Malcolm 2X

Aamun avajaisiksi keittelin pojalle mannapuuroa, mutta siinä ohessa vilkaisin oliko tullut sposteja. Niitä oli liikaa, vielä linkeillä varustettuna: putro oli ensin kiehua hellalle ja sitten palaa pohjaan. Pitää hommata kunnollinen teflonkattila tuollaisiin tarkoituksiin… tai sitten pysyä vaan hellan ääressä se vartti, mikä puuron keittelyyn menee.

Yhdessä viesteistä Poppi-Hessu kertoi sankariteostaan. Hän oli saanut ujutettua moposivujen raporttiin vanhan mutta umpisurkean munansaannoksen 'Moskovan valot'. Sankarillista tuossa on lähinnä se, että jaksaa lähteä Lappiin asti ja luumuilla metsikössä useita päiviä vain siksi, jotta voisi vääntää sen mukaan. Muistelin sen johdannon kera tänne joskus ympänneeni, näköjään ihan ensimmäiseen polkkaan. Raporttiin oli mahtunut kyllä lukuisia tuoreempia oivalluksia, eikä ihme, jos kertojana on itse Herman Spector.

* * * *

Viikkoni musiikillinen epäkohta oli, etten päässyt Tullille iltamiin, joissa esiintyi tuttuja suosikkeja, kuten Nightingales ja Sugar Shaker, sekä yllättävän supertrion muodostanut kolmihenkinen troikka Tommi Liimatta, Pasi Heikura ja Marko Kantola. Kuulin ennakkoon asiasta viidakkorummun välityksellä, mutta luultavasti jo heinäkuussa, että ehdin sen ajankohdan huolella unohtaa ja tärkeämpää isyysvelvoitetta sopia. Himputti.

Musiikillinen kohokohta sattui kohdalle tuurilla, koska tiistaina lupailin päivällä Biljardikuiskaajalle, että eiköhän loput sivut saa parissa tunnissa tarkastettua, jolloin voisin lähteä huuhtelemaan pölyt kurkusta. No, seitsemän tuntia myöhemmin olin ryytynyt ja kypsä, mutta kun olin lupaillut, patikoitsin kaupunkiin. Kantapöydässä olikin runsaasti kavereita, jotka olivat siirtymässä pikkuiseen kanoottiklubiin, tunnetaan myös bluesbaarina.

Siellä taas esiintyi trubaduurina lontoolainen metrokuski Malcolm Kaksois, joka oli isännöinyt pitkälti saman remmin vierailua Lontoossa. Tai siis, avustanut majoituksen järkkäämisessä, matkoissa kentältä kylille ja sopinut pubikeikkoja. Sinne piti minunkin lähteä faniksi, liput ja passi oli kyllä hommattuna, mutta iski kolminkertainen kiristys, jonka vuoksi jäin kämpille tekemään kiireisiä töitä, jotta saisin nopsasti palkkaa, jolla maksaa niskaan rojahtaneita laskuja. Sähkölaitoskin sivalsi niitä kerralla kolmin kappalein, maksuaikaa pari viikkoa.

Jou, Malcolm nappasi aika hyvin. Kevyesti vahvistettu akustinen kitara soi mainiosti, mutta erityisesti tarinat loivat hilpeää henkeä, esimerkiksi "Arsehole in the Park", "Top Shelf Disaster" sekä "Sexy Dentist", joka ajaa asiakkaan muun muassa syömään toffeeta, että pääsee taas vierailulle. Siitä löytyi jopati video, samaan pioneerihenkeen toteutettuna kuin hälle tuntuu olevan luontaista.

Keikan päätteeksi kävin ostamassa tyrkyllä olleen vinyylisinglen Sexy Dentist / Heartbreak Hotelli, kts. kuvitus, jonka kääntöpuolen sanat Malcolm oli käännättänyt suomeksi. Taisi olla ensiesitys, kun hän pokkana lauloi sen suomeksi paperista, kieltä sen enempiä osaamatta. Taiteilijanimi taas on keksitty suomisanakirjasta, jossa häntä oli naurattanut sana 'kaksois'.


Single viehätti esineenä (oranssi vinyyli!), ja toisaalta ilmaiskeikalla tuntui kohtuulliselta edes ostaa tuote, kolmen euron sopuhintaan, nimmarikin tuli kaupan ja kannen päälle. Valittelin ettei tosin ole vinyylisoitinta, jolloin sain vielä 11 kappaleen cd:n Tumult In Turd City. Se on omakustanne, joten sille ei ollut määritelty muka hintaa, lonkero sentään kelpasi kiitokseksi. Kannen kuvat (kts. yllä) ovat kuulemma maineikkaasta Jokela-hotellista. En tiedä oliko myös Heartbreak tapahtunut siellä.

Kaikenlaista outoa ja hauskaa sitä näkee, piristi ihmeesti työn uuvuttamaa mieltä. Kappaleenpätkiä näkyi olevan kuultavana paitsi MunAvaruudessa (Tumultia tarjolla), myös Lounaslaatikossa, mistä niitä kai voisi myös ostaa.

* * *

Aagh, nyt vasta muistin! Olin ihan otettu alkuviikolla, kun Kriisipuurosta löytyi totuuden sijaan kunniamerkki. Sulimmat kiitokseni, jälleen joutuu toviksi jättämään harkintaan, josko keksisin kelle sitä edelleen jakaisi. Kun ei osaa tuota sanaa 'rakastaa' käyttää sujuvasti, edes englanniksi tai kuvakielellä, niin se aiheuttaa oman kynnyksensä.

Kirjasto tanssittaa, skookie darling

Voi karismaattinen johtaja, kuten isä tapasi voimasanailla. Tuli tehtyä viikolla railakkaan mittaisia työpäiviä, mutta raskaaksi kävivät huvitkin. Eilen piipahti norsutanssija kylään, kahden punhon ja minttuviinan kannustuksella. Itse olin varautunut vain karhukopalla. Sen verran pinnalta maistoimme, että yöllä heräsin lattialta ja hädissäni nostin huulille lähintä putelia, joka sattui olemaan sweet'n'sour chiliä. Onneksi se on niin paksua, ettei pitkää huikkaa ehtinyt ottaa.

Edellisen polkan kommenttiosiossa tuli mieleen, että onpa harvinaisen tylsää listata tuollaisia muinaismuistoja, jotka klassikkoasemaa lähentelevät. Siispä jatkan samalla linjalla. Skannasin oheen, mitä kirjastosta tarttui mukaan keskiviikkona. Muutama merkintä on tarpeen.

The Moven kokoelma Movements (3CD) oli onnen omiaan paikkaamaan Beautiful Daughter -tarpeen. Samalla olen pyöräyttänyt useita kertoja kappaletta The Girl Outside. Niistä tuli nyt mieleen, että ovat ihan barokkikamaa, laulumelodiat on vähän kuin tehty sellolle, kuten on tietysti muutamat Metallican styket, mistä riemua taannoin repi Apocalyptica. Tshekkituttu on kova hevi- ja Metallica-fani, käynyt katsomassa Apocalypticaakin Prahassa. Pulmana vain ainakin takavuosina oli, että vaimonsa hyppi kirjaimellisesti seinille sellojen jynssätessä peltoniemen hintriikkaa tai jotain sinne päin. Minusta siinä on moni Metallican valio jalossa muodossa, erityisesti ehkä armoton The Unforgiven.

Lindisfarne ja Byrds piti ottaa vain luettua täydentämään, on siellä herkkiä harmonioita, ei välttämättä urkusellaisia. Roy Wood oli jatkoa Movelle, harva jamppa on soittanut kaikki instrumentit itse jo 1969. Oli joku studiokettu tosin tärvellyt tuon, hyökännyt mikin ääreen mukanaan "harmonium". Mikähän sekin on?

EDIT: pakko oli tutkia. Onkohan se juurikin se heleveetinkone, joka myös urkuharmonina tunnetaan? Näköjäns jaloilla pumpataan ilmaa ja koskettimia limputellaan.

Viistompaa osastoa edustavat Syd Barrett, Tom Waits, David Byrne ja Barrettinsa selvästi kuunnellut Robyn Hitchcock tukenaan nuoruuden bändinsä Soft Boys. Heiltä vuoden 1980 Underwater Moonlight on kulttiklassikko, saanut hienoja täydennyksiä tuossa 20-vuotisjuhlajulkaisussa, mutta 2000-luvun Nextdoorland on ilahduttavan hienoa vipopoppia myös. Mukana jälleen euroviisuvoittajan säveltänyt Kimberley Rew, joka ehkä paremmin tunnetaan orkesterista Katrina & The Waves.

Barrettilla on pari ehdotonta suosikkia, toinen paremmin Kontravirtasen käännöksenä iskenyt Effervescing Elephant eli Kupruileva elefantti, joka oli heitin tuoreeltaan ostamallani ensimmäisellä julkaisullaan eli EP:llä. Sitten nimi lyheni Kontraksi ja EP:ltä siepattiin puolet ekalla älpeelle: Muumi Muumi ja Paras rautalankayhtye. Toinen ylivertainen Barrettin veto on ekan levyn The Madcap Laughs kohokohta If It's In You: "Yes, I'm thii-ii-ii-iinking… I'll start it again."

Hurriganesin eka on täydentävää tutkimusta, koska muistin siitä vain pari hienoa rykäisyä, kuten Say Mama ja Tiger, ehkä myös Keep A Knockin'. Eipä sillä paljon enempää tarjottavaa ollutkaan, mutta kukahan piru laulaa oudon musichall-laulelman Sweet Sue? Ei se Remu voine olla, koska englanti ääntyy niin hyvin. Ihmetyttää miten paljon bändi tiukkeni vuodessa, jotta Roadrunner saattoi syntyä.

Jokseenkin samaa osastoa on Shocking Blue, jota piti muutaman komean hitin siivittämänä tutkailla, mutta kyllä jo A-puolista kertyvä 23 kappaletta on liikaa, en tiedä milloin jaksan kahlata B-puolia. Hittijatkumo on kunnioitettava: Venus, Send Me A Postcard, Long And Winding Road, Never Marry A Railroad Man, Rock In The Sea, Blossom Lady… kestää vertailun vastaavien sekaparibändien eliitin kanssa, jos huipuiksi ajattelisi Roxetten ja Eurythmicsin, miksei Abbankin. Kundit säveltävät, naiset ovat ne, joita kuunnellaan ja vähän kuolataankin. Kaamealta kuulostaa Lucy Brown Is Back In Town, joka on tehty ennen Mariska Veresin löytämistä laulajaksi, olikohan 1967 vai -68. Sekin oli kotimainen hitti Hollannissa.

Viimeisenä älysin hakea klassisen puolelta vihdoin Charles Ivesiä, johon tutustuminen houkutti jo vuosi sitten, kun jotain hänestä tänne kirjoittelin. Ainakin eka ja kolkki kuulostavat kiehtovilta sinfonioista, mutta olen niin moukka sivistyneessä musiikissa, ettei puheitani kannata ottaa vakavasti.

Jonset ole lääkäri, jolla on erityisen kookas... MacGyver

Hujahti taas pari viikkoa kuin huomaamatta. Vaan ei huolen aihetta, skannailin äsken talteen erinäisiä pilettejä, joiden mukaan voin ajoittaa kulkuni melkein yhtä tarkasti kuin työpaikat nykyjällänsä tekevät alasistaan. Taidan aloittaa tästä päivästä taakse päin. Onkos sitä paiten freelancer oma työnantajansa?


Piipahdin tänään kaupungilla, kun poika siirtyi äidillens. Piti ensisijaisesti palauttaa veljelle laina-dvd:t sekä poimia paremmalla onnella kotelon lisäksi tutkittavaksi myös itse levy, jolla on Stanley Kubrickin varhaisehko teos The Killing (1958). En ole sitä nähnyt, Kubrickin toka Killer's Kiss (1955) sen sijaan ehti jo säväyttää. (Molempia näköjään nimitetään toiseksi täyspitkäksi, syynä lie se, että ihan ekan Fear and Desire (1953) Kubrick poisti itse kierrosta.)
Vaan liha oli heikko. Populaariaarteistosta tarttui lainaan myös pari k.d. langin levyä (kuvissa), joista Shadowland (1988) on onnellinen liittoutuma Patsy Clinen vanhan huipputuottajan, Nashvillen kurkon Owen Bradleyn kanssa (parivaljakko myös kuvassa, levyvihkosen takakannesta).

Tuo toinen, hämärästi tuttuja viitteitä heittävä kansi taas on kokoelma Reintarnation vuodelta 2006. Näkyivät siellä kaapeissa jokseenkin kaikki muutkin albumit olevan, vielä tarttui mukaan myös dvd Harvest of Seven Years, jolla on kuvan kera parikymmentä erilaista neidon esitystä vuoteen 1991 asti.

Pahempaan hulluuteen saattavat johtaa huikea pubrock-kokoelma Goodbye Nashville, Hello Camden Town ja erityisesti kuuden ceedeen boksi The Instant Monty Python CD Collection. Nyt raikaa Live At Drury Lane, joka on tappokamaa, mutta ekaksi piti pyöräyttää vallaton rallatus I Bet You They Won't Play This Song On The Radio, jonka Alivaltiosihteeri muistaakseni aikoinaan soitti radio-ohjelmassaan, nimeä uhmaten. Sehän löytyi juutuubilta, minne linkki vie.
Boksille on pakattu neljä normilevyä, yksi live ja kolme soundtrackia. Sairauttani jotenkin kuvaa, että monet sketsit naurattavat vielä enemmän pelkkinä kuulokuvina, ilman visuaalisesti todennettua ilvehtimistä.

Myöhäislounaalle nappasin vielä seuralaiseksi kirjan Shawn Levy: Rat Pack Confidential , joka hätkähdytti sopivasti kiinalaisevään ohessa kertoessaan Frank Sinatran kuuluisan lauman päiväohjelmasta Las Vegasissa.

* * *
Eilen puolestaan hain poijaan kyytiin ratagolfkentältä, missä hän oli käynyt kurssia. Oli tykännyt puuhailusta ja saanut kehuja, että jaksaa keskittyä ihmeen hyvin lyömiseen. Illalla menimme elokuviin, minne tuli myös pari hänen luokkakaveriaan. Matkalla sälli muisteli, että kurssilla oli kutsuttu oikein "ihmepojaksi", ja hän meinasi katketa naurusta kysyessään, että "Oonkohan mä sitten Ihmepoika MacGyver".

Kuten skannatusta tiketistä voisi arvata, kävimme katsomassa Kung Fu Pandan, joka olikin aivan mainio piirretty. Pidin menoa hurjana pahimmoillaan, mutta eipä se tokaluokalle meneviä lainkaan hätkäyttänyt. Innostuivat vain aulaan päästyä keskenään treenaamaan "legendaarista mahaiskua" (ja mahatorjuntaa) aika railakkaasti. Hauska sivujuonne oli, että yhdellä pojista on kiinalaistaustat, joten sain kysäistä hänen isältään miltä amerikkalainen populaarinäkemys kiinaperinteistä vaikutti. Kuulemma upposi mainiosti, ihan oikeaa sisältöä oli ympätty mukaan. Esimerkiksi "master Oogway", kilpikonnahahmo, oli nimetty sikäli oivallisesti, että erisnimi on kiinaa ja tarkoittaa kilpikonnaa. Niinpä pojan lemmikkikilpikonna, joka kantaa samaa nimeä, sai nyt kunnia-arvon mestari.

Katsoimme tekstitetyn version, alkuperäisillä äänillä, koska pojat englantia harrastavat ja mainittu isä ei oikein suomea osaa. Oma kölvi kertoi lukeneensa tekstejäkin, vaikkei sitä ennen juuri ole harrastanut. Häppöninki oli niin mukava, etten osaa arvailla, olisinko pitänyt elokuvasta yhtä paljon itsekseen katsellessa.

* * *


Alkaa puhti loppua, ja Conan aloittaa pian. Mainittakoon nyt edelliseen polkkaan silti pari oikaisua: eksyin sittenkin katsomaan puolihintaan Thin Lizzyä, kerta kaverilla olisi mennyt lippu muuten haaskuun. Ketut siinä Downey ollut rummuissa, vaan joku nuori ja hurja sankari, joka soolossaan leipoi kannuja myös paljain käsin, kuin Bonzo entivanhaan. Päätäni oli kai sekoittanut tieto, että kaksi "alkuperäistä" on mukana, he olivat Scott Gorham ja John Sykes. En mahda kyllä sille mitään, että mulle Phil Lynott oli ainakin puoli Thin Lizzyä. Ehkä coverbändi olisi saanut samat sävärit aikaan, tai sitten ei, sillä parissa kohdassa kahden kitaran vonkuminen unisonossa oli kuin sitä ihtiään.


Jää toiseen kertaan kertoa, kuinka hienon keikan rykäisi The Sparrow Brothers, eli noin kolme viidesosaa Nightingalesista. Ja erittäin valikoidun yleisön joukossa muuan pienlevymoguli sovitteli päähänsä aitoa Devo-kuuppaa, sitä muovista porrastettua pyöreää tötteröä.
Tai kuinka vierailin välillä työmatkalla Bengalissa. Tai kuinka kävin jopati Kalevan Kisoissa, kun sinne tyrkytettiin pääsyä hyvässä seurassa. Oli komeaa nähdä Jukka Keskisalon soolojuoksu kolmen tonnin esteissä, upea on juoksutyylinsä.

Hoh, Conan the Librarian aloittaakin tänään vasta 00:35, joten jälkisanaksi mainittakoon, että sekä Deborah Harrya ruotinut kirja että kesken oleva Patsy Clinen kirja ovat tuoneet monenlaisia mietteitä päähän, ilmeisesti ovat ansiokkaita teoksia lajissaan. Niistäkin toivottavasti lisää myöhemmin, Annie Lennox ei vielä imaissut mukahansa. Skitsofreenisehko Debbie/Blondie-jako on mielenkiintoinen, ilmeisesti takana oleva nai... eiku ihminen on itse vielä jännittävämpi tapaus.

Maalaa se, musta!

Sain epäilemättä kimmokkeen Arinan kertomista kappaleista, jotka ovat tallentuneet hänellä väärin sanoin pollajukeboksiin. Ihtellä on päässä sellaisia Villejä rubiineja -sarjan lipsuja lukemattomasti, koska en ole kaikkein hanakin kuuntelemaan varsinkaan tylsistä renkutuksista sanoja. Siis toisin kuin EV, olen varmaan kuullutkin väärin. Harva niistä omista ohilyönneistä ihmeemmin huvittaa, vaikka olisin virheen huomannutkin.

Sitten on aika ajoin toistettuja jonkun muun sovituksia, kuten melko klassiset "Sisko tahtoisin syödä, mutta makkarasoppa on kuumaa" tai sopivassa nousukiidossa esiin pulpahtava "Siskot, veikot, baarikaapeille".

Tylsää, uskon kyllä. Tupsahti vain taas mieleen pari sellaista vienompaa sovellusta, jotka kääntävät jotain oleellista seljälleen, joten nämä vanhat sotaratsut oli tarpeen merkitä ylähä.

Frank Sinatra: Stranglers In The Night
Jossain visassa tuo painovirhe lipesi mukaan vuosia sitten, ja siitä riehaantuneina kajautimme Biljardikuiskaajan kanssa hyvän pätkän Sinatraa herkästi väärin sellaisella volyymilla, että Deep Purplen vanha desibeliennätys oli vaarassa. Tuli aika yllättyneitä ilmeitä ympäristöön, ehkä se nauratti etupäässä itseä.

Pekka Streng: Sisältäni sportin löysin
Tästä muistan sen verran, että biljardiporukkamme autoili Kangasalle liigamatsin merkeissä, kun tämä tupsahti päähän. Hekottelin sitä pitkin matkaa, koska sain voimakkaan kuvallisen vision hauraasta miehestä, joka mullistaa elämäntapansa ja veteleepi tuulipukua ja lenkkareita päälle. Joku voi nähdä sen törkeän makaaberina tai hienoa kappaletta lokaavana, mutta eipä se muuten olisi nenässä niin iskenytkään. Rauha vaan herran muistolle.

Saattaisi nuita lisääkin olla, nämä kosahtivat nuppiin ihan omia aikojaan. Otsikko tuli siitä, että alle kouluikäisenä kuulemma tykkäsin hoilata Sammatissa mökillä Rollareiden Paint It Blackia omilla sanoilla, jotka kirjattiin näin muka nimeksi: Häppö niis tu juu.

Sama nimi, eri styke – I Want You

Huvitti 1980-luvulla, kun hittilistoille nousi vuoden tai kahden sisään kolme kertaa The Power Of Love – kolme eri kappaletta, joilla vain oli sama nimi. Esittäjät olivat Frankie Goes To Hollywood (1984), Huey Lewis & The News (1985) ja Jennifer Rush (1985).

Mikään niistä ei jäänyt mieleeni erikoisena suurtapauksena, olipahan vain ainesta anekdoottiin.

Tällaista oireyhtymää on pohdittu silloin tällöin myöhemminkin, siis eri kappaleita, joilla on sama nimi. Ylivertainen ykkönen tässä sarjassa on, tietääkseni, perustavanlaatuista halua kuvaava "I Want You". Ei vain siksi, että niitä on jumalaton liuta, vaan myös siksi, että eturivin artistit ovat tehneet hienoja kappaleita tuon nimen alla.

Bob Dylan teki yhden komeimmista piiseistään tuolla nimellä, ainakin minulla nousee kymmenien kuunteluiden jälkeenkin niskavillat pörhölleen.
I Want You (kollaasivideo, musiikkitaltio 1966)

Beatles on hiukan rajatapaus, sillä kappaleeseen ympätty toinen osa mainitaan suluissa:
I Want You (She's So Heavy) (kehnosoundinen treeniveto, 1969)

Marvin Gaye teki samannimisen älpeen 1976, nimikappaleesta löytyi juutuubilta tämmöinen
myöhempi showesitys.

Elvis Costellon yksi herkempiä ja väkevämpiä tilityksiä lp:llä Blood and Chocolate totteli tuota nimeä. En löytänyt sooloesitystä kuin Nightmare Before Christmas -kollaasin taustalla (musiikkitaltio 1986), mutta komea esitys on sekin, jossa sen livenä vetävät:
Fiona Apple ja Elvis Costello.

Tuossa tulivat jo omat suosikkini eri kappaleista nimellä I Want You, mutta Wikipedia paljasti muista esim. Janet Jacksonin ja Roxetten.

Juutuubi puolestaan esitteli nipun minulle oudompia ja pikakuuntelulla vähemmän kiinnostavia, tähän malliin: Kiss, Cabaret Voltaire, Savage Garden, Bon Jovi, Andy Korg ja Paris Hilton.

En ole ihan satavarma, ettei tuohon olisi päässyt lipsahtamaan jo joku coverikin, sillä en jaksanut kuunnella kaikkea humpuukia ajatuksella. Sitten jos alettaisiin listata näiden kappaleiden covereita, menisi loppukesä.

Lisähuomio: Tuossa näyttäisi olevan 12 eri kappaletta, joiden nimi on I Want You. Täydennykset ovat tervetulleita… miksei myös vaihtoehtoiset tarjokkaat nimistä, joilla on tituleerattu monta eri stykeä.
Yksi sellainen on One, jota lähdin ensin tutkimaan, kunnes horjahdin I Want Youn upottavaan suohon. Tämä kolmikko on minusta hieno: Harry Nilsson, Metallica ja U2. Kullakin siis hieno kappale nimeltään One. Sitten jos hyväksyisi vielä muodon Number One, tulisivat mukaan Jerry Williams ja the Rutles, mutta se on eri juttu…