Erään termin anatomia

Pakko selventää, edelliseen polkkaani sormella osoittaen tai talven kunniaksi kintaalla viitaten, tärkeää verbiä, jolla harvinaisesti on peräti kaksi hyväksyttyä, sovussa rinnakkain elelevää merkitystä, kysykää vaikka Kielitoimistolta. Hitto kun kieliopin teoria on haihtunut päästä, jos tämä on koskaan sinne asti päässytkään, eikös transitiivi- ja intransitiiviverbitkin tarkoita pikemmin objektin saamista tai saamattomuutta? (Puheena oleva kyllä sai objekteja, oikein seksuaalisellaisia, yhtenä ky… rykelmänä.)

Näin sana kehittyni ja levinni ainakin kahden hengen käyttöön, siemen oli ehkä idulla jo aiemmin:
Taannoin Poppi-Hessun kanssa olimme janoisina paarissa, kun innostuimme muistelemaan Eiskadeiskan (toiset suosivat muotoa Akkadakan) laulajan, herra Scottin hassuja elintapoja, hiukan ehkä musiikkiaankin. Kaikkihan muistavat surkean lopun, kun hän tiistaina aamuyöllä 19. 2. 1980 simahti talvikeleillä ääliötuubassa Alistair Kinnearin Renaultiin, koska tämä ei jaksanut raahata häntä ylös kämpilleen Overhill Roadilla, East Dulwichissa, Etelä-Lontoossa.
Sekin opetetaan jo leikkikoulussa, että roktähden todettiin kuolleen omaan oksennukseensa. Kuolintodistuksessa coronanpelaaja summasi (päivätty 22.2.80):
"Dead on arrival…
Acute alcoholic poisoning
Death by misadventure"

No, päättänimme ryhtyä kaksin käsin "bonskottaamaan", mutta ajan hampaan nakerrellessa kiihtyvään tahtiin peruskuntoa iskeni pieni pelko, ettei alkaisi "bonskottaamaan" niin äkillisesti, ettei vessaan saati autoon kerkiä. Ymmärrättehän dualismin, roktähtiwannabe voi teonsanoida, mutta häntä voi myös alkaa teonsanoida.

Kertaus ja opetus: jos yltiöpäisesti bonskottaa, voi alkaa bonskottaa.
Eikä ole leikin asia se.

Spinal Tapin esikuvat, osa 1

Joulun alla osui silmään Kalle Anttilan myymälässä kirjapaketti, johon oli sopivasti koottu nuoruusvuosien raskaan sarjan orkesterien bändielämäkertoja viisi ketaletta. Led Zep -kirja oli pitänyt jo pitkään lukea, mutta ne muutkin kiinnostivat, eikä hinta ollut kuin pahainen 15 €. Se tuntui mainiolta autoeroottiselta lahjalta.

Parissa viikossa paketti tuli luettua läpi, aika ohimennen, mutta ajattelin kirjoittaa nuista pari sanaa.


How Black was our Sabbath (Graham Wright & David Tangye, 2004)
Black Sabbathin 70-luvun roudareina sekä rumpali Bill Wardin ja laulaja Ozzy Osbournen hlökohtaisina assistantteina toimineet Wright ja Tangye kirjasivat muistojaan rankasta kiertämisestä ynnä sekavista hotelli-, studio- ja kotioloista. Alkuun on koottu asiallinen, lyhyehkö kertaus nuoruusvuosista, bändin perustamisvaiheista, levynteosta ja noususta suosioon.

Mielenkiintoisinta: kuvaukset piisien tekemisestä ja työnjaosta; alkuperäisten jäsenten tiukka yhteishenki ja ystävyys, jota vuosien rundaus, paineet ja huimausaineiden käyttö alkoivat nakertaa; raskaimmat hölmöilyt ja käytännön pilat. Sujuvaa luettavaa, 237 sivua.


Aerosmith: What It Takes (Dave Bowler & Bryan Dray, 1997)
Ilmeisesti brittiläinen Bowler on perehtynyt jenkkibändi Aerosmithiin lähinnä lehtijuttujen pohjalta, mutta kokoaa tiiviin kertauksen vaiheista. Painottaa musiikkia fiksusti, mutta väkisinkin puuttuu myös "Toxic Twinsin" ja kumppanien tolkuttomaan päihdekierteeseen.

Mielenkiintoisinta: alkuvaiheet New Hampshiressa, vaikuttajat, bändin perustaminen; rankka treenaus, ekat levyt ja rundaus; laulajaego Steven Tylerin ja kitaraässä Joe Perryn vastakkaiset luonteet ja keskinäinen kilpailu; romahdus 70-luvun lopulla ja ylläripaluu ilman huimausaineita 1986. Asiallinen kiteytys, diskografia, 137 sivua.


Highway To Hell - The Life & Times of AC/DC Legend Bon Scott (Clinton Walker, 1994)
Aussitoimittaja Walker laati elokuvakäsikirjoitusta Scottin tarinasta, mutta AC/DC:n kappaleiden oikeudet omistava Alberts ei lähtenyt mukaan, jolloin aiheesta syntyi kirja. Aussiskenestä irtoaa paljon uutta tietoa 60- ja 70-luvuilta poppihommista hippihörhöilyyn ja yrityksiin valloittaa Englantia. Eiskadeiskan skottiytimen alkuvaiheet esillä mielenkiintoisesti, kun kitaraveljekset Malcolm ja Angus Young tekevät piisejä, isoveljensä George tuottaa ja Bon Scott sanoittaa. Sakkia pyörii muuten mukana kuin Tolstoin romaanissa.

Mielenkiintoisinta: Scottin alkuvaiheet rumpalina The Spektorsissa n. 1965; ekat singlet 1967 Valentinesin kanssa, jolle Easybeatsin Vanda/Young tekaisi pari kappaletta; "Australian paras" bändi Fraternity, joka nikeltyi hippikommuunipuuhailuun; Lontoossa 1972-73 Fraternityn/Fangin kanssa, mm. Geordien (laulajana Brian Johnson) lämppärinä; paluu maitojunalla, paha moottoripyöräonnettomuus; AC/DC:n laulajaksi 1974 Rod Evansin tilalle; orastava menestys ja lähtö Englantiin; 7 vankkaa älpeetä; bonskottasi liikaa, kuoli oksennukseensa auton takapenkille 19. 2. 1980. Läpikotainen selvitys vaimokkeita, vanhoja bändikavereita, ystäviä ja perhettä myöten (väkeä piisaa). Hyvä discografia, 324 sivua.


Ähh, ei jaksa enää, tulee selailtua niin paljon. Saatan palata aiheeseen, jos vielä Status Quosta jaksaisi jotain raapustaa ja sitten tulisi peliin Zeppeliin. Onhan se merkillistä, kuinka rokväki jaksoi tempoa 70-luvulla runsaasti kaikkea, minkä toivoi nuppia sekoittavan.
Ei Spinal Tap kauas puusta putoa, vaikka onkin lastenversio sikäli, että huumehet ja bändärit ovat paljon vähäisemmässä osassa kuin näissä kirjoissa. Tai siis, niitä ei yhtä suoraan sormella osoitella…