Malcolm 2X

Aamun avajaisiksi keittelin pojalle mannapuuroa, mutta siinä ohessa vilkaisin oliko tullut sposteja. Niitä oli liikaa, vielä linkeillä varustettuna: putro oli ensin kiehua hellalle ja sitten palaa pohjaan. Pitää hommata kunnollinen teflonkattila tuollaisiin tarkoituksiin… tai sitten pysyä vaan hellan ääressä se vartti, mikä puuron keittelyyn menee.

Yhdessä viesteistä Poppi-Hessu kertoi sankariteostaan. Hän oli saanut ujutettua moposivujen raporttiin vanhan mutta umpisurkean munansaannoksen 'Moskovan valot'. Sankarillista tuossa on lähinnä se, että jaksaa lähteä Lappiin asti ja luumuilla metsikössä useita päiviä vain siksi, jotta voisi vääntää sen mukaan. Muistelin sen johdannon kera tänne joskus ympänneeni, näköjään ihan ensimmäiseen polkkaan. Raporttiin oli mahtunut kyllä lukuisia tuoreempia oivalluksia, eikä ihme, jos kertojana on itse Herman Spector.

* * * *

Viikkoni musiikillinen epäkohta oli, etten päässyt Tullille iltamiin, joissa esiintyi tuttuja suosikkeja, kuten Nightingales ja Sugar Shaker, sekä yllättävän supertrion muodostanut kolmihenkinen troikka Tommi Liimatta, Pasi Heikura ja Marko Kantola. Kuulin ennakkoon asiasta viidakkorummun välityksellä, mutta luultavasti jo heinäkuussa, että ehdin sen ajankohdan huolella unohtaa ja tärkeämpää isyysvelvoitetta sopia. Himputti.

Musiikillinen kohokohta sattui kohdalle tuurilla, koska tiistaina lupailin päivällä Biljardikuiskaajalle, että eiköhän loput sivut saa parissa tunnissa tarkastettua, jolloin voisin lähteä huuhtelemaan pölyt kurkusta. No, seitsemän tuntia myöhemmin olin ryytynyt ja kypsä, mutta kun olin lupaillut, patikoitsin kaupunkiin. Kantapöydässä olikin runsaasti kavereita, jotka olivat siirtymässä pikkuiseen kanoottiklubiin, tunnetaan myös bluesbaarina.

Siellä taas esiintyi trubaduurina lontoolainen metrokuski Malcolm Kaksois, joka oli isännöinyt pitkälti saman remmin vierailua Lontoossa. Tai siis, avustanut majoituksen järkkäämisessä, matkoissa kentältä kylille ja sopinut pubikeikkoja. Sinne piti minunkin lähteä faniksi, liput ja passi oli kyllä hommattuna, mutta iski kolminkertainen kiristys, jonka vuoksi jäin kämpille tekemään kiireisiä töitä, jotta saisin nopsasti palkkaa, jolla maksaa niskaan rojahtaneita laskuja. Sähkölaitoskin sivalsi niitä kerralla kolmin kappalein, maksuaikaa pari viikkoa.

Jou, Malcolm nappasi aika hyvin. Kevyesti vahvistettu akustinen kitara soi mainiosti, mutta erityisesti tarinat loivat hilpeää henkeä, esimerkiksi "Arsehole in the Park", "Top Shelf Disaster" sekä "Sexy Dentist", joka ajaa asiakkaan muun muassa syömään toffeeta, että pääsee taas vierailulle. Siitä löytyi jopati video, samaan pioneerihenkeen toteutettuna kuin hälle tuntuu olevan luontaista.

Keikan päätteeksi kävin ostamassa tyrkyllä olleen vinyylisinglen Sexy Dentist / Heartbreak Hotelli, kts. kuvitus, jonka kääntöpuolen sanat Malcolm oli käännättänyt suomeksi. Taisi olla ensiesitys, kun hän pokkana lauloi sen suomeksi paperista, kieltä sen enempiä osaamatta. Taiteilijanimi taas on keksitty suomisanakirjasta, jossa häntä oli naurattanut sana 'kaksois'.


Single viehätti esineenä (oranssi vinyyli!), ja toisaalta ilmaiskeikalla tuntui kohtuulliselta edes ostaa tuote, kolmen euron sopuhintaan, nimmarikin tuli kaupan ja kannen päälle. Valittelin ettei tosin ole vinyylisoitinta, jolloin sain vielä 11 kappaleen cd:n Tumult In Turd City. Se on omakustanne, joten sille ei ollut määritelty muka hintaa, lonkero sentään kelpasi kiitokseksi. Kannen kuvat (kts. yllä) ovat kuulemma maineikkaasta Jokela-hotellista. En tiedä oliko myös Heartbreak tapahtunut siellä.

Kaikenlaista outoa ja hauskaa sitä näkee, piristi ihmeesti työn uuvuttamaa mieltä. Kappaleenpätkiä näkyi olevan kuultavana paitsi MunAvaruudessa (Tumultia tarjolla), myös Lounaslaatikossa, mistä niitä kai voisi myös ostaa.

* * *

Aagh, nyt vasta muistin! Olin ihan otettu alkuviikolla, kun Kriisipuurosta löytyi totuuden sijaan kunniamerkki. Sulimmat kiitokseni, jälleen joutuu toviksi jättämään harkintaan, josko keksisin kelle sitä edelleen jakaisi. Kun ei osaa tuota sanaa 'rakastaa' käyttää sujuvasti, edes englanniksi tai kuvakielellä, niin se aiheuttaa oman kynnyksensä.

Tää on riljantti!

Harkitsin vakavasti polkkaamisen lopettamista, että voisin lopettaa huipulla. Nimittäin nyt olen niin pullistunut kehusanoista, että jouduin laittamaan päälle järeätekoiset suojahaalarit, jotten posahtaisi ympäri seiniä. Mrs Morbidi tarjoili minulle tällaisen kunniamerkin:

Tuohan ilmestyy, ennen kuin kissa on ehtinyt briljanttia ääneen sanoa, kainaloon sinne kelvottomuuden ja virheellisyyden sekaan. Vai olinkos edes muistanut laittaa virheellisyyttä terhentävää bloginappia sinne? Jossain polkassa se on ainakin julkaistu.

Lupaan miettiä kelle tuota voisi edelleen ojennella.

* * * * *

Virheellisyydestä juontuu mieleeni, että olin niin sanotusti vanhoissa hyvissä, kun raapustelin edellistä polkkaa Ian Duryn Clever Bastardsia kiitellen. Lukija voi jokseenkin varmasti uumoilla, että arvostelukykyäni on kemiallisesti* kohennettu, jos yksisilmäisen liikuttuneena kiittelen ja kehun jotain alaviitettä kulttuuritarjonnan historiassa. Tottahan toki innostun suurestikin joistakin elämyksistä, vaikken olisi edes kaljapullon varjoa nähnyt, mutta into tilittää niistä tänne kasvaa jyrkästi nousevalla käyrällä kekkuliin tullessa, kunnes lerpahtaa kirjoituskyvyn huvetessa.

Mutta siitä virheellisyydestä, tavailin niitä sanoja rasittavasti myös kavereille paarissa, jolloin päähän jäi jäytämään, että jokin niissä menee pieleen.

Aloituksen riimipari viehätti aikoinaan kovakorvaista opiskelijaminääni:
Noel Coward was a charmer
As a writer he was drama

Tarkemmin katsoen se vaan ei tunnu todennäköiseltä ratkaisulta niin taitavalle sananikkarille kuin Ian Dury, sillä pari riviä myöhemmin hän riimittää erityisen ovelan "pyjamas"-sanan perään "dramas". Niinpä toisessa netin tarjoamassa versiossa oleva "As a writer he was brahma" vaikutti paljon uskottavammalta. Hassua, että muutkin ovat menneet samaan halpaan.

Lainasin kirjastosta mainion tuplakokoelman Reasons To Be Cheerful, joka vahvisti epäilyn. Korjaan siis edellistä polkkaa. Vaihtoehtolyriikoissa oli "splittemness" muodossa "splitting-em-ness", joka saattaa myös olla järkevämpi. Sitä en taida korjata, kun lipsautin sanan jo otsikkoon.

Tuolta tuplalta löytyi myös liikuttava kertomus myymälävarkaasta, joka ahneuksissaan onnistuneen iholehden kähveltämisen jälkeen yrittää toistaa temppunsa ja on joutua poliisin kouriin. Juutuubilta Razzle In My Pocket, alkujaan Sex & Drugs & Rock'n'Rollin b-poski.

Ja lyriikat kans (siis Ian Dury), sama lähde kuin korjailuun käyttämäni.

In my yellow jersey, I went out on the nick.
South Street Romford, shopping arcade
Got a Razzle magazine, I never paid
Inside my jacket and away double quick.
Good sense told me, once was enough
But I had a cocky eye on more of this stuff
With the Razzle in my pocket, back to have another peek

Instead of being sneaky I strolled inside,
I put my thieving hand on something rude
I walked right out with a silhouette of nudes
'Hold on sonny' said a voice at my side
'I think you've taken one of my books'
Passers by gave me dirty looks
'Not me mister' I bravely lied

We stopped by the window of a jeweller's shop
'If it's money for your lunch, I'd have given you a loan
Have you got any form, were you on your own?
Round to the station and we'll tell the cops'
'I'm ever so ashamed, it was wicked and rash
Here's the book back, and here's the cash
I never stole before, I promise I'll stop'

'Crime doesn't pay, you've got honest eyes
If we go to the law another thief is born
And I'll get the book back, creased and torn
So return what you've taken and apologise'
I gave him back his nudie book
I said I was sorry, I slung my hook
With the Razzle in my pocket as the second prize

Olen edennyt tutkimuksissa seuraavaksi Elvis Costellon musiikkia käsittelevään kirjaan Brian Hinton: Let Them All Talk. Kiinnostavasti risteävät herrojen tiet, erikseen voisi vielä kiitellä, että Duryn bändi The Blockheads ja Costellon The Attractions ovat kumpikin alansa ja ajankohtansa huippuja, loistokautensa osuen 70-luvun lopulta 80-luvun alkupuoliskolle, tukikohtana ainakin alkuun Lontoo ja Stiff Records ("If it ain't Stiff, it ain't worth a fuck"). Erittäin tiukka ja luova rytmiryhmä kummassakin: Norman Watt-Roy (bs) ja Charley Charles (dr) sekä Bruce (bs) ja Pete Thomas (dr), jotka eivät sivumennen ole sukua keskenään.

Kas, näkyyhän niitä latiiveja ja jopa supersellaisia irtoavan ihan kaffeenkin voimalla.

* Täsmennettäköön varuiksi, että lääkkeitä ja huumehia en tapaa käyttää. Kyllä syynä yleensä on joko tissuttelu, herkuttelevien jätkämiesten kokous, hönöttely tai pitkäksi venyneet jatkot.