Totisesti kummastuttavaa

Raapaistaan nyt jotain pientä, kun sai pään taas auki.

Perjantaina oli harvinaisen ristivetoinen päivä, koska suuren työtaakan oheen kertyi vaihtoehtoisia huvituksia eli menoja peräti kolme samaan aikaan. Meinasin taintua, koska kaikkiin olisin halunnut osallistua, mutta yhdistäminen oli hankalaa. Niinpä otin tirsat sillä kellonlyömällä, kun ensimmäinen iltama olisi alkanut, ja haaveilin jatkavani töitä illalla.

Tuurilla osui kohdalle sopivaan aikaan hälytystekstari, jonka sytykkeestä säntäsin musavisaan vain puoli tuntia myöhässä. Siellä alkoi nuottiöljyn siivittämänä tunnelma kohota, kun laaja Lammaspullien joukkueemme vielä löysi mainiosti vastauksia ja murjoi hopean kylkeä. Eikä tämä vielä mitään, samaan aikaan tuli kahden suunnan houkutuksia, sillä irkkubaarissa oli etenkin virtuaalimaailmasta tuttuja ihmisiä, vierailevana tähtenä Saksasta aiemmin yhteyttä pitänyt blogi- ja FB-ystävä.

Mutta kun muuan joukkueemme pariskunta kertoi, että vieraslistan kautta pääsee Klubille katsomaan Raappanaa ja samalla namikoita liikuttelevaa blogitoveria Jazmanautia, ja kysyi lähdenkö, tartuin tarjoukseen. Sehän oli ilahduttava ratkaisu, sillä epämääräisesti hiphopin tai räpin suuntaan arvailemani musiikin sijaan Raappanan muikea orkesteri Sound Explosion Band irroitteli messevää reggaeta. Nuoriso näkyi olevan täysillä mukana ja itse nautiskelin taka-alalla sanottavan myönteisestä hengestä.

Hiljattain ovat eri tavoin napanneet nykyisistä suomalaisista kappaleentekijöistä ainakin Jukka Poika, Paleface ja nyt myös Raappana. Siten omasta omituisesta vinkkelistäni tuntuu, että uusia aluevaltauksia tapahtuu, kun tämä kama näkyy saavan suosiotakin. Välissä ehdin inhota muodissa ollutta uikutusta, mitä matalat angstiset miesäänet paatoksella lauloivat mahtipontisin sävelin. Naisten kontolle jäi silloin ilahduttavampi uusiosarka, mistä tosin näppituntumani on ollut hyvin hutera jo vuosikausia.

Mikä perjantain päätteeksi oli parasta, illan erinäisiä vaihtoehtoja lopulta yhdistyi Klubilla, sillä irkkubaarin seuruetta valui paikalle ihmettelemään menoa. Niinpä tuli nähtyä silmätysten pitkästä aikaa useita tutuiksi koettuja ihmisiä ja ylimittaisen sytytyslangan välityksellä käsitin myös tavanneeni ensi kertaa uudemman blogitutun. Tästä on kertonut tarkkasilmäisemmässä vireessä ollut Enimmäkseen harmiton.

Vallattoman hyvä mieli jäi kotiinviemisiksi, mistä kuuluisi kiittää ainakin bändin heppuja ja heitin takahuoneessa tarjoamaansa rommihuikkaa, sisäänpääsyn järkänneitä Virpiä ja Jazia, sekä seuraksi ilmestynyttä hilpeää porukkaa. Vaikka tunsi kolarinukkena heiluvansa kylillä, pää ryvettyneenä, seura oli valioluokkaa.

* * *

Harhauduin äsken hyräilemään kappaletta Really Mystified. Se on takertunut kallooni Elvis Costello & the Attractionsin rupisen hurmaavana esityksenä, joka liitettiin jälkikäteen loistoalbumiin Imperial Bedroom cd-bonuksena, sillä se on levytyssessioiden aikaan muistaakseni rykäisty jokseenkin laakista studiolivenä narulle. Juutuubilta löytyi kuin löytyikin siitä alkuperäinen esitys, the Merseybeatsin b-puoli vuodelta 1964 (vaikka "videon" yhteydessä mainitaan 1963). Sehän sopii sunnuntain klassikoksi muuten, paitsi taitaa olla tuon epiteetin ansaitakseen melko tuntematon.

Yksinkertaisen tehokas kitarakoukku (tuossa mukavin variaatioin ylhäältä ja myös basson äänialan tienoilta) ja mainio laulumelodia riittivät 1960-luvun alkupuolen suuren buumin aikaan tuottamaan runsaasti hienoja renkutuksia. Osasivat sen Englannissa tietysti muutkin kuin the Beatles.

Tarkistin vasta kenen työtä Really Mystified on, sillä the Merseybeats käytti myös lainakappaleita, mutta tuosta vastaavat laulaja/kitaristi Tony Crane ja alkuperäisbasistin Billy Kinsleyn välillä korvannut merkkitekijä Johnny "Gus" Gustafson.

Muistelin Gustafsonin häärineen the Piratesissa, mutta se näkyy tapahtuneen parhaiden vaiheiden ulkopuolella, eikä Johnny Spenceä olekaan helppo korvata basistina ja ärjynä laulajana. Sen sijaan Gustafsonin panos Roxy Musicissa on hyvinkin tuttua alkupään vaihetta ja näkyy hän vaikuttaneen myös Ian Gillan Bandissa.

Jep jep, jos ei varsinainen klassikko, niin harvinaisen hyvin se on tarttunut mieleeni.

Uljas uusi Poliitti

Hui, eihän tätä enää tunne entisekseen! Intouduin kokeilemaan, miten noita bloginappeja tai kuvia tuonne kainaloon saakaan liitettyä. Entivanhaan ne piti ujuttaa hötömölön sekaan oikealle paikalle, enkä enää muista miten niille määriteltiin oikea merkkijono, koska olen sillä lailla tumpelo ja mäkin hemmottelema koneenkäyttäjä, etten opiskele asioita enempää kuin kullakin hetkellä on pakko. Sama pätee käyttämiini ohjelmiin, niiden vaihtoehtojen paljous on nujertanut jo kauan sitten yritteliäisyyden. Kaiholla muistelen, kuinka ihan vaan tekemällä opin taitto-ohjelma Quarkin monenmoiset koukerot ja näppäinoikotiet 90-luvun puolimaissa.

Joudun nakuttelemaan niin paljon rtf-kamaa, ilman mitään krumeluureja, etten viitsi edes tutkia mitä kaikkea kuville voisi tehdä – ainakaan ennen kuin haluan todella jotain järkevää viritellä. Yleensä keskinkertaista saa syntymään minimaalisella vaivalla, kunnon jälki vaatisi sen opiskelun. Ärsyttää vain ajatus, että lisäisi koneella istumista enää yhtään, ainakaan ilman asiallista palkkiota.

Harhauduin kuukausia sitten päivittämään tämän Varapygmilän modernimpaan malliin, jossa hötömölön korvaa palikoina siirreltävät elementit, mutta kankeasti tuntuu toimivan käyttöliittymä. Jouduin vaihtamaan selainta ennen kuin se tarjosi keinot muuttaa nykyistä halutulla tavalla eli lisäämään kamaa. Firefox näytti vain osan muokkauskeinoista, Safari venyi parempaan, vaikkei yleensä ohita tulikettua, ellei sitten mäkkisidonnaisissa asioissa.

Vaan nytpä on Kelvottomien Kirjailijoiden Seuran kunniamerkki esillä, tattis vaan, Susupetal! Samalla rupeamalla ymppäsin linkkilistaan muutaman readerilla seuraamani blogin, sellaisia jotka ovat aktiivisia viime aikoina olleet. Katala tunne, että väkisin unohtui taas jotain tärkeää tai hauskaa seuraamaani, mutta ehkäpä saan asian tuonnempana korjattua.

Kiitoksia vain linkatuille tarjoilemastanne materiaalista, mutta jos joku ei halua tulla kytketyksi tähän epämääräiseen kokonaisuuteen, siitä sopii toki tiedottaa sähköpostitse: varapygmi-ättä-gmail-piste-com. (Typerä vehjes auttaa taas liikaa: kun koetin laittaa tuohon linkiksi osoitteen oikeassa muodossaan, siihen tälläytyy automaattina alkuun http:tä, kenoviivoja ja muuta hörhötystä, ettei spostiin pääsekään yksinkertaisesti klikkaamalla. Jostain on jäänyt päähän, että spämmiä välttääkseen ei kande osoitetta kirjata sellaisenaan. Vaikka toisaalta: "I'll have your spam, I love it!")

* * * * *

Laitoin soimaan Kraftwerkin Man-Machinen, sepä nostaa virnettä vielä 30 vuotta julkaisunsa jälkeen. Samalla totesin, että kovolla on tällä hetkellä yli 9000 stykeä, mukana luvussa on tosin äänikirjoja, jokunen podcast ja muuta satunnaista.

Siitä palautui mieleen, kun joskus 90-luvun alkupuolella ohimennen pohdiskelin, montakohan kappaletta muistiin on tarttunut niin hyvin, että osaisi nimetä esittäjän ja styken. Kimmokkeena oli muuan ilta, jolloin istuskelin pari tuntia entisellä Kunnallisklubilla, joka oli muuttunut rockbaariksi nimeltään Sputnik.

Ilahduin jostain vähän yllättäneestä soitosta, josta sepustin sitten naisystävälle. Siitä käynnistyi into nimetä kappaleet sitä mukaa, kun niitä esiin kajahti. Taisi mennä puolitoista tuntia ennen kuin tuli eka, jota en tunnistanut. Varmasti hirmu antoisaa seuralaiselleni.

Itsekseni sittemmin ynnäilin, mitä luokkaa olisi tuntemieni artistien määrä, ja edelleen millaisiin luokkiin ne voisi jakaa, että tunteeko vain yhden kappaleen vai 5 vai 10 vai 50 vai yli sata. Taisi olla tylsää mullakin, mutta näillä laskuilla tulin sellaiseen tulokseen, että hyvinkin tuntisin 40.000–50.000 erillistä esitystä. Saattoi niitä enemmänkin olla, mutta onhan tuossakin jo kolmen minuutin keskiarvolla laskettuna sadan päivän edestä musiikkia.

Arvioajankohdan jälkeen olen toki oppinut tuntemaan moniaita muita kappaleita, mutta pelkään pahaa, että lukumäärä on pudonnut sikäli, etten enää muista sen enempää kipaleiden kuin esittäjienkään nimiä yhtä hyvin. Mikä pahinta, sotken niitä enemmän keskenään.

Mitään itseisarvoa ei tunnistusrepertuaarin laajuudella lie, jolsei korkeintaan pätemis- ja visailutarkoituksiin, mutta hyvä muisti on muuten niitä arvokkaita ominaisuuksia, joita osaa arvostaa parhaiten vasta sitten, kun tulee hankaluuksia. Jos ennen olisi pystynyt lopottamaan satojen albumien sisällön, ainakin soittovahvistuksella, niin nykyään tulee tarkistettua tutuistakin kappaleista, mikäs hitto tämä olikaan.

Muutosta on tapahtunut ihan muutaman vuoden säteellä. Olen visoissa terhentänyt kavereille sitä, kuinka tärkeää on osata itse arvioida tietonsa tai arvauksensa laatu. Jos on saletti, se on hyvä sanoa, samoin kuin toisaalta kuvata epävarmuuden laatu ja määrä, jotta joukkue osaa valkata vaihtoehtoisista vastauksista lupaavimman. Nykyään vain sattuu sitä, että tiedän saletisti vastauksen, mutten voi olla silti satavarma, että piuhat tarjoilevat sen muistista oikein kielelle tai paperille. Levy on kulunut rahisevaksi tai teksti on haalistunut paisteessa tai koodiin on tunkeutunut vääriä merkkejä. Ristiinkytkentöjäkin sattuu, kuten eilisessä polkassa kerroin.

Visailulla ei ole suurempaa merkitystä kuin huvittelu kaverien kanssa ja tekosyy toisinaan hörpätä voittomaljoja, mutta samaan muistiin on tallennettu tärkeämpiäkin asioita, kuten nyt vaikka pankkikortin tunnusluku. Hirvittää jotenkin millaiseksi sumuisten vuorten gorillaksi tässä hiljalleen muuttuu. Vaan ehkäpä nykyvaiheesta, kun olen ollut monenmoisen kulttuurin saroilla nostalgiakierroksilla, voi kiittää samaa muistin hapertumista.

Saapi nauttia uudestaan tuorein mielin samoja levyjä, kirjoja, elokuvia ynnämuita, jotka ovat taannoin riemuja tuottaneet. Ja hähää, voitettiin muistivaivoista huolimatta eilen Artturin skabassa melkein ammattimaiseksi luokiteltava joukkue iskuryhmä rämällä, jossa oli neljä meitä tavallisia jolppeja.

Tarttee vain opetella uusia käytösmalleja, kun muisti karkailee.

Nyt soi jo Al Stewartin Orange, vuoden 1972 albumi, sekä jatkoksi Past, Present & Future ja Modern Times, joista pidän enemmän kuin myöhemmistä ja kuuluisammista levyistä Year Of The Cat ja Time Passages. Vielä kun saisi hommattua ne ekat: Bedsitter Images, Love Chronicles ja Zero She Flies, vuosilta 1967-70. Siellä on äiteliä hutejakin, mutta tähtihetket ovat mahtavia ja oudosti ylenkatsottuja. Harmin käki, että äijän soinnukasta laulua hiukan tärvelevät suhisevat ässät.

Ei Miss Understoodia oo vielä valittu

Eilen (McCartney–Lennon, suom. san. Poliitti) oli harvinaisen vauhdikas päivä. Eipä siinä vielä mitään, että olen hakannut alkuviikon paitsi päätäni seinään, siinä sivussa hurjana myös uusvanhaa konetta. Yllätyin, että yhden koneen kuollessa käy niin ongelmitta siirtää kaikki rojut seuraavaan, joka toimii kuten edeltäjänsä, kunhan plokkaa käynnistyslevyksi sen kopioidun. Asiantuntija teki tosin likaisen työn, eli tärskäytti vanhan kovon toiseen koneeseen ja imutti kamat siitä uusvanhalle.

En oikein tajua, mitä suunnittelijoiden päässä on liikkunut laitetta piirtäessä (vrt kuva), epäilen että lapsuudessa Ufox-ilmankostutin on ollut maailman hienoin vempele. Toinen juttu on tuo laajakuvamalli näytössä. Elokuvien katseluun se voisi olla mainio, mutten minä niitä jaksa kompuutterilta yrittää katsoa. Eilen ihmettelin asiaa lentokoneinsinöörille, joka ei niin muodosta piitannut, kaipasi vain kokoa pari metriä lisää suuntaansa. Hän on tottunut leväyttämään suuria papereita (ehkä A1 kyljellään) muutaman pöydälle ja katselemaan niitä yhtä aikaa.

Teksti- tai sivutaittotyöläiselle ei lie optimi, että korkeus vähenee suhteessa leveyteen. Mittasin huvikseni, niin tämä 17'' on edellistä 20-tuumaista putkea vain kaksi senttiä pienempi leveyssuunnassa. Korkeudessa eroa olikin 7 senttiä. Tietää vatusti skrollaamista lisää, kun sivuja tarkastelee. Nehän ovat ärsyttävän usein korkeampia kuin ovat leveitä.

Joo joo, saahan kaupasta isompia näyttöjä, ei sillä.

* * *
Mutta eiliseen, missä tunnun usein muutenkin elävän. Aamu käynnistyi riehakkaasti sillä, että heräsin puoli tuntia ennen poikaa, jolle kello soi varttia normaalia aikaisemmin. Piti nähkääs maalata hänelle pupunaama koulun jotain vappujuhlaa varten. En ole konsaan naamamaaleja levitellyt, aika tuhraamista se olikin. Poika oli silti tyytyväinen, muistutti kuulemma tarpeeksi tuota mallina käyttämääni kuvaa, jonka on taiteillut äitinsä, ken myös lähetti naamamaalit. Ne muistuttivat vesivärinappeja, kuutisen kpl erivärisiä rasiassa, mutta olivat tarkoitetut maskin tekoon.

Saattohoidin pojan kouluun busseitse, ja rauhoittelin vastapäätä istunutta naista, ettei kölvi ole oikeasti pupu, se on maalattu vaan. Sitten kiiruusti kotiin, tekstejä lähetykseen ja taas sinkoutuminen bussiin, koska oli kokous toimistolla. Näin ensi kertaa naamatusten ja nimin esitellen pari mukavaa työtoveria, joiden kanssa on sposteja kyllä lähetelty kymmeniä. Sillä muuten on merkitystä, että tietää ja tajuaa millaisten kasvojen kans on tekemisissä.

Sitten kirjaston levyosaston kautta taas kotsaan, sekä punaviinikaupan, että ehti rytkyttää vielä töitä ennen kuin illalla oli luvassa vanhan toverin kohtaaminen. Kirjastosta löytyi muun muassa:
– Elviksen Complete 50's Masters (5 cd), joka vaan on sitä parasta tavaraa.
– Esinostalgisista syistä John Mayallin A Hard Road (Peter Green: Supernatural!) ja Crusade sekä Eric Burdon & Animalsin kokoelma. Niitä on syötetty minulle lapsuudenkodissa.
– Aidommin nostalgisesti Kari Peitsamoa: Kari Kolmas ja Pölypilleri, joiden bonuksina oli ansiokkaasti Puinen levy sekä mainio EP Sian raato kääntää hitaasti kasvonsa valoon päin. On tosin tunnustettava, etten pystynyt vieläkään kuuntelemaan Puisen levyn kitkutuksia kokonaan läpi.
– Tutkimustarkoituksiin U2: Boy ja War, jotka säväyttivät ilmestyessään, mutta jäivät lopulta aika vähälle kuuntelulle. Vähän samaan henkeen myös Paul Simonin The Rhythm of the Saints, koska Simon on musikaalisuudessaan melkeest nero. Ja vielä Durutti Columnia, jonka alkupään levyt The Return of Durutti Column ja LC olivat 80-luvulla huippukamaa. Tämä myöhempi Fidelity ei ainakaan vielä napannut.
– Vielä bluesvajetta täyttämään Little Willie Johnin Early King Sessions ja Slim Harpon Shake Your Hips. Muutama helmi niiltä löytyi heti, kuten Little Willien All Around The World.

* * * *

Tiistai-iltana minulle soitteli paikallinen bridgetuttava, joka kertoi Turusta takavuosilta tuntemani Markun tärähtävän kaupunkiin. Sovimme että pitää nähdä paarissa. Eilen ennen kuutta oli kupu täynnä kanansiipiä ja punaviiniä. Into lähteä oli melkoinen. Soittelin sitten Markulle, joka olikin ehtinyt narauttaa jo jallun.

Tämä herra oli harvinaisen joustava ja mukava isäntäni tusinan vuotta sitten alkukesällä, kun koin jonkinlaisen hukatun viikonlopun. Olen siitä tainnut täällä mainitakin. Olisi ollut saunatreffit sovittuna ihastuksen kanssa, kun tulin vanhempien luota kassi täynnä puhtaita vaatteita ja tiliin ostettua ruokaa. Unohduin pubiin, mistä talsin sulkemisen jälkeen kaverin kanssa torille manaamaan elämän surkeutta ja juomaan teinilonkeroa.

Päätimme lähteä Ranskan muukalaislegioonaan, muistaakseni, joten siirryimme moottoritien varteen liftaamaan. Ei tuntunut tärppäävän, mistä suivaannuimme huoltikselle kysymään saako sieltä pahvilappua ja tussia, joilla loihdimme vetävän TURKUUN-kyltin. Sen avulla pääsimme hämmästyttävän nopeasti kahdella kyydillä määränpäähän, olimme Turussa ennen kuutta. No, meno ei ollut aamutuimaan mahtavin, vaikka alkukesän aamut ovat entisessä pääkaupungissamme perinteisesti upeita. Löysimme kuitenkin jonkun ystävän, joka huoli meidät vieraiksi odottamaan kuppiloiden aukeamista.

Kantapaarina aiemmin toimineeseen Wanhaan Porttiin pääsimme aikanaan. Kaverilla oli pankkihuolia ja pientä ahdistusta siitä, ettei hän tuntenut väkeä, mutta minä viihdyin paremmin. Muukalaislegioonaan emme päässeet, kaveri häipyi illalla junalla takaisin Treelle. Tämä Markku lupasi, että hänen luonaan voi yöpyä. En jaksa kerrata jatkoa enää yhtä täsmällisesti, sillä unohduin hänen vieraakseen kuukaudeksi.

Tuli mieleeni, että ajat olivat silloin erilaiset. Kännykät eivät olleet yleistyneet, eikä siinä turhan päiten soiteltu ja sovittu asioita. En tiedä, huomasiko kotokaupungissa oikein kukaan, etten ollut maisemissa, enkä muista olinpaikkaani kellekään tiedottaneeni. Niin no, tämä viehko nainen, jonka kanssa jätin rumasti saunomatta, saattoi kyllä huomata, etten tullut paikalle.

Sen kuukauden aikana ehdimme pelata hillittömän määrän neljän rivin jatsia (yatzy) sekä bridgeä. Pelipuuhastelun lomaan piti keksiä sanallista nokkeloitavaa, joten kehitimme jatkuvalla syötöllä sanaleikkeihin ja kieleen pohjautuvia "urheilukysymyksiä". Vakiofraasiksi taisi muodostua: "Nyt olisi yksi loistava kysymys!" Valitettavasti en muista yhtään nasakkaa esimerkkiä.

Eilen puhelimessa toveri sanoi, että pitää antaa urheilukysymys mietittäväkseni kohtaamista odotellessa. Se kuului alkuun näin: "Luettele suomen substantiiveja, jotka päättyvät ä-kirjaimeen. Kyllä niitä useita on löytynyt, mutta ei sentään kymmentä." Parin minuutin päästä puhelin soi ja tuli pieni täsmennys: "Siis päättyvät -iä, pelkkään ä:hän päättyviä on varmaan tuhansia". Keksin heti puhelimessa yhden, nieriä, ja toisen paariin tallustaessa, päkiä, mutta sen jälkeen päässä kulkivat lähinnä verbit tai muuten kelvottomat vaihtoehdot – "Siinä näkiä missä tekiä". Markku sanoi pitkinä iltoina yhteensä kahdeksan löytäneensä, mutta luullakseni en kuullut niitä lisää.

Tuohon pitää vielä palata, vaikka hakuteoksiin en aio turvautua.

Vappusaaga eteni siten, että paarissa ei ollut puoli seiskalta kuin kolme muuta asiakasta, kaikki sattumoisin pilisporukkamme jäseniä. Eräs totesi, ettei näin montaa ole koskaan kisapeleihin saatu kasaan, vaikka niitä neljän joukkueella pitäisi aina pelata. Päälle joimme märkiä juomia, ettei siitä sen enempää. Tuntui komealta tavata sitten vanha kaveri, emme ole kuin aivan satunnaisesti edes nähneet tässä tusinan vuoden aikana, kenties kaksi tai kolme kertaa korkeintaan vartin annoksina. Pelasimme myös bridgeä, muistaakseni.

Nyt on lompsa kuiva ja mieli sekainen, vaan onpa tuossa argentiinalaista halpiaispunhoa melkein täysi pottu, Fuzion Malbec, sangen ruokaisa maku. Työt painavat päälle, huomiseksi tarttis saada aika paljon tehtyä.

Otsikko viittaa paitsi Akiin ja Turoon, myös Eric Burdoniin, jonka kokoelmalta järähti kuin jokin johonkin kappale nimeltä Monterey. Erikoisia soundeja, en esimerkiksi yhtään tiedä miten sitar-henkiset kitarasoundit ovat syntyneet, ja mahtavan murea basso, vaikka kuvio onkin simppeli.

Piti haeskella saman tien juutuubilta pari vanhan Animalsin lapsuudensuosikkiani, ollen nuo:

Baby, Let Me Take You Home

Don't Let Me Be Misunderstood

Burdon noissakin toki ärjyy, tuossa vikassa on alussa hyvin esillä myös basisti Chas Chandler, jolle kuuluu kunnia Jimi Hendrixin muiluttamisesta Englantiin, missä soittokavereiksi löytyivät Mitch Mitchell ja Noel Redding. Loppu on hysteriaa.