Näytetään tekstit, joissa on tunniste klassikko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste klassikko. Näytä kaikki tekstit

6.2.2011

Klassikon tynkää

Hoi, kylläpä nappaa pyhäpäivän kunniaksi pyöräyttää juutuubilta Neil Youngin vanhaa perintöä niin uudessa muodossa kuin kanta-asussaankin.


Lähtökohtana oli kaverin FB-linkkaus sellaiseen 80-luvun riemukkaaseen rähinäbändiin kuin the Beat Farmers, jolta tuli kerrassaan osuva luenta muutaman vuoden viiveellä Youngin LP-piisiin Powderfinger. Kun sen ensi kertaa kuulin, ajattelin että hyvä meininki, mutta niukasti uutta Rust Never Sleepsin (1979) alkuperäiseen. Nyt nappasi paremmin, ei ole enää Young niin kirkkaana mielessä.

Siitä jatkoin kohti ikisuosikkiani Winterlongia, josta huomasin the Pixiesin tehneen jollekin b-poskelle coverin. Sekin tuntui aivan mainiolta, mutta vertailuksi piti hakea Youngin omia esityksiä. Aika päätön juttu, että niin upean styken Niilo malttoi pitää vuosia purkissa ja kätkeä kolmen älpeen kokoelmalleen Decade, mistä se pikku hiljaa nousi mulla yli muiden, vaikka runsaasti muutakin ykköskamaa oli tarjolla.

Nyt totesin, että onhan tuo Winterlong ollut veivauksessa Youngilla ja Crazy Horsella jo 1970, kuten Live at the Fillmore East 1970 paljastaa. Siinä on kitaran varressa myös 1972 kuollut Danny Whitten, Horsen alkuperäinen kantava voima.


Kylmien väreiden styke, ne kitarat… ja laulumelodiakin. Eipä osunut alkuperäistä studioversiota silmään, sen sijaan hirmuinen liuta kotikutoisia versioita, että on siihen moni muukin ihastunut.

14.11.2010

Totisesti kummastuttavaa

Raapaistaan nyt jotain pientä, kun sai pään taas auki.


Perjantaina oli harvinaisen ristivetoinen päivä, koska suuren työtaakan oheen kertyi vaihtoehtoisia huvituksia eli menoja peräti kolme samaan aikaan. Meinasin taintua, koska kaikkiin olisin halunnut osallistua, mutta yhdistäminen oli hankalaa. Niinpä otin tirsat sillä kellonlyömällä, kun ensimmäinen iltama olisi alkanut, ja haaveilin jatkavani töitä illalla.

Tuurilla osui kohdalle sopivaan aikaan hälytystekstari, jonka sytykkeestä säntäsin musavisaan vain puoli tuntia myöhässä. Siellä alkoi nuottiöljyn siivittämänä tunnelma kohota, kun laaja Lammaspullien joukkueemme vielä löysi mainiosti vastauksia ja murjoi hopean kylkeä. Eikä tämä vielä mitään, samaan aikaan tuli kahden suunnan houkutuksia, sillä irkkubaarissa oli etenkin virtuaalimaailmasta tuttuja ihmisiä, vierailevana tähtenä Saksasta aiemmin yhteyttä pitänyt blogi- ja FB-ystävä.

Mutta kun muuan joukkueemme pariskunta kertoi, että vieraslistan kautta pääsee Klubille katsomaan Raappanaa ja samalla namikoita liikuttelevaa blogitoveria Jazmanautia, ja kysyi lähdenkö, tartuin tarjoukseen. Sehän oli ilahduttava ratkaisu, sillä epämääräisesti hiphopin tai räpin suuntaan arvailemani musiikin sijaan Raappanan muikea orkesteri Sound Explosion Band irroitteli messevää reggaeta. Nuoriso näkyi olevan täysillä mukana ja itse nautiskelin taka-alalla sanottavan myönteisestä hengestä.

Hiljattain ovat eri tavoin napanneet nykyisistä suomalaisista kappaleentekijöistä ainakin Jukka Poika, Paleface ja nyt myös Raappana. Siten omasta omituisesta vinkkelistäni tuntuu, että uusia aluevaltauksia tapahtuu, kun tämä kama näkyy saavan suosiotakin. Välissä ehdin inhota muodissa ollutta uikutusta, mitä matalat angstiset miesäänet paatoksella lauloivat mahtipontisin sävelin. Naisten kontolle jäi silloin ilahduttavampi uusiosarka, mistä tosin näppituntumani on ollut hyvin hutera jo vuosikausia.

Mikä perjantain päätteeksi oli parasta, illan erinäisiä vaihtoehtoja lopulta yhdistyi Klubilla, sillä irkkubaarin seuruetta valui paikalle ihmettelemään menoa. Niinpä tuli nähtyä silmätysten pitkästä aikaa useita tutuiksi koettuja ihmisiä ja ylimittaisen sytytyslangan välityksellä käsitin myös tavanneeni ensi kertaa uudemman blogitutun. Tästä on kertonut tarkkasilmäisemmässä vireessä ollut Enimmäkseen harmiton.

Vallattoman hyvä mieli jäi kotiinviemisiksi, mistä kuuluisi kiittää ainakin bändin heppuja ja heitin takahuoneessa tarjoamaansa rommihuikkaa, sisäänpääsyn järkänneitä Virpiä ja Jazia, sekä seuraksi ilmestynyttä hilpeää porukkaa. Vaikka tunsi kolarinukkena heiluvansa kylillä, pää ryvettyneenä, seura oli valioluokkaa.

* * *

Harhauduin äsken hyräilemään kappaletta Really Mystified. Se on takertunut kallooni Elvis Costello & the Attractionsin rupisen hurmaavana esityksenä, joka liitettiin jälkikäteen loistoalbumiin Imperial Bedroom cd-bonuksena, sillä se on levytyssessioiden aikaan muistaakseni rykäisty jokseenkin laakista studiolivenä narulle. Juutuubilta löytyi kuin löytyikin siitä alkuperäinen esitys, the Merseybeatsin b-puoli vuodelta 1964 (vaikka "videon" yhteydessä mainitaan 1963). Sehän sopii sunnuntain klassikoksi muuten, paitsi taitaa olla tuon epiteetin ansaitakseen melko tuntematon.



Yksinkertaisen tehokas kitarakoukku (tuossa mukavin variaatioin ylhäältä ja myös basson äänialan tienoilta) ja mainio laulumelodia riittivät 1960-luvun alkupuolen suuren buumin aikaan tuottamaan runsaasti hienoja renkutuksia. Osasivat sen Englannissa tietysti muutkin kuin the Beatles.

Tarkistin vasta kenen työtä Really Mystified on, sillä the Merseybeats käytti myös lainakappaleita, mutta tuosta vastaavat laulaja/kitaristi Tony Crane ja alkuperäisbasistin Billy Kinsleyn välillä korvannut merkkitekijä Johnny "Gus" Gustafson.

Muistelin Gustafsonin häärineen the Piratesissa, mutta se näkyy tapahtuneen parhaiden vaiheiden ulkopuolella, eikä Johnny Spenceä olekaan helppo korvata basistina ja ärjynä laulajana. Sen sijaan Gustafsonin panos Roxy Musicissa on hyvinkin tuttua alkupään vaihetta ja näkyy hän vaikuttaneen myös Ian Gillan Bandissa.

Jep jep, jos ei varsinainen klassikko, niin harvinaisen hyvin se on tarttunut mieleeni.

7.11.2010

Sunnuntainen klassikko

Sosiaalisessa mediassa syntyy toisinaan erikoisia mielleyhtymiä ja satunnaisia villityksiä. Yksi pitkään ja toistuvasti huvittaneista on 60-lukulainen korvamadon arkkityyppi, Herb Alpertin Tijuana Brassin kera esittämä klassikkokappale Tijuana Taxi.


Se on toiminut vuosia kaveripiirissä riivajaisena siten, että jos joku erehtyy aloittamaan hyräilyn, melodia voi kiertää eri suissa ja päiden sisällä päiväkausia. Musavisassa sillä on tuhottu monta yritystä tunnistaa näytteitä, kun kertsiä tavoitellessa joku on hyräillyt päälle tidi-tittit-tidi-tii. Olkoon tämä samalla varoituksena, että korvamatoja pelkäävien kannattaa vain omalla vastuulla kuunnella kappale linkistä, mutta video on niin riehakkaan hyvä, että se kannattaa katsoa vaikka äänettömänäkin.



Mainittakoon, että tuo video on saanut myyttisen suosion Statuskaapparien piirissä FB:ssä. Kyse on merirosvohenkisestä scimitarinheiluttajien joukosta, joka ryntäilee joskus täysin yllättäen valtaamaan kaveriensa viattomia statuksia ja täyttää kommenttiosion satunnaisilla huomioilla, puujaloilla, musiikkilinkeillä tai muulla mieleen moljahtavalla. Siinä on parinsadankin kommentin raja joskus paukkunut ja onnettoman statuksenlaatijan sposti täyttynyt. Väliaikamusiikkina toistui jossain vaiheessa mm. Tijuana Taxi. Olen itse päässyt hangaround-jäsenenä joskus mukaan kaappaamaan ja varmaan kaapatuksikin.

Aina ilahduttaa aloittaa uudestaan tuon videon katsominen: Tööt tööt!

Jälkihuomio: Mulla leikkaa Safarissa upotetusta kuvasta oikean reunan pois. Jos on sellaista pulmaa, kannattaa käyttää tätä suoraa linkkiä ja tietysti laittaa video täyttämään koko näyttö:

Lisää sunnuntaiklasarei tääl.

15.11.2009

Soma sateessa

Kuuntelin äsken toisaalla linkattua klassikkoa, jonka kuulee paljon useammin suomalaisena käännöksenä. Hieno on alkuperäinen, mutta millään ei pääse eroon Fredin painamista kohtuuttoman syvistä urista päänupissa.

Noh, väliäkö hällä, ei voi sitäkään moittia. Tässä silti synttäripäivää tänään viettävä Petula Clark ja Beautiful in the Rain. Naisista kun ei saa ikiä ikinä mainita, niin kerrottakaan vain että täytti hän enemmän kuin 76 vuotta, mutta kuitenkin vähemmän kuin 78. Jos wikipediaan on luottaminen.



En jaksa linkkailla siihen suomiversioon, kai siitä on korvat ruvella tähän mennessä jokahittellä. Sen sijaan on sanottava, että kun vain ehtisi kurkkia, täällä olisi lisää sunnuntain klassikoita.

25.10.2009

Kulkijan vaimo

Pari viikkoa mennyt harvinaisen tiiviiseen tahtiin urakoidessa. Vielä pitää koettaa, jos saisi puolikkaan sarjakuvan kuntoon aamupäivällä, jotta sitten voisi ottaa vapaata yhden visailutuokion verran. Kesällä joukkueemme sai taas pari lahjakorttia, jotka on tavattu juhlavin seremonioin vaihtaa nautintoaineisiin, ehkä niistä pari mukia piisaa per naama. Samalla voi kamppailla suurvisan parissa. Ansaitsevatkohan sen voittajat arvonimen suurvisiiri?


Jou, ei kerinnyt ihmeempiä miettimään sunnuntaiklassikon suhteen, joten tuikkaan vain tänne vanhan suosikin, josta olen nautiskellut muutaman kerran tällä viikolla. J. J. Cale oli tasapainottava ja tyyntä auvoa tuottava sankari teiniminälleni silloinkin, kun eniten kiinnostivat 70-luvun nuorison katalasti villinnyt punk sekä toisaalta edellisen sukupolven 50-luvulla sekoittanut rock'n'roll. Punkissa sytyttivät englantilaiset ja suomalaiset aktiivit, osin amerikkalaisetkin uusaaltoilijat. Rokänrollissa taas enemmän alkuperäiset vanhat tekijät kuin tuoreet tötterötukat, vaikka ainakin Teddy & the Tigersilta, Matchboxilta ja erityisesti Stray Catsilta irtosi valoisia hetkiä. (Olihan niitä muitakin Whirlwindejä ynnä Pole ja Blue Catseja.)

Takaisin asiaan, J. J. Calen neljä ekaa olivat voittopuolisesti tuttuja, varsinkin Troubadour (1976). Sitten piti ostaa "5" (1979), joka yllytti runsaaseen soittoon täyteläisellä panoksellaan. Jostain syystä Shades (1981) meni aika lailla ohi, vaikka Gitanes-askia muistuttanut kansi miellytti. Nuoren muka-aikuisen nokkavaan tyyliin vähättelin sitten seuraavaa Grasshopperia (1982), kun sitä joku opiskelupiirien tuttava kehuskeli.

Se nousi vasta vuosia myöhemmin suosikiksi, erityisesti kahden loistokappaleen ansiosta, joita lähipiiristä terhennettiin. Downtown LA ällistytti joltain kokoelmakasetilta kuunneltuna helmenä, iättömän ja ajattoman kulkevaa musiikkia. Sitten huiluun nuorempana perehtynyt Turun toveri oli edennyt akustisen kitaran kanssa vaiheeseen, jossa soitteli hienoja limputuksia levyiltään. Yksi mieleen jäänyt oli Paul Simonin (& Garfunkelin, levynkannen mukaan) Anji.

Se tällä viikolla voimasoittoon palannut makupala oli toistuvasti Grasshopperilta pyöräytetty hauska pikku laulelma Drifter's Wife, jota piti laulaa myös mukana aikoinaan. Jälleen muotoutuu kuin itsestään suussa "rolled it out, rolled it in, here we go down the road again…"



Huvittavaa, noille suosikeille näkyy olevan yhteistä, ettei videossa ole paljon katsottavaa, enkä sieltä yhtään kaipaakaan lisä-ärsykkeitä. Jeejee Cale on mulle nykyään takuutavaraa, aina tulee notkeampi olo, jos huomaa laittaa hänen levyjään soimaan. Teemalta on pyörähtänyt joitakin kertoja mainio dokumentti hänestä, olikohan se Back to Tulsa.

Niin joo, menneen sunnuntain klassikoita on täällä.

18.10.2009

Sunday classic kicks the gong

Onko sen klassikompaa olemassakaan kuin Hoagy Carmichael. Viime vuosisadan alkupuoliskon (and then some) mestarissäveltäjän moni voi muistaa elokuvasta Kirjava satama (To Have And Have Not, USA 1944), jossa hän on kapakkipianistina ja esittää pari kappalettaan, muun muassa syntisen tarinan Hong Kongiin juuttuneesta miekkosesta, joka on unohtunut oopiumin pauloihin ('kicking the gong' kuulemma tarkoittaa sitä), mutta yrittää koota rahaa pianoa pumppaamalla saadakseen lipun takaisin San Franciscoon.

Itse olen juuttunut kuuntelemaan aiheesta Jerry Lee Lewisin versiota, näköjään marraskuulta 1963, jonka veli tuikkasi kokoelmakasetille ja ojensi mulle noin 25 vuotta sitten. Se on soinut kymmeniä kertoja tälläkin vuosituhannella, vaikka muuten kasettien pyöritys on peräti vähäistä. Tätä onnen päivää, kun samainen esitys löytyi juutuubilta:



Kuten olemme poikani kummisedän kanssa usein ihailleet, pianokomppi kulkee kuin tauti ja onhan Jerry Lee laulajanakin ainutlaatuinen.

Ennestään tunsin hienona Georgie Famen & Annie Rossin version Hong Kong Bluesista, taisi olla 1980-luvun satoa eikä siitä näkynyt linkkiä, mutta hiukan samalla otteella klassikon tulkitsi myös George Harrison. Muiden lukuisten esittäjien joukosta tarttui silmään Santana.

Liekö silti heistä alkuperäisen esittäjän voittajaksi, tunnelma on Hoaglandilla eli herra Automikolla kohdillaan. Hänen kuuluisimpiin sävellyksiinsä kuuluvat myös Georgia on My Mind, Stardust, Heart and Soul, Ole Buttermilk Sky sekä korvamadokseni onnellisesti jäänyt (Up a) Lazy River.

Mielenjohteita pitää aina mainita, olkoon triviatangentti tällä kertaa, että Ian Fleming kuvasi sankariaan James Bondia (jonka nimen tempaisi lintukirjan The Birds of the West Indies tekijästä) ulkonäöltään Hoagy Carmichaelia muistuttavaksi. Mitäs, komea mies, kuten tuo wikisivulta källitty nuoruudenkuva ylhäällä kertonee.


Lisää klassikoita on perinteisesti täällä.

4.10.2009

Söndag klassiker – Sömngång

Notkuin pari päivää kiehtovassa Pasilassa, koska piti tsiikata (slanki tarttui) ensimmäiset kaksi virallista NHL-peliä, mitä Suomen kamaralla on järjestetty. Hieno meininki, mutta nyt on pää sumuinen liioista sisään imuroiduista vaikutteista, koska pitäisi kirjoittaa huomiseksi muutama rivi lisää aiheesta, eikä alitajunta ole ehtinyt järjestää ja suhteuttaa merkittäviä seikkoja.


Siksi päivä on ollut unissakävelyä, vieläpä tahmaisin kengin, koska palasin yöjunalla tungostelevien kiekkomatkaajien seassa. He olivat nauttineet ottelusta ja ottelussa, kunnes pääsivät valloittamaan ravitsemusvaunun, missä lattialla lainehtineista liemistä saattoi päätellä, että oli niitä runsaasti osunut suuhunkin.

Jep, tästä syystä pyhäpäivän klassikoksi valikoitui rautakitaralankamusiikin suurvalio, Santo & Johnnyn Sleep Walk.


Tarina kertoo, että Santo Farina alkoi jo koltiaisena haeskella putki- ja steel-soundeja, ensin akustisella ja eteni kohti tuota kolmekaulaista sähkökanteletta, joka linkissä näkyy. Hän haeskeli ja kokeili erikoisvirityksiä kunnes löysi mieleisensä yhdistelmän, jossa lie olennainen osa soiton taikaa. Veljensä Johnny komppasi, mutta oli kuulemma liian laiska harjoittelemaan Santon mielestä.

Sleep Walk on Hollywoodin hanakasti viljelemä säestys, kun elokuviin haetaan ajankuvaa 50-luvulta, takaumaa tai yksinkertaisesti tunnelmaa. Välillä voisi melkein arvata herkässä kohdassa, että kohta kajahtavat Santon havaijihenkiset iki-iihanat sävelet. Muistelen lonkalta, että esimerkiksi Ghost ja La Bamba tuota hyödynsivät, samoin kymmenet muut.

Kappaletta on uusioitu ahkerasti, sillä se on ollut Venturesin (1960) ja Shadowsin (1962) johdolla rautalankaklassikko, mutta myös monien Joe Satrianin ja Danny Gattonin tapaisten taiturikitaristien bravuuri. Molempien suuntauksien kenties arvostama Brian Setzer tarttui Sleep Walkiin jo Stray Catsin kanssa, on esittänyt sitä Orchestransa sankarina ja häkellyttää käyttäessään sitä kitaraoppituntina.

Sivujuonteena voisi mainita, että oma suosikkini Santo & Johnnylta on ollut huikea esitys ikiklassikosta Summertime (Gershwin), joka osui kohdalle Jimmy Pagen vaikutteita esitelleeltä Mojo-lehden kylkiäis-ceedeeltä. Sehän pitää soittaa aina, kun yöstä katoaa keväisin yksi tunti kesäaikaan siirtyessä. Kun ensi kerran käännettiin kelloja Suomessa, juhlin elokuvakerho Solariksen merkkipäivää, mikä välttää aasinsillaksi siihen, että tuon kerhon näytöksessä nousi niskavillat pörhölleen samasta kappaleesta. Janis Joplinin studiotulkinta Big Brother & The Holding Companyn kanssa taltioitiin filminauhalle ja liitettiin sittemmin Howard Alkin leffaan Janis (USA, 1974).

Peräti eri linjalla ovat nuo Summertimet, jostain syystä minua usein naurattaa ääneen Santon tyyli soittaa sitä, koska siinäpä on dynamiikkaa, pitkälti itseopiskellun taituruuden ohella. Mainittakoon vielä, että erilaisempia sunnuntaiklassikoita on kootusti täällä.

20.9.2009

Sun Klas synkkäri

Viikko sitten osuin laittamaan Sunday Classicin tänne kahdesta syystä. Toinen oli SusuPetalin kimmoke, koska olen usein hänen klassikoistaan ilahtunut. Toinen taas oli se, että jostain syystä pyöritin juutuubilta yhä uudestaan Handle with Carea (kts. viikontakainen), ihmettelin takertumistani vanhaan hittiin ja ajattelin sen olevan käyttökelpoinen vinkattava ja linkattava.


Noh, kävi ilmi, että Lepis on laskenut kiertävän Sunday Classicin täyttävän tänään vuoden, joten oli teeman aika. Perinteiseen tapaani huvitti pikemmin kiertää sääntöjä kuin valita yksinkertaisesti toinen Traveling Wilburys -esitys, koska olen vasta-alkaja. Monenlaista kävi mielessä, jopa toisena handle-stykenä Otis Reddingin Hard to Handle, kunnes oivallus tapahtui.

Wilburyn tähtiviisikon jäsenien aiempaa tuotantoa miettiessä houkutti tuoda esiin Jeff Lynnen eka levybändi Idle Race, mikä sopiikin loistavasti klassikkosynttäreille, koska yhtyeen debyyttialbumi oli Birthday Party (1968). Olin läpi 70-luvun perso Lynnen herkille laulumelodioille, joita varsinkin ELO:n hiteissä oli tyrkyllä. Taisi olla lähellä 80-luvun taitetta, kun ulottuvilleni vasta osui tuo Idle Racen LP.

Birthday Party nappasi heti. Siinä oli niitä upeita kooruksia, jotka olivat selvä johdanto kohti ELO:a, mutta paljon muutakin hulvattomuutta. Ei ole mikään ihme, että Lynne yhdisti voimansa toisen birminghamilaisen, the Movessa kuuluisaksi tulleen Roy Woodin kanssa, sillä heidän sävellyksissään ja luovassa soitinnuksessaan oli paljon yhteistä.


Tämä valittu näyte Birthday on synkkärilaulu, jolla on paha onnitella ketään englannintaitoista, koska ei se mitään suurta juhlaa sankarille tarjoile. Onpahan silti hieno laulu ja kuvaava näyte klassikkoalbumilta, joka on jäänyt vähän kulttilevyksi pikemmin kuin kaiken kansan suursuosikiksi.

Sivuhuomiona voisi mainita, että oululaisbändi The Spiders taisi innostua Idle Racesta samoihin aikoihin kuin itse sen löysin, sillä muistaakseni heidän kakkoslevynsä sai nimensä Birthday Partyn kappaleesta Follow Me Follow, josta kiekolla oli koveri.

25.7.2008

Salaiset sopimukset

Otsikko ei kuulosta jostain syystä yhtä retevältä kuin älpeen nimi.

I choose to steal what you choose to show
And you know I will not apologize
You're mine for the taking
I'm making a career of evil
…
I'd like your blue eyed horseshoe
I'd like your emerald horny toad
I'd like to do it to your daughter on a dirt road

Mulla oli ennen pnuk-aikoja vain muutama heviin vivahtava suosikkialbumi: Purplen Machine Head, Zeppeliinin nelonen, iRon Butterflyn In-A-Gadda-Da-Vida tai ehkä pikemmin Best of -kokoelmakasetti… jopa Status Quon Golden Hour II kuulosti sellaiselta… ja sitten ikisuosikkina pysynyt Blue Öyster Cultin Secret Treaties (1974).

Nyt se tuottaa taas omituisia riemuja. Heviltä ei kuulosta lainkaan, mutta Sandy Pearlman on tuottanut harvinaisen ilmavat ja runsaat soundit, jokainen soitin erottuu omanaan. Yllättävän jatsahtavasti ja tarkasti rummuttava Albert Bouchard kuulostaa paikoin hyvin paljon samalta kuin Aku Syrjä, jonka soittoon hurmaannuin talvella Provinssi -85 -dokumentin nähdessäni. En tiä, mahtaisiko suomen-ringo olla itse samaa mieltä. Yhteyksiä olisi helppo hakea myös Ian Paicen timangintarkkaan ja nopeaan sytkytykseen, joka vie kappaleita vielä kiivaammin kuin Ritchie Blackmoren tiluttelu.

Olisikohan tämä älpee ollut taustalla, että Clash päästi Pearlmanin tuottamaan kakkosalbuminsa Give 'Em Enough Rope? Jotain samaa on siinä, miten rotevat rytänbluusriffeihin tukeutuvat kitarat kuljettavat kappaleita… vaikka antavat sitten tilaa paikoin korneille koskettimille sekä progen suuntaan hakeutuville kitarasooloille.

Hupaisaa, että yllä lainatun Career of Evilin sanat, jotka haiskahtavat machon seksistisiltä, ovat Patti Smithin kirjoittamat.

Myöhemmin vastaaviin hevahtaviin suosikkilevyihin liittyivät ainakin Thin Lizzyn Live And Dangerous, Rainbow'n Rising, Motörheadin Ace Of Spades ja se Metallican musta levy. Näistä ensimmäinen taitaisi olla tänään Tampereella, rummuissa Brian Downey ja kitarassa Scott Gorham. Säästelen keikkakuunteluintoa huomiselle, jolloin Tammelantorin laitapaarissa soittaa puolikas Nightingales eli Marko ja Pasi kitaroissa (tietääkseni) sekä Setä Mäxi rummuissa. Kenties vielä neiti Kopteri elikkäs Heli taustoja laulamassa?

Mikko ja Martti Syrjän äidille Kirsi Kunnaksella (Kunnaalle?) olisin eilen toivottanut kernaasti hyvää nimipäivää, jolsen olisi myöhästynyt näin harmittavasti.

Näytteet levyltä kuulostavat vähän tumpulta juutuubin kautta, mutta silti:

Flaming Telepaths

I'm after rebellion
I'll settle for lies…

Career Of Evil

Nykyisen, kaiken alleen junttaavan tuplapasarihevin aikakaudella tämä kuulostaa ihan jatsilta. Ei huoli kukaan omaan tyylilajiinsa, kuten ei tainnut tehdä ilmestymisaikanaankaan. Kaiholla muistelimme paarissa Cozy Powellia, joka esitteli kaksi bassorumpua silloin, kun niiden jytyyttämisellä pystyi erottumaan massasta muita etevämpänä. Ei niitä silti ollut tarvis joka kappaleeseen tunkea, eikä olisi ehkä kestänyt kuntokaan, kun kummassakin oli oma polkimensa.

Nyt kun tarkemmin kuunteli, eivät nuo rumpalit niin helkutin tarkkoja tai nopeita kunteja ehkä olleetkaan, mutta ennen oli joka tapauksessa kaikki paremmin ihan joka suhteessa.