Salaiset sopimukset

Otsikko ei kuulosta jostain syystä yhtä retevältä kuin älpeen nimi.

I choose to steal what you choose to show
And you know I will not apologize
You're mine for the taking
I'm making a career of evil
…
I'd like your blue eyed horseshoe
I'd like your emerald horny toad
I'd like to do it to your daughter on a dirt road

Mulla oli ennen pnuk-aikoja vain muutama heviin vivahtava suosikkialbumi: Purplen Machine Head, Zeppeliinin nelonen, iRon Butterflyn In-A-Gadda-Da-Vida tai ehkä pikemmin Best of -kokoelmakasetti… jopa Status Quon Golden Hour II kuulosti sellaiselta… ja sitten ikisuosikkina pysynyt Blue Öyster Cultin Secret Treaties (1974).

Nyt se tuottaa taas omituisia riemuja. Heviltä ei kuulosta lainkaan, mutta Sandy Pearlman on tuottanut harvinaisen ilmavat ja runsaat soundit, jokainen soitin erottuu omanaan. Yllättävän jatsahtavasti ja tarkasti rummuttava Albert Bouchard kuulostaa paikoin hyvin paljon samalta kuin Aku Syrjä, jonka soittoon hurmaannuin talvella Provinssi -85 -dokumentin nähdessäni. En tiä, mahtaisiko suomen-ringo olla itse samaa mieltä. Yhteyksiä olisi helppo hakea myös Ian Paicen timangintarkkaan ja nopeaan sytkytykseen, joka vie kappaleita vielä kiivaammin kuin Ritchie Blackmoren tiluttelu.

Olisikohan tämä älpee ollut taustalla, että Clash päästi Pearlmanin tuottamaan kakkosalbuminsa Give 'Em Enough Rope? Jotain samaa on siinä, miten rotevat rytänbluusriffeihin tukeutuvat kitarat kuljettavat kappaleita… vaikka antavat sitten tilaa paikoin korneille koskettimille sekä progen suuntaan hakeutuville kitarasooloille.

Hupaisaa, että yllä lainatun Career of Evilin sanat, jotka haiskahtavat machon seksistisiltä, ovat Patti Smithin kirjoittamat.

Myöhemmin vastaaviin hevahtaviin suosikkilevyihin liittyivät ainakin Thin Lizzyn Live And Dangerous, Rainbow'n Rising, Motörheadin Ace Of Spades ja se Metallican musta levy. Näistä ensimmäinen taitaisi olla tänään Tampereella, rummuissa Brian Downey ja kitarassa Scott Gorham. Säästelen keikkakuunteluintoa huomiselle, jolloin Tammelantorin laitapaarissa soittaa puolikas Nightingales eli Marko ja Pasi kitaroissa (tietääkseni) sekä Setä Mäxi rummuissa. Kenties vielä neiti Kopteri elikkäs Heli taustoja laulamassa?

Mikko ja Martti Syrjän äidille Kirsi Kunnaksella (Kunnaalle?) olisin eilen toivottanut kernaasti hyvää nimipäivää, jolsen olisi myöhästynyt näin harmittavasti.

Näytteet levyltä kuulostavat vähän tumpulta juutuubin kautta, mutta silti:

Flaming Telepaths

I'm after rebellion
I'll settle for lies…

Career Of Evil

Nykyisen, kaiken alleen junttaavan tuplapasarihevin aikakaudella tämä kuulostaa ihan jatsilta. Ei huoli kukaan omaan tyylilajiinsa, kuten ei tainnut tehdä ilmestymisaikanaankaan. Kaiholla muistelimme paarissa Cozy Powellia, joka esitteli kaksi bassorumpua silloin, kun niiden jytyyttämisellä pystyi erottumaan massasta muita etevämpänä. Ei niitä silti ollut tarvis joka kappaleeseen tunkea, eikä olisi ehkä kestänyt kuntokaan, kun kummassakin oli oma polkimensa.

Nyt kun tarkemmin kuunteli, eivät nuo rumpalit niin helkutin tarkkoja tai nopeita kunteja ehkä olleetkaan, mutta ennen oli joka tapauksessa kaikki paremmin ihan joka suhteessa.

Yhä itään yrittää

Urakka taas pulkassa, saa korkata. Huh hah hei ja rommiviinaa huikka. Maistuu muuten makoisalta: rommin laajempaa aromaattisuutta ja viinan terää tykö. Valinta osui tähän, koska pitkärivattomassa alkoi vain siepata, että luottojuomani hjalmar on kohonnut 15 rossaa hinnaltaan, toisin kuin teholtaan. Tämä oli vähän halvempaa ja vahvempaa – siis parempaa.

Vein samalla varoiksi kirjaston kamaa pois, mutta tarttui sieltä jälleen neljä levyäkin pulkkaan. Vai pitäisikö tuota kutsua ahkioksi, millä koiralauman vetämänä kylillä piipahdin. Ei ollut lynssikelekkaa käytössä.

Yksi tapaus oli sellainen vuoden 1970 albumi, jota olen ainakin kaksi kappaletta ostanut, mutta vinyylin myin yli 20 vuotta sitten poies ja myöhemmin ostettu ceedee päätyi paarin jukepoksiin. Usein ilahtuu klassikojen kohdalla, jos niihin on tuupattu osuvia bonuksia, mutta tämä meni vastavirtaan. Nautin siitä, että se penteleen alle puolituntinen jyräys oli sellaisenaan käräytetty hopeiselle kiekolle, ei turhia hörhötyksiä.

Kyseessä on MC 5 (kuvassa: edessä laulaja Rob Tyner, vasemmalta Kramer, Smith, Dennis Thompson ja Michael Davis) ja toinen levynsä Back In The USA. Ei uskoisi, että se voi riehaannuttaa vuosikymmeniä myöhemmin, jos sällit vielä aloittavat ja lopettavat väsyneillä covereilla. Olen ajatellut niin, että kirjaston levyn saa tallentaa omiin kuuntelutarkoituksiin koneelleen meitin lakien puitteissa. Jos olen oikeassa, siinä tapauksessa imuroitsin sen kovolle ja nautin. Yllätyin, että iTunes väitti sen kuuluvan kategoriaan "alternative/punk". Kilin piiraat, niin suoraa rokkia kuin vain, vaikka asenne olisikin jälkipolvien mielestä punkkia.

Suurin suosikkini kappaleista on Looking At You, josta juutuubilta irtosi niin veikeä tv-playback kuin kohtalainen ulkoilma-livekin. Pari huomiota:
– playbackilla kitarasoolojaan näyttelevä Wayne Kramer (vas.) esittelee temppua, jonka yhdistän tiukasti Blue Öyster Cultiin ja Forssan rockjuhliin 80-luvun alkuun. "Katsokaa, hieno soolo! Katsokaa, soitan yhdellä kädellä!" Reppavaa vetää niin, että nostaa oikean käden kohti taivasta ja soittaa vain otelaudalta. (Tuossa klipissä siis ei soita, koska tv.) Olikohan se Buck Dharma, Eric Bloom vai kuka BÖC:issä?
– oikealla taas nostaa kitaran kohti taivasta Fred "Sonic" Smith, joka sittemmin avioitui Patti Smithin kanssa. Toiset väittivät, että valinta osui Soniciin, koska Pattin ei siten tarvinnut vaihtaa sukunimeä, vaikka tarjolla olisi ollut myös Deep Purplen rumpali Ian Paice.
– Toinen yhteys BÖC:iin, Patti oli pitkään heilunut tuon orkesterin kosketinsoittaja/kitaristin Allen Lanierin kanssa. Patti on monessa BÖC-piisissä mukana krediiteissä, en tiedä onko enemmän säveltänyt vai sanoittanut.

Jatkoa ehkä myöhemmin… nyt nousee rommiviina jo huppuun.

X X X

Kaappasin sivistysmielessä kirjastosta myös John Coltranen klassikon A Love Supremen deluxe-laitoksena, johon on löydetty kunnollinen master, eikä toisen polven viallinen, ekvalisoitu ja mitähänvielä amerikanlaitos. Hyvältä kuulostaa. Tässä on toisella levyllä sama livenä (hurjaa tööttäilyä) ja vaihtoehtotallennuksia studiosta tykö. Ihan sivumennen, ämseeviitosen kitaristit Smith ja Kramer ovat näköjään wikipedian mukaan innoittuneet vapaasta jaskasta, josta yhtenä esimerkkinä mainitaan Coltrane.

Jou, näitä levyjä kuunnellessa odottelin kaverien saavan hommia puikkoihin ja lähettävän viimeisiä sivuja tarkastettavaksi. Viimeisenä tuli pari tuntia sitten kansi, jonka kera helpottuneet layout-kundit lähettivät taas komean kuvan. Ovat huomenna singahtamassa itään, Vietnamiin ja Thaimaahan saakka. Go Easter, Young Person, kannustin heitä. Kuva oli tällainen.


Niettä hyvää päänsisäistä vaan.