea, vaikka jotkut pitävät Richia kaikkien aikojen kurkona jazz-rummutuksen kehityskaaressa. Nykyjytkijöistä en tiä pal mitään, kun muhun uppoaa tuollainen swinghenkinen yhteissoitto, josta eka linkki on hyvä esimerkki.

Raskas vastuu luisuilla harteilla

…ja leveillä lanteilla lisää pekonin pyöreyttä läskikapinasta huolimatta.
Eikä tämä liity siihen, mitä Halpatuontimietelauseissa (Vasamaa/Pahkasika) aikoinaan sanottiin, jotenkin niin että:
Pihistelyä pelkäävä portsari seisoi kädet lanteilla.

Aloin yöllä hullunrohkeasti toteuttaa suunnitelmaani, carbonaralla oli asiaa. Mietin kyllä annanko huonon esimerkin miljoonille teinitytöille, jotka haaveilevat mallinurasta ja odotellessaan yhteydenottoa Pariisista, Roomasta, New Yorkista, Lontoosta tai keltä vain Ilkka Kanervan ex-hoidolta lukevat ensisijaisesti tätä plokia löytääkseen ohjeita ja sisältöä elämäänsä.

Varmuuden vuoksi haluan siis heivata vastuuta harteiltani ja terhentää täten, että olen buli mies ja vain sikäli anoraktikko, että saatan peittää kumpuni ja korostaa kengurumaisuuttani vanhanaikaisella hupullisella tuulta pitävällä hiihtovaatteella, jossa on kätevä suuri etutasku eväitä varten.
Se on oikeastaan huonosti suunniteltu, koska eväät lepäävät siinä navan päällä, mutta jos niistä haluaa irrottaa energiaa hiihdellessä, ruoka saa tehdä melkoisen matkan. Ensin pitää kurkotella käsillä kummulle, sitten työnnellä murkinaa suuhun ja… ymmärrätte varmaan. Onneksi eivät ole hiihtokelitkään suosineet.

Jos tämä tuli selväksi, etten suosittele jäätelötikun vartalonmuotoja tavoittelevalle tyttöselle jäljittelyä oikeastaan missään mitä teen, voin palata aktuelliin asiaan.

Siis carbonarautin yöllä menemään. Pastavesi ensin kiehumaan ja levylle lämpiämään myös sellainen syvempi kannellinen vehje, niinku wokin ja paistinpannun välimuoto. Sitten silppusin pekonit, sipulin ja muutaman siivun palvikinkkua, joita aloin paistella tässä järjestyksessä. Sekoittelin sitten kastitarkoituksiin kylmänä purkin kermaa, pari kananmunaa ja kohtuunokareen sinihomejuustoa. Lisäksi oli vielä oltermanniraastetta odottamassa, mutta ajattelin vähän seurailla koostumusta ennen sen lisäämistä.

Spagetit taittelin kahteen-kolmeen osaan ja keittelin suolavedessä sillä välin, kun pekonit ja sipulit paistuivat. Vähän ennen kuin ne olivat al dente, kumosin kermasotkun pannuun, sitten vähän oltermannia perään ja sekoittelua. Mausteeksi vain runsaasti mustapippurirouhetta ja varovasti suolaa, koska sinihome on suolaista. Kun munan muotoinen spagettikello pirahti, lierot siivilään, valutus ja kippaus kastin sekaan. Kunnon pyöräytyksen jälkeen lautaselle ja ahmimaan.

Sori pitkäpiimäistä selvitystä, kun ruoka on tuttu ja arkinen, mutta paarissa googletin carbonaran ja löysin aika outojakin ohjeita. Tuo oli oma synteesi, vääräoppista taisi olla panna munat sekaan valkuaisineen, sillä ne hiukan turmelevat kokkeloituessaan ulkoasua, muttei tehnyt marenkia mieli eikä ruokaa saa panna haaskuun. Aura, sipuli ja kinkkukin voivat olla sellaisia, etteivät perusmalliin kuulu. Toisaalta eihän mulla mitään vatun pekoriinoa ollut. Ai niin, ja tagliatellen hylkäsin viime tingassa kevein perustein, koska sitä ei ollutkaan kaapissa.

Törkeän, suorastaan irstaan hyvää siitä tuli, mutta olinkin syönyt viimeksi lämmintä ruokaa varmaan tiistaina tai keskiviikkona, joten olin alttiissa tilassa. Tähän asti kaikki oli hyvin, kun ahmin kolme runsasta lautasellista pastaa ja siivuttelin ohessa kolmanneksen mäyräkoirasta laittaessa ja syödessä.

Suunnitelma meni myttyyn vasta sitten, kun olisi pitänyt imuroida loput karhupuudelit, nousta vaa'alle ja lähteä näyttämään pulimikkona mahalleen keskisormea sisäkautta. Simahdin kuin pahainen vapunjuhlija.

Olo on vieläkin kuin mursulla, tursaalla tai merilehmällä. Ehkä se on sitten tänään keittopäivä, alkukeitoksi voisi ottaa kevyen, kirkkaan karhunkaatoliemen. Palaan hirvidieettiin kunhan jaksan.

Pikadieetti, poltetun jään kaski ja orkaanismi

Mieli on kuin poltettu maa. Nelisen tappolinjatuoppia tuli nautittua, sitten kaupan kautta kotiin. Tuskin jaksoi Jeopardya katsoa, melko mottipäinen ohjelma muuten, kun sai jo sopivat neljän tunnin tirsat, että heräsi Conanoimaan. Ehkä tämä on sitä kaskenpolttoa, jolla maalaistollo saapi vanhakantaisesti viljelyn taas alulle ja nauriiseen pukkaa orastavaa tattaria, vai kuinka tuo nyt mahtaa mennä. Se taas oli kai Ville Nieminen, joka aikoinaan kehui valmentajansa "poltetun jään taktiikkaa".

Paarissa oli Marko, kantava voima Nightingalesissa , jolta pukkaa neljättä pitkäsoittoista Sentimental Hospital pian ulos. Saksan levittäjänsä Mouho, joka ite esiintyy ja levyttää pienryhmällä Mäkkelä's Trash Lounge, oli suosittanut satsaamaan MySpaceen, koska sieltä tavoittaa enemmän kuulijoita kuin vaikka pääsemällä Soundin kanteen. Turska oli siinä, miten valita kymmenen järkevää vertailukohtaa bändeistä, jotta potentiaaliset kuulijat löytäisivät orkesterin. Jos sinne pukkaa Kinksiä ja Beatlesia, hukkuu suohon, mutta toisaalta Idle Race ja Captain Beefheart eivät välttämättä johdata ketään jäljille.
Pitäisikö siihen MySpaceen kenties tutustua? En osannut ehdottaa mitään järkeviä nimiä, vaikka N-gales on suursuosikkini, koska en taas tunne rokänrollin kenttää viimeisen 20 vuoden ajalta – aika surkuhupaisaa sinänsä.
Marko muuten mainitsi Pihvisydämestä eli Don Van Vlietistä, että tämä ryhtyi sittemmin maalaamaan ja totesi, että useampi ihminen haluaa varmaan kuunnella hänen taulujaan kuin musiikkiaan.
Hittolainen, oli menossa tänään Debbien keikalle Vastavirtaklubille, mutta olin niin puhki etten uskaltanut lähteä mukaan kuokkimaan.

Sillä välin Plokistanissa oli tapahtunut iloisia asioita, sillä orkaani oli heittänyt Katan Saksanmaalla paariin turvaan.

Puhumattakaan siitä, että sain jyrmyn tuomion pudottaa painostani lähes prosentin, kun Krapulablogi paiskasi hulvatonta juttua ja laihdutushaasteita joka ilmansuuntaan. Haasteeseen on jo tartuttu.
Nimittäin nimittäin! Mainitsin tuolla palstametri sitten, että tulin kaupan kautta kotiin. Jääkaapissa oli jo valmiiksi paketti pekonia (kuulostaako tutulta? kävelin maa täristen tarkistamaan tilanteen, joten Turun satamassa on merenpinta palannut kai normaalitasolle), jolle kehittelin täydennykseksi carbonaran tapaista aineistoa: juustoa, kermaa, kinkkuakin, tagliatellea. Lisäksi suosikkihurttani karhumäyräkoira.

Näin olen räknäillyt, että kun koko tuon satsin tempaisee kitusiin, mäyrineen päivineen, olen valmis nousemaan puntariin. Sitten vaan vanhanaikaisen "refunding"-osaston kimppuun, eli palautustiskille pulimoimaan tärkeimmät pönttöön, niin eiköhän siinä lähde kaksi kiloa kertaheitolla! Et voilla leivottu!

Mahtaa hirvidieettiläisille tulla kademieli, kun oivalsin näin hyvän suunnitelman.
Niin joo, ja en tiä onko tyylikästä kiitellä vielä täälläkin, mutta mää oonkin epäkuuli, joten terveiset takaisin Katapultille ja Kankkusplokaajalle, että teidän juttuja on ollut hauska seurailla jo pitempään.
Jälleen lähtee pulimoimaan, kansa rientää karkeloimaan…

Kalkkis viivoilla

Aika on hidastunut matelutahtiin. Yöllä kerkisi nukkua ehkä 4-5 tuntia, mutta muuten on tullut oltua jatkuvassa työväijyssä ja siinä sivussa hypeltyä plokistanin kukkuloilla aina kun silmä välttää.
Tässä kun odottaa asioiden nytkähtelevän eteenpäin, tulee päivitettyä jatkuvasti painon nettiprooferia, jonne valmiit sivut tulevat hyväksyttäviksi. Toistuvasti ällistyy, kun edellisen päivityksen jälkeen livahtaa tuikkaamaan lyhyen kommentin vaikkapa Kauran tai Elman sivuille, sitten palaa virkistyneenä katsomaan, niin aikaa onkin mennyt vain minuutti tai kaksi.

Nyt niitä sivuja helottaa vihreinä noin 65, vimoset viisi ovat tulollansa milloin vain. Kävi ilmi että takaraja olikin Ruotsin lounasaika, ei keskipäivä Suomessa, eli hyvin ehtii kun hurrit usein murkinoivat vasta joskus kahdelta täkäläistä.

Sehän tietää varmaan niinkin mukavaa tulevaisuutta, että pääsen tuossa tunnin päästä lähtemään paariin päiväkaljalle huuhtomaan paperinmaun pois suusta. Sitten tyypillinen puolen vuorokauden tokkurauni aina väliin hereille hätkähdellen, jos vanhoihin kokemuksiin voi tukeutua.

Mutta huoletta voi mukailla Janne Sibeliusta, kun tämän vaimo soitteli ja uteli milloin päiväkausia Cosmoksessa viihtynyttä taiteilijaa mahtaisi näkyä taas kotona: "Minä olen säveltäjä, enkä ennustaja." Mun tapauksessa siis ehkä sivutoimikääntäjä, lehtineekeri tai vapaa agentti, ei todellakaan säveltäjä saati ennustaja.
Ei kun hetkinen, mikä se ravinteli mahtoi oikeasti olla, jossa silloiset sävel- ja maalaustaiteen huippunimet kohtasivat. Eliel? Se samainen, josta Gallen-Kallela maalasi Symposionin… Ai niin, tietenkin Kämppi!


Hehheh! Äsken sai painaa ookoon viimeiseen sivuun, siellä se on paketti kasassa. Mikä tietää sitä, että tällään koneen kiinni ja mietin, löytäisikö jotain vähän asiallisempaa vermettä niskaan, ettei ihan pitkissä kalsareissa ja teepaidassa tarttis paariin hyökätä.

Eiköhän tästä silti kämppi- tai camphenkinen ilo irtoa. Mites maineikas "Keskitysleiri" Erhardt sanoikaan elokuvassa To Be Or Not To Be: "We do the concentrating and the Polish do the camping".

Poika oppii lukemaan!

Pitkä päivä koneen äärellä, puoli lehteä on jo painovalmiina ja lopuistakin sivuista suurin osa on enää pientä viilausta vaille.
Iltapäivällä piti hakea poika playschoolista sihteeriksi. Sovimme hyvässä hengessä että mun pitää norkoilla koneella sillä välin, kun hän katseli vanhaa Batman-leffaa (Adam West ja Burt Ward sankareina, sitä camp-kamaa 60-luvulta). Hän näköjään tiiraili välillä mun puuhailuani, sillä tunnisti pari tyyppiä näytöltä, sankaripelaajansa Teemu Selänteen sekä sankari-isänsä (kröhöm) pikkuisesta kuvasta. Ja välillä taas piti laulaa Bart Simpsonilta oppimaansa joululaulua:
"Jingle bells, Batman smells,
Robin's laid an egg…"

Hienointa kuitenkin oli, että 6-vuotias oli muutenkin niin valppaalla päällä, että yllätti itsensäkin onnistumalla lukemaan muutamia sanoja lennosta, esim. sen Batman-dvd:n valikosta sanan 'Back' ja näytöltä niinkin kiperän sanan kuin… olikohan se 'taulukko'.
Jotenkin ovelaa ja mahtavaa seurata vierestä, kun tapahtuu tuon luokan oivalluksia. En ole viitsinyt hoputtaa lukemisen reenaamista, vaikka olen jo useamman kuukauden ajatellut, että se on ihan pikkuista vaille.

Meitin sisaruspiirissä on ollut vähän kai perinteenä, että lukeminen alkaa varhaisessa vaiheessa. Isoveli ilmeisesti teki enkkarin meistä, kun oppi vanhimman vanavedessä jo 3-vuotiaana lukemaan. Itse taisin oppia 4-vuotiaana, olen tosin sekoittanut jotenkin kuka oppi 3- ja kuka 4-vuotiaana.
Muistan sen suuren oivalluksen, kun yhtäkkiä tajusin miten kirjaimet voi kytkeä toisiinsa ja pystyin lukemaan minkä vain sanan, kohtuupuitteissa. Tuolle enkkariveljelle piti mennä selittämään sitten kirjahyllyn äärellä, että näytä mikä sana vaan, niin minä luen – reunaehdoksi saatoin antaa että kirjainten pitää olla kapitaaleja. Hän osoitti musertavasti nimeä Henri Troyat (muistaakseni), joka oli vielä kirjailtu ylös alas hyppelevästi ja hyvin taiteellisesti.
Tuijotin sitä aikani, yritin kai jotain mutista, pillahdin itkuun ja lähdin sänkyyni suremaan maailman pahuutta.

Jou, mutta poika on opetellut rinnakkain suomen ja englannin aakkoset sekä lausunnan, eikä hänellä ole vetoapua vanhemmista sisaruksista, joten en ole pitänyt yhtään outona, etteivät sanat taitu vielä paperilta kovin hyvin. Ihan normaalitahtiahan tuo taitaa ollakin, jos kuuden vanhana oppii. Kyä hää kerkiää lukea vielä ihan tarpeeksi, esmes seuraavaksi vierailuviikonlopuksi taidan hakea Dostojevskin koko tuotannon, jos kerran Väyrynenkin sen on siinä ajassa tempaissut läpi.

Äitiäni on liikuttanut se, että useammalla meistä on ollut ongelmia koulun ekaluokalla lähinnä siksi, ettei ole kätevää opetella tavaamaan, jos osaa jo lukea sujuvasti. Hänen suosikkitarinoitaan oli, kuinka tavaus tuotti suuri tuskia läksyjä tehdessä, mutta sen jälkeen sai taas lueskella A. Dumasin tiiliskivimallin Monte Criston kreiviä. Esikoinen tämän taisi toteuttaa.

Hjuu, kahdeksalta lähetin polleana särmäilevän poikani yksin taksilla äidilleen, joka lupasi olla alaovella vastassa. Siitä puolestaan oli polleana poika, josta oli aika reppavaa mennä yksin kyytiin ja maksaa taskuun tuuppaamallani setelillä kuskille. Ratkaisua on käytetty kireissä tilanteissa pari kertaa aikaisemminkin, matka kun on tuommoinen suoraviivainen pari kilsaa eli ajassa alle viisi minuuttia. Meillä kun ei kummallakaan ole autoa eikä ajokorttia.

Kuun pimeä puoli

Olen suhtautunut aina hiukan epäluuloisesti yhtyeeseen nimeltä The Who, koska minulla on ollut vaikeuksia löytää heiltä hyviä albumeita loistavan Who's Nextin jälkeen.
Nyt satuin saamaan live-dvd:n vuodelta 1970, mistä mainitsin edellisen polkan kommenteissa, ja muistini virkistyi sen suhteen, millä Who erottuu kaikista muista: Keith Moon on kipein rumpali ever ja se on voittopuolisesti erittäin positiivista. Ihan koko aikaa ei uskalla katsella hänen ilmeilyään, mutta soittoa on nautinto kuulla.
Itse asiassa, liikutuin syvästi kun Yle Teeman klassikkolevyjen sarjassa oli vuorossa juuri tuo Next. Roger Daltrey äityi kehumaan rumpalin kykyä aksentoida laulajaa, iskeä voimaa niihin kohtiin joissa sitä kaivattiin.
Totta munassa Townshend on kaikessa rupisuudessaan jännittävä kitaristi ja säveltäjä. Ja Entwistle on valovoimainen rytmikitaristi siihen nähden, että soittaa bassoa.
Että malja tälle huikealle rytmiryhmälle, joka on jättänyt maallisen kurjuuden, kun ikääntyneet keulakuvat vielä pyörivät paikalla puolikuuroina kenties lapsipornoa tiiraillen. Mikä ei ole hauskaa.
Mitä vähemmän kuulee uutisia vanhoista rocksankareista, sitä paremmin tuntuisi menevän.
Yritin skannata sen levyn kannen, saa nähdä kuinka se välittyy.

Talven kohokohta

Herttinen sentään, kun on tullut tehtyä syntiä. Olin jo kotiinkantokunnossa, kun huomasin erään Kauran viestineen ja kyselleen paari-intoani. Seuraukset olivat tuhoisat, Oluthuoneella tuli roikuttua tappiin asti, eikä varsinaisesti kuivin suin. Mitähän hiton myrkkyä se oli, jota kukin vuorollaan haki kierroksia oluen ohessa?

Sitten mynnähtäneissä aamutiloissani erehdyin sieppaamaan aamukahvien kanssa ensin kaljan ja vielä tiukkaa viinaa perään. Kun tupakit loppuivat, astelin naapurin parakkiin, joka koettaa esiintyä grillinä ja pubina, missä piti nauttia roskaruokaa ja tuopponen. Sitten kotiin ja lisää tiukkaa omenamehun siivittämänä kitusiin.

Tuohan on ihan arkista puuhastelua sinänsä, mutta syntinen osuus on siinä, että tässä on koko ajan paineita saada lehti painoon perjantaina heti keskipäivän jälkeen. Tuskin ehtii Gary Cooper silloin High Noonia sanoa, kun paketin pitäisi olla valmis. Erityisesti huolestuttaa, että olen käännellyt tässä tuhansia merkkejä suomeksi ja tarkastanut taitettuja sivuja. Pahinta kaikesta on, että työkyky tuntuu erinomaiselta, vaikka tiedän että haluan tehdä tämän kaiken täysin selvin päin ja parhaassa vireessäni. Jääpi huomiseen tarkistaminen, olenko soheltanut jotain, mutta onneksi hyvä toverini Turussa monitoroi hiukan mitä touhuan.

Niin, mutta talven suurimpaan häppeninkiin! Poppi-Hessu soitteli tuossa ehkä viikko sitten ja kysyi, ehdinkö helmikuun tokana viikonloppuna tuomarointitehtäviin. Saakuri kun olisi houkutellut, mutta poika tulee silloin elostelemaan luokseni, eikä kuusivuotiasta sovi yksin jättää tai toisaalta kehtaa viedä mukanakaan tähän loistavaan kisailuun. Muistan hyvin kuinka paljon pari vuotta sitten nauratti, kun Setä Mäksi ja Poppi-Heikki hönöspäiten kaavailivat tätä kisaa. Juju tuntui olevan siinä, ettei Vittuilun SM-kisoissa pudotuspelit tietenkään ole playoffit vaan fuckoffit.

Suosittelen kaikille Pub Tupsuun lähtemistä 10. helmikuuta. Takuulla mahtava meininki. "Tule ja tupsahda", kuten tamperelainen Kultainen Ilves mainosti aikoinaan "hämäläisiä tupsutanssejaan", joissa oli varmaan naisten hakuammunta tai takaa-ajo sihdissä – ei esimerkiksi miesten seipään karsinta.

Edit: kuvaa siistitty vähän, labiilit labelit lisätty 21.1. klo 13.15

Vaarin vinkeistä vinkeistä vaarin

Taisi jäädä ajatus kaihertamaan takaraivoon, kun huomasin Tumppu von Tumpun haastavan väkeä tipatonta tammikuuta järeämpään abstinaatioon – tekeillä on perätens kädetön helmikuu.
En tiä arvaanko lähteä noin radikaaleihin – edes tilapäisiin – elämänmullistuksiin. Ystäväni Ville on joskus asiasta udellut, dialogi eteni suunnilleen näin:
– Ootko koskaan jäänyt kiinni vaatekomerossa runkkaamisesta?
– No en oo.
– Eikö ookkin hyvä piilo!

Mutta asiaan, muistin jonkun tiikeriveljistä lähettäneen Kotiliedestä 18/1961 kyperleikkeen, josta voi olla hyötyä tälle urheiluväelle näiden tammikuun loppupäivien aikana, ennen kuin hullunrohkea haaste astuu voimaan. Koetankin ympätä sen tähän.











Varoituksen sananen, koetin käydä Suurjaosta etsimässä tarpeeksi suuria kumihansikkaita, mutta ketut sieltä löytynyt edes käteen sopivia, saati sellaisia, joihin menisi alle vielä tavalliset sormikkaat. Toisaalta, kengännumeroni on 47 ja osa ulokkeista vastaavaan tapaan isompaa kokoa, lähinnä valitettavasti nuo kädet, pää ja ehkä nenä. Tietääkö kukaan missä myydään niin sanottuja isojen poikien kumihanskoja, kokoluokkaa XXXL?

Jep jep, onhan se iihahaa, kun saa jakaa arvokasta tietoa tässä NHL-pelin alkamista odotellessa.

Elämän kolarinukke

Outoa kuinka paljon mielialaan vaikuttaa se, että pystyy pitämään jonkinlaista rytmiä alkeellisimpien toimintojen suhteen, kuten syöminen, juominen, nukkuminen, ulostaminen ja… hmm… tumputtaminen?
Pohdin tätä siksi, että olin niin uupunut ja räkäpäinen päiväkausia, että mielekkäintä tekemistä oli nukkuminen, joka sekään ei tahtonut sujua kuin hyvin sattumanvaraisina aikoina ja silloin tuli heräiltyä tuskaisen hikisenä.
Viime viikolla yritin lääkitä itseäni pari kertaa tinttaamalla kunnon päivähönöt, mutta pieleen ne menivät, kun heikosti ravitussa tilassa roppa petti ennen pään puhdistumista, vaikka hetken aikaa tyhmyyksien puhuminen ja kaatuilu tuntuivatkin hauskalta.

Nyt ei periaatteessa mikään ole juuri muuttunut, mutta mieli on tuhansia watteja kirkkahampi. "Heitä homo miljoona volttia", sanotaan korkkaripiireissä.

Tai oikeastaan lieviä eteenpäin vieviä muutoksia on tapahtunut vaivihkaa paljon. Palkkakuviot ovat jotenkin oienneet sikäli, että tiedän paremmin missä menen, vaikken mitään ilouutisia ole kuullutkaan. Pojan vierailut ovat palaamassa jonkinlaisen rutiinin piiriin, mikä helpottaa ja tuntuu hienolta. Äiti on päässyt taas sairaalasta. Töitä on runsaasti, mutta olen saanut niihin kunnon otteen ja uskon pystyväni hoitamaan ne määräpäiviin mennessä. Ai niin, ja joulunaika on vihdoin voitettu taas vuodeksi.

Luultavasti nämä kaikki ovat pyörineet ylikierroksilla jossain takaraivon ja alitajunnan tienovilla, mikä saattaa ylikuormituksena heittää tällaisen putkiaivon sakeaan sumuun, jos mihinkään ei osaa tarttua konkreettisesti.
Time heals all wounds, kliseilee anglokansa, joskin minua on viehättänyt enemmän Nick Lowen kappaleen nimestä oppimani väännös Time wounds all heels, jonka on näköjään lausunut jo Groucho Marx elokuvassa Päivä lännessä (1940).

Tekeminen helpottaa aina tuollaista raskautettua tilaa, mutta entä jos on niin puhki ettei jaksa tehdä? Päinvastoin joutuu kierteeseen, jossa kaivautuu yhä syvemmälle sängyn pohjalle.
En ole kokenut sitä vakavammin ja pitkällä kaavalla vuosikausiin, mutta kun on kerran rypenyt surkeudessaan kunnolla, ainakaan minä en ole pystynyt sitä tilaa unohtamaan. Enkä tarkoita nyt mitään ääliömittakaavan kestokanuunaa, joka on tullut joskus koettua parin viikon ryystämisen päätteeksi, kun omat ja varastetut on imuroitu niin huolella, ettei kerta kaikkiaan pysty tekemään muuta kuin juomaan vettä, tärisemään ja kiroilemaan epätoivoisena ääneen. Sehän on pelkkää itse hankittua pintakotkotusta.

Näistä touhuista voisi raapustella jotakin saatuaan sopivasti välimatkaa, vaikka kaipa niistä tarpeeksi tilityksiä on jo olemassa. Nimeksi tätä pään seinään hakkaamista käsittelevälle opukselle saattaisi kuitenkin sopia tällainen, joka putkahti tuossa aamupäivällä mieleen ihan muita hommia tehdessä:
Elämänkolhujen opas aloittelijalle – Crash Test for Dummies

Ai niin, hyväksi lopuksi haluan mainita, että kirjoittelen tätä hilpeällä mielellä, muuten en olisi varmaan lainkaan aloittanutkaan. Hip helei, olo on sellainen että voi tehdä mitä huvittaa, kunhan hoitelee tiskit ja pyykit sekä runttaa nipun käännöksiä lähetyskuntoon. Mitähän moukevaa evästä keksisi syötäväksi, minkä musiikin panisi raikaamaan ja mitä lueskelisi tai katselisi töllöstä? Kaikenlaisia vaihtoehtoja on rutkalti tyrkyllä.

Kielikikkareita

Joskus syksyllä tupsahti spostilooraan pitkä liuta suomalaisista lehdistä poimittuja hauskoja kömmähdyksiä, ehtaa "jyvät ja akanat"-aineistoa. Silloin panin vahingon kiertoon, lähetin sen varmaan lähemmäs kymmenelle edelleen.
Nyt tuo näköjään teki skambägin, mutta edelleen ne näyttävät hauskalta, vaikken ole hukannut muistiani niin täysin, että samaa yllätysmomenttia tai uutuudenviehätystä irtoaisi enää.

En tiedä mikä niissä eniten viehättää, tuskin pelkkä vahingonilo, vaikka jollekin tutulle se onkin päivän huippuhetki, jos löytää panovirheen lehdestä. Joskus lehtien silmäily ärsyttää siksi, että tökkyrät tekevät lukemisen hankalaksi, olivat sitten semantiikassa, lauserakenteissa, sanavalinnoissa, tavutuksissa tai pelkkiä typoja.

Tällä listalla taas on niin hienoja sivumerkityksiä, että olisi hienoa pystyä itse luomaan vastaavia. Jotkut ovat niin vahvoja, että epäilyttää kuinka kieli poskessa tai tahallaan niitä on viritelty, esimerkiksi:
– Eliel Saarisen tien tunneli on kaikkiaan yli puoli kilometriä pitkä. Umpitunnelissa kuljetaan 350 metrin matka. (Helsingin Sanomat 12.10.)

Parissa oli niin kaunista otetta, että syntyvä kuva kutkuttaa:
– Mika Lahti kaatoi keilat naisia paremmin. (Otsikko Helsingin Sanomissa 10.1.)
– Kala kulkee ontuen vedestä kuluttajalle. (Otsikko Turun Sanomissa 11.10.)

Jossain uutisarvo jää vähän hämäräksi:
– Espoolaisen koulun opettaja luki muiden lähettämiä viestejä. (Otsikko Aamulehdessä 29.11.)

Sitten on niin karua jälkeä, että ihmetyttää mitä tekstin laatija on nauttinut:
– Aiemmin nainen ilmoitti tulleensa pahoinpidellyksi Koivukujalla, jonka tekijöinä oli ollut kaksi outoa miestä. Nainen jätti valheellisen kertomuksen poliisille tämän entisen poikaystävän kehotuksesta. (Raahen Seutu 17.11.)

Aika monessa on ajantaju ja tekijän määrittely mennyt poskelleen:
– Lahdessa kuollut ampui poliiseja. (Otsikko Pohjalaisessa 4.8.)
– Jollei haudasta oteta yhteyttä, hautaa hoidetaan 25 vuotta
veloituksetta. (Turkulainen 28.8.)
– Lääkäreille ohjeet lapsen pahoinpitelystä. (Otsikko Aamulehdessä 3.2.)

Lopuksi vielä muutama suosikki, jotka ovat kauniita esimerkiksi toisen merkityksensä ansiosta:
– Mies löi liikuntarajoitteista miestä pankkiautomaatilla. (Otsikko Koti-Kajaanissa 15.1.)
– Pahoinpitely aiheutti aivovamman ja vei työkyvyttömyyden. (Otsikko Länsi-Suomessa 4.10.)
– Nainen kestää heikosti peräänajoa. (Otsikko Aamulehdessä 29.1.)
– Kouluruoka aiheetta oppilaiden hampaissa. (Otsikko Kangasalan Sanomissa 3.4.)
– Vuodepotilaan syöminen voi olla hankalaa. (Otsikko Sydän-Satakunnassa 8. 12.)

Hjuu, en tiedä yhtään kuinka kauan nämä (tässä vain pieni osa) ovat kiertäneet tai onko vielä ihmisiä, jotka eivät näitä ole nähneet. Enkä osaa arvailla mihin vuosiin päivämäärät viittaavat enkä edes kuinka aitoja nämä ovat. Ties vaikka joku olisi jaksanut näitä keräillä, mutta matkan varrella niitä olisi sitten paranneltu hauskemmiksi…

Loppiaisruokaa

Le biiig väsymys ollut päällä k0ko viikon, kai siitä saa kaamosta syyttää. Tulee nukuttua milloin sattuu, mutta ennen kaikkea kohtuuttoman paljon.
Lauantaina oli hupaisaa heräillä aamuviideltä ja alkaa kuudelta silppuamaan juureksia sellaista jykevää pohjalientä varten. Tälläsin seuraavat ainekset kattilaan:
- vettä pari litraa + lihaliemikuutio
- iso porkkana, juuriselleriä, lanttua. palsternakka
- pari sipulia ja muutama kynsi valkosipulia
- pari tomaattia ja puolikas paprika
- neljä laakerinlehteä, kuivattua basilikaa ja persiljaa
- ehkä 20 kokonaista mustapippuria ja 3 maustepippuria
- suolaa hyppynen

Noita porkkanaa, lanttua ja juuriselleriä oli aika saman verran, palsternakkaa vähän vähemmän. Keittelin niitä pari tuntia, puolikuoliaiksi, ja rusensin sitten kaikki mehut irti siivilän läpi. Muhkea tuoksu ja maku! Suurustelin vähän lientä vielä tummalla maizenalla.

Tästä liemestä kolmannes meni sitten uunipalapaistiin, loput jäähdyttämisen jälkeen kahdessa pytikässä pakastimeen tulevia konnuuksia varten, esmes liha- tai makkarakeiton pohjaksi taikka runsaan kastikkeen lähtökohdaksi.

Palapaisti siinä varsinainen pointti oli, koska kaveri yllätti perjantaina nauttiessamme päiväkahveja (joskus pk voi olla pelkkä pk, mutta hän käpälöi kyllä samalla munkkeja ja mun mukini oli puolilitrainen). Ihmettelin siinä ääneen, mitähän lihaa keksisi puikuloiden kylkeen. Tämä pohjoisen tangolaulaja kysyi paarineitoselta luvan piipahtaa suljetulle karaokepuolelle ja palasi kourassaan köntti pakastettua hirvenvasanlihaa, ehkä puoli kiloa, ja tuuppasi sen mulle. Suositteli palapaistia, johon tulisi seuraksi nautaa.
No, minä laitoin pussin kassiini ja jäin odottelemaan sen sulamista, mikä vaati toki muutamaa tuoppia lisää ja biljardin pelaamista. Sitten Stokkalta 350 g:n siivo viipale paahtopaistia, muutama herkkusieni ja kauniita pieniä sipuleita. Naapurista vielä pullo punkkua. Ai niin, ja pari tölkkiä Kukkoa ruoanlaittojuomaksi.

Se uunisysteemi oli lopulta simppeli, kun olin lihat palastellut ja pyöräyttänyt pannussa niihin ruskeaa pintaa. Käytin lopuksi pannussa aika isoiksi palastellut herkkusienet ja kaadoin päälle pari desiä punjua, että kaikki maut lähtevät mukaan, jotka hulautin sitten kuumenemisen jälkeen lihojen päälle. Ainekset olivat siis nämä:
- 500 g vasanpaistia
- 350 g naudanpaistia
- neljä pientä sipulia neljään osaan palasteltuina
- puolikas paprika isoina paloina
- viitisen isoa herkkusientä isoina paloina
- pari desiä punaviiniä
- ehkä puoli litraa juureslientä
- rouhittua mustapippuria, paprikajauhetta, teelusikallinen chilitahnaa, suolaa

Uunissa oli alkuun lämpötila 200, tunnin jälkeen pulputteli niin mukavasti, että 175 riitti loppuajaksi, noin 45 min. Taitaisi vähempikin riittää, koska ainekset olivat hyvässä lämmössä jo niitä uuniin laittaessa, mutta kun oli Seinfeldin jakso kesken.

Keittelin puikulat samaan aikaan, 20 min pienellä lämmöllä, kuorineen syötäväksi.

Ekan maistiaissatsin vetelin tällaisenaan, ja hyvää se oli niinkin, mutta huomasin unohtaneeni pari juttua. Lisäsin kastiin rouhittua mustapippuria, rippusen suolaa ja kaadoin päälle vielä ruokakermaa (kuohusellainen maistuisi kyllä etevämmältä ja saostuisi paremmin).

Maistiaissatsi tuli varhaislounaaksi, joskus kymmenen huituvissa, mutta pitihän sitä pari kertaa nauttia vielä uudestaan päivän mittaan. Nyt on vielä yksi reipas annos jäljellä tälle päivälle. Olisin kai yllyttänyt jotakuta seuraksi syömään muuten, mutta olin niin puhki ja räkätautinen, ettei jaksanut ja kehdannut.

Nuolase ennenko tipahdat!

Tänään hitusen kismitti, kun totesin tehneeni paljon freelance-töitä, joista ei saa kämmeneen kuin parhaimmillaan murenia. Jos saisi enemmän, voisi lähteä kaukomatkalle sukeltelemaan ja katsoa edes, saisiko houkuteltua kämmenen kimppuun mureenia.
Vaan raha on spurkuhupaisan ylikorostettu asia, jonsei keiku nollan liepeillä tai vähän alle tai ole sille erityisen perso muuten vaan. Jos on runsaasti ja pitkäaikaisesti miinuksilla, kuten minä, ei voi ottaa kaikkea enää vakavissaan, koska muuten jäisi sänkyyn lamaantuneena.

Synkkenin hetkeksi ja menin päivällä paariin. Ostin mukin kolaa ja juttelin rakkaiden ihmisten kans. Sitten eräs läheinen hönöläinen asteli tiskille ja otaksui meidän kaipaavan jallua, mitä olimme Tapaninpäivänä runsaalti nauttineet. Paarimikko Jusba epäili, etten joisi, joten Pena kysyi minulta varoiksi. Vastasin jyrkkänä: "Ei ei, ei nyt... no menköön."
Siitä on noin 12 tuntia - vieläkin heitättää, mutta onpa siinä välissä tullut juotua monen monta tuoppia ja hömpsyä, ihan vain varmuuden vuoksi. Sen pidän salaisuutena, että nukahdin sikiöasentoon naisten vessan lattialle, eikä minulle sen jälkeen enää tarjoiltu. Pikkumaista!

Mutta asiaan! Juhlistimme siinä matkalla Esa Pulliaisen 50 v -synttäreitä tuuppaamalla jukeboksista Nurmiota (7 ender, Valo yössä twist), Baddingia (Mä haluan sun), Topia (Sydänsuruja) ja Agentsia (Mandschurian Beat), koska hän on niin herkullisen kaunis kitaristi.

Pääsin viimein kotiin, ja kävin tässä toipuessa huutelemassa vieraissa plokeissa, koska halusin keskittyä kolumniin, jonka olin luvannut kirjoittaa englanniksi huomiseen (seuraavaan iltaan) mennessä. Asiat ovat jo päässä, mutta eivät erityisen kiteytyneessä muodossa. Sitä olisi turha terhentää, että lupasin itselleni olla kirjoittamatta mitään muuta ennen kuin tuo homma on hoidettu. Käänsinkin siinä välissä kymmeniä liuskoja sarjakuvaa, osaksi paineen alla mutta etupäässsä koska homma kulki.

Eikä tässä hätää ole, luulisin pöhnän pois nukuttuani saavani helposti parin liuskan kolumnin syntymään. Sillä välin panen laulamaan levyltä miehen, joka on tehnyt minuun lavalla kekkaloidessaan ehkä suurimman vaikutuksen: Henk Hofstede, keulakuva the Nitsissä, jonka muinaisessa hitissä Nescio myös kosketinsoitinnero Robert Jan Stips sekä murea rumpali Rob Kloet ovat niin herkästi asian päällä, että sulan hyytelöksi kuullessani sen livenä tai vaan äänimaisemana, millaiseksi se on taidettu suunnitella.

Nits on rautatietä.