Pari viikkoa mennyt harvinaisen tiiviiseen tahtiin urakoidessa. Vielä pitää koettaa, jos saisi puolikkaan sarjakuvan kuntoon aamupäivällä, jotta sitten voisi ottaa vapaata yhden visailutuokion verran. Kesällä joukkueemme sai taas pari lahjakorttia, jotka on tavattu juhlavin seremonioin vaihtaa nautintoaineisiin, ehkä niistä pari mukia piisaa per naama. Samalla voi kamppailla suurvisan parissa. Ansaitsevatkohan sen voittajat arvonimen suurvisiiri?
Jou, ei kerinnyt ihmeempiä miettimään sunnuntaiklassikon suhteen, joten tuikkaan vain tänne vanhan suosikin, josta olen nautiskellut muutaman kerran tällä viikolla. J. J. Cale oli tasapainottava ja tyyntä auvoa tuottava sankari teiniminälleni silloinkin, kun eniten kiinnostivat 70-luvun nuorison katalasti villinnyt punk sekä toisaalta edellisen sukupolven 50-luvulla sekoittanut rock'n'roll. Punkissa sytyttivät englantilaiset ja suomalaiset aktiivit, osin amerikkalaisetkin uusaaltoilijat. Rokänrollissa taas enemmän alkuperäiset vanhat tekijät kuin tuoreet tötterötukat, vaikka ainakin Teddy & the Tigersilta, Matchboxilta ja erityisesti Stray Catsilta irtosi valoisia hetkiä. (Olihan niitä muitakin Whirlwindejä ynnä Pole ja Blue Catseja.)
Takaisin asiaan, J. J. Calen neljä ekaa olivat voittopuolisesti tuttuja, varsinkin Troubadour (1976). Sitten piti ostaa "5" (1979), joka yllytti runsaaseen soittoon täyteläisellä panoksellaan. Jostain syystä Shades (1981) meni aika lailla ohi, vaikka Gitanes-askia muistuttanut kansi miellytti. Nuoren muka-aikuisen nokkavaan tyyliin vähättelin sitten seuraavaa Grasshopperia (1982), kun sitä joku opiskelupiirien tuttava kehuskeli.
Se nousi vasta vuosia myöhemmin suosikiksi, erityisesti kahden loistokappaleen ansiosta, joita lähipiiristä terhennettiin. Downtown LA ällistytti joltain kokoelmakasetilta kuunneltuna helmenä, iättömän ja ajattoman kulkevaa musiikkia. Sitten huiluun nuorempana perehtynyt Turun toveri oli edennyt akustisen kitaran kanssa vaiheeseen, jossa soitteli hienoja limputuksia levyiltään. Yksi mieleen jäänyt oli Paul Simonin (& Garfunkelin, levynkannen mukaan) Anji.
Se tällä viikolla voimasoittoon palannut makupala oli toistuvasti Grasshopperilta pyöräytetty hauska pikku laulelma Drifter's Wife, jota piti laulaa myös mukana aikoinaan. Jälleen muotoutuu kuin itsestään suussa "rolled it out, rolled it in, here we go down the road again…"
Huvittavaa, noille suosikeille näkyy olevan yhteistä, ettei videossa ole paljon katsottavaa, enkä sieltä yhtään kaipaakaan lisä-ärsykkeitä. Jeejee Cale on mulle nykyään takuutavaraa, aina tulee notkeampi olo, jos huomaa laittaa hänen levyjään soimaan. Teemalta on pyörähtänyt joitakin kertoja mainio dokumentti hänestä, olikohan se Back to Tulsa.
Niin joo, menneen sunnuntain klassikoita on täällä.
