Notkuin pari päivää kiehtovassa Pasilassa, koska piti tsiikata (slanki tarttui) ensimmäiset kaksi virallista NHL-peliä, mitä Suomen kamaralla on järjestetty. Hieno meininki, mutta nyt on pää sumuinen liioista sisään imuroiduista vaikutteista, koska pitäisi kirjoittaa huomiseksi muutama rivi lisää aiheesta, eikä alitajunta ole ehtinyt järjestää ja suhteuttaa merkittäviä seikkoja.
Siksi päivä on ollut unissakävelyä, vieläpä tahmaisin kengin, koska palasin yöjunalla tungostelevien kiekkomatkaajien seassa. He olivat nauttineet ottelusta ja ottelussa, kunnes pääsivät valloittamaan ravitsemusvaunun, missä lattialla lainehtineista liemistä saattoi päätellä, että oli niitä runsaasti osunut suuhunkin.
Jep, tästä syystä pyhäpäivän klassikoksi valikoitui rautakitaralankamusiikin suurvalio, Santo & Johnnyn Sleep Walk.
Tarina kertoo, että Santo Farina alkoi jo koltiaisena haeskella putki- ja steel-soundeja, ensin akustisella ja eteni kohti tuota kolmekaulaista sähkökanteletta, joka linkissä näkyy. Hän haeskeli ja kokeili erikoisvirityksiä kunnes löysi mieleisensä yhdistelmän, jossa lie olennainen osa soiton taikaa. Veljensä Johnny komppasi, mutta oli kuulemma liian laiska harjoittelemaan Santon mielestä.
Sleep Walk on Hollywoodin hanakasti viljelemä säestys, kun elokuviin haetaan ajankuvaa 50-luvulta, takaumaa tai yksinkertaisesti tunnelmaa. Välillä voisi melkein arvata herkässä kohdassa, että kohta kajahtavat Santon havaijihenkiset iki-iihanat sävelet. Muistelen lonkalta, että esimerkiksi Ghost ja La Bamba tuota hyödynsivät, samoin kymmenet muut.
Kappaletta on uusioitu ahkerasti, sillä se on ollut Venturesin (1960) ja Shadowsin (1962) johdolla rautalankaklassikko, mutta myös monien Joe Satrianin ja Danny Gattonin tapaisten taiturikitaristien bravuuri. Molempien suuntauksien kenties arvostama Brian Setzer tarttui Sleep Walkiin jo Stray Catsin kanssa, on esittänyt sitä Orchestransa sankarina ja häkellyttää käyttäessään sitä kitaraoppituntina.
Sivujuonteena voisi mainita, että oma suosikkini Santo & Johnnylta on ollut huikea esitys ikiklassikosta Summertime (Gershwin), joka osui kohdalle Jimmy Pagen vaikutteita esitelleeltä Mojo-lehden kylkiäis-ceedeeltä. Sehän pitää soittaa aina, kun yöstä katoaa keväisin yksi tunti kesäaikaan siirtyessä. Kun ensi kerran käännettiin kelloja Suomessa, juhlin elokuvakerho Solariksen merkkipäivää, mikä välttää aasinsillaksi siihen, että tuon kerhon näytöksessä nousi niskavillat pörhölleen samasta kappaleesta. Janis Joplinin studiotulkinta Big Brother & The Holding Companyn kanssa taltioitiin filminauhalle ja liitettiin sittemmin Howard Alkin leffaan Janis (USA, 1974).
Peräti eri linjalla ovat nuo Summertimet, jostain syystä minua usein naurattaa ääneen Santon tyyli soittaa sitä, koska siinäpä on dynamiikkaa, pitkälti itseopiskellun taituruuden ohella. Mainittakoon vielä, että erilaisempia sunnuntaiklassikoita on kootusti täällä.
