Hoi, kylläpä nappaa pyhäpäivän kunniaksi pyöräyttää juutuubilta Neil Youngin vanhaa perintöä niin uudessa muodossa kuin kanta-asussaankin.
Lähtökohtana oli kaverin FB-linkkaus sellaiseen 80-luvun riemukkaaseen rähinäbändiin kuin the Beat Farmers, jolta tuli kerrassaan osuva luenta muutaman vuoden viiveellä Youngin LP-piisiin Powderfinger. Kun sen ensi kertaa kuulin, ajattelin että hyvä meininki, mutta niukasti uutta Rust Never Sleepsin (1979) alkuperäiseen. Nyt nappasi paremmin, ei ole enää Young niin kirkkaana mielessä.
Siitä jatkoin kohti ikisuosikkiani Winterlongia, josta huomasin the Pixiesin tehneen jollekin b-poskelle coverin. Sekin tuntui aivan mainiolta, mutta vertailuksi piti hakea Youngin omia esityksiä. Aika päätön juttu, että niin upean styken Niilo malttoi pitää vuosia purkissa ja kätkeä kolmen älpeen kokoelmalleen Decade, mistä se pikku hiljaa nousi mulla yli muiden, vaikka runsaasti muutakin ykköskamaa oli tarjolla.
Nyt totesin, että onhan tuo Winterlong ollut veivauksessa Youngilla ja Crazy Horsella jo 1970, kuten Live at the Fillmore East 1970 paljastaa. Siinä on kitaran varressa myös 1972 kuollut Danny Whitten, Horsen alkuperäinen kantava voima.
Kylmien väreiden styke, ne kitarat… ja laulumelodiakin. Eipä osunut alkuperäistä studioversiota silmään, sen sijaan hirmuinen liuta kotikutoisia versioita, että on siihen moni muukin ihastunut.
2 kommenttia:
Hmm, en ole koskaan ollut ohuiden tenorien fanittaja, joten no comments.
Mutta mukava, kun viihdyt täälläkin, eikä vaan naamakirjassa!
Että neljä järeämpää tenoria iskee paremmin taikka neljä baritonia?
Kits, Susup, kiva kuulla että joku huomaa päivityksen, vaikka niitä todella harvoin ja satunnaisesti syntyy.
Lähetä kommentti