Sutta ja sekundaa

Päivällä katselin telsuohjelmaa ja ilahduin, että paria iltaohjelmaa voisi silmäistä, kumpikin susiosastolle kallellaan. Eka alkoi ysiltä, jakso FST:n Nero Wolfe -sarjasta.

Onpa harvinaisen surkea, silkkaa sekundaa. En tiedä, onko käsikirjoituksella yhteyttä Rex Stoutin kirjoihin parin päähahmon lisäksi, mutta ainakin se on täytetty melskaavilla tomppeleilla, joita esittämään hommatut näyttelijät on ilmeisesti ohjattu hakemaan syrjäkylän kesäteatterin rekisteriä. Ei tuossa koheloinnissa pysty Timothy Hutton (Archie Goodwin) mitään pelastamaan, eikä hän minun makuuni oikein Archielta tunnu paremmissakaan jaksoissa.

Nooo, vika on osin oma. Tajusin viidessä minuutissa, ettei maistu yhtään, mutten vielä vartinkaan päästä älynnyt laittaa vehjettä sulki. Tuossa se on auki vieläkin.

Asettaa paineita tuolle toiselle sudelle, johon luotan paljon enemmän. Nimittäin Teemalta tulee Chester Burnettin elämää kartoittava elokuva vuodelta 2003:

23.05–00.35 Bluessusi Howlin' Wolf (The Howlin' Wolf Story, ohjaaja Don McGlynn)

Ehdoton hahmo (kuva lainassa tuolta wikistä), kehuvat elokuvankin olevan jämerä kooste. Haastateltavina muun muassa Hubert Sumlin, Sam Phillips, Sam Lay ja ketähän vielä. Jossain pätkässä ovat vanhat Rollarit mukana, Brian Jonesia myöten, ja jossain kehuivat Mick Jaggerin puhuvan enemmänkin bluesin suurmiehestä.

Uusinta näkyy tulevan jo huomenna 15.25, edellens Teemalta. Ties vaikka katsoisin kahdesti.

Nimeni on Nomer… Miss Nomer

Lunki ja hauska viikonloppu takana, vaikka taivasta katsellessa Sunday tuntui virhenimikkeeltä, olikos se 'misnomer' englanniksi, kerta möllykkä ei juuri pilkahtanut.

Ensteeks pitää kitistä siitä, että pojan seurassa joutuu jos ei katsomaan, niin ainakin kuulemaan runsaasti telsukamaa, seassa aika rasittaviakin viihdeohjelmia. Pe-iltana Frendien ja Simpsonien päälle Mirtu takkiin. La otettiin ensin uusinta Risto Räppääjä -elokuvasta lainalevyltä, se tuottaa vilpitöntä riemua sällille, sitten illan pakollinen kuvio oli Jackpot.

Lisänurinana, että iki-ihana Björsu lähetti tarkistamaan, mikä kieli se flaami oikeasti onkaan. Hollannin kieleksi tituleeraaminen otti korvaan, kun se tietääkseni nimenomaan Belgian puolella Flanderin alueella käytettyä kieltä tarkoittaa. Jos wikiin on uskominen, koko flaami joutaa kielen nimenä unohdettavaksi vain historiallisiin yhteyksiin, eli belgialaisillakin on käytössä hollanti, omana murteenaan. Pilkunkoinimista siis, mutta Jackpotin elokuvanäytteessä puhuttu kieli ei tainnut olla flaamia, eivätkä flaami ja hollanti ole synonyymeja, vaikka flaami pitää näköjään laskea historialliseksi osaksi hollantia. Tällä tietoa.

Nyt su on Frasierin ja Simpsonien jälkeen tullut silmille Meidän isällä on isompi kuin teidän isällä, tjsp. Kruununa poika tälläytyi yökuntoon ja halusi katsoa vielä Idolsia, mutta armahti sen verran, että saan kääntää selkäni. Kivaa hänen kanssans on jutella ohjelmista, ei siinä mitään, ja ehkä on aiheellista joskus nähdä mitä tuolta tuutataan, kun itekseni en millään jaksaisi.

* * *

Viikko sitten oli vähä erihenkistä katseltavaa, kuunneltavaa ja horittavaa. Kaveri piipahti Turusta visiitillä ja toi tullessaan näytteitä originaaleista, joista olemme jauhaneet eri vaiheissa. Esimerkiksi alkuperäinen Hush (Billy Joe Royal), Route 66 (Bobby Troup), Hippy Hippy Shake (Chan Romero), Everybody's Talkin' (Fred Neil) ja Hetki lyö eli Beat the Clock (McCoys) ovat kaikki mielenkiintoisia, vaikka eivät välttämättä parhaita esityksiä.

Jonkinlainen huipentuma oli kuulla vihdoin alkuperäinen Dazed and Confused (Jake Holmes), jonka Jimmy Page källi nimiinsä Led Zep -versiossa, tällä evidenssillä sangen törkeästi.

Toinen huipentuma lykkäytyi lauantaille, jolloin kurkkua oudosti kuivasi heti heräillessä. Emme olleet ainoita, myös blogilistoillakin taannoin piipahtanut Theodor ilmoittautui rinkiin. Kaikkea hupsua puhuessa ja kuunnellessa hän intoutui kaivamaan esiin juutuubilta huikean pätkän, joka valottaa 50-luvun suurartistien ja -hittien taustoilta kahta suurta tekijää. He hoitelivat hämmentävän määrän niin taustalauluja kuin rytmillisiä erikoistehosteita. Elviskin piti kaksikkoa ratkaisevana tekijänä hittilevyissä.

Legends of Doo Wop (melki 7-minuuttinen pätkä, mutta sen arvoinen, jos rokänrollista piittaa)

Tämä tuli viikolla uusiksi esiin, kun Turun toveri lähetti ensin sangen hauskan leikkeen, jossa Anssi Kela ja Jarmo Nikku (onnea vaan viiskymppiselle) käyvät Kitarasotaa. Ilahduttavaa, että vertyvät tuollaiseen toimintaan, kun en ole tiennyt osaisiko heitä suursuosikkeina pitää.

Näköjään olen hapertumassa muutenkin kalkkijauhoksi, sillä ei tuo Idols niin karsealta kuulosta kuin pelkäsin. Vain joka toinen esitys riipii pahasti, joku on kuulostanut jo hyvältäkin.

Itkupilli

Loistavaa, telkusta tulee pikapuoliin John Watersin merkkiteos Cry-Baby (USA 1990), joka edeltäneen Hairsprayn kanssa nosti hienosti esiin 1950/60-lukujen rockpopkamaa. Tästä Itkupillistä on jäänyt mieleen erityisesti esitykset Mr. Sandman sekä Please Mr. Jailer, jonka laulanut Rachel Sweet pusertaa keuhkonsa pellolle.

Jos kaipaa vielä köykäisempää kamaa, niin tiikeritoveri lähetti viikolla pari hassua linkkiä, jotka haluan täten jakaa.

K0sketinsoittimesta saa riemua irti niin monin tavoin. "I play with my balls":
http://64.72.125.131/~funnyins/imagesmlst/PlayingBalls.wmv
(EDIT: Tuo yrittää jostain syystä siirtää linkin tylsille aikuisten sivuille, kun tarkoitettu pätkä on hyvinkin viatonta kamaa. Jos sen jaksaa hiirellä kopioida ja siirtää osoitekenttään, luulisin toimivan. Seuraavaa voisi pitää törkeämpänä, mutta eipä siinäkään mitään ei ole, mitä ei olisi nähty jo yläasteella.)

Toinen linkki antoi toivoa, ettei karjalanpiirakoiden, herkkutattien ja karvalaukkujen piirteleminen tunnilla ehkä olekaan aivan turhaa. Siinä voi kehittyä niin eteväksi peittelemään piirustuksiaan, että saa oikein jonkun kuvaamaan sitä videolle.

Koululaistuherrusta

Jeaah, taidan avata mannermaisesti tällä kertaa Heineken-tölkin ennen kuin ryhdyn ihailemaan Johnny Deppiä, Amy Locanea, Iggy Poppia ja muita.