Nimeni on Nomer… Miss Nomer

Lunki ja hauska viikonloppu takana, vaikka taivasta katsellessa Sunday tuntui virhenimikkeeltä, olikos se 'misnomer' englanniksi, kerta möllykkä ei juuri pilkahtanut.

Ensteeks pitää kitistä siitä, että pojan seurassa joutuu jos ei katsomaan, niin ainakin kuulemaan runsaasti telsukamaa, seassa aika rasittaviakin viihdeohjelmia. Pe-iltana Frendien ja Simpsonien päälle Mirtu takkiin. La otettiin ensin uusinta Risto Räppääjä -elokuvasta lainalevyltä, se tuottaa vilpitöntä riemua sällille, sitten illan pakollinen kuvio oli Jackpot.

Lisänurinana, että iki-ihana Björsu lähetti tarkistamaan, mikä kieli se flaami oikeasti onkaan. Hollannin kieleksi tituleeraaminen otti korvaan, kun se tietääkseni nimenomaan Belgian puolella Flanderin alueella käytettyä kieltä tarkoittaa. Jos wikiin on uskominen, koko flaami joutaa kielen nimenä unohdettavaksi vain historiallisiin yhteyksiin, eli belgialaisillakin on käytössä hollanti, omana murteenaan. Pilkunkoinimista siis, mutta Jackpotin elokuvanäytteessä puhuttu kieli ei tainnut olla flaamia, eivätkä flaami ja hollanti ole synonyymeja, vaikka flaami pitää näköjään laskea historialliseksi osaksi hollantia. Tällä tietoa.

Nyt su on Frasierin ja Simpsonien jälkeen tullut silmille Meidän isällä on isompi kuin teidän isällä, tjsp. Kruununa poika tälläytyi yökuntoon ja halusi katsoa vielä Idolsia, mutta armahti sen verran, että saan kääntää selkäni. Kivaa hänen kanssans on jutella ohjelmista, ei siinä mitään, ja ehkä on aiheellista joskus nähdä mitä tuolta tuutataan, kun itekseni en millään jaksaisi.

* * *

Viikko sitten oli vähä erihenkistä katseltavaa, kuunneltavaa ja horittavaa. Kaveri piipahti Turusta visiitillä ja toi tullessaan näytteitä originaaleista, joista olemme jauhaneet eri vaiheissa. Esimerkiksi alkuperäinen Hush (Billy Joe Royal), Route 66 (Bobby Troup), Hippy Hippy Shake (Chan Romero), Everybody's Talkin' (Fred Neil) ja Hetki lyö eli Beat the Clock (McCoys) ovat kaikki mielenkiintoisia, vaikka eivät välttämättä parhaita esityksiä.

Jonkinlainen huipentuma oli kuulla vihdoin alkuperäinen Dazed and Confused (Jake Holmes), jonka Jimmy Page källi nimiinsä Led Zep -versiossa, tällä evidenssillä sangen törkeästi.

Toinen huipentuma lykkäytyi lauantaille, jolloin kurkkua oudosti kuivasi heti heräillessä. Emme olleet ainoita, myös blogilistoillakin taannoin piipahtanut Theodor ilmoittautui rinkiin. Kaikkea hupsua puhuessa ja kuunnellessa hän intoutui kaivamaan esiin juutuubilta huikean pätkän, joka valottaa 50-luvun suurartistien ja -hittien taustoilta kahta suurta tekijää. He hoitelivat hämmentävän määrän niin taustalauluja kuin rytmillisiä erikoistehosteita. Elviskin piti kaksikkoa ratkaisevana tekijänä hittilevyissä.

Legends of Doo Wop (melki 7-minuuttinen pätkä, mutta sen arvoinen, jos rokänrollista piittaa)

Tämä tuli viikolla uusiksi esiin, kun Turun toveri lähetti ensin sangen hauskan leikkeen, jossa Anssi Kela ja Jarmo Nikku (onnea vaan viiskymppiselle) käyvät Kitarasotaa. Ilahduttavaa, että vertyvät tuollaiseen toimintaan, kun en ole tiennyt osaisiko heitä suursuosikkeina pitää.

Näköjään olen hapertumassa muutenkin kalkkijauhoksi, sillä ei tuo Idols niin karsealta kuulosta kuin pelkäsin. Vain joka toinen esitys riipii pahasti, joku on kuulostanut jo hyvältäkin.

Paksu Page Poskessaan

Piipahdin taas kirjastossa, kun satuin olemaan hollilla. Olin putkella levyistä, joita karttuisaan kouraani jälleen osui, yritän laittaa oheen skannauksen listasta. Pari mainintaa, vaikken läheskään kaikkea ole ehtinyt vielä tyypitellä.

[Yardbirds vm -66 vasurilta: Chris Dreja, Keith Relf, Jeff Beck, Jimmy Page, Jim McCarty. Kuva skannattu levyn vihkosesta, näköjään © www.MichaelOchsArchives.com]

The Yardbirds: Ultimate! (2cd)
Olen ajoittain huvikseni kysynyt mukin ääressä, ketkä kolme soolokitaristia vaikuttivat Yardbirdsissä, vaikka se liian helppo kysymys onkin. Se vain kiteyttää Brittilän 60-lukua, koska listassa on kolme sanotaanko vaikka viidestä kuuluisimmasta, jos Hank B. Marvin ja Peter Green voisivat kilpailla paikoista.
Erkki Lapanen oli ekana, yllättävän veikeiltä kuulostavat esimerkiksi Honey In Your Hips ja A Certain Girl. Soundit ovat kohentuneet niistä halpiskiekoista, joilta näitä varhaisteoksia ja livelevyä Five Live Yardbirds joutui kuuntelemaan.
Tokana tuli Jeff Beck, jonka isännöimänä syntyi ainoa kelpo studioalbumi, lempinimeltään Roger The Engineer. Hän kutsui porukkaan sitten Jimmy Pagen, joka soitti alkuun bassoa, mutta kahdella levytyksellä häijy kaksikko Beck & Page soittaa molemmat kitaraa.
Nuo ovat mukana: kissojen ja koirien kanssa 70-luvulla metsästetty Happenings Ten Years Time Ago sekä Antonionin Blow Up -elokuvan räjäyttävä Stroll On. Se on näköjään bändin omaa tekoa, vaikka onkin yksi yhteen sama sovitus kuin levytyksensä Tiny Bradshaw'n klassikosta The Train Kept A-Rollin'. Onhan siinä eri sanat… mutta riffi on ehkä maailman tehokkain tappavassa yksinkertaisuudessaan. Paul Burlison** sai siitä paljon irti Johnny Burnetten seurassa.
Beckin lähdettyä paksu Peitsi pääsi vielä hahmottelemaan tulevia Led Zep -piisejä, kuten White Summer.

Joe South: The Best Of
Niitä äijiä, jotka olen tuntenut suunnilleen yhden kappaleen perusteella, ollen tuo Deep Purplen varhaishitti Hush. Turkulaistoveri esitteli vuosia sitten jatkoksi Southin komean oman hitin Games People Play. Näköjään myös Lynn Andersonin likivihreä Rose Garden on Southin kynästä, samoin Billy Joe Royalin Down In The Boondocks. Mukava tarkistaa, mitä muuta tuolta irtoaa.

Harry Nilsson: Harry / Nilsson Sings Newman
Vihdoin sain hanskaani tuon Newman-levyn, luulisin että tämä tulee ostettua omaksi, kunhan sattuu sopivana hetkenä ja sopivaan hintaan kohdalle. Harrylla on monta oudompaa stykeä, mutta on siä myös I Guess The Lord Must Be In NYC ja Mr. Bojangles.

Throbbing Gristle: 20 Jazz Funk Greats
Tämä erikoisryhmä palautui mieleen Plokistanista, sillä Hdcanis taannoin kertasi bändin levytyksiä hyvinkin kiinnostavaan tapaan. Miettinen näistä vaahtosi pnuk-aikoina Hilseessä, vaan vähiin jäivät tilaisuudet tutustua levyihin. Saas nähä.

Nyt tarttui reppuun pari klassikkoakin, joita ei koneelta löydy, kuten Tsettset Topeliuksen vankka Degüello ja Flamin' Grooviesin huikea Teenage Head. Toiset tykkää Shake Some Actionista, niin kyllä minäkin, mutta Roy A. Loneyn mörisemä Doctor Boogie on ikisuosikki.

Don Drummond jatkaa Skatalitesin tuella skatutkimuksiani; Kirstu MacCollilta kiinnostaa mikä vaan; Thorogood piti napata, että pääsee rytkäyttämään kalsarikännien suurteoksen I Drink Alone. Eddie Cochran on vanha suosikki, jota veresteltiin hiljan Marco Di Maggion levyn kautta ja muisteltiin samalla Brian Setzerin parhaita eleitä, ja tuossa oli kaksi albumia pakattu samalle ceedeelle.
Ai niin! Mitch Ryder & The Detroit Wheels on aina ollut tutumpi maineensa kuin levyjensä puolesta. Bruce Springsteen sitä on hehkutellut kloppivuosiensa suosikkina ja esittänyt medleynä olikos se Little Latin Lupe Lu/Devil With A Blue Dress On -akselia. Hyvin tuntuu soitto kulkevan.

Eivät nuo ihan uudenkarheita tallennuksia näköjään ole, mutta on siinä viisi vuosikymmentä edustettuna 50-luvulta 90-luvulle.

* * * * *
Menköön jatkeeksi pari leikettä, jotka ovat roikkuneet kyperpulpetinkannella. Valitan, en muista mistä olen plokannut ne, mutta selvästi sivuavat pinnalla olleita seksuaaliteemoja.

Golfaajan sukupuolielämä vaikuttaa vinkeältä otsikon perusteella.

Onko tuo sitten jo seksuaalista häirintää, joka oikeuttaa antamaan potkut, jos nyt sattuu olemaan aamulla sen verran herkkänä, että viisari värähtää? Epäreilua ainakin siinä tapauksessa, jos esimies sattuu olemaan viettelevä hottis ja työlleen omistautunut alainen ei ole ehtinyt tarpeitaan ja halujaan toteuttaa.

Tuota, pitääkö erikseen vielä mainita, että koviin paikkoihin joutuu herkempi työläinen, jos tällainen hottis esimies alkaa tehdä puhallustestiä, joka lie englanniksi "blow job test". Oikeastaan voisi pitää epäilyttävänä, ELLEI viisari värähdä.

** EDIT Tuoreempaa tietoa! Näin eilen Paapassa verrattoman rokänrollkombon, joka esitti varsinkin ekassa setissä 50-luvun maukkaita rockabillykappaleita, kuten Elviksen One-Sided Love Affair, Ricky Nelsonin Stood Up ja tuo Burnetten mallin Train Kept A-Rollin'. Kitaristi löysi halutessaan maukkaan Rock'n'Roll Trio-otteen, josta olen tottunut kiittämään Paul Burlisonia.

Keikan jälkeen uskaltauduin kysäisemään kitaristilta, jota en tuntenut, kuuluuko Burlison suosikkeihin. Hän kehui kyllä albumia Johnny Burnette & The Rock'n'Roll Trio, mutta kertoi olevan aika yleisessä tiedossa, että niillä mehevillä kitaraosuuksilla soittaakin Grady Martin, Nashvillen maineikas A Teamin jäsen. Netistä löytyi tähän vahvistuksia, enpä vain ole tutkinut asiaa. Molempi parempi, osalla klassikoista soolot vetää tiettävästi Burlison, osalla tuhdimman soundin keikari Martin. Palannen asiaan… EDIT loppuu.

Motivaatioanemia

Kun viimeksi oli ajanjakso, jolloin töiden saaminen vauhtiin oli kunakin päivänä yhtä vaikeaa kuin nyt, katselin muinaisia lehtiä, joita olin ollut tekemässä. Jostain vanhasta MADista osui silmään tuo otsikon yhdyssana, jolla irvailtiin ylellisyyspulmaisten kovalla rahalla hankkimia diagnooseja.

Motivaatioanemia vain sattuu kuvaamaan olotilaa, jossa työt eivät ole vastenmielisiä, mutta eivät ne juuri etenekään.

Niinpä olen lueskellut taustaksi lehtiä ja smurffannut tyvenessä kypertiedon aalloilla – itse on joutunut melomaan, että saisi vauhdin tuntua. Katselin myös Hanhensulan linkistä imuroimaani K.A. Gottlundin vanhan suurteoksen Otava eli suomalaisia huvituksia kolmatta osaa, jossa 1820-30-luvun suomi näyttää hauskalta ruotsinkielisen sorvaamana. Enempää en arvaa sanoa tarkemmin perehtymättä.

Täältä hän neuvoi tuon SKS:n jälkikäteen 1929 julkaiseman kolmannen osan löytyvän pdf-muodossa (kuva on lainattu kirjasta):
http://digi-tilaukset.lib.helsinki.fi/pelastakirja/p49-06_otava_III_osa.pdf

Sen verran vielä, että Hanhensulka kertoi lastussaan Gottlundin närkästyksestä, kun Elias Lönnrotin Kalevala ilmestyi pian hänen Otavansa jälkeen ja sai reippaasti enemmän tunnustusta. Lainaus oli hieno, miten Gottlund oli Lönnrotin teosta suominut:

”[--] tämä suurimaineinen ja paljonkehuttu Kalevala oli surkeasti yhteensäkerrottu ja kokoonpatusteltu teos, pehmerö ja sekamelska.”

* * * * *

Und jetzt ganz etwas anderes… (tällaisen saksannoksen näin muistaakseni joskus Lehdessä.) Siis outoja linkkejä päivän retkiltäni, jotka veivät myös juutuubiin.

Ensinnäkin TamU hävisi ikävästi Bordeauxin tehtyä lisäajalla (92. ja 94.) kaksi maalia, mutta Tomi Petrescu tärskäytti tamperelaiset sitä ennen 2–1-johtoon komealla kierteisellä vedolla yli 20 metristä. Varmaan hienoin maali, mitä olen nähnyt suomalaisen tänä vuonna ampuvan.

Ranskalainen leike maalista (0:20)

Toinen huvittelun kohde oli tutkia John Boormanin Syvästä joesta (Deliverance, USA, 1972) löytyviä pätkiä. Alkupään huippuhetkiä on sisäsiittoiseen peräkylään saapuminen ja yhteyden löytäminen soittamalla klassikkokohtauksessa Dueling banjos, jonka wikiesittelyssä kerrotaan missä kaikkialla sitä on lainattu tai siihen on viitattu.

Dueling banjos (4:11)

Yksi oudommista viittauksista on naurattanut varsinkin ajatuksena pitkään, mutta ei tuo Saturday Night Liven leikekään pöhkömpi ole, kun John Belushi ja Peter Boyle esittävät kilpaa suurta Marlon Brandoa monissa rooleissaan ("Get me the butter").

Duelling Brandos (2:20)

Monet muistavat Syvästä joesta parhaiten sikamaisen lemmenkohtauksen, mutta oletteko nähneet sitä dubattuna espanjaksi?

Tiene una boca muy bonita, si no? (2:45)

Tässä vielä pieni pätkä alkuperäistä kohtausta.

Squeal like a pig! (0:43)

Hmmm, kannattaakohan noin erikoisia kohtauksia leikata irti elokuvasta, jossa ne ovat hyvin motivoituja avainhetkiä? Ikuisia kysymyksiä, kuten sekin, oliko tuossa nelinkontin elokuvadebyyttinsä tehneen Ned Beattyn helppo löytää jatkossa hurmurin rooleja Hollywoodissa. Epäilen vastauksen olevan molempiin ei.

Olipa tämä polkka surkeasti yhteenpatusteltu teos, pehmerö ja sekamelska. Taidan kehitellä iltapalaa, johon voi soveltaa Liiteristä löytyneitä kiehtovia pastoja. Siellä oli ollut erikoisviikot, tuolla odottavat keittäjäänsä mm. Taglioline ai funghi porcini (herkkutatilla maustettua ohutta nauhamakaronia) ja Fettucine al peperoncino rosso (chilillä maustettua vähän leveämpää nauhaa). Erityisesti jännittää millaisen lempeän kastikkeen kehittelisi tattipastaa täydentämään.