Unia Kaliforniasta

Jostain syystä nukkuessa kumpuaa törkeän huonoja sanaleikkejä mieleen. Heräillessä niitä pitää sitten setviä sellaisessa puolivalvetilassa, elleivät ne ehdi onnellisesti haihtua mielestä sitä ennen.

Tuo ei liity mitenkään siihen, että tänä yönä uneksin Kaliforniasta ja erityisesti sellaisesta hippiajan laulubändistä kuin The Mamas & The Papas, jonka hienoimmaksi hitiksi sattumalta jäi California Dreamin'. Tässä vähän dokumentaarista ainehistoa yhtyeen loppuvaiheista.

Heidän viimeinen levytyssessionsa San Franciscossa jäi surullisenkuuluisalla tavalla viimeiseksi, koska välipalaevääksi hankitut sämpylät olivat liian maukkaita. Mama Cass Elliott ei pystynyt pitämään näppejään erossa sämpylöistä, vaan haukkasi enemmän kuin pystyi nielemään.

Kaveri kertoi norjantuliaisina sellaisen surullisen mietelmän, että Mama Cass ja Karen Carpenter voisivat olla kumpikin elossa, jos olisivat jakaneet ruokansa.

Levytyksessä ongelmia ilmaantui jo alkuvaiheessa, kun bändin ystävä, näyttelijä Steve McQueen lupasi toimittaa puhallinsoittimet studioon. McQueen oli kaupungissa tekemässä takaa-ajoelokuvaa, mutta eihän Ford Mustangiin paljon soittimia mahtunut. Steve keksi tuupata instrumentit julkiseen kulkuneuvoon ja lähti itse edeltä Mustangilla vastaan, mutta haksahti linja-auton reitistä. Siinä joutui Bullitt pissiin, kun jäivät pillit bussiin.

Tuottajina toimivat pahamaineikkaat amerikansuomalaiset Pullin veljekset Heino ja Haitto. Heillä oli bändin miespuolisia jäseniä kismittänyt tapa ehdotella naisjäsenille taukoa kepeän vihjailevasti: "Haluatteko Pullia päiväkahvin kanssa?" tai "Pullia ette saa, ellette suostu nielemään kanssa."
Katalimman temppunsa he tekivät, kun lirauttivat Mama Cassin voiteluöljynä käyttämään brandypulloon, merkki taisi olla Golden Swallow.

Levytykset kuitenkin etenivät ja albumi oli melkein paketissa, kun kappaleet loppuivat. Täytepiisiksi keksittiin kansanrenkutus Froggie Went A-Courtin', joka suomeksi tunnetaan Saku Sammakkona. Moniäänisesti kurnuteltu esitys kuulostikin lupaavan kauniilta, mutta sitten Mama Cass halusi taas sämpylää. Tuottajaveljet harkitsivat vessakäyntiä, mutta löivätkin sen sijaan pillit pussiin, että McQueen voisi kuljettaa ne taas pois.

Pullin veljekset ihmettelivät eikö kaikki ollut jo paketissa, mutta pääjehu John Phillips oli jyrkästi sitä mieltä, että Mama Cassin ääntä kaivataan vielä kur... kruunaamaan taustoja, joten hän totesi tylysti:
– It ain't over 'til the fat lady croaks.

Itse asiassa tässä voi olla pientä historiallista epätarkkuutta, jos jutun linkit ovat oikeassa. Enkä viitsi edes mainita toisen naisjäsenen Michelle Phillipsin epätoivoista yritystä potkukäynnistää soolouraa. Hän nimittäin heijasti taustakuvina lavalle tuloksia gynekologisista testeistään ja käytti nimeä The Mama & the papas.

Spinal Tapin esikuvat, osa 1

Joulun alla osui silmään Kalle Anttilan myymälässä kirjapaketti, johon oli sopivasti koottu nuoruusvuosien raskaan sarjan orkesterien bändielämäkertoja viisi ketaletta. Led Zep -kirja oli pitänyt jo pitkään lukea, mutta ne muutkin kiinnostivat, eikä hinta ollut kuin pahainen 15 €. Se tuntui mainiolta autoeroottiselta lahjalta.

Parissa viikossa paketti tuli luettua läpi, aika ohimennen, mutta ajattelin kirjoittaa nuista pari sanaa.


How Black was our Sabbath (Graham Wright & David Tangye, 2004)
Black Sabbathin 70-luvun roudareina sekä rumpali Bill Wardin ja laulaja Ozzy Osbournen hlökohtaisina assistantteina toimineet Wright ja Tangye kirjasivat muistojaan rankasta kiertämisestä ynnä sekavista hotelli-, studio- ja kotioloista. Alkuun on koottu asiallinen, lyhyehkö kertaus nuoruusvuosista, bändin perustamisvaiheista, levynteosta ja noususta suosioon.

Mielenkiintoisinta: kuvaukset piisien tekemisestä ja työnjaosta; alkuperäisten jäsenten tiukka yhteishenki ja ystävyys, jota vuosien rundaus, paineet ja huimausaineiden käyttö alkoivat nakertaa; raskaimmat hölmöilyt ja käytännön pilat. Sujuvaa luettavaa, 237 sivua.


Aerosmith: What It Takes (Dave Bowler & Bryan Dray, 1997)
Ilmeisesti brittiläinen Bowler on perehtynyt jenkkibändi Aerosmithiin lähinnä lehtijuttujen pohjalta, mutta kokoaa tiiviin kertauksen vaiheista. Painottaa musiikkia fiksusti, mutta väkisinkin puuttuu myös "Toxic Twinsin" ja kumppanien tolkuttomaan päihdekierteeseen.

Mielenkiintoisinta: alkuvaiheet New Hampshiressa, vaikuttajat, bändin perustaminen; rankka treenaus, ekat levyt ja rundaus; laulajaego Steven Tylerin ja kitaraässä Joe Perryn vastakkaiset luonteet ja keskinäinen kilpailu; romahdus 70-luvun lopulla ja ylläripaluu ilman huimausaineita 1986. Asiallinen kiteytys, diskografia, 137 sivua.


Highway To Hell - The Life & Times of AC/DC Legend Bon Scott (Clinton Walker, 1994)
Aussitoimittaja Walker laati elokuvakäsikirjoitusta Scottin tarinasta, mutta AC/DC:n kappaleiden oikeudet omistava Alberts ei lähtenyt mukaan, jolloin aiheesta syntyi kirja. Aussiskenestä irtoaa paljon uutta tietoa 60- ja 70-luvuilta poppihommista hippihörhöilyyn ja yrityksiin valloittaa Englantia. Eiskadeiskan skottiytimen alkuvaiheet esillä mielenkiintoisesti, kun kitaraveljekset Malcolm ja Angus Young tekevät piisejä, isoveljensä George tuottaa ja Bon Scott sanoittaa. Sakkia pyörii muuten mukana kuin Tolstoin romaanissa.

Mielenkiintoisinta: Scottin alkuvaiheet rumpalina The Spektorsissa n. 1965; ekat singlet 1967 Valentinesin kanssa, jolle Easybeatsin Vanda/Young tekaisi pari kappaletta; "Australian paras" bändi Fraternity, joka nikeltyi hippikommuunipuuhailuun; Lontoossa 1972-73 Fraternityn/Fangin kanssa, mm. Geordien (laulajana Brian Johnson) lämppärinä; paluu maitojunalla, paha moottoripyöräonnettomuus; AC/DC:n laulajaksi 1974 Rod Evansin tilalle; orastava menestys ja lähtö Englantiin; 7 vankkaa älpeetä; bonskottasi liikaa, kuoli oksennukseensa auton takapenkille 19. 2. 1980. Läpikotainen selvitys vaimokkeita, vanhoja bändikavereita, ystäviä ja perhettä myöten (väkeä piisaa). Hyvä discografia, 324 sivua.


Ähh, ei jaksa enää, tulee selailtua niin paljon. Saatan palata aiheeseen, jos vielä Status Quosta jaksaisi jotain raapustaa ja sitten tulisi peliin Zeppeliin. Onhan se merkillistä, kuinka rokväki jaksoi tempoa 70-luvulla runsaasti kaikkea, minkä toivoi nuppia sekoittavan.
Ei Spinal Tap kauas puusta putoa, vaikka onkin lastenversio sikäli, että huumehet ja bändärit ovat paljon vähäisemmässä osassa kuin näissä kirjoissa. Tai siis, niitä ei yhtä suoraan sormella osoitella…

Pikadieetti, poltetun jään kaski ja orkaanismi

Mieli on kuin poltettu maa. Nelisen tappolinjatuoppia tuli nautittua, sitten kaupan kautta kotiin. Tuskin jaksoi Jeopardya katsoa, melko mottipäinen ohjelma muuten, kun sai jo sopivat neljän tunnin tirsat, että heräsi Conanoimaan. Ehkä tämä on sitä kaskenpolttoa, jolla maalaistollo saapi vanhakantaisesti viljelyn taas alulle ja nauriiseen pukkaa orastavaa tattaria, vai kuinka tuo nyt mahtaa mennä. Se taas oli kai Ville Nieminen, joka aikoinaan kehui valmentajansa "poltetun jään taktiikkaa".

Paarissa oli Marko, kantava voima Nightingalesissa , jolta pukkaa neljättä pitkäsoittoista Sentimental Hospital pian ulos. Saksan levittäjänsä Mouho, joka ite esiintyy ja levyttää pienryhmällä Mäkkelä's Trash Lounge, oli suosittanut satsaamaan MySpaceen, koska sieltä tavoittaa enemmän kuulijoita kuin vaikka pääsemällä Soundin kanteen. Turska oli siinä, miten valita kymmenen järkevää vertailukohtaa bändeistä, jotta potentiaaliset kuulijat löytäisivät orkesterin. Jos sinne pukkaa Kinksiä ja Beatlesia, hukkuu suohon, mutta toisaalta Idle Race ja Captain Beefheart eivät välttämättä johdata ketään jäljille.
Pitäisikö siihen MySpaceen kenties tutustua? En osannut ehdottaa mitään järkeviä nimiä, vaikka N-gales on suursuosikkini, koska en taas tunne rokänrollin kenttää viimeisen 20 vuoden ajalta – aika surkuhupaisaa sinänsä.
Marko muuten mainitsi Pihvisydämestä eli Don Van Vlietistä, että tämä ryhtyi sittemmin maalaamaan ja totesi, että useampi ihminen haluaa varmaan kuunnella hänen taulujaan kuin musiikkiaan.
Hittolainen, oli menossa tänään Debbien keikalle Vastavirtaklubille, mutta olin niin puhki etten uskaltanut lähteä mukaan kuokkimaan.

Sillä välin Plokistanissa oli tapahtunut iloisia asioita, sillä orkaani oli heittänyt Katan Saksanmaalla paariin turvaan.

Puhumattakaan siitä, että sain jyrmyn tuomion pudottaa painostani lähes prosentin, kun Krapulablogi paiskasi hulvatonta juttua ja laihdutushaasteita joka ilmansuuntaan. Haasteeseen on jo tartuttu.
Nimittäin nimittäin! Mainitsin tuolla palstametri sitten, että tulin kaupan kautta kotiin. Jääkaapissa oli jo valmiiksi paketti pekonia (kuulostaako tutulta? kävelin maa täristen tarkistamaan tilanteen, joten Turun satamassa on merenpinta palannut kai normaalitasolle), jolle kehittelin täydennykseksi carbonaran tapaista aineistoa: juustoa, kermaa, kinkkuakin, tagliatellea. Lisäksi suosikkihurttani karhumäyräkoira.

Näin olen räknäillyt, että kun koko tuon satsin tempaisee kitusiin, mäyrineen päivineen, olen valmis nousemaan puntariin. Sitten vaan vanhanaikaisen "refunding"-osaston kimppuun, eli palautustiskille pulimoimaan tärkeimmät pönttöön, niin eiköhän siinä lähde kaksi kiloa kertaheitolla! Et voilla leivottu!

Mahtaa hirvidieettiläisille tulla kademieli, kun oivalsin näin hyvän suunnitelman.
Niin joo, ja en tiä onko tyylikästä kiitellä vielä täälläkin, mutta mää oonkin epäkuuli, joten terveiset takaisin Katapultille ja Kankkusplokaajalle, että teidän juttuja on ollut hauska seurailla jo pitempään.
Jälleen lähtee pulimoimaan, kansa rientää karkeloimaan…

Elämää lanttuhaudoissa

Uuuu mama! Sain virallisen joululahjan ja monta epävirallista. Joulun valmistelu on muillekin outoa. Koska töitä ei tullut enää spostitse ja tuttu halusi hoitaa muuta asiaa, tartuin tekosyyhyn ja lähdin paariin.
Se oli oikea ratkaisu. Kantapöydässä istuikin pari soittajaa, jotka olivat olleet Hgissä Strummer-keikalla edellisiltana. Erikoismies, joka aloitti 14-vuotiaana rumpalina uransa levyttävänä punksoittajana ja on sittemmin edennyt basson kautta kitaran taitajaksi, oli herkässä kunnossa. Pitkän linjan basisti, rakas ystäväni, puolestaan ihmetteli vieressä ja antoi joululahjaksi parhaillaan soivan levyn (vaikka ei kai lahjoja olisi vielä saanut edes avata, enkä tiedä välittyykö tämä lukijalle): Revolution rock – Joe Strummer Memorial Night at Klubi, Tampere
Olin kaksi vuotta sitten katsomassa iltamaa, jossa tämä tallennettiin. Se oli hienoa, koska Control on komea bändi.
Ihmetystä herätti jo silloin, että Nylon Beatin Jonna Kosonen oli yksi valopilkuista rykäistessään tulemaan Rock The Casbahin, mutta nyt sällit olivat aivan myytyjä hänen antaumuksestaan ja kyvystään esittää jälleen haastava styke. Etteivät jopa olisi ihailleet Jonnan munakkuutta (samaan aikaan kun mietin sukunimeä, ettei se ole ainakaan Kauppila eikä "Nänni" Tervomaa, mikä onkin ehkä turhin syy lempinimeen, mitä järkevästä toiminnasta voi saada.)
Sällit vähättelivät, että levy on surkea, mutta tämähän kuulostaa erittäin hienolta. Kiitos! Myös Pepe Lempiselle "Career Opportunitiesista", Joey Luumäelle "Tommy Gunista" , Miikalle "Kotka Palaasta", Paunolle "Guns of Brixtonista", Jasselle "Safe European Homesta" ja koko ryhmälle muuten vaan.
Pariin tuntiin tapahtui paarissa kaikenlaista herkkää ja hienoa, mutta en muista mitä. Se on silti sanottava, että Kuide, Pasi, Paavo, Martti ja Marko ovat loistava sakki esittämään Clashia.