Salaiset sopimukset

Otsikko ei kuulosta jostain syystä yhtä retevältä kuin älpeen nimi.

I choose to steal what you choose to show
And you know I will not apologize
You're mine for the taking
I'm making a career of evil
…
I'd like your blue eyed horseshoe
I'd like your emerald horny toad
I'd like to do it to your daughter on a dirt road

Mulla oli ennen pnuk-aikoja vain muutama heviin vivahtava suosikkialbumi: Purplen Machine Head, Zeppeliinin nelonen, iRon Butterflyn In-A-Gadda-Da-Vida tai ehkä pikemmin Best of -kokoelmakasetti… jopa Status Quon Golden Hour II kuulosti sellaiselta… ja sitten ikisuosikkina pysynyt Blue Öyster Cultin Secret Treaties (1974).

Nyt se tuottaa taas omituisia riemuja. Heviltä ei kuulosta lainkaan, mutta Sandy Pearlman on tuottanut harvinaisen ilmavat ja runsaat soundit, jokainen soitin erottuu omanaan. Yllättävän jatsahtavasti ja tarkasti rummuttava Albert Bouchard kuulostaa paikoin hyvin paljon samalta kuin Aku Syrjä, jonka soittoon hurmaannuin talvella Provinssi -85 -dokumentin nähdessäni. En tiä, mahtaisiko suomen-ringo olla itse samaa mieltä. Yhteyksiä olisi helppo hakea myös Ian Paicen timangintarkkaan ja nopeaan sytkytykseen, joka vie kappaleita vielä kiivaammin kuin Ritchie Blackmoren tiluttelu.

Olisikohan tämä älpee ollut taustalla, että Clash päästi Pearlmanin tuottamaan kakkosalbuminsa Give 'Em Enough Rope? Jotain samaa on siinä, miten rotevat rytänbluusriffeihin tukeutuvat kitarat kuljettavat kappaleita… vaikka antavat sitten tilaa paikoin korneille koskettimille sekä progen suuntaan hakeutuville kitarasooloille.

Hupaisaa, että yllä lainatun Career of Evilin sanat, jotka haiskahtavat machon seksistisiltä, ovat Patti Smithin kirjoittamat.

Myöhemmin vastaaviin hevahtaviin suosikkilevyihin liittyivät ainakin Thin Lizzyn Live And Dangerous, Rainbow'n Rising, Motörheadin Ace Of Spades ja se Metallican musta levy. Näistä ensimmäinen taitaisi olla tänään Tampereella, rummuissa Brian Downey ja kitarassa Scott Gorham. Säästelen keikkakuunteluintoa huomiselle, jolloin Tammelantorin laitapaarissa soittaa puolikas Nightingales eli Marko ja Pasi kitaroissa (tietääkseni) sekä Setä Mäxi rummuissa. Kenties vielä neiti Kopteri elikkäs Heli taustoja laulamassa?

Mikko ja Martti Syrjän äidille Kirsi Kunnaksella (Kunnaalle?) olisin eilen toivottanut kernaasti hyvää nimipäivää, jolsen olisi myöhästynyt näin harmittavasti.

Näytteet levyltä kuulostavat vähän tumpulta juutuubin kautta, mutta silti:

Flaming Telepaths

I'm after rebellion
I'll settle for lies…

Career Of Evil

Nykyisen, kaiken alleen junttaavan tuplapasarihevin aikakaudella tämä kuulostaa ihan jatsilta. Ei huoli kukaan omaan tyylilajiinsa, kuten ei tainnut tehdä ilmestymisaikanaankaan. Kaiholla muistelimme paarissa Cozy Powellia, joka esitteli kaksi bassorumpua silloin, kun niiden jytyyttämisellä pystyi erottumaan massasta muita etevämpänä. Ei niitä silti ollut tarvis joka kappaleeseen tunkea, eikä olisi ehkä kestänyt kuntokaan, kun kummassakin oli oma polkimensa.

Nyt kun tarkemmin kuunteli, eivät nuo rumpalit niin helkutin tarkkoja tai nopeita kunteja ehkä olleetkaan, mutta ennen oli joka tapauksessa kaikki paremmin ihan joka suhteessa.

Punaisen meren ylitys

Pari rockhenkistä asiaa on jäänyt kirjaamatta tänne, mutta ehkä vielä ehtii.

The Nightingales, Rovaniemen ja osin Tampereen hurjat, on Saksan kiertueella. Eilen soittivat näköjään Eckentalissa ja tänään ovatten May Festillä (ei tule sotkeman Mae Westiin) Lyypekissä [jälkihuomio: olivat siis eilen]. Sen jälkeen on vielä seitsemän keikkaa, viimonen 10. 5. Kölnin Sonic Ballroomissa, vink vink, jos joku sattuu liikehtimään siellä päin. Millainen paikka mahtaa olla, tuskin hirmu suuri halli?

Muuan Paula oli lähdössä taas fanittamaan, harmittaa ettei ole kykyä liittyä seuraan. Sällit ovat erinomaisia livenä, meininkiä on vaikea kuvata, mutta ehtaa, taitavaa ja omaperäistä rokänrollia se on. Kotisivuillaan on lueteltu keikkapaikat ja sieltä saa myös musiikkia pyörimään luuppina.

* * * * *

Muutama viikko sitten, olikohan niitä 3 tai 4, joraannuin kantapaariin pienessä sivumyötäisessä, koska olin heräillyt hyvässä seurassa lievään kankamoiseen ja kohennellut vanhoin lääkkein olotilaa. Yövieraanani oli Poppi-Hessu, joka intoili lähtevänsä illalla Telakalle katsomaan T. V. Smithiä, vanhaa punkaikojen sankariani The Adverts -yhtyeestä. Hän soitti kitaraa, lauloi ja teki useita klassikkokappaleita ainakin sellaiselle hienolle albumille kuin Crossing the Red Sea with the Adverts. Tiedättehän, One Chord Wonders, No Time To Be 21, New Church, Bored Teenagers, Safety In Numbers ja mitä niitä oli. Ja singlehitti Gary Gilmore's Eyes.

No, illansuussa Nightingalesin toveri Marko lähti hipsimään mööpelien eli kantapeikkojen pöydästä, mutta palasi tovin kuluttua tyylikkäästi harmaantuneen rockherran kanssa. Oli sattunut kohtaamaan herra Smithin nurkilla ja yllyttänyt tämän paariin. Sain luvan tarjota nuoruuden ikonilleni kaljan, pienen vaan, mutta tarjoilija kaatoi automaattina ison, koska en tapaa pieniä tilailla. Nimmarikokoelmani tuplaantui kertaheitolla.

Poikani äiti sattui istumaan samassa pöydässä ja yllytti omistamaan nimmarin meitin kölville. Se tuli suurehkolle ruutupaperille, mitä manailin miedosti yrittäessäni tunkea lapun lompsaan. Herra Smith tuli apuun ja kirjaili yllä olevan pienemmän nimmarin, joten nyt on yksi sekä isällä että pojalla, joka tuskin on kuullut tahtiakaan Advertsia.

Pöydässä istuskellessa sattui myös kömpelö pikkupuhehetkonen, vrt. jalka suuhun, sillä innostuin muistelemaan Advertsin muinaisbasistia Gaye Advertia ja kysyin, etteikö TV ole häntä ottanut mukaan. Hän sanoi, ettei Gaye enää jaksa oikein kiertää, vaan oli jäänyt Lontooseen. Olin ihmeissäni ja kysyin, ettäkö ovat kuitenkin vieläkin yhteyksissä. Kävi ilmi, että asuvat edelleen yhdessä, olivatko kenties jopa naimisissa. Koetin hämmentyneenä pahoitella tietämättömyyttäni, en tullut edes ajatelleeksi, että liitto olisi kestänyt 30 vuotta. Nostan hattua, että ovat kumonneet julkkispariskuntiin liittyvät lait.

Olin ylikunnossa siirtyessäni Telakan keikalle, joka alkoi kiitettävän aikaisin, pian ysin jälkeen. Silti teki suuren vaikutuksen, kun viisikymppinen kunti esitti yksin akustisen kanssa todella väkevällä otteella niin punkklassikoitaan kuin uudempaa tuotantoa, joka myös kuulosti säväkältä. En olisi uskonut ja kaikkea sellaista… tähtihetki. Taisi olla vielä aika pitkä keikka, väh. puolitoista tuntia, ja sokeri odotti pohjalla.

Jälkimainingeissa kaveriporukassa keksittiin kömpelöitä vitsejä hänen tuntemattomammasta kilpakumppanistaan Radio Jonesista ja tapauksesta, kun Pelle Miljoona näki herra Smithin esittävän Handyn vanhaa bluesklassikkoa The St. Louis Blues. Siitä syntyi kiduttavan hitaasti kuoleva lause: "T.V. on kuin W.C.!"

Jälkihuomio: Yöllä Polkkeri ei suostunut tallentamaan, saati julkaisemaan tekstiä. Kopioin sen tekstiohjelmaan ja jätin tämän Bloggerin auki, jotta voin kokeilla vielä uudestaan. Vasta aamulla sain hukattua tekstin linkkeineen ja kuvineen, kun luulin tallennuksen onnistuneen. Kokeillaanpa taas, ainakin tallennus kertoo toimivansa.

Sitarointia ja satakieliä

Miltä se kuulostaa, jos sitarinsoittaja on huono? Kenties George Harrisonin alkuvaiheiden yrityksiltä? Vai huomaako länsimaiseen hapatukseen nikeltynyt korva mitään, jos rytmit ja tonaliikka (huom. en tiedä kunnolla mistä puhun) ovat joka tapauksessa vieraita?

Lawrence Blockin kirjassa Tanssi haudoilla päähahmo Matt Scudder vierailee Taj Mahaliin (oletettavasti rakennukseen, ei bluesmieheen) keskittyvässä näyttelyssä ja kuuntelee sitarinsoittajan sooloesitystä. Näin hän tuumii: "Minulla ei ole aavistustakaan, oliko miehestä mihinkään vai ei. En tiedä, mistä sen erottaa tai mistä hän itse erottaisi, onko hänen soittimensa epävireessä." (Vakuuttavan oloinen kääntäjä on Tapani Bagge, olen niin alussa, etten uskalla muuta sanoa.)

Harrisonin vuonna 1971 Madison Square Gardenissa järjestämästä Concert for Bangladesh -multimediahappeningista (kaksi hyväntekeväisyyskonserttia, levy, elokuva) on klassikkotarina, joka on voinut olla myös Blockin mielessä. Konsertin avasivat sitaristi Ravi Shankar ja sarodisti Ali Akbar Khan. He virittelivät instrumenttejään alkuun puolitoista minuuttia ja saivat innokkaat taputukset. Shankar kommentoi kuivasti: "Jos arvostatte virittelyämme noin paljon, toivon että pidätte soitostamme vielä enemmän."

Vielä kun näkisi jossain hörhökapakassa ilmasitaristeja, mutta se varmaan vaatisi tuhdimpaa jatsinortin vetelyä tai muuta epäilyttävää pohjustusta. Niin, tuo yllä oleva juttu on varmaan asiasta kiinnostuneille vanhaa jorinaa, mutta on se silti klassikko.

* * * * *

Olen aika täpinöissäni jo nyt illan konsertista. Juttelin Markon kanssa puhelimessa ja kuulin, että Joensuu oli ollut hyvä veto. Pieniä teknisiä murheita, kuten kitarankielten katkeilua, mutta bändi oli iskussa. Huono kenraali ja votnottia, paitsi jos se ei ollut huono.

Keskiviikon Tamperelaisessa oli näköjään Markku Makkosen asiallisen innostunut arvio keväällä ilmestyneestä albumista, joten skannasin sen tähän (klikkaa isommaksi).


Mitäpä siihen lisäämään, itse intoilin samasta levystä maaliskuussa tähän tapaan ja lainaamani saksalaiset nettilähteet näin.

Lapin jätkät ja retroilut

Kyllä ne rehelliset Lapin miehet vain osaavat… kuulemma, jos sellaisen vain jostain löytäisi. Ei vais, mutta taas on tullut Rovaniemen suunnalta erilaisia viitteitä ja uutisia huvituksista. Esitän kolmen kohdan ohjelman.

1. Johdannoksi sopii tiikeritoverin lähettämä juutuubilinkki häikäisevän vetävään ja urheilulliseen musiikkiesitykseen nimeltä:
Karpaasi on jätkä raju

2. Napapapat puolestaan lähtivät urheasti pappamopoillaan motoball-otteluun noin seitsenkertaisesti voimakkaammilla myllyillä varustettuja Jawoja vastaan. Tässä yksi pummittu kuva (There's the ball, there's the ball!), epävirallisilla sivuilla ratkijärkevä raportti.

3. The Nightingales esiintyy huomenillalla Telakalla Tampereella ja tänään näköjään Joensuussa. Loistobändillä on tainnut olla viime vuosina enemmän keikkoja Saksassa kuin Suomessa, joten on pakko tarttua tilaisuuteen nähdä pitkästä aikaa Rovaniemen jätkät livenä. Pikku anekdoottina voin mainita, että näin heidät viimeksi Helsingissä joulukuussa 2003 (?) varamiehisenä kokoonpanona, kun Pirttijärven veljekset olivat Abba-coverkiertueella.

Olin voittanut musavisan kausikilpailusta matkat ja lipun valitsemaani suurkonserttiin Helsingissä. Kerroin paari-isännälle etteivät cherit, brianadamsit ja bonjovit kiinnosta, vaan valitsen Nightingales-keikan Semifinalissa, vaikka näin kombon samalla viikolla peruskokoonpanossaan Telakalla. Se nauratti Jusbaa niin paljon, että hän kysyi sopiiko lähteä mukaan. Unohtumaton reissu, meillä oli vaikeuksia löytää edes Tavastiaa (silloin oli iso työmaahässäkkä Kampissa, tiedätte kai, ja kauhian pimiää). Saati sitten päästä sieltä aamuyöllä Laivanvarustajankadulle tai sille toiselle melkein samannimiselle.
Ja bändihän veti komeasti, muistaakseni, kun Marko siirtyi koskettimiin, bassoon tuli Pauno Haapio ja kitaraa soitti nykyinen vähintään puolivirallinen jäsen Pasi Pakarinen.

Onkohan muita plokaajia menossa? Suosittelen lämpimästi, vaikken tyylilajia osaa oikein kuvata. Tuskin kuulemme kuitenkaan Markon bravuuria "Lapin jätkä lyö outoa turpaan".

* * * * *

Virkistyn usein silmäillessäni PopuLAARIn pistohyökkäyksiä menneiden aikojen kulttuuriin. Nyt löytyi kommenteista linkki, jonka takaa löytyi retromainoshupaelmien kilpailu: tehtävä oli värkätä joko nykytuotteelle vanhan tyylinen mainos tai päinvastoin vanhalle tuotteelle nykymallin mainos. Photoshopilla olivat muokanneet monenlaista materiaalia.

Täällä ovat worth1000.comin kisatarjokkaat.

Tässä pari näytettä heppoisina näyttökuvina, katsokaa tekijätiedot ja paremmat versiot yllä olevasta linkistä. Sota-ajan hengenkohotusjulisteesta ("We Can Do It!" on alkuperäinen teksti) oli syntynyt kaksikin versiota:



Alla olevassa laihdutustuotteiden mainoksessa minua ilahdutti muukin kuin pikkutuhma vitsailu, sillä vanhakantaiset värit ja tyyli vain sointuvat silmääni.



Jou, niitä oli kisassa parikymmentä lisää, muun muassa hieno mustavalkoinen Nintendo Wiin mukamainos. Hep, näköjään PopuLAARI oli myös ehtinyt polkata jo linkistä.

Pari sanasta

Juu, eiku sitä minä vaan, että mielessä on kieppunut joitakin sanaleikin poikasia, jotka sinne pintaan asemoituivat, kun Norsutanssijan kanssa hiukan huvittelimme ja vietimme kevyen lomailevaa elämää tuossa takaviikkoina. Nyt pusketaan molemmat taas töitä tahoillamme, ettei protestanttinen etiikka pääse unohtumaan sen prosenttisen etikan alle, josta toinen toveri Marko tekstarissa taannoin puhui.

Ai niin, muistilappu itselle, miksei muillekin asiasta kiinnostuneille: Markon bändi Nightingales soittaa lauantaina pitkästä aikaa Tampereella, Telakalla se taisi olla. Sinne on päästävä.

Niihin sanoihin, lisävaroituksena tieto, että nämä voivat kuulostaa kuluneilta. Jotain olen lipsauttanut jo kommentteihinkin, jokin taas on ikivanhaa jorinaa. Jos puran viimeksi esillä olleesta vanhempaan päin, niin pääsin taas kaivamaan paarissa esiin teeman, joka pulpahtaa varmaan vuosittain mieleeni, ehkä tiheämminkin. Voisiko käydä niin onnellisesti, että näitä saisi kirjoitettua pois mieltä riivaamasta?

Harmaan taikka pimeän työn tekijöiden oloja on hankaloitettu olennaisesti Veronassa, tuossa Shakespearenkin tuntemassa Italian kaupungissa. Eikä minulla, pentele soikoon, ole mitään muita kuin veronalaisia tuloja.

En ole luonteeltani varsinainen keksijä, sivarina olisin jättänyt ruudinkin osaset parempaan käyttöön, sillä salpietaria tarvitaan tiämmä jopa hammastahnassa. Yhtä laitetta olen kuitenkin vuosikaudet luonnostellut, koska sillä olisi selvä markkinarako.
Moni mies katselee erisukupuolisia paareissa, klubeilla ja yökerhoissa kuumeisesti miettien, olisiko näissä kepeäkenkäisyyden, markkinaraon tai aistillisuuteen intoutumisen piirteitä. Kun saan tutkanomaisen laitteeni valmiiksi, se yksinkertaisesti kohdistetaan haluttuun maaliin, jolloin viisarin värähdys paljastaa arvon tämän olennaisen muuttujan suhteen.
Teen tätä työtä pyyteettömän markkinahenkisesti, koska itsellä ei vehkeelle käyttöä ole, mutta rahaa sillä varmasti sampoaa. Laitteen nimen valitsin ennen suunnittelun alkamista, se on Horoskooppi®.

Edellinen kimposi taas kerran mieleeni siitä, kun terassilla aloimme miettiä sellaista 80-luvun alun suurta kirjallista kuplaa kuin Tamminiemen pesänjakajat. Pitihän se kahlata lukioikäisenä läpi, mutta siitä oli erotiikka kuulkaa kaukana. Ei kerrottu Mauno Koiviston nettisussuista yhtikäs mitään, eikä pressapyrkyreille pesää jaettu.

Muutamalle kovasti naurattaneelle sanaselle on vaikea keksiä edes kehyskertomusta, siis vielä vaikeampi kuin oli luoda edellä olevat juonnot. Esimerkiksi kun ylitimme vallantunnossamme, golfmoguli seurassamme, rautatieaseman parkkipaikkaa kulmittain lyhintä reittiä tavoitellen, tutkaparini Reidar* taisi kajauttaa sanan "viistoporvari". Repikää sitten siitä: loistosana, jolta vain puuttuu johdanto.

Eiköhän tämä riitä. Jos näitä poikasia sikiää lisää, yritän joko hukuttaa ne tai nähdä enemmän vaivaa niiden saattamiseksi esittelykuntoon.

* Ilmaisu "tutkaparini Reidar Särestöniemi" pudotti minut muinoin täysin, kun Norsutanssija sen laukaisi osuvaan yhteyteen ajellessamme hänen Ladallaan Hangosta kotia kohti. Toimin kartturina, vaikka olen siihen tehtävään yhtä kelvoton kuin kuskiksi.

Selätys, miss Ingalls ja linkit

Suomi selätti sitten Pohjois-Amerikan Yhdysvallat Mockban MM-kisoissa – tai oikeastaan otti äärimmäisen niukan pistevoiton. Tänään (no joo, eilen) ilmestyneessä Urheilulehdessä Petteri Sihvonen analysoi ja ennusti tuloksen hienosti, hän arvioi voimasuhteiksi elikkäs voittoprosenteiksi Suomelle 55 ja USA:lle 45. Se kuvaa hyvin ottelua, tiukkaa oli.

Nolompaa jutun kokonaisuuden kannalta oli se, että hän sovelsi otteluohjelmaan vanhaa pelikirjaa, jonka mukaan päätyi siihen, että välierässä Kanada kaataa Suomen, ollen suosikki suhdeluvuin 60–40. Vastaan vain tulee Suomelle välierässä Venäjä, joten näillä prosenteilla ei kannata vetoa lyödä. Ehkä sitä ennustetta voi soveltaa finaaliin? Tai pronssiotteluun?

En usko, luulen finaalin olevan Venäjä-Kanada. Jos taas Kanada tulisi Suomea vastaan pronssiottelussa, se muuttaisi vahvasti ennustetta, sillä eivät nikkarit ole yleensä jaksaneet innostua häviäjien jäähdyttelypeleistä.

* * * * *

Pahasti onnahteleva kuva-arvoitus: Mikä rovaniemeläinen orkesteri?


Tutkailin hiukan uutisia, mitä Knightingalls*-rintamalle kuuluu (sällit itse suosivat kyllä muotoa the Nightingales). Kotisivuilta löytyi mukavia uutuuksia, kuten linkki MySpaceen, jossa on kuultavissa uuden albumin nimikappale, hittirenkutus Sentimental Hospital (We Happy Alcoholics).

Nightingales MySpace

Samoin kotisivuilla on etevä jukeboksi, jossa oli kourallinen vanhempia stykejä, ja jopa debyyttialbumi Pop-Gun Juggernaut (1992) oli hyvin edustettuna.

Nightingales Jukebox

Jostain syystä en kyllä saanut MySpacen musiikkia soimaan, vaikka kappaleen se latasi ja alkoi sitä pyörittääkin. Voi olla, että olen vain niin tumpula, ellei sitten koneeltani puutu jotain palikoita tai kyse ole yhteensopivuushäiriöistä Macin suhteen – vai pitääkö sinne MySpaceen kirjoittautua jotenkin sisähän? Jukepoksi toimi sen sijaan mainiosti.

* * * * *

Hätkähdin huomatessani, että niinkin arvovaltaiset tahot kuin Dionysoksen kevät ja Sedis Blog olivat panneet listoilleen linkin tänne. Olen otettu, saanen luvan vastata täten kohteliaisuuteen ja lisätä Teitit omaan linkkilistaani?

Samalla poistelin tuosta linkkejä, jotka eivät johda enää mihinkään**. Ja Theodor pitää saada ehlottomasti mukaan, on siellä niin hulvattomia juttuja ollut, kuten viimeksi peliesittelyjä harvinaisemmista kilpailijoista ylikansallisille hittituotteille. Ai niin, samoin toki säväyttäviä tarinoita kirjoittavat Allyalias ja Angela. Ketähän unohdan tällä kertaa…

* Kuvassa 1 John Cleesen esittämä pelätty Black Knight elokuvasta Monty Python and the Holy Grail. Kuvassa 2 pelätty Laura Ingalls tv-sarjasta Pieni talo preerialla. (Ehkä hänelläkin esittäjä oli, mutta minulle hän on toki ikuisesti Laura.)
** Ruu (jos käyt täällä), harmikseni totesin vanhan osoitteesi vievän umpikujaan, joten otin sen pois. Helpostihan tuohon saa uuden linkin, jos löydän toimivan.
Ray Davies ei ehkä käy, joten poistan sen kummemmitta seremonioitta.

Florencen soihdunkantajat

Eivät he sairaanhoidon uranuurtajia tai hyväntekijöitä ole, pikemmin itse sen tarpeessa, mutta The Nightingalesista pitää polkkailla vielä, kun uusi levy on vihdoin kaupan Saksassa.

Rumpalinsa Setä Mäxi (oik.), myös Teppoilu-kisojen yhteydestä tuttu, lähetti tekstaria, että vaihtaisin bändilinkin uuteen. En totellut, lisäsin vain sen uuden, joka löytyypi oikeasta kainalosta nimellä The Nightingales. Jukka Junttilan Hiljaisten levyjen muinaissivu on sen alla nimellä "vanha".

Innostuin katselemaan mitä muuta uuden levyn tiimoilta on tarjolla netissä ja kirjaan tähän pari asiaa.

Levy-yhtiö Tug Records kauppaa Kioskissa albumia kohtuuhintaan.

Triggerfish arvostelee saksaksi ja antaa täydet pinnat, lukijat selvästi vähemmän. Pieni ote:
"… Mit "Down down down" stellt sich die Band als Pubrocker mit allgegenwärtigem Barpiano und melodischen Gitarren im Blues Rhythmus vor. Jetzt kommt der bereits erwähnte Titelsong des Albums und reißt einen, selbst wenn man gerade nur an einer Flasche Stilles-Wasser nuckelt, komplett vom Hocker. Ein so fröhliches Liedchen mit einem noch dazu so intelligenten, ironischen Text muss man sich mindestens zweimal anhören. …"

Voice of culture samoin selvittää saksaksi rakkaan bändin uutta tulemista, menköön arvostelu tähän kokonaan:
Nightingales: Sentimental Hospital
Yeah, eine meiner liebsten Lieblings-Finnenbands ist mit einer neuen Scheibe zurück.
Natürlich mal wieder auf TUG Records erschienen… Und der Titeltrack ist schon mal der Hammer. „We are happy alcoholics….“. Wow, das mal so auf den Punkt zu bringen…. Cool. Das kriegen wohl nur die aussem Norden hin. Aber auch der Rest der Scheibe, die zwar im schönen Digipack - aber leider ohne Booklet daherkommt - kann wieder vollends überzeugen. Das hier ist kein „Haudrauf-Punk“. Hier geht es ruhiger zur Sache. Gern auch mal mit Klavier und Keyboard. Der Teufel steckt wie so oft im Detail. Und das sind die Melodien und die Texte. Wunderschön. Nicht das Ihr denkt, dieser Mieschka wird immer softer. Nee, ganz so isses nicht. Das macht einfach nur Spaß, weil hier Kopf hinter der Mucke steckt. Hört mal rein. Bitte! Achso, wer Vergleiche braucht... Ich würde sagen, ein guter Mix aus den KAISER CHIEFS und den UNDERTONES...

Wantok Music infottelee uudesta julkaisusta mm. tähän malliin (ja kirjoittaa Peen sukunimen veikeästi Pakarainen):
"Das jetzt vorliegende Resultat kann mit Recht als ein essentieller Beitrag zur finnischen Rock-Geschichte bezeichnet werden. Das Album “Sentimental Hospital” hat alles zum Klassiker! Kantola zeigt sich auf dem Zenit seiner songwriterischen Fähigkeiten und der Band merkt man die Spielfreude bei jedem Ton an."

Jäljelle jää tietysti kysymys, kuka uskoo saksalaiseen musiikkimakuun, jos miettii kuinka Scorpionsin emämaassa tehtiin jopa David Hasselhoffista menestysartisti. Eläväinen skene Saksassa on kuitenkin, pirusti näyttäisivät legendaarisetkin bändit siellä kiertävän. Nuita nettiarvosteluja varmaan löytyisi viikon päästä lisää, mutta tuossa ensimakua.

Levy tuntuu kirjaajan korvaan edelleen mahtavalta ja monipuoliselta. Jorman hurjistunut kapakkapianovaihde ei ole ihan yhtä usein pinnassa kuin muinoin, mutta lähteehän sekin sieltä. Laulut on tehty siivommin, mikkihiirimeininki on vähemmällä. Mutta ennen kaikkea piisit ovat komeaa työtä ja bändi kuulostaa jälleen yhtenäiseltä ja oikealta.

EDIT: Poimin kuvat enempiä kyselemättä mainitulta nettisivuilta, en tullut ajatelleeksi että jollakulla on niihin toki oikeudetkin. Joten on korkea aika lisätä tänne tieto: KUVAT: Heikki Viitanen.

Sarkastista, jopa koomista

Jou mama, nyt mullakin on yksi uusi levy. Nightingalesin Sentimental Hospital, laskujeni mukaan viides originaali pitkäsoittoinen, ilmestyi tällä viikolla Saksassa pahvikantisena versiona. Skannasin pari näytettä kansista ja sisälipareesta.

Olutmukia jäljittelevän taustan kuvaaminen vaati kuulemma lukuisten oluiden laskuttamista Saksan kustantajalta. Se jääköön salaisuudeksi, että ne menivät kai pikemmin Markon ja kannen tehneen Poppi-Hessun virkistämiseen, kun kuvatuksi aineeksi tiettävästi paremmin sopi teen ja saippuan seos, jos ymmärsin selvityksen oikein. (Mikäli näin tosiaan on, niin ihmeen aidolta näyttää.)




Näyte sanoituksista, herkkä muovin ylistys, jossa juustoiset 70-lukulaiset urkusoundit ja viulukoneet kuorruttavat kauniin viisun. Tommi Liimatta vierailee laulamassa (tai toteamassa) taustoja kertsiin sekä soittamassa nasakan soolon akustisella kitaralla.


Orkesterilla on tarkalla seulalla poimittuja ulkomaalaisia faneja, joista yksi näyttää kirjoittaneen suitsutuksen sisälipareen takatekstiksi. Otsikko on lainattu hänen määrittelystään.


Voin vakuuttaa, että kuuntelukokemus on vielä antoisampi kuin kansien katseleminen. Yksi varhainen suosikki on jotenkin powerpunkkiin vivahtava Senators and Slaves, joka tuo etäisesti mieleeni Ebba Grönin. Kovia äijiä ovat joka tapauksessa soittamaan ja piisejä tekemään.