Ei Miss Understoodia oo vielä valittu

Eilen (McCartney–Lennon, suom. san. Poliitti) oli harvinaisen vauhdikas päivä. Eipä siinä vielä mitään, että olen hakannut alkuviikon paitsi päätäni seinään, siinä sivussa hurjana myös uusvanhaa konetta. Yllätyin, että yhden koneen kuollessa käy niin ongelmitta siirtää kaikki rojut seuraavaan, joka toimii kuten edeltäjänsä, kunhan plokkaa käynnistyslevyksi sen kopioidun. Asiantuntija teki tosin likaisen työn, eli tärskäytti vanhan kovon toiseen koneeseen ja imutti kamat siitä uusvanhalle.

En oikein tajua, mitä suunnittelijoiden päässä on liikkunut laitetta piirtäessä (vrt kuva), epäilen että lapsuudessa Ufox-ilmankostutin on ollut maailman hienoin vempele. Toinen juttu on tuo laajakuvamalli näytössä. Elokuvien katseluun se voisi olla mainio, mutten minä niitä jaksa kompuutterilta yrittää katsoa. Eilen ihmettelin asiaa lentokoneinsinöörille, joka ei niin muodosta piitannut, kaipasi vain kokoa pari metriä lisää suuntaansa. Hän on tottunut leväyttämään suuria papereita (ehkä A1 kyljellään) muutaman pöydälle ja katselemaan niitä yhtä aikaa.

Teksti- tai sivutaittotyöläiselle ei lie optimi, että korkeus vähenee suhteessa leveyteen. Mittasin huvikseni, niin tämä 17'' on edellistä 20-tuumaista putkea vain kaksi senttiä pienempi leveyssuunnassa. Korkeudessa eroa olikin 7 senttiä. Tietää vatusti skrollaamista lisää, kun sivuja tarkastelee. Nehän ovat ärsyttävän usein korkeampia kuin ovat leveitä.

Joo joo, saahan kaupasta isompia näyttöjä, ei sillä.

* * *
Mutta eiliseen, missä tunnun usein muutenkin elävän. Aamu käynnistyi riehakkaasti sillä, että heräsin puoli tuntia ennen poikaa, jolle kello soi varttia normaalia aikaisemmin. Piti nähkääs maalata hänelle pupunaama koulun jotain vappujuhlaa varten. En ole konsaan naamamaaleja levitellyt, aika tuhraamista se olikin. Poika oli silti tyytyväinen, muistutti kuulemma tarpeeksi tuota mallina käyttämääni kuvaa, jonka on taiteillut äitinsä, ken myös lähetti naamamaalit. Ne muistuttivat vesivärinappeja, kuutisen kpl erivärisiä rasiassa, mutta olivat tarkoitetut maskin tekoon.

Saattohoidin pojan kouluun busseitse, ja rauhoittelin vastapäätä istunutta naista, ettei kölvi ole oikeasti pupu, se on maalattu vaan. Sitten kiiruusti kotiin, tekstejä lähetykseen ja taas sinkoutuminen bussiin, koska oli kokous toimistolla. Näin ensi kertaa naamatusten ja nimin esitellen pari mukavaa työtoveria, joiden kanssa on sposteja kyllä lähetelty kymmeniä. Sillä muuten on merkitystä, että tietää ja tajuaa millaisten kasvojen kans on tekemisissä.

Sitten kirjaston levyosaston kautta taas kotsaan, sekä punaviinikaupan, että ehti rytkyttää vielä töitä ennen kuin illalla oli luvassa vanhan toverin kohtaaminen. Kirjastosta löytyi muun muassa:
– Elviksen Complete 50's Masters (5 cd), joka vaan on sitä parasta tavaraa.
– Esinostalgisista syistä John Mayallin A Hard Road (Peter Green: Supernatural!) ja Crusade sekä Eric Burdon & Animalsin kokoelma. Niitä on syötetty minulle lapsuudenkodissa.
– Aidommin nostalgisesti Kari Peitsamoa: Kari Kolmas ja Pölypilleri, joiden bonuksina oli ansiokkaasti Puinen levy sekä mainio EP Sian raato kääntää hitaasti kasvonsa valoon päin. On tosin tunnustettava, etten pystynyt vieläkään kuuntelemaan Puisen levyn kitkutuksia kokonaan läpi.
– Tutkimustarkoituksiin U2: Boy ja War, jotka säväyttivät ilmestyessään, mutta jäivät lopulta aika vähälle kuuntelulle. Vähän samaan henkeen myös Paul Simonin The Rhythm of the Saints, koska Simon on musikaalisuudessaan melkeest nero. Ja vielä Durutti Columnia, jonka alkupään levyt The Return of Durutti Column ja LC olivat 80-luvulla huippukamaa. Tämä myöhempi Fidelity ei ainakaan vielä napannut.
– Vielä bluesvajetta täyttämään Little Willie Johnin Early King Sessions ja Slim Harpon Shake Your Hips. Muutama helmi niiltä löytyi heti, kuten Little Willien All Around The World.

* * * *

Tiistai-iltana minulle soitteli paikallinen bridgetuttava, joka kertoi Turusta takavuosilta tuntemani Markun tärähtävän kaupunkiin. Sovimme että pitää nähdä paarissa. Eilen ennen kuutta oli kupu täynnä kanansiipiä ja punaviiniä. Into lähteä oli melkoinen. Soittelin sitten Markulle, joka olikin ehtinyt narauttaa jo jallun.

Tämä herra oli harvinaisen joustava ja mukava isäntäni tusinan vuotta sitten alkukesällä, kun koin jonkinlaisen hukatun viikonlopun. Olen siitä tainnut täällä mainitakin. Olisi ollut saunatreffit sovittuna ihastuksen kanssa, kun tulin vanhempien luota kassi täynnä puhtaita vaatteita ja tiliin ostettua ruokaa. Unohduin pubiin, mistä talsin sulkemisen jälkeen kaverin kanssa torille manaamaan elämän surkeutta ja juomaan teinilonkeroa.

Päätimme lähteä Ranskan muukalaislegioonaan, muistaakseni, joten siirryimme moottoritien varteen liftaamaan. Ei tuntunut tärppäävän, mistä suivaannuimme huoltikselle kysymään saako sieltä pahvilappua ja tussia, joilla loihdimme vetävän TURKUUN-kyltin. Sen avulla pääsimme hämmästyttävän nopeasti kahdella kyydillä määränpäähän, olimme Turussa ennen kuutta. No, meno ei ollut aamutuimaan mahtavin, vaikka alkukesän aamut ovat entisessä pääkaupungissamme perinteisesti upeita. Löysimme kuitenkin jonkun ystävän, joka huoli meidät vieraiksi odottamaan kuppiloiden aukeamista.

Kantapaarina aiemmin toimineeseen Wanhaan Porttiin pääsimme aikanaan. Kaverilla oli pankkihuolia ja pientä ahdistusta siitä, ettei hän tuntenut väkeä, mutta minä viihdyin paremmin. Muukalaislegioonaan emme päässeet, kaveri häipyi illalla junalla takaisin Treelle. Tämä Markku lupasi, että hänen luonaan voi yöpyä. En jaksa kerrata jatkoa enää yhtä täsmällisesti, sillä unohduin hänen vieraakseen kuukaudeksi.

Tuli mieleeni, että ajat olivat silloin erilaiset. Kännykät eivät olleet yleistyneet, eikä siinä turhan päiten soiteltu ja sovittu asioita. En tiedä, huomasiko kotokaupungissa oikein kukaan, etten ollut maisemissa, enkä muista olinpaikkaani kellekään tiedottaneeni. Niin no, tämä viehko nainen, jonka kanssa jätin rumasti saunomatta, saattoi kyllä huomata, etten tullut paikalle.

Sen kuukauden aikana ehdimme pelata hillittömän määrän neljän rivin jatsia (yatzy) sekä bridgeä. Pelipuuhastelun lomaan piti keksiä sanallista nokkeloitavaa, joten kehitimme jatkuvalla syötöllä sanaleikkeihin ja kieleen pohjautuvia "urheilukysymyksiä". Vakiofraasiksi taisi muodostua: "Nyt olisi yksi loistava kysymys!" Valitettavasti en muista yhtään nasakkaa esimerkkiä.

Eilen puhelimessa toveri sanoi, että pitää antaa urheilukysymys mietittäväkseni kohtaamista odotellessa. Se kuului alkuun näin: "Luettele suomen substantiiveja, jotka päättyvät ä-kirjaimeen. Kyllä niitä useita on löytynyt, mutta ei sentään kymmentä." Parin minuutin päästä puhelin soi ja tuli pieni täsmennys: "Siis päättyvät -iä, pelkkään ä:hän päättyviä on varmaan tuhansia". Keksin heti puhelimessa yhden, nieriä, ja toisen paariin tallustaessa, päkiä, mutta sen jälkeen päässä kulkivat lähinnä verbit tai muuten kelvottomat vaihtoehdot – "Siinä näkiä missä tekiä". Markku sanoi pitkinä iltoina yhteensä kahdeksan löytäneensä, mutta luullakseni en kuullut niitä lisää.

Tuohon pitää vielä palata, vaikka hakuteoksiin en aio turvautua.

Vappusaaga eteni siten, että paarissa ei ollut puoli seiskalta kuin kolme muuta asiakasta, kaikki sattumoisin pilisporukkamme jäseniä. Eräs totesi, ettei näin montaa ole koskaan kisapeleihin saatu kasaan, vaikka niitä neljän joukkueella pitäisi aina pelata. Päälle joimme märkiä juomia, ettei siitä sen enempää. Tuntui komealta tavata sitten vanha kaveri, emme ole kuin aivan satunnaisesti edes nähneet tässä tusinan vuoden aikana, kenties kaksi tai kolme kertaa korkeintaan vartin annoksina. Pelasimme myös bridgeä, muistaakseni.

Nyt on lompsa kuiva ja mieli sekainen, vaan onpa tuossa argentiinalaista halpiaispunhoa melkein täysi pottu, Fuzion Malbec, sangen ruokaisa maku. Työt painavat päälle, huomiseksi tarttis saada aika paljon tehtyä.

Otsikko viittaa paitsi Akiin ja Turoon, myös Eric Burdoniin, jonka kokoelmalta järähti kuin jokin johonkin kappale nimeltä Monterey. Erikoisia soundeja, en esimerkiksi yhtään tiedä miten sitar-henkiset kitarasoundit ovat syntyneet, ja mahtavan murea basso, vaikka kuvio onkin simppeli.

Piti haeskella saman tien juutuubilta pari vanhan Animalsin lapsuudensuosikkiani, ollen nuo:

Baby, Let Me Take You Home

Don't Let Me Be Misunderstood

Burdon noissakin toki ärjyy, tuossa vikassa on alussa hyvin esillä myös basisti Chas Chandler, jolle kuuluu kunnia Jimi Hendrixin muiluttamisesta Englantiin, missä soittokavereiksi löytyivät Mitch Mitchell ja Noel Redding. Loppu on hysteriaa.

Pelimiehet Ridge ja Helena Kara

Maailmassa on ehkä kaksi peliä, jotka ovat kiehtoneet monimutkaisuudellaan ja rikkaudellaan. Vaikka on satoja tunteja niitä harrastanut, ei ole kuin päässyt vilkaisemaan mitä kaikkea ne parhaimmillaan voisivat tarjota. Niin hienoja pelejä, että kun näkee vastustajan pelaavan komeasti, tulee hyvä mieli suorituksesta, eikä juurikaan kismitä hävitä, jos näkee ja tietää toisen vetäneen niin hyvin että hän ansaitsee voittonsa.

Korttipelien kuningas on bridge, josta voisi kertoa monta hauskaa anekdoottia, mutta se on niin salaseuran hommaa, etten jaksa. Sen verran voin mainita, että olin yrittänyt peliä oppia vuosien ja kymmenien tuntien ajan 80-luvulla. Asiat alkoivat loksahdella kohdalleen vasta sitten, kun lähdimme risteilyohjuksiksi.

Joulukuussa 1991 (luulisin) työnantajahotelli meni kolmeksi viikoksi kiinni, jolloin lähdin suoraan yövuorosta vierailemaan Turkuun. Aamulehdestä luin, että Viking Line tarjosi halpoja lippuja: neljän hengen miniristeily hytteineen sata markkaa. No, päätin ostaa miniristeilyn, vaikken ollut yhdeltäkään muulta hengeltä kysynyt matkailuhaluja, koska sen varjolla sai junalipun puoleen hintaan.

Turkuun päästyä kyselin kavereilta huvittaisiko risteillä. Niinhän siinä kävi, että meitä oli lopulta viisi tyrkyllä, joten yhdelle piti hommata erillislippu. Mikä pahinta, seurassa oli innokkaita bridgenpelaajia, joten neljä meistä pelasi tuntikausia ja Magic joutui katselemaan vierestä.

Kortinlyönti maittoi niin hyvin, että Turkua kohti palaillessamme joku ihmetteli, mahtaisiko yhtä halpoja lippuja saada vielä. Kyllä sai, otimme uusinnan. Magic jäi kyydistä, mutta me muut vain kannoimme täydet lastit satamassa odottavan auton peräkonttiin, sitten uudestaan purjehtimaan ja pelaamaan bridgeä laivan paariin. Tässä vaiheessa tunsimme jo vähän henkilökuntaakin, joten eksyimme heidän tiloihinsa jatkoille nauttimaan edullisia juomia.

Kun seuraava päivä koitti, veivasimme jälleen korttia pitkän päivän Turkua kohti matkustaessa. Rykäisimme iltapäivällä oikein hienomman ravintolan puolelle syömään, missä sitten Ruuskamuikkunen lausui vitsinä, ettei kahta ilman kolmatta. Olimme niin huumorintajuttomia, että pohdimme vakavissaan voisiko vielä kerran risteillä. Ei ei, mahdotonta, mutta jos kuitenkin.

No, muilla oli omat huolensa. Pete soitti töihin ja hankki päivän vapaaksi. Heikki soitti kimulilleen, bridgenpelaaja hänkin. Ruuskamuikkunen samoin soitteli naisellens, jonka kanssa tajusi olevansa hyvin tosissaan tämän reissun aikana, menivät kihloihin hetimiten. Veimme uudet täydet lastit auton peräkomuuttiin ja vastaanottelimme naisystävä Päiviä mukaan matkan kolmannelle osuudelle.

Kolmen miniristeilyn aikana tuli pelattua varmasti 30 tuntia bridgeä, voi olla että paljon enemmänkin, mikä lopulta vei tajuntaan pelin suuruuden ja opetti sen tärkeitä alkeistaitoja. Herroista kahta en tuntenut kunnolla ennalta, mutta luulisin että olemme edelleen kavereita, jos tapaamme.

Se toinen ylivoimainen peli ei ole shakki, vaikka siinä onkin suuruutta, mutta se ompi myös pelin heikkous. Shakki vaatii niin paljon, että se upottaa tosimielisen pelaajan kokonaan, ei tahdo jäädä muuta elämää. Sen verran olen varpaalla kokeillut, etten uskalla tosissani siihen syvään päähän hypätä. Eikä siihen päde mulla ainakaan, että ihailisi toisen suorituksia. Päinvastoin kiroaa omia tyhmyyksiään.

Sen sijaan biljardissa on yksi laji, joka tarjoaa ylivertaisen haasteen ja viihdyttää koko matkan, kun siihen yrittää vastata. Kolmen vallin karambole on klassikkopeli, jossa on yksinkertaiset säännöt, mutta rajattomasti mahdollisuuksia.

Perusperiaate on se, että pussittomalla pöydällä on kolme palloa: valkoinen, keltainen ja punainen. Jos lyöntipallo on valkoinen, sillä pitää osua kahteen muuhun siten, että valkoinen osuu vähintään kolmesti valliin ennen jälkimmäistä osumaa kohdepalloon. Voi lyödä suoraan osuman toiseen palloon ja kierrättää lyöntipalloa kolmesta vallista jälkimmäiseen kohdepalloon. Tai vaikkapa kierrättää ensin kolme vallia ja osua sitten peräkkäin molempiin. Tai mitä vain siltä väliltä: valli-osuma-kaksi vallia-osuma, kaksi vallia-osuma-valli-osuma tms.

Se sattuu olemaan myös ainoa biljardin laji, jossa olen vähän pärjännyt itseäni paremmille, koska nautin niin paljon sen pelaamisesta ja erilaisten tilanteiden miettimisestä. Ja ainoa biljardipeli, jossa yksittäinen lyönti voi tuottaa suuria onnistumisen riemuja.

Poikani kummisetä, karamaisteri Arto lähetti linkin turkkilaisen karamestarin trikkilyönteihin, joissa on terve pohja: hän hakee kaikista hörhötyksistä huolimatta hienoja kolmen vallin karoja. Niettä jos jotakuta sattuu kiinnostamaan, täältä sitä löytyy:

Semih Sayginer