Top Kypä Sinkkubändit

Hoh, jostain syystä töitä vältellessä päähän iski teema, että mitkä niitä rock- ja pop-musiikin kovimpia hittikoneita olivatkaan. Asiaan vaikuttivat rockelämäkerrat, joita olen lueskellut. Kokoilin sitten listan, johon nostin suosikkini parhaista singlebändeistä.

Perusteina käytin paitsi loistohetkien määrää pikkulevyillä, myös tasalaatuisuutta kultakauden aikana ja keskittymistä erityisesti sinkkulistoilla mellastamiseen. Toiset loistavat pikemmin huimaavien albumiensa kautta, vaikka olisivat niiltä irroittaneet hienoja singlejäkin. Näistä heitin Beatlesin sivuun siksi, että Fab Four mullisti älpeiden tekemistä vielä enemmän. Toinen syy on Hello Goodbye.

Oikeastaan suuren osan 60-luvusta ja koko 50-luvun voi unohtaa siltä pohjalta, että bändit eivät saaneet edes valita, luovatko albumikokonaisuuksia vai kiteyttävätkö lahjansa kolmen minuutin jalokiviin. En malta soveltaa tätä rinsiippiä Beach Boysiin enkä Kinksiin, koska ne olivat uranuurtajia, joista monet myöhemmät ottivat mallia.

THE LISTA – TOP TEN SINGLEBÄNDIT

1. Creedence Clearwater Revival
Hankala tapaus, koska pidän viittä ekaa albumiakin vahvana sarjana, ja toisaalta monet singlet ovat kuluneet puhki, mutta onhan se hittien jatkumo silti hulvattoman hieno, heti Suzie Q:n koveroimisesta alkaen.

2. Smiths
Juhlavia albumeita myös, debyytistä lähtien, mutta enpä tunne bändiä, jolla koko singlenivaska olisi yhtä monitaiteellisen repäisevä ja yhtenäinen (kts. linkki yllä). Kannet ykköslaatua, b-puolilla runsaasti kiehtovia yllätyksiä, joita ei perusalbumeille huolittu, ja pääosan valtaavista hiteistä monet helmiä.

3. Abba
En tiedä olenko kuunaan kuunnellut heitiltä kokonaista normialbumia läpi, joten säkenöivän Singles-tuplan taannoisena nautiskelijana pidän Abbaa täydellisenä esimerkkinä hyvästä singlebändistä. Näköjään kymmenessä vuodessa tuli rontti 50 pikkulevyä, joista valtaosa on luovaa hittikamaa.

4. Beach Boys
Ei yksi Pet Sounds kesää tee, pidän komeimpana saavutuksena silti Brian Wilsonin hittiputkea vuosina 1961-67. Siksi kuuntelen 20 Golden Greatsia mieluummin kuin mitään "oikeista" albumeista.

5. Squeeze
Yhdeksi mittariksi totesin, että tietyillä orkestereilla singlekokoelma tavoittaa jotain sellaista, mihin huolellakaan kootut älpeensä eivät veny. Squeezen Singles – 45's and under on yksi kaikkien aikojen parhaista kokoelmista, ainakin minun makuuni.

6. Kinks
Hjuu, olen jauhanut Kinksistä liikaa, mutta singlet vuosilta 1964-69 ovat mahtimiesten työtä, jos pari ekaa jättää kuriositeeteiksi. Runsas ja rikas valikoima, paljon mahdottoman hienoja b-puoliakin. Sijoitusta voi pudottaa se, että pärjäsi kohtuudella myös albumipumppuna.

7. Jam
Yritän jyrätä Paul Weller -elämäkertaa My Ever Changing Moods vihdoin läpi, siinä totesin Jamin singleputken sisältävän enemmän klimaattisia hetkiä kuin muistinkaan. Vaikkapa vain In The City, The Modern World, Down In The Tube Station At Midnight, Eton Rifles, Going Underground, That's Entertainment ja Town Called Malice. Sekä b-puolista Tales From The Riverbank.

8. Leevi & Leavings
Taisi valikoitua ainoana kotimaisena listalle? Muutama albumi on löytänyt kantavaa henkeä, kuten Häntä koipien välissä, mutta eniten riemuja tuottavat suoraan nappina otsaan nasahtaneet yksittäiskappaleet, joita on niin mittava sarja, etten kykene luettelemaan.

9. Moody Blues
Joku voi pitää mellotronin maestroja albumikokonaisuuksien taitajina, mutta itse en jaksa innostua niistä niinkään, vaan tyydyn kaivelemaan parhaita hittejä silloin kun hinku iskee. Jos pitäisi pari mainita, niin Go Now oli hieno alku coveriksi, sitten voi loikkia vaikka Boulevard de la Madeleinen, Dear Diaryn ja Questionin kautta, kunnes kohdalle osuu järeä rokkiveto, ehdoton The Story In Your Eyes.

10. Buzzcocks
Vähän samat sanat kuin Squeezen kohdalla, Singles Going Steady on juhlakooste. Parhaassa vireessään Putskoksit leipoivat joka toinen kuukausi uuden ässäsinkun, mutta lyhyenlännäksi jäänyt kukoistuskausi väistämättä heikentää jalansijaa.

Pulputelleita: Mielessä kävi sellaisiakin orkestereita kuin Lovin' Spoonful, Beatles, Who, Hollies, Rollarit, Slade, Shocking Blue, Madness, Police, Juice Leskinen, Nits, Eppu Normaali ja Monochrome Set, mikä milläkin plussa- ja miinuspuolilla varustettuna. Eikö tuoreempia kunnon singlebändejä ole kuin Smiths vai eikö vain osu mieleen?

Noh, onhan single kaupallisena vetonaulana vähän kuin menneen kesän kuolleita lehviä. Vaan jos tulee parempia tarjokkaita mieleen, olisi mielenkiintoista kuulla niistä.

Ei Miss Understoodia oo vielä valittu

Eilen (McCartney–Lennon, suom. san. Poliitti) oli harvinaisen vauhdikas päivä. Eipä siinä vielä mitään, että olen hakannut alkuviikon paitsi päätäni seinään, siinä sivussa hurjana myös uusvanhaa konetta. Yllätyin, että yhden koneen kuollessa käy niin ongelmitta siirtää kaikki rojut seuraavaan, joka toimii kuten edeltäjänsä, kunhan plokkaa käynnistyslevyksi sen kopioidun. Asiantuntija teki tosin likaisen työn, eli tärskäytti vanhan kovon toiseen koneeseen ja imutti kamat siitä uusvanhalle.

En oikein tajua, mitä suunnittelijoiden päässä on liikkunut laitetta piirtäessä (vrt kuva), epäilen että lapsuudessa Ufox-ilmankostutin on ollut maailman hienoin vempele. Toinen juttu on tuo laajakuvamalli näytössä. Elokuvien katseluun se voisi olla mainio, mutten minä niitä jaksa kompuutterilta yrittää katsoa. Eilen ihmettelin asiaa lentokoneinsinöörille, joka ei niin muodosta piitannut, kaipasi vain kokoa pari metriä lisää suuntaansa. Hän on tottunut leväyttämään suuria papereita (ehkä A1 kyljellään) muutaman pöydälle ja katselemaan niitä yhtä aikaa.

Teksti- tai sivutaittotyöläiselle ei lie optimi, että korkeus vähenee suhteessa leveyteen. Mittasin huvikseni, niin tämä 17'' on edellistä 20-tuumaista putkea vain kaksi senttiä pienempi leveyssuunnassa. Korkeudessa eroa olikin 7 senttiä. Tietää vatusti skrollaamista lisää, kun sivuja tarkastelee. Nehän ovat ärsyttävän usein korkeampia kuin ovat leveitä.

Joo joo, saahan kaupasta isompia näyttöjä, ei sillä.

* * *
Mutta eiliseen, missä tunnun usein muutenkin elävän. Aamu käynnistyi riehakkaasti sillä, että heräsin puoli tuntia ennen poikaa, jolle kello soi varttia normaalia aikaisemmin. Piti nähkääs maalata hänelle pupunaama koulun jotain vappujuhlaa varten. En ole konsaan naamamaaleja levitellyt, aika tuhraamista se olikin. Poika oli silti tyytyväinen, muistutti kuulemma tarpeeksi tuota mallina käyttämääni kuvaa, jonka on taiteillut äitinsä, ken myös lähetti naamamaalit. Ne muistuttivat vesivärinappeja, kuutisen kpl erivärisiä rasiassa, mutta olivat tarkoitetut maskin tekoon.

Saattohoidin pojan kouluun busseitse, ja rauhoittelin vastapäätä istunutta naista, ettei kölvi ole oikeasti pupu, se on maalattu vaan. Sitten kiiruusti kotiin, tekstejä lähetykseen ja taas sinkoutuminen bussiin, koska oli kokous toimistolla. Näin ensi kertaa naamatusten ja nimin esitellen pari mukavaa työtoveria, joiden kanssa on sposteja kyllä lähetelty kymmeniä. Sillä muuten on merkitystä, että tietää ja tajuaa millaisten kasvojen kans on tekemisissä.

Sitten kirjaston levyosaston kautta taas kotsaan, sekä punaviinikaupan, että ehti rytkyttää vielä töitä ennen kuin illalla oli luvassa vanhan toverin kohtaaminen. Kirjastosta löytyi muun muassa:
– Elviksen Complete 50's Masters (5 cd), joka vaan on sitä parasta tavaraa.
– Esinostalgisista syistä John Mayallin A Hard Road (Peter Green: Supernatural!) ja Crusade sekä Eric Burdon & Animalsin kokoelma. Niitä on syötetty minulle lapsuudenkodissa.
– Aidommin nostalgisesti Kari Peitsamoa: Kari Kolmas ja Pölypilleri, joiden bonuksina oli ansiokkaasti Puinen levy sekä mainio EP Sian raato kääntää hitaasti kasvonsa valoon päin. On tosin tunnustettava, etten pystynyt vieläkään kuuntelemaan Puisen levyn kitkutuksia kokonaan läpi.
– Tutkimustarkoituksiin U2: Boy ja War, jotka säväyttivät ilmestyessään, mutta jäivät lopulta aika vähälle kuuntelulle. Vähän samaan henkeen myös Paul Simonin The Rhythm of the Saints, koska Simon on musikaalisuudessaan melkeest nero. Ja vielä Durutti Columnia, jonka alkupään levyt The Return of Durutti Column ja LC olivat 80-luvulla huippukamaa. Tämä myöhempi Fidelity ei ainakaan vielä napannut.
– Vielä bluesvajetta täyttämään Little Willie Johnin Early King Sessions ja Slim Harpon Shake Your Hips. Muutama helmi niiltä löytyi heti, kuten Little Willien All Around The World.

* * * *

Tiistai-iltana minulle soitteli paikallinen bridgetuttava, joka kertoi Turusta takavuosilta tuntemani Markun tärähtävän kaupunkiin. Sovimme että pitää nähdä paarissa. Eilen ennen kuutta oli kupu täynnä kanansiipiä ja punaviiniä. Into lähteä oli melkoinen. Soittelin sitten Markulle, joka olikin ehtinyt narauttaa jo jallun.

Tämä herra oli harvinaisen joustava ja mukava isäntäni tusinan vuotta sitten alkukesällä, kun koin jonkinlaisen hukatun viikonlopun. Olen siitä tainnut täällä mainitakin. Olisi ollut saunatreffit sovittuna ihastuksen kanssa, kun tulin vanhempien luota kassi täynnä puhtaita vaatteita ja tiliin ostettua ruokaa. Unohduin pubiin, mistä talsin sulkemisen jälkeen kaverin kanssa torille manaamaan elämän surkeutta ja juomaan teinilonkeroa.

Päätimme lähteä Ranskan muukalaislegioonaan, muistaakseni, joten siirryimme moottoritien varteen liftaamaan. Ei tuntunut tärppäävän, mistä suivaannuimme huoltikselle kysymään saako sieltä pahvilappua ja tussia, joilla loihdimme vetävän TURKUUN-kyltin. Sen avulla pääsimme hämmästyttävän nopeasti kahdella kyydillä määränpäähän, olimme Turussa ennen kuutta. No, meno ei ollut aamutuimaan mahtavin, vaikka alkukesän aamut ovat entisessä pääkaupungissamme perinteisesti upeita. Löysimme kuitenkin jonkun ystävän, joka huoli meidät vieraiksi odottamaan kuppiloiden aukeamista.

Kantapaarina aiemmin toimineeseen Wanhaan Porttiin pääsimme aikanaan. Kaverilla oli pankkihuolia ja pientä ahdistusta siitä, ettei hän tuntenut väkeä, mutta minä viihdyin paremmin. Muukalaislegioonaan emme päässeet, kaveri häipyi illalla junalla takaisin Treelle. Tämä Markku lupasi, että hänen luonaan voi yöpyä. En jaksa kerrata jatkoa enää yhtä täsmällisesti, sillä unohduin hänen vieraakseen kuukaudeksi.

Tuli mieleeni, että ajat olivat silloin erilaiset. Kännykät eivät olleet yleistyneet, eikä siinä turhan päiten soiteltu ja sovittu asioita. En tiedä, huomasiko kotokaupungissa oikein kukaan, etten ollut maisemissa, enkä muista olinpaikkaani kellekään tiedottaneeni. Niin no, tämä viehko nainen, jonka kanssa jätin rumasti saunomatta, saattoi kyllä huomata, etten tullut paikalle.

Sen kuukauden aikana ehdimme pelata hillittömän määrän neljän rivin jatsia (yatzy) sekä bridgeä. Pelipuuhastelun lomaan piti keksiä sanallista nokkeloitavaa, joten kehitimme jatkuvalla syötöllä sanaleikkeihin ja kieleen pohjautuvia "urheilukysymyksiä". Vakiofraasiksi taisi muodostua: "Nyt olisi yksi loistava kysymys!" Valitettavasti en muista yhtään nasakkaa esimerkkiä.

Eilen puhelimessa toveri sanoi, että pitää antaa urheilukysymys mietittäväkseni kohtaamista odotellessa. Se kuului alkuun näin: "Luettele suomen substantiiveja, jotka päättyvät ä-kirjaimeen. Kyllä niitä useita on löytynyt, mutta ei sentään kymmentä." Parin minuutin päästä puhelin soi ja tuli pieni täsmennys: "Siis päättyvät -iä, pelkkään ä:hän päättyviä on varmaan tuhansia". Keksin heti puhelimessa yhden, nieriä, ja toisen paariin tallustaessa, päkiä, mutta sen jälkeen päässä kulkivat lähinnä verbit tai muuten kelvottomat vaihtoehdot – "Siinä näkiä missä tekiä". Markku sanoi pitkinä iltoina yhteensä kahdeksan löytäneensä, mutta luullakseni en kuullut niitä lisää.

Tuohon pitää vielä palata, vaikka hakuteoksiin en aio turvautua.

Vappusaaga eteni siten, että paarissa ei ollut puoli seiskalta kuin kolme muuta asiakasta, kaikki sattumoisin pilisporukkamme jäseniä. Eräs totesi, ettei näin montaa ole koskaan kisapeleihin saatu kasaan, vaikka niitä neljän joukkueella pitäisi aina pelata. Päälle joimme märkiä juomia, ettei siitä sen enempää. Tuntui komealta tavata sitten vanha kaveri, emme ole kuin aivan satunnaisesti edes nähneet tässä tusinan vuoden aikana, kenties kaksi tai kolme kertaa korkeintaan vartin annoksina. Pelasimme myös bridgeä, muistaakseni.

Nyt on lompsa kuiva ja mieli sekainen, vaan onpa tuossa argentiinalaista halpiaispunhoa melkein täysi pottu, Fuzion Malbec, sangen ruokaisa maku. Työt painavat päälle, huomiseksi tarttis saada aika paljon tehtyä.

Otsikko viittaa paitsi Akiin ja Turoon, myös Eric Burdoniin, jonka kokoelmalta järähti kuin jokin johonkin kappale nimeltä Monterey. Erikoisia soundeja, en esimerkiksi yhtään tiedä miten sitar-henkiset kitarasoundit ovat syntyneet, ja mahtavan murea basso, vaikka kuvio onkin simppeli.

Piti haeskella saman tien juutuubilta pari vanhan Animalsin lapsuudensuosikkiani, ollen nuo:

Baby, Let Me Take You Home

Don't Let Me Be Misunderstood

Burdon noissakin toki ärjyy, tuossa vikassa on alussa hyvin esillä myös basisti Chas Chandler, jolle kuuluu kunnia Jimi Hendrixin muiluttamisesta Englantiin, missä soittokavereiksi löytyivät Mitch Mitchell ja Noel Redding. Loppu on hysteriaa.

Soittolista ja hinnoittelu

Ei hyvin mene. Deke Dickerson rokottaa varmaan kaksikaulaisella paraikaa Mikonkatu 11:ssä, mutta minä notkun kotona Tompereella ja vieläpä tietokoneella. Keskiviikkona munasin jo Kometan keikan. Ei kahta kolmannetta, tärvään kai samalla vaivalla vielä Deken huomisen keikan Rock'n'Roll Jamboreessa Ellivuoressa.

Menee huonosti… Ensin täällä tehdään sairaita ja sitten sairaala.

Toisaalta voin käydä hyvillä mielin pikaiseen karhunkaatoon, sillä sain pikku-urakan valmiiksi juuri. Huomenna voi jatkaa suuremmilla linjoilla, missä riittääkin sitten puuhaa ainakin kolmeksi viikoksi. Jos saa kunnon alkupotkun, voi pitää ensi viikolla pari vapaapäivääkin.

Koska tänään on sarjakuvaa käännellessä nytkinyt niin moukevasti selkäruodossa kunnon rytänblues ja muu roppava rouhinta, laitan tähän soittolistaa.

Motown: Hitsville USA – 4 ceedeetä parasta hittikamaa Motownin aarteistosta vuosilta 1959-71. Tähtihetkiä esmes Contours: Do You Love Me, Jackson 5: I Want You Back ja Marvelettes: The Hunter Gets Captured By The Game.

Rory Gallagher: Calling Card – silkkaa riemua, yksi suosikki on Edged In Blue.

The Paladins: Years Since Yesterday – Dave Gonzalez on äijä. Ehkä Let's Buzz iskee vielä lujempaa, mutta komea on tämäkin.

Big Star: #1/Radio City – Alex Chilton on kans äijä. Kirjastosta tarttuivat mukaan nämä kaksi ekaa samalla levyllä ja Third/Sisters Lovers bonuksineen vielä omallaan.

Pyörihän tuossa suffelina muutakin hauskaa, kuten Tony Joe Whitea, vanhaa Fleetwood Macia, Doobie Twistersiä, ZZ Topia, Yardbirdsiä , Flamin' Grooviesia ja George Thorogoodia. Kerrassaan antoisaa.

X X X

Olen parista paikasta lukenut hiljan ihmettelyjä kauppojen hinnoittelusta, kuinka monipakkauksista perittyjen summien yhteys yksileisiin ei vaikuta tolkulliselta. Kulutusjuhla teemaa juuri käsitteli kommentteineen, samoin kulturelli Krapulablogi varsinkin kommenteissaan.

Jälkimmäinen tarttui erityisen hanakasti olutpakkauksiin, mitä vikaa on itsellänikin, mutta tänään huvitti tarkkailla Koo-suuppärmarketissa eri annoskokojen litrahintoja. Laatikko (24 tlk) kardhua olisi maksanut vähän yli kakskypää, ventin verran, jolla litrahinnaksi tuli muistaakseni 2,18. Juuri halvempaa ei löytynyt, paitsi jonkun vetisemmän merkin pullomäyräkoirissa. Sen sijaan samoja kardhutölkkejä uiskenteli kylmäsammiossa irrallaan samaan litrahintaan, siis reippaasti edullisemmin kuin erilaisissa muissa pahvikuorissa. Kalastin sieltä kasipäkin verran, kulkevat kilisemäti ja kevyesti ruokatavaroiden seassa ja ovat kans kylmiä. Muussa kuoressa saman tavaran litrahinta voi olla yli kaksinkertainen.

Vielä mojovampi tapaus tuli todistettua Kanttilan dvd-osastolla, mistä Poppi-Hessu oli ennalta varoittanutkin. Siellä on ollut Monty Pythonia kaupan boksina, jossa on kaikki tv-sarjan jaksot nipussa. Hinta taisi olla noin kuuskypää, mitä pidin oikeastaan aika edullisena, sillä kuolematonta tavaraa on rontti 22 tuntia. Muutama vuosi sitten useammalle levylle jaettuna paketti taisi maksaa 300 erkkiä – ja silloinkin se kiihotti ostohalujani.

Hjuu, katselin boksia kaihoten, että joskus ne pitäisi kai lunastaa. Ostin sen sijaan jotain vähäisempää (Lynyrd Skynyrdin halvan kokoelman ja Gene Vincentin tuplalevyn Bluejean Bop! / GV & The Blue Caps), mutta ne maksettuani huomasin alennushyllyssä irrallisia Pythoneita. Siinä olivat boksin neljä tuplalevyä, siis kaikki neljä kautta, kukin hinnaltaan kasi euroa. Kortti esiin, otan vielä nämä. Kun irrallispaketti maksoi 32, äkkiä laskien boksin pahvikuoren hinnaksi tulee noin 28 euroketta. Koetan pärjätä ilman sitä.

Huokasin kotona tyytyväisnä, sillä totesin levyjen tekstityksissä olevan vaihtoehtona myös englannin, vaikka kansipaperit ovat suomeksi. En oikeastaan tiedä miksi, sillä suuren osan sketseistä osaan lähes ulkoa, mutta jonkun maalaisfirman dvd:t ovat siepanneet siksi, että niissä on tekstitysvaihtoehtoina vain nämä pohjoismaiset. Kostoksi olen seuraillut sitten tanskalaista tekstitystä.

Yhä itään yrittää

Urakka taas pulkassa, saa korkata. Huh hah hei ja rommiviinaa huikka. Maistuu muuten makoisalta: rommin laajempaa aromaattisuutta ja viinan terää tykö. Valinta osui tähän, koska pitkärivattomassa alkoi vain siepata, että luottojuomani hjalmar on kohonnut 15 rossaa hinnaltaan, toisin kuin teholtaan. Tämä oli vähän halvempaa ja vahvempaa – siis parempaa.

Vein samalla varoiksi kirjaston kamaa pois, mutta tarttui sieltä jälleen neljä levyäkin pulkkaan. Vai pitäisikö tuota kutsua ahkioksi, millä koiralauman vetämänä kylillä piipahdin. Ei ollut lynssikelekkaa käytössä.

Yksi tapaus oli sellainen vuoden 1970 albumi, jota olen ainakin kaksi kappaletta ostanut, mutta vinyylin myin yli 20 vuotta sitten poies ja myöhemmin ostettu ceedee päätyi paarin jukepoksiin. Usein ilahtuu klassikojen kohdalla, jos niihin on tuupattu osuvia bonuksia, mutta tämä meni vastavirtaan. Nautin siitä, että se penteleen alle puolituntinen jyräys oli sellaisenaan käräytetty hopeiselle kiekolle, ei turhia hörhötyksiä.

Kyseessä on MC 5 (kuvassa: edessä laulaja Rob Tyner, vasemmalta Kramer, Smith, Dennis Thompson ja Michael Davis) ja toinen levynsä Back In The USA. Ei uskoisi, että se voi riehaannuttaa vuosikymmeniä myöhemmin, jos sällit vielä aloittavat ja lopettavat väsyneillä covereilla. Olen ajatellut niin, että kirjaston levyn saa tallentaa omiin kuuntelutarkoituksiin koneelleen meitin lakien puitteissa. Jos olen oikeassa, siinä tapauksessa imuroitsin sen kovolle ja nautin. Yllätyin, että iTunes väitti sen kuuluvan kategoriaan "alternative/punk". Kilin piiraat, niin suoraa rokkia kuin vain, vaikka asenne olisikin jälkipolvien mielestä punkkia.

Suurin suosikkini kappaleista on Looking At You, josta juutuubilta irtosi niin veikeä tv-playback kuin kohtalainen ulkoilma-livekin. Pari huomiota:
– playbackilla kitarasoolojaan näyttelevä Wayne Kramer (vas.) esittelee temppua, jonka yhdistän tiukasti Blue Öyster Cultiin ja Forssan rockjuhliin 80-luvun alkuun. "Katsokaa, hieno soolo! Katsokaa, soitan yhdellä kädellä!" Reppavaa vetää niin, että nostaa oikean käden kohti taivasta ja soittaa vain otelaudalta. (Tuossa klipissä siis ei soita, koska tv.) Olikohan se Buck Dharma, Eric Bloom vai kuka BÖC:issä?
– oikealla taas nostaa kitaran kohti taivasta Fred "Sonic" Smith, joka sittemmin avioitui Patti Smithin kanssa. Toiset väittivät, että valinta osui Soniciin, koska Pattin ei siten tarvinnut vaihtaa sukunimeä, vaikka tarjolla olisi ollut myös Deep Purplen rumpali Ian Paice.
– Toinen yhteys BÖC:iin, Patti oli pitkään heilunut tuon orkesterin kosketinsoittaja/kitaristin Allen Lanierin kanssa. Patti on monessa BÖC-piisissä mukana krediiteissä, en tiedä onko enemmän säveltänyt vai sanoittanut.

Jatkoa ehkä myöhemmin… nyt nousee rommiviina jo huppuun.

X X X

Kaappasin sivistysmielessä kirjastosta myös John Coltranen klassikon A Love Supremen deluxe-laitoksena, johon on löydetty kunnollinen master, eikä toisen polven viallinen, ekvalisoitu ja mitähänvielä amerikanlaitos. Hyvältä kuulostaa. Tässä on toisella levyllä sama livenä (hurjaa tööttäilyä) ja vaihtoehtotallennuksia studiosta tykö. Ihan sivumennen, ämseeviitosen kitaristit Smith ja Kramer ovat näköjään wikipedian mukaan innoittuneet vapaasta jaskasta, josta yhtenä esimerkkinä mainitaan Coltrane.

Jou, näitä levyjä kuunnellessa odottelin kaverien saavan hommia puikkoihin ja lähettävän viimeisiä sivuja tarkastettavaksi. Viimeisenä tuli pari tuntia sitten kansi, jonka kera helpottuneet layout-kundit lähettivät taas komean kuvan. Ovat huomenna singahtamassa itään, Vietnamiin ja Thaimaahan saakka. Go Easter, Young Person, kannustin heitä. Kuva oli tällainen.


Niettä hyvää päänsisäistä vaan.

Paksu Page Poskessaan

Piipahdin taas kirjastossa, kun satuin olemaan hollilla. Olin putkella levyistä, joita karttuisaan kouraani jälleen osui, yritän laittaa oheen skannauksen listasta. Pari mainintaa, vaikken läheskään kaikkea ole ehtinyt vielä tyypitellä.

[Yardbirds vm -66 vasurilta: Chris Dreja, Keith Relf, Jeff Beck, Jimmy Page, Jim McCarty. Kuva skannattu levyn vihkosesta, näköjään © www.MichaelOchsArchives.com]

The Yardbirds: Ultimate! (2cd)
Olen ajoittain huvikseni kysynyt mukin ääressä, ketkä kolme soolokitaristia vaikuttivat Yardbirdsissä, vaikka se liian helppo kysymys onkin. Se vain kiteyttää Brittilän 60-lukua, koska listassa on kolme sanotaanko vaikka viidestä kuuluisimmasta, jos Hank B. Marvin ja Peter Green voisivat kilpailla paikoista.
Erkki Lapanen oli ekana, yllättävän veikeiltä kuulostavat esimerkiksi Honey In Your Hips ja A Certain Girl. Soundit ovat kohentuneet niistä halpiskiekoista, joilta näitä varhaisteoksia ja livelevyä Five Live Yardbirds joutui kuuntelemaan.
Tokana tuli Jeff Beck, jonka isännöimänä syntyi ainoa kelpo studioalbumi, lempinimeltään Roger The Engineer. Hän kutsui porukkaan sitten Jimmy Pagen, joka soitti alkuun bassoa, mutta kahdella levytyksellä häijy kaksikko Beck & Page soittaa molemmat kitaraa.
Nuo ovat mukana: kissojen ja koirien kanssa 70-luvulla metsästetty Happenings Ten Years Time Ago sekä Antonionin Blow Up -elokuvan räjäyttävä Stroll On. Se on näköjään bändin omaa tekoa, vaikka onkin yksi yhteen sama sovitus kuin levytyksensä Tiny Bradshaw'n klassikosta The Train Kept A-Rollin'. Onhan siinä eri sanat… mutta riffi on ehkä maailman tehokkain tappavassa yksinkertaisuudessaan. Paul Burlison** sai siitä paljon irti Johnny Burnetten seurassa.
Beckin lähdettyä paksu Peitsi pääsi vielä hahmottelemaan tulevia Led Zep -piisejä, kuten White Summer.

Joe South: The Best Of
Niitä äijiä, jotka olen tuntenut suunnilleen yhden kappaleen perusteella, ollen tuo Deep Purplen varhaishitti Hush. Turkulaistoveri esitteli vuosia sitten jatkoksi Southin komean oman hitin Games People Play. Näköjään myös Lynn Andersonin likivihreä Rose Garden on Southin kynästä, samoin Billy Joe Royalin Down In The Boondocks. Mukava tarkistaa, mitä muuta tuolta irtoaa.

Harry Nilsson: Harry / Nilsson Sings Newman
Vihdoin sain hanskaani tuon Newman-levyn, luulisin että tämä tulee ostettua omaksi, kunhan sattuu sopivana hetkenä ja sopivaan hintaan kohdalle. Harrylla on monta oudompaa stykeä, mutta on siä myös I Guess The Lord Must Be In NYC ja Mr. Bojangles.

Throbbing Gristle: 20 Jazz Funk Greats
Tämä erikoisryhmä palautui mieleen Plokistanista, sillä Hdcanis taannoin kertasi bändin levytyksiä hyvinkin kiinnostavaan tapaan. Miettinen näistä vaahtosi pnuk-aikoina Hilseessä, vaan vähiin jäivät tilaisuudet tutustua levyihin. Saas nähä.

Nyt tarttui reppuun pari klassikkoakin, joita ei koneelta löydy, kuten Tsettset Topeliuksen vankka Degüello ja Flamin' Grooviesin huikea Teenage Head. Toiset tykkää Shake Some Actionista, niin kyllä minäkin, mutta Roy A. Loneyn mörisemä Doctor Boogie on ikisuosikki.

Don Drummond jatkaa Skatalitesin tuella skatutkimuksiani; Kirstu MacCollilta kiinnostaa mikä vaan; Thorogood piti napata, että pääsee rytkäyttämään kalsarikännien suurteoksen I Drink Alone. Eddie Cochran on vanha suosikki, jota veresteltiin hiljan Marco Di Maggion levyn kautta ja muisteltiin samalla Brian Setzerin parhaita eleitä, ja tuossa oli kaksi albumia pakattu samalle ceedeelle.
Ai niin! Mitch Ryder & The Detroit Wheels on aina ollut tutumpi maineensa kuin levyjensä puolesta. Bruce Springsteen sitä on hehkutellut kloppivuosiensa suosikkina ja esittänyt medleynä olikos se Little Latin Lupe Lu/Devil With A Blue Dress On -akselia. Hyvin tuntuu soitto kulkevan.

Eivät nuo ihan uudenkarheita tallennuksia näköjään ole, mutta on siinä viisi vuosikymmentä edustettuna 50-luvulta 90-luvulle.

* * * * *
Menköön jatkeeksi pari leikettä, jotka ovat roikkuneet kyperpulpetinkannella. Valitan, en muista mistä olen plokannut ne, mutta selvästi sivuavat pinnalla olleita seksuaaliteemoja.

Golfaajan sukupuolielämä vaikuttaa vinkeältä otsikon perusteella.

Onko tuo sitten jo seksuaalista häirintää, joka oikeuttaa antamaan potkut, jos nyt sattuu olemaan aamulla sen verran herkkänä, että viisari värähtää? Epäreilua ainakin siinä tapauksessa, jos esimies sattuu olemaan viettelevä hottis ja työlleen omistautunut alainen ei ole ehtinyt tarpeitaan ja halujaan toteuttaa.

Tuota, pitääkö erikseen vielä mainita, että koviin paikkoihin joutuu herkempi työläinen, jos tällainen hottis esimies alkaa tehdä puhallustestiä, joka lie englanniksi "blow job test". Oikeastaan voisi pitää epäilyttävänä, ELLEI viisari värähdä.

** EDIT Tuoreempaa tietoa! Näin eilen Paapassa verrattoman rokänrollkombon, joka esitti varsinkin ekassa setissä 50-luvun maukkaita rockabillykappaleita, kuten Elviksen One-Sided Love Affair, Ricky Nelsonin Stood Up ja tuo Burnetten mallin Train Kept A-Rollin'. Kitaristi löysi halutessaan maukkaan Rock'n'Roll Trio-otteen, josta olen tottunut kiittämään Paul Burlisonia.

Keikan jälkeen uskaltauduin kysäisemään kitaristilta, jota en tuntenut, kuuluuko Burlison suosikkeihin. Hän kehui kyllä albumia Johnny Burnette & The Rock'n'Roll Trio, mutta kertoi olevan aika yleisessä tiedossa, että niillä mehevillä kitaraosuuksilla soittaakin Grady Martin, Nashvillen maineikas A Teamin jäsen. Netistä löytyi tähän vahvistuksia, enpä vain ole tutkinut asiaa. Molempi parempi, osalla klassikoista soolot vetää tiettävästi Burlison, osalla tuhdimman soundin keikari Martin. Palannen asiaan… EDIT loppuu.

Kirjaston ylistys

Alkuvuoden mittaan olen käynyt parin viikon välein lauantaisin Tompereen pääkirjastossa Metsossa pälyilemässä hyllyjä. Tahdin ovat määränneet dvd- ja cd-lainat, koska niistä osaan myönnetään vain pari viikkoa laina-aikaa. Joka kerralla pitää karata kesken tiskin kautta pois, koska tarjontaa on niin hulvattomasti.

Hölmöä esimerkiksi, etten ole äänikirjoja ja musiikkiosastoa tullut penkoneeksi aikaisemmin. Poika nauttii erityisesti nukahtamisesta iltasatuihin, ja yksityisen rauhan tuntuu löytävän paremmin levyn kautta kuin isän lukemista jutuista, joihin hän kernaasti esittää välihuomautuksia. Molempi parempi vaikuttaa toimivalta ratkaisulta, mutta Roald Dahlin Jali ja suklaatehdas on Antti Virmavirran lukemana ollut jo useana iltana suosikkitoive. Kolmesta levystä riittää pitkäksi aikaa.

Olen verestellyt itse muun muassa Jamaikan rytmejä. Burning Spear ja Black Uhuru saivat tänään jatkokseen (vielä) vanhempia kurkoja: Prince Buster, Jimmy Cliff ja Gregory Isaacs ehtivät jo luoda hyvää hytkettä lauantaihin, Rico odottelee vielä vuoroaan.

Tuo Prince Buster säväytti ensin kokoelmalla tutulla kappaleellaan One Step Beyond, jonka (hänen kappaleensa mukaan nimetty) Madness tempaisi debyyttilevynsä nimistykeksi 1979. Kokoelmalta se pulpahti esiin, koska alkuviikon jankkasimme Norsutanssijan kanssa mainoksesta pollajukeboksiin takertunutta I'm In The Mood For Skata. Oli se pentele kuitenkin It's Ska Timella mukana. Tarttui vahvasti myös toveriin.

Aloin musavisassa haihatella, että instrumentteja hallitsemattomalle hang-around-nahjukselle houkuttavin tehtävä olisi tsikittäjänä 60-luvun Jamaikalla. Esiintymispelkojen vuoksi haaveissa olisi olla se studioässä, jolle soitetaan ska-rynkytyksen kaivatessa vielä yhtä tärkeää perkussiivista elementtiä: "Tota, Osmo, et kerkiäisi tulla tsikittämään?"

Teoriaa hiukan varjosti orastava aavistus, että Prince Buster taitaa itse hoitaa tsikityksen tuolla One Step Beyondilla, joka löytyy myös juutuubilta. Ainakin tuntuisi joutavan hyvin, koska alun huudon jälkeen vasta alkaa se tsiki-tsiki-tsiki, joka etenee monenlaiseen muuhunkin rytmiseen yskähtelyyn ja huulenpäristykseen, eikä lyriikkaan kuulu paljon muuta kuin kappaleen nimen toistaminen pariin kertaan.

Eri rupatteluissa syntyi yhteistä intoa ihailla vahvaa pohjaa ska-rytmeissä, joka antaa kursailematta tilaa torville tuuttailla vanhemman amerikkalaisjatsin rytmiikalla ja ikivihreiden iskelmien tai swingbravuurien sävelillä soolojaan. Hienoissa ja yltiörennoissa 60-luvun ska-rallatuksissa tuntuu kulkevan päällekkäin sulassa sovussa kaksi eri rytmiä. Controlin vanha rumpali Pete tätä aihepiiriä innostui selvittämään, mutta heikko teoria- ja käytännön pohjani jättää sen osin suloiseksi arvoitukseksi.

Hyväksi lopuksi vielä fantasiakysymys musiikin ja tv-näyttelemisen risteyksestä:
Mikä Elviksen rockabillyhenkinen esitys 50-luvulta saa kunnian toimia herättäjänä, kun Hugh Lauriella on työpäivä ja pitää asettua roolihahmon nahkoihin ennen lähtöä tv-studiolle?

Vastaus on tietenkin.

Voisin jatkaa vielä pitkälti kirjoista, joita olen kahminut elokuvan, novellien, urheilun, sarjakuvan ja satunnaisen muun saroilta. Tai parista klassikkoelokuvasta, joita Metso on tarjonnut paikkaamaan syntisiä aukkoja. Ehkä myöhemmin, Howard Hawks on nyt kuitenkin pinnassa.

Levyistä ei sovi unohtaa, että löysin jotain kiehtovaa myös 2000-luvulta (huh!): Deke Dickersonin puuttuvan levyn (In 3 Dimensions) lisäksi Kometan ekan albumin Like A Light Bulb, joka kuulostaakin säväkältä. Hörhöilin tiistaina, että bändi esiintyisi Klubilla ja sinne kuuluisi lähteä, mutta Jazmanaut osasi sittemmin oikaista, että olin kuukautta etuajassa… tsori vaan kumppalit, jotka retkutin väärin perustein maistelemaan.

Nimi selättää kappaleen?

Oudosti nimetyt kappaleet tulivat puheeksi, eivätkä jätä heti rauhaan, joten kokoilen tähän muutamia hupsuja esimerkkejä. (Aiempaa kelailua aiheesta täällä kommenteissa, Hdcanisin blogissa ja tuolla alempana.)

Esimerkiksi näistä yllättyisin, jos joku muu olisi käyttänyt samaa nimeä omaan kappaleeseensa, etenen vähän kuin yleisestä erikoisempaan.
ZZ Top: I'm Bad, I'm Nationwide
Ramones: Beat On The Brat (tai kauniimpi esimerkki I Wanna Be Sedated)
George Thorogood: If You Don't Start Drinking (I'm Gonna Leave)
Nightingales: Nostalgia For The Reptiles (taikka The Last Time I Was Dead)
The Smiths: Girlfriend In A Coma
Beautiful South: You’ll Play Glockenspiel, I’ll Play Drums
Andrews Sisters: Beat Me Daddy, Eight To The Bar
Mojo Nixon: Debbie Gibson's Pregnant With My Two-Headed Love Child
Elvis: (There's) No Room To Rhumba in a Sports Car (miksei myös Yoga Is As Yoga Does)
Napoleon XIV: !aaah-aH, yawA eM ekaT ot gnimoC er'yehT (b-puoli, jossa a-puolen hitti soi väärin päin)

Kotimaisista löytyisi useita spesialisteja, joilla on iso nippu levottomia nimiä, kuten Kari Peitsamo ja Absoluuttinen Nollapiste. Tässä vain pari, jotka ihmetyttävät tai kutkuttavat.
Sleepy Sleepers: Joko on soolo?
Pelle Miljoona OY: Minä ja kosminen tyttöni
Kari Peitsamo: Setä Ben ja hänen lentävät syntetisaattorinsa: minut lukittiin vahingossa galleriaan
Absoluuttinen Nollapiste: Perheenjäsen määrittelee (kotoisia esineitä käyttötarkoituksen mukaan ja suorittaa käytäntöön viittaavia yläkäsitemääritelmiä)
Absoilta liittyisi paremmin teemaan: Paikallinen nimikauhu tulee ellei maissi lopu

Kunniamaininta hienoja käännösnimiä kehittäneelle Moog Konttiselle, esimerkiksi kelvannee Rakastelen sohvaa (Sitting On My Sofa).

Näitä aprikoidessa tulivat mieleen kantrikappaleet, joden nimistä olen nähnyt hulvattomia listoja. Jos toinen listaa ne huonoimmiksi, niin toinen nimeää samoja parhaiksi. Tällaisia löytyi pikaisesti, pelkät nimet, koska en tunne kappaleita:
If I Can't Be Number One In Your Life, Then Number Two On You
I Still Miss You, But My Aim Is Getting Better
Mama Get The Hammer (There's A Fly On Papa's Head)
She Got The Gold Mine And I Got The Shaft
You're The Reason Our Kids Are So Ugly
You Can't Have Your Kate And Edith Too
Get Your Tongue Outta My Mouth 'Cause I'm Kissing You Goodbye
I Don't Know Whether To Kill Myself Or Go Bowling

Sarjaan sopisi myös kappale, jonka toverini Lasse minulle hiljattain toimitti:
Randy Hanzlick: I'd Rather Have a Bottle in Front of Me (Than a Frontal Lobotomy)

Ei tämä yritäkään olla tyhjentävä esitys, onpahan esimerkkejä millaiset nimet minuun ovat iskeneet hauskoina, outoina tai persoonallisina. Huumoriosastolta löytyisi tietenkin lisää kamaa, vaikkapa Spinal Tapilla on hienoja nimiä, kuten Stinking Up The Great Outdoors tai Intravenus de Milo (vai oliko se vain älpeen nimi?)

Sarkastista, jopa koomista

Jou mama, nyt mullakin on yksi uusi levy. Nightingalesin Sentimental Hospital, laskujeni mukaan viides originaali pitkäsoittoinen, ilmestyi tällä viikolla Saksassa pahvikantisena versiona. Skannasin pari näytettä kansista ja sisälipareesta.

Olutmukia jäljittelevän taustan kuvaaminen vaati kuulemma lukuisten oluiden laskuttamista Saksan kustantajalta. Se jääköön salaisuudeksi, että ne menivät kai pikemmin Markon ja kannen tehneen Poppi-Hessun virkistämiseen, kun kuvatuksi aineeksi tiettävästi paremmin sopi teen ja saippuan seos, jos ymmärsin selvityksen oikein. (Mikäli näin tosiaan on, niin ihmeen aidolta näyttää.)




Näyte sanoituksista, herkkä muovin ylistys, jossa juustoiset 70-lukulaiset urkusoundit ja viulukoneet kuorruttavat kauniin viisun. Tommi Liimatta vierailee laulamassa (tai toteamassa) taustoja kertsiin sekä soittamassa nasakan soolon akustisella kitaralla.


Orkesterilla on tarkalla seulalla poimittuja ulkomaalaisia faneja, joista yksi näyttää kirjoittaneen suitsutuksen sisälipareen takatekstiksi. Otsikko on lainattu hänen määrittelystään.


Voin vakuuttaa, että kuuntelukokemus on vielä antoisampi kuin kansien katseleminen. Yksi varhainen suosikki on jotenkin powerpunkkiin vivahtava Senators and Slaves, joka tuo etäisesti mieleeni Ebba Grönin. Kovia äijiä ovat joka tapauksessa soittamaan ja piisejä tekemään.