Jonset ole lääkäri, jolla on erityisen kookas... MacGyver

Hujahti taas pari viikkoa kuin huomaamatta. Vaan ei huolen aihetta, skannailin äsken talteen erinäisiä pilettejä, joiden mukaan voin ajoittaa kulkuni melkein yhtä tarkasti kuin työpaikat nykyjällänsä tekevät alasistaan. Taidan aloittaa tästä päivästä taakse päin. Onkos sitä paiten freelancer oma työnantajansa?


Piipahdin tänään kaupungilla, kun poika siirtyi äidillens. Piti ensisijaisesti palauttaa veljelle laina-dvd:t sekä poimia paremmalla onnella kotelon lisäksi tutkittavaksi myös itse levy, jolla on Stanley Kubrickin varhaisehko teos The Killing (1958). En ole sitä nähnyt, Kubrickin toka Killer's Kiss (1955) sen sijaan ehti jo säväyttää. (Molempia näköjään nimitetään toiseksi täyspitkäksi, syynä lie se, että ihan ekan Fear and Desire (1953) Kubrick poisti itse kierrosta.)
Vaan liha oli heikko. Populaariaarteistosta tarttui lainaan myös pari k.d. langin levyä (kuvissa), joista Shadowland (1988) on onnellinen liittoutuma Patsy Clinen vanhan huipputuottajan, Nashvillen kurkon Owen Bradleyn kanssa (parivaljakko myös kuvassa, levyvihkosen takakannesta).

Tuo toinen, hämärästi tuttuja viitteitä heittävä kansi taas on kokoelma Reintarnation vuodelta 2006. Näkyivät siellä kaapeissa jokseenkin kaikki muutkin albumit olevan, vielä tarttui mukaan myös dvd Harvest of Seven Years, jolla on kuvan kera parikymmentä erilaista neidon esitystä vuoteen 1991 asti.

Pahempaan hulluuteen saattavat johtaa huikea pubrock-kokoelma Goodbye Nashville, Hello Camden Town ja erityisesti kuuden ceedeen boksi The Instant Monty Python CD Collection. Nyt raikaa Live At Drury Lane, joka on tappokamaa, mutta ekaksi piti pyöräyttää vallaton rallatus I Bet You They Won't Play This Song On The Radio, jonka Alivaltiosihteeri muistaakseni aikoinaan soitti radio-ohjelmassaan, nimeä uhmaten. Sehän löytyi juutuubilta, minne linkki vie.
Boksille on pakattu neljä normilevyä, yksi live ja kolme soundtrackia. Sairauttani jotenkin kuvaa, että monet sketsit naurattavat vielä enemmän pelkkinä kuulokuvina, ilman visuaalisesti todennettua ilvehtimistä.

Myöhäislounaalle nappasin vielä seuralaiseksi kirjan Shawn Levy: Rat Pack Confidential , joka hätkähdytti sopivasti kiinalaisevään ohessa kertoessaan Frank Sinatran kuuluisan lauman päiväohjelmasta Las Vegasissa.

* * *
Eilen puolestaan hain poijaan kyytiin ratagolfkentältä, missä hän oli käynyt kurssia. Oli tykännyt puuhailusta ja saanut kehuja, että jaksaa keskittyä ihmeen hyvin lyömiseen. Illalla menimme elokuviin, minne tuli myös pari hänen luokkakaveriaan. Matkalla sälli muisteli, että kurssilla oli kutsuttu oikein "ihmepojaksi", ja hän meinasi katketa naurusta kysyessään, että "Oonkohan mä sitten Ihmepoika MacGyver".

Kuten skannatusta tiketistä voisi arvata, kävimme katsomassa Kung Fu Pandan, joka olikin aivan mainio piirretty. Pidin menoa hurjana pahimmoillaan, mutta eipä se tokaluokalle meneviä lainkaan hätkäyttänyt. Innostuivat vain aulaan päästyä keskenään treenaamaan "legendaarista mahaiskua" (ja mahatorjuntaa) aika railakkaasti. Hauska sivujuonne oli, että yhdellä pojista on kiinalaistaustat, joten sain kysäistä hänen isältään miltä amerikkalainen populaarinäkemys kiinaperinteistä vaikutti. Kuulemma upposi mainiosti, ihan oikeaa sisältöä oli ympätty mukaan. Esimerkiksi "master Oogway", kilpikonnahahmo, oli nimetty sikäli oivallisesti, että erisnimi on kiinaa ja tarkoittaa kilpikonnaa. Niinpä pojan lemmikkikilpikonna, joka kantaa samaa nimeä, sai nyt kunnia-arvon mestari.

Katsoimme tekstitetyn version, alkuperäisillä äänillä, koska pojat englantia harrastavat ja mainittu isä ei oikein suomea osaa. Oma kölvi kertoi lukeneensa tekstejäkin, vaikkei sitä ennen juuri ole harrastanut. Häppöninki oli niin mukava, etten osaa arvailla, olisinko pitänyt elokuvasta yhtä paljon itsekseen katsellessa.

* * *


Alkaa puhti loppua, ja Conan aloittaa pian. Mainittakoon nyt edelliseen polkkaan silti pari oikaisua: eksyin sittenkin katsomaan puolihintaan Thin Lizzyä, kerta kaverilla olisi mennyt lippu muuten haaskuun. Ketut siinä Downey ollut rummuissa, vaan joku nuori ja hurja sankari, joka soolossaan leipoi kannuja myös paljain käsin, kuin Bonzo entivanhaan. Päätäni oli kai sekoittanut tieto, että kaksi "alkuperäistä" on mukana, he olivat Scott Gorham ja John Sykes. En mahda kyllä sille mitään, että mulle Phil Lynott oli ainakin puoli Thin Lizzyä. Ehkä coverbändi olisi saanut samat sävärit aikaan, tai sitten ei, sillä parissa kohdassa kahden kitaran vonkuminen unisonossa oli kuin sitä ihtiään.


Jää toiseen kertaan kertoa, kuinka hienon keikan rykäisi The Sparrow Brothers, eli noin kolme viidesosaa Nightingalesista. Ja erittäin valikoidun yleisön joukossa muuan pienlevymoguli sovitteli päähänsä aitoa Devo-kuuppaa, sitä muovista porrastettua pyöreää tötteröä.
Tai kuinka vierailin välillä työmatkalla Bengalissa. Tai kuinka kävin jopati Kalevan Kisoissa, kun sinne tyrkytettiin pääsyä hyvässä seurassa. Oli komeaa nähdä Jukka Keskisalon soolojuoksu kolmen tonnin esteissä, upea on juoksutyylinsä.

Hoh, Conan the Librarian aloittaakin tänään vasta 00:35, joten jälkisanaksi mainittakoon, että sekä Deborah Harrya ruotinut kirja että kesken oleva Patsy Clinen kirja ovat tuoneet monenlaisia mietteitä päähän, ilmeisesti ovat ansiokkaita teoksia lajissaan. Niistäkin toivottavasti lisää myöhemmin, Annie Lennox ei vielä imaissut mukahansa. Skitsofreenisehko Debbie/Blondie-jako on mielenkiintoinen, ilmeisesti takana oleva nai... eiku ihminen on itse vielä jännittävämpi tapaus.

Soittolista ja hinnoittelu

Ei hyvin mene. Deke Dickerson rokottaa varmaan kaksikaulaisella paraikaa Mikonkatu 11:ssä, mutta minä notkun kotona Tompereella ja vieläpä tietokoneella. Keskiviikkona munasin jo Kometan keikan. Ei kahta kolmannetta, tärvään kai samalla vaivalla vielä Deken huomisen keikan Rock'n'Roll Jamboreessa Ellivuoressa.

Menee huonosti… Ensin täällä tehdään sairaita ja sitten sairaala.

Toisaalta voin käydä hyvillä mielin pikaiseen karhunkaatoon, sillä sain pikku-urakan valmiiksi juuri. Huomenna voi jatkaa suuremmilla linjoilla, missä riittääkin sitten puuhaa ainakin kolmeksi viikoksi. Jos saa kunnon alkupotkun, voi pitää ensi viikolla pari vapaapäivääkin.

Koska tänään on sarjakuvaa käännellessä nytkinyt niin moukevasti selkäruodossa kunnon rytänblues ja muu roppava rouhinta, laitan tähän soittolistaa.

Motown: Hitsville USA – 4 ceedeetä parasta hittikamaa Motownin aarteistosta vuosilta 1959-71. Tähtihetkiä esmes Contours: Do You Love Me, Jackson 5: I Want You Back ja Marvelettes: The Hunter Gets Captured By The Game.

Rory Gallagher: Calling Card – silkkaa riemua, yksi suosikki on Edged In Blue.

The Paladins: Years Since Yesterday – Dave Gonzalez on äijä. Ehkä Let's Buzz iskee vielä lujempaa, mutta komea on tämäkin.

Big Star: #1/Radio City – Alex Chilton on kans äijä. Kirjastosta tarttuivat mukaan nämä kaksi ekaa samalla levyllä ja Third/Sisters Lovers bonuksineen vielä omallaan.

Pyörihän tuossa suffelina muutakin hauskaa, kuten Tony Joe Whitea, vanhaa Fleetwood Macia, Doobie Twistersiä, ZZ Topia, Yardbirdsiä , Flamin' Grooviesia ja George Thorogoodia. Kerrassaan antoisaa.

X X X

Olen parista paikasta lukenut hiljan ihmettelyjä kauppojen hinnoittelusta, kuinka monipakkauksista perittyjen summien yhteys yksileisiin ei vaikuta tolkulliselta. Kulutusjuhla teemaa juuri käsitteli kommentteineen, samoin kulturelli Krapulablogi varsinkin kommenteissaan.

Jälkimmäinen tarttui erityisen hanakasti olutpakkauksiin, mitä vikaa on itsellänikin, mutta tänään huvitti tarkkailla Koo-suuppärmarketissa eri annoskokojen litrahintoja. Laatikko (24 tlk) kardhua olisi maksanut vähän yli kakskypää, ventin verran, jolla litrahinnaksi tuli muistaakseni 2,18. Juuri halvempaa ei löytynyt, paitsi jonkun vetisemmän merkin pullomäyräkoirissa. Sen sijaan samoja kardhutölkkejä uiskenteli kylmäsammiossa irrallaan samaan litrahintaan, siis reippaasti edullisemmin kuin erilaisissa muissa pahvikuorissa. Kalastin sieltä kasipäkin verran, kulkevat kilisemäti ja kevyesti ruokatavaroiden seassa ja ovat kans kylmiä. Muussa kuoressa saman tavaran litrahinta voi olla yli kaksinkertainen.

Vielä mojovampi tapaus tuli todistettua Kanttilan dvd-osastolla, mistä Poppi-Hessu oli ennalta varoittanutkin. Siellä on ollut Monty Pythonia kaupan boksina, jossa on kaikki tv-sarjan jaksot nipussa. Hinta taisi olla noin kuuskypää, mitä pidin oikeastaan aika edullisena, sillä kuolematonta tavaraa on rontti 22 tuntia. Muutama vuosi sitten useammalle levylle jaettuna paketti taisi maksaa 300 erkkiä – ja silloinkin se kiihotti ostohalujani.

Hjuu, katselin boksia kaihoten, että joskus ne pitäisi kai lunastaa. Ostin sen sijaan jotain vähäisempää (Lynyrd Skynyrdin halvan kokoelman ja Gene Vincentin tuplalevyn Bluejean Bop! / GV & The Blue Caps), mutta ne maksettuani huomasin alennushyllyssä irrallisia Pythoneita. Siinä olivat boksin neljä tuplalevyä, siis kaikki neljä kautta, kukin hinnaltaan kasi euroa. Kortti esiin, otan vielä nämä. Kun irrallispaketti maksoi 32, äkkiä laskien boksin pahvikuoren hinnaksi tulee noin 28 euroketta. Koetan pärjätä ilman sitä.

Huokasin kotona tyytyväisnä, sillä totesin levyjen tekstityksissä olevan vaihtoehtona myös englannin, vaikka kansipaperit ovat suomeksi. En oikeastaan tiedä miksi, sillä suuren osan sketseistä osaan lähes ulkoa, mutta jonkun maalaisfirman dvd:t ovat siepanneet siksi, että niissä on tekstitysvaihtoehtoina vain nämä pohjoismaiset. Kostoksi olen seuraillut sitten tanskalaista tekstitystä.

Kirjastamassa

Kaikista vuodenvaihteen alehäsäköistä suosikeiksi on muodostunut pari erityistapausta. Toinen on se sekamelska, minkä Antilah läväyttää dvd- ja levyosastollens, koska sieltä löytyy usein pilkkahintaan esimerkiksi vanhaa klassikkorokänrollia, -soulia, -bluesia ja -jatsiakin sekä ylläreitä elokuvien ja telkkusarjaboksien puolelta.

Tällä kertaa lompsa oli niin nuiva, että yritin pysytellä etäällä, mutta silti Seinfeldin viimeinen kausi (Vol 8/kausi 9) ja tarkkailusarjassani seuraava Simpsons (kausi 9) veivät voiton, kun hinta oli vain pari kypää. Veljeenkin törmäsin penkomassa, hän kaappasi ainakin hienon Staxin kokoelman sitä jykevintä 60-luvun kamaa, jossa Blues Brothersiin päätyneet herrat monella raidalla jytkyttävät.

Toinen suosikki on sitten kirja-ale, joka on vuoden se hetki, jolloin tarkimmin tutkin mitä Akateeminen ja Suomalainen haluavat kaupustella. Tuossa vierellä on kuvia viidestä tuoreimmasta tutkittavasta, joista pari ylintä tilasin Akateemisesta ja kolmattakin yritin, mutta kun se oli loppuunmyyty, paikkasin asian eilen löydettyäni opuksen Suomalaisen hyllystä, josta mukaan tarttui myös neljäs. Alimmainen taas tuli jo joululahjaksi oikein nimmaroituna, koska toimittaja on sukua ja tapaa jalomielisesti hienoja teoksiaan lähettää.

Muutaman kirja-aleissa toistuvan virheeni olen huomannut, mutta en osaa niitä silti aina väistää. Kuten tällaisia:
– Edulliset perhepaketit. Luiskahdan ahnehtimaan halvempaa hintaa per sivu ja innostun hinkuamaan paksuja opuksia, vaikka monesti ohuet ja tiiviit tuottavat enemmän auvoa. Uskon teoriaan, että tietokoneaikana sanallinen ripuloiminen on yleistynyt, kun taas toimittaminen ja tiivistäminen on voinut jäädä tekemisen helppouden jalkoihin. Kullannuppuja ei tapeta.
– Snobbailu. Muissa suhteissa tämä on voinut vuosien kertyessä vähentyä, mutta kirja-aleissa jotenkin houkuttaa ostaa kaikkea hienoa, kun niitä kerrankin näkee esillä ja vieläpä edullisesti. Vaikka taustalla on sekin ajatus, että painavat klassikot eivät kulu, niin jotkut "löydöt" ovat olleet sellaisia, etteivät tosiaankin kulu ainakaan minun käsissäni.
– Nimiin takertuminen. Liikaa kahmiessa horjahtaa ostamaan hyvien kirjailijoiden vähäpätöisempiä ruikauksia tai kiinnostavista hahmoista kirjoitettuja heikkoja teoksia.

Onhan nuo virheensä kestettävä, kun vastapainona on ihmeellinen onni herkuliaanisten kirjojen plaraamisesta. Ale tuottaa vastaavaa äimistelevää riemua kuin kirjastossa käyminen parhaimmillaan, koska hyvin vaihtelevia virikkeitä on tarjolla ja kotiin saatavissa niin runsaasti.
Jos pari sanaa mainitsen valinnoista, niin Sidney Lumet näyttää kertovan kiinnostavasti sisävinkkelistä elokuvien tekemisestä, joten se tulee varmaan lukaistua aika pian.

Bergson on outo törmäys ja pakollinen siksi, että tajusin äkkiä tietoni tuosta filosofista perustuvan lähinnä Monty Pythonin sketsiin, jossa Terry Jones räävinä tätinä kisaa John Cleesen lipevästi juontamassa visailussa pääpalkinnosta, joka on isku päähän tai kenties jopa tikari klitorikseen. Johonkin syvälliseen kysymykseen täti vastaa "Henri Bergson" ja hämmästelee kuultuaan sen olevan oikein: "That was lucky. I've never even heard of him!"
Jou mama, ehkä heikko peruste hankkia kirjaa, kun en edes tiedä ovatko Pythonit perehtyneet filosofien teoksiin vai pudottelevatko vain nokkelasti nimiä (kts. ylempää snobbailu). Vaan vetreältä näyttää Bergsonin tapa eritellä naurua.

Twain on ehdoton pukemaan tarinoita novelleiksi, joten tuo Kaksipiippuinen juttu houkutti, koska en muista sitä lukeneeni.

Hyvää suomea taas oli hidassytytteinen ratkaisu ajatukselle, sillä jo vuosi sitten puntaroitsin, että pitäisi perushuoltaa omaa kielenkäyttöä.
Zepa silloin kommenteissa vahvasti epäili, etten jaksaisi millään kurssilla roikkua, ja suositti hankkimaan hyvän kirjan aiheesta. Toivon tuon olevan sellainen, ei ainakaan hinta pahasti kirpaissut. Edullisia nuo kaikki olivat, kalleimmasta kiskottiin kymäläinen.

Hyllyyn on itse asiassa kertynyt aika monta suomea ja kirjoittamista käsittelevää opusta. Niistä ehkä oppisi vielä tehokkaammin, jos joskus viitsisi availlakin. Kun kerta pelataan olisi pitänyttä, niin hyväksi lopuksi ansaitsee todeta, jotta vaatteita niistä aleista tietysti olisi pitänyt etsiä.