Kirjasto tanssittaa, skookie darling

Voi karismaattinen johtaja, kuten isä tapasi voimasanailla. Tuli tehtyä viikolla railakkaan mittaisia työpäiviä, mutta raskaaksi kävivät huvitkin. Eilen piipahti norsutanssija kylään, kahden punhon ja minttuviinan kannustuksella. Itse olin varautunut vain karhukopalla. Sen verran pinnalta maistoimme, että yöllä heräsin lattialta ja hädissäni nostin huulille lähintä putelia, joka sattui olemaan sweet'n'sour chiliä. Onneksi se on niin paksua, ettei pitkää huikkaa ehtinyt ottaa.

Edellisen polkan kommenttiosiossa tuli mieleen, että onpa harvinaisen tylsää listata tuollaisia muinaismuistoja, jotka klassikkoasemaa lähentelevät. Siispä jatkan samalla linjalla. Skannasin oheen, mitä kirjastosta tarttui mukaan keskiviikkona. Muutama merkintä on tarpeen.

The Moven kokoelma Movements (3CD) oli onnen omiaan paikkaamaan Beautiful Daughter -tarpeen. Samalla olen pyöräyttänyt useita kertoja kappaletta The Girl Outside. Niistä tuli nyt mieleen, että ovat ihan barokkikamaa, laulumelodiat on vähän kuin tehty sellolle, kuten on tietysti muutamat Metallican styket, mistä riemua taannoin repi Apocalyptica. Tshekkituttu on kova hevi- ja Metallica-fani, käynyt katsomassa Apocalypticaakin Prahassa. Pulmana vain ainakin takavuosina oli, että vaimonsa hyppi kirjaimellisesti seinille sellojen jynssätessä peltoniemen hintriikkaa tai jotain sinne päin. Minusta siinä on moni Metallican valio jalossa muodossa, erityisesti ehkä armoton The Unforgiven.

Lindisfarne ja Byrds piti ottaa vain luettua täydentämään, on siellä herkkiä harmonioita, ei välttämättä urkusellaisia. Roy Wood oli jatkoa Movelle, harva jamppa on soittanut kaikki instrumentit itse jo 1969. Oli joku studiokettu tosin tärvellyt tuon, hyökännyt mikin ääreen mukanaan "harmonium". Mikähän sekin on?

EDIT: pakko oli tutkia. Onkohan se juurikin se heleveetinkone, joka myös urkuharmonina tunnetaan? Näköjäns jaloilla pumpataan ilmaa ja koskettimia limputellaan.

Viistompaa osastoa edustavat Syd Barrett, Tom Waits, David Byrne ja Barrettinsa selvästi kuunnellut Robyn Hitchcock tukenaan nuoruuden bändinsä Soft Boys. Heiltä vuoden 1980 Underwater Moonlight on kulttiklassikko, saanut hienoja täydennyksiä tuossa 20-vuotisjuhlajulkaisussa, mutta 2000-luvun Nextdoorland on ilahduttavan hienoa vipopoppia myös. Mukana jälleen euroviisuvoittajan säveltänyt Kimberley Rew, joka ehkä paremmin tunnetaan orkesterista Katrina & The Waves.

Barrettilla on pari ehdotonta suosikkia, toinen paremmin Kontravirtasen käännöksenä iskenyt Effervescing Elephant eli Kupruileva elefantti, joka oli heitin tuoreeltaan ostamallani ensimmäisellä julkaisullaan eli EP:llä. Sitten nimi lyheni Kontraksi ja EP:ltä siepattiin puolet ekalla älpeelle: Muumi Muumi ja Paras rautalankayhtye. Toinen ylivertainen Barrettin veto on ekan levyn The Madcap Laughs kohokohta If It's In You: "Yes, I'm thii-ii-ii-iinking… I'll start it again."

Hurriganesin eka on täydentävää tutkimusta, koska muistin siitä vain pari hienoa rykäisyä, kuten Say Mama ja Tiger, ehkä myös Keep A Knockin'. Eipä sillä paljon enempää tarjottavaa ollutkaan, mutta kukahan piru laulaa oudon musichall-laulelman Sweet Sue? Ei se Remu voine olla, koska englanti ääntyy niin hyvin. Ihmetyttää miten paljon bändi tiukkeni vuodessa, jotta Roadrunner saattoi syntyä.

Jokseenkin samaa osastoa on Shocking Blue, jota piti muutaman komean hitin siivittämänä tutkailla, mutta kyllä jo A-puolista kertyvä 23 kappaletta on liikaa, en tiedä milloin jaksan kahlata B-puolia. Hittijatkumo on kunnioitettava: Venus, Send Me A Postcard, Long And Winding Road, Never Marry A Railroad Man, Rock In The Sea, Blossom Lady… kestää vertailun vastaavien sekaparibändien eliitin kanssa, jos huipuiksi ajattelisi Roxetten ja Eurythmicsin, miksei Abbankin. Kundit säveltävät, naiset ovat ne, joita kuunnellaan ja vähän kuolataankin. Kaamealta kuulostaa Lucy Brown Is Back In Town, joka on tehty ennen Mariska Veresin löytämistä laulajaksi, olikohan 1967 vai -68. Sekin oli kotimainen hitti Hollannissa.

Viimeisenä älysin hakea klassisen puolelta vihdoin Charles Ivesiä, johon tutustuminen houkutti jo vuosi sitten, kun jotain hänestä tänne kirjoittelin. Ainakin eka ja kolkki kuulostavat kiehtovilta sinfonioista, mutta olen niin moukka sivistyneessä musiikissa, ettei puheitani kannata ottaa vakavasti.

Paksu Page Poskessaan

Piipahdin taas kirjastossa, kun satuin olemaan hollilla. Olin putkella levyistä, joita karttuisaan kouraani jälleen osui, yritän laittaa oheen skannauksen listasta. Pari mainintaa, vaikken läheskään kaikkea ole ehtinyt vielä tyypitellä.

[Yardbirds vm -66 vasurilta: Chris Dreja, Keith Relf, Jeff Beck, Jimmy Page, Jim McCarty. Kuva skannattu levyn vihkosesta, näköjään © www.MichaelOchsArchives.com]

The Yardbirds: Ultimate! (2cd)
Olen ajoittain huvikseni kysynyt mukin ääressä, ketkä kolme soolokitaristia vaikuttivat Yardbirdsissä, vaikka se liian helppo kysymys onkin. Se vain kiteyttää Brittilän 60-lukua, koska listassa on kolme sanotaanko vaikka viidestä kuuluisimmasta, jos Hank B. Marvin ja Peter Green voisivat kilpailla paikoista.
Erkki Lapanen oli ekana, yllättävän veikeiltä kuulostavat esimerkiksi Honey In Your Hips ja A Certain Girl. Soundit ovat kohentuneet niistä halpiskiekoista, joilta näitä varhaisteoksia ja livelevyä Five Live Yardbirds joutui kuuntelemaan.
Tokana tuli Jeff Beck, jonka isännöimänä syntyi ainoa kelpo studioalbumi, lempinimeltään Roger The Engineer. Hän kutsui porukkaan sitten Jimmy Pagen, joka soitti alkuun bassoa, mutta kahdella levytyksellä häijy kaksikko Beck & Page soittaa molemmat kitaraa.
Nuo ovat mukana: kissojen ja koirien kanssa 70-luvulla metsästetty Happenings Ten Years Time Ago sekä Antonionin Blow Up -elokuvan räjäyttävä Stroll On. Se on näköjään bändin omaa tekoa, vaikka onkin yksi yhteen sama sovitus kuin levytyksensä Tiny Bradshaw'n klassikosta The Train Kept A-Rollin'. Onhan siinä eri sanat… mutta riffi on ehkä maailman tehokkain tappavassa yksinkertaisuudessaan. Paul Burlison** sai siitä paljon irti Johnny Burnetten seurassa.
Beckin lähdettyä paksu Peitsi pääsi vielä hahmottelemaan tulevia Led Zep -piisejä, kuten White Summer.

Joe South: The Best Of
Niitä äijiä, jotka olen tuntenut suunnilleen yhden kappaleen perusteella, ollen tuo Deep Purplen varhaishitti Hush. Turkulaistoveri esitteli vuosia sitten jatkoksi Southin komean oman hitin Games People Play. Näköjään myös Lynn Andersonin likivihreä Rose Garden on Southin kynästä, samoin Billy Joe Royalin Down In The Boondocks. Mukava tarkistaa, mitä muuta tuolta irtoaa.

Harry Nilsson: Harry / Nilsson Sings Newman
Vihdoin sain hanskaani tuon Newman-levyn, luulisin että tämä tulee ostettua omaksi, kunhan sattuu sopivana hetkenä ja sopivaan hintaan kohdalle. Harrylla on monta oudompaa stykeä, mutta on siä myös I Guess The Lord Must Be In NYC ja Mr. Bojangles.

Throbbing Gristle: 20 Jazz Funk Greats
Tämä erikoisryhmä palautui mieleen Plokistanista, sillä Hdcanis taannoin kertasi bändin levytyksiä hyvinkin kiinnostavaan tapaan. Miettinen näistä vaahtosi pnuk-aikoina Hilseessä, vaan vähiin jäivät tilaisuudet tutustua levyihin. Saas nähä.

Nyt tarttui reppuun pari klassikkoakin, joita ei koneelta löydy, kuten Tsettset Topeliuksen vankka Degüello ja Flamin' Grooviesin huikea Teenage Head. Toiset tykkää Shake Some Actionista, niin kyllä minäkin, mutta Roy A. Loneyn mörisemä Doctor Boogie on ikisuosikki.

Don Drummond jatkaa Skatalitesin tuella skatutkimuksiani; Kirstu MacCollilta kiinnostaa mikä vaan; Thorogood piti napata, että pääsee rytkäyttämään kalsarikännien suurteoksen I Drink Alone. Eddie Cochran on vanha suosikki, jota veresteltiin hiljan Marco Di Maggion levyn kautta ja muisteltiin samalla Brian Setzerin parhaita eleitä, ja tuossa oli kaksi albumia pakattu samalle ceedeelle.
Ai niin! Mitch Ryder & The Detroit Wheels on aina ollut tutumpi maineensa kuin levyjensä puolesta. Bruce Springsteen sitä on hehkutellut kloppivuosiensa suosikkina ja esittänyt medleynä olikos se Little Latin Lupe Lu/Devil With A Blue Dress On -akselia. Hyvin tuntuu soitto kulkevan.

Eivät nuo ihan uudenkarheita tallennuksia näköjään ole, mutta on siinä viisi vuosikymmentä edustettuna 50-luvulta 90-luvulle.

* * * * *
Menköön jatkeeksi pari leikettä, jotka ovat roikkuneet kyperpulpetinkannella. Valitan, en muista mistä olen plokannut ne, mutta selvästi sivuavat pinnalla olleita seksuaaliteemoja.

Golfaajan sukupuolielämä vaikuttaa vinkeältä otsikon perusteella.

Onko tuo sitten jo seksuaalista häirintää, joka oikeuttaa antamaan potkut, jos nyt sattuu olemaan aamulla sen verran herkkänä, että viisari värähtää? Epäreilua ainakin siinä tapauksessa, jos esimies sattuu olemaan viettelevä hottis ja työlleen omistautunut alainen ei ole ehtinyt tarpeitaan ja halujaan toteuttaa.

Tuota, pitääkö erikseen vielä mainita, että koviin paikkoihin joutuu herkempi työläinen, jos tällainen hottis esimies alkaa tehdä puhallustestiä, joka lie englanniksi "blow job test". Oikeastaan voisi pitää epäilyttävänä, ELLEI viisari värähdä.

** EDIT Tuoreempaa tietoa! Näin eilen Paapassa verrattoman rokänrollkombon, joka esitti varsinkin ekassa setissä 50-luvun maukkaita rockabillykappaleita, kuten Elviksen One-Sided Love Affair, Ricky Nelsonin Stood Up ja tuo Burnetten mallin Train Kept A-Rollin'. Kitaristi löysi halutessaan maukkaan Rock'n'Roll Trio-otteen, josta olen tottunut kiittämään Paul Burlisonia.

Keikan jälkeen uskaltauduin kysäisemään kitaristilta, jota en tuntenut, kuuluuko Burlison suosikkeihin. Hän kehui kyllä albumia Johnny Burnette & The Rock'n'Roll Trio, mutta kertoi olevan aika yleisessä tiedossa, että niillä mehevillä kitaraosuuksilla soittaakin Grady Martin, Nashvillen maineikas A Teamin jäsen. Netistä löytyi tähän vahvistuksia, enpä vain ole tutkinut asiaa. Molempi parempi, osalla klassikoista soolot vetää tiettävästi Burlison, osalla tuhdimman soundin keikari Martin. Palannen asiaan… EDIT loppuu.

Kirjaston ylistys

Alkuvuoden mittaan olen käynyt parin viikon välein lauantaisin Tompereen pääkirjastossa Metsossa pälyilemässä hyllyjä. Tahdin ovat määränneet dvd- ja cd-lainat, koska niistä osaan myönnetään vain pari viikkoa laina-aikaa. Joka kerralla pitää karata kesken tiskin kautta pois, koska tarjontaa on niin hulvattomasti.

Hölmöä esimerkiksi, etten ole äänikirjoja ja musiikkiosastoa tullut penkoneeksi aikaisemmin. Poika nauttii erityisesti nukahtamisesta iltasatuihin, ja yksityisen rauhan tuntuu löytävän paremmin levyn kautta kuin isän lukemista jutuista, joihin hän kernaasti esittää välihuomautuksia. Molempi parempi vaikuttaa toimivalta ratkaisulta, mutta Roald Dahlin Jali ja suklaatehdas on Antti Virmavirran lukemana ollut jo useana iltana suosikkitoive. Kolmesta levystä riittää pitkäksi aikaa.

Olen verestellyt itse muun muassa Jamaikan rytmejä. Burning Spear ja Black Uhuru saivat tänään jatkokseen (vielä) vanhempia kurkoja: Prince Buster, Jimmy Cliff ja Gregory Isaacs ehtivät jo luoda hyvää hytkettä lauantaihin, Rico odottelee vielä vuoroaan.

Tuo Prince Buster säväytti ensin kokoelmalla tutulla kappaleellaan One Step Beyond, jonka (hänen kappaleensa mukaan nimetty) Madness tempaisi debyyttilevynsä nimistykeksi 1979. Kokoelmalta se pulpahti esiin, koska alkuviikon jankkasimme Norsutanssijan kanssa mainoksesta pollajukeboksiin takertunutta I'm In The Mood For Skata. Oli se pentele kuitenkin It's Ska Timella mukana. Tarttui vahvasti myös toveriin.

Aloin musavisassa haihatella, että instrumentteja hallitsemattomalle hang-around-nahjukselle houkuttavin tehtävä olisi tsikittäjänä 60-luvun Jamaikalla. Esiintymispelkojen vuoksi haaveissa olisi olla se studioässä, jolle soitetaan ska-rynkytyksen kaivatessa vielä yhtä tärkeää perkussiivista elementtiä: "Tota, Osmo, et kerkiäisi tulla tsikittämään?"

Teoriaa hiukan varjosti orastava aavistus, että Prince Buster taitaa itse hoitaa tsikityksen tuolla One Step Beyondilla, joka löytyy myös juutuubilta. Ainakin tuntuisi joutavan hyvin, koska alun huudon jälkeen vasta alkaa se tsiki-tsiki-tsiki, joka etenee monenlaiseen muuhunkin rytmiseen yskähtelyyn ja huulenpäristykseen, eikä lyriikkaan kuulu paljon muuta kuin kappaleen nimen toistaminen pariin kertaan.

Eri rupatteluissa syntyi yhteistä intoa ihailla vahvaa pohjaa ska-rytmeissä, joka antaa kursailematta tilaa torville tuuttailla vanhemman amerikkalaisjatsin rytmiikalla ja ikivihreiden iskelmien tai swingbravuurien sävelillä soolojaan. Hienoissa ja yltiörennoissa 60-luvun ska-rallatuksissa tuntuu kulkevan päällekkäin sulassa sovussa kaksi eri rytmiä. Controlin vanha rumpali Pete tätä aihepiiriä innostui selvittämään, mutta heikko teoria- ja käytännön pohjani jättää sen osin suloiseksi arvoitukseksi.

Hyväksi lopuksi vielä fantasiakysymys musiikin ja tv-näyttelemisen risteyksestä:
Mikä Elviksen rockabillyhenkinen esitys 50-luvulta saa kunnian toimia herättäjänä, kun Hugh Lauriella on työpäivä ja pitää asettua roolihahmon nahkoihin ennen lähtöä tv-studiolle?

Vastaus on tietenkin.

Voisin jatkaa vielä pitkälti kirjoista, joita olen kahminut elokuvan, novellien, urheilun, sarjakuvan ja satunnaisen muun saroilta. Tai parista klassikkoelokuvasta, joita Metso on tarjonnut paikkaamaan syntisiä aukkoja. Ehkä myöhemmin, Howard Hawks on nyt kuitenkin pinnassa.

Levyistä ei sovi unohtaa, että löysin jotain kiehtovaa myös 2000-luvulta (huh!): Deke Dickersonin puuttuvan levyn (In 3 Dimensions) lisäksi Kometan ekan albumin Like A Light Bulb, joka kuulostaakin säväkältä. Hörhöilin tiistaina, että bändi esiintyisi Klubilla ja sinne kuuluisi lähteä, mutta Jazmanaut osasi sittemmin oikaista, että olin kuukautta etuajassa… tsori vaan kumppalit, jotka retkutin väärin perustein maistelemaan.