Kappale parempaa suomea

Iski ihmeellinen puujalkuus maalla vieraillessa puolitoista viikkoa sitten – valitettavasti ihan fyysisissä ulottuvuuksissa, jotka häiritsevät suosimaani sanallista puujalkuutta. Meinaan vasen koipi ei toimi ja eilen tuntui kuin veri ei kiertäisi kunnolla vasemmalla puolella. Mahtaako se kiertää silloin ihan täpöillä oikeallakaan.

Eilisaamuna herätessä oli niin karsea olo jalassa ja sydänlihaksen tienoilla, että harkitsin jo käyntiä lääkärissä ekaa kertaa vuosiin. Viimeksi meni hermo siihen, että omalääkärin sijaiset hyppyyttivät yhdeltä toiselle, eivätkä hyö uskoneet jalan olevan kelvoton museossa toikkarointiin. No, käytin sitten kolme lomapäivää sängyssä makoiluun, onneksi pomo tajusi asian. Se oli muuten talviolympialaisten aikaan… pakko olla Torino 2006.

Kun ei voinut levätä, käsi osui Pirkko Leinon kirjaan Hyvää suomea. En oikeastaan pidä siitä erikoisemmin, kieliopin esitystapa ei ole minusta erityisen hyvin jäsennelty eikä mielenkiintoinen. Onpa siinä myös turhan monta pikkuvirhettä eli typoja sekä listoista puuttuvia pilkkuja, jotka häiritsevät lukemista, koska joutuu miettimään onko niiden puuttumiseen mahdollisesti jokin syy.

Välihuomio: Voisikohan Varapygmin kuvailla olevan minuskuulimaskuliini?

No juu, olkoon kieltä käsittelevä kirja hyvä tai keskinkertainen, sellaisen selailu on terveellistä, jos junttaa tekstiä jatkuvalla syötöllä runsaita määriä ja tyrkyttää sitä oikein muidenkin luettavaksi. Iskenyt paha pelko taas, että millaisia maneereja, toistuvia harhaoppisuuksia ja heikkoja rakenteita on päästänyt tekstiinsä, kun huomaa voivansa nakuttaa kymmeniä liuskoja käännöksiä päivässä ilman ihmeempää kipinää. Useimmiten onneksi lähtöteksti antaa jotain intoa sisällöllään, vaikka muodoltaan ja kieleltään tuntuisi liian tutulta.

Yhdellä sivulla Hyvässä suomeassa (tsori) heräsin ja havahduin, sillä tuli oivallus sivulauseiden käsittelyni alkeellisuudesta tai horjuvuudesta. En tiedä, onko tuossa mitään yleisesti kiinnostavaa, mutta skannasinpa silti sivun tähän.

Ennen kaikkea nuo viittaussuhteet ovat asia, johon aion kiinnittää huomiota viimeistään oikolukuvaiheessa. Tiedän käyttäväni se-sanaa liikaa ylipäänsä ja erityisesti liian laiskoihin viittauksiin siten, että vastuuta siirtyy liikaa lukijan tulkintaan. Perustekstiä ei ole hyvä kirjoittaa niin, että vain valpas lukija pääsee ytimeen asti. Kulkeva ja hyvä teksti vetää lukijaa mukaansa ja tuo sisällön tyrkylle. Silloin pienet näppäryydetkin pääsevät paremmin oikeuksiinsa, jos lukija on jo mukana kelkassa.

Suosikkini tuon alan kirjoista on Terho Itkosen Uusi kieliopas. Sen kanssa minulla on hyvät välit sikäli, että olemme usein samaa mieltä ja saan sieltä usein ansiokasta oikaisua tai tukea.

Tämä aihe taitaa liittyä myös siihen, miksi polkkailu ei ole erityisesti sytyttänyt aikoihin. Jos omat lauseet maistuvat puulta, miksi niillä kiusaisi itseään saati muita. Antaa nälän kasvaa ennen kuin käy pöytään. Aikaisemmin olen kaivannut vaihtelua säntillisempään työtekstien virittelyyn ja ruilautellut tänne mitä sattuu, joko mielenkiintoni herättäneistä aiheista tai sanojen vääntelyn riemusta, mutta nyt on mennyt kuukausia ilman polkkaushinkua.

JK. Lisäsin pienen sivutarinan edellisen polkan loppuun. Siksi vain huomautan, että jos tätä lukee readerin kautta, ei luultavasti huomaa tämmöistä sormeilua.

Jopa jotakin, etten peräti sanoisi

Poika herätti aamukuudelta, koska oli ahdistunut nähtyään pahaa unta. Juttelimme vähän, minä ajatus takkuisena, mutta illalla silmäillyt sarjakuvat tai luetut Nikke-tarinat eivät olleet kuulemma vainonneet. Poika oli niin hereillä, ja minä en, että kysäisin auttaisiko joku leppeä äänikirja koneelta rauhoittumaan, jottei vielä tarvitsisi ponkaista aamutoimiin. Esimerkiksi Uppo-Nalle ja uudet ystävät on taannut monena iltana hyvät unet.

Tuli merkillisen hilpeä ailahdus, kun poika sanoi tietävänsä jotain, mikä ainakin toisi hyvää mieltä. Sitten hän näytti käsieleen, jolla herra Hulot pätkii murskaavasti vastustajansa tenniksessä elokuvassa Riemuloma Rivieralla (Les Vacances de Monsieur Hulot). Hän näki vuosi tai pari sitten Teemalta elokuvasta pitkän pätkän ja on siitedes kihertänyt tuota syöttöliikettä, josta on kattava leike myös juutuubilla. Tennismailan myyvä täti siihen antaa yllykkeen. (Elokuvasta kaapatussa kuvassa Jacques Tati esittelee alkua liikesarjaan.)

Jou, leffan löysin dvd:nä lainaan Metsosta, katsoimme levyltä jo edellisiltana mukavia lyhytelokuvia nyrkkeilystä, postikoulutuksesta ja huumorin iltakoulusta. Panin Riemuloman pyörimään ja sain uinahtaa vielä tuokioksi merkillisen hienoa äänimaailmaa sekä pojan hykertelyä kuunnellen. Hän on ollut Mr Bean -fani jo vuosia, joten ei ollut sinänsä yllätys lempeämmän pantomiimisen esikuvankin kelpaaminen, mutta auvoa tuottaa silti löytää tällaisia jaettuja suosikkeja.

(En jaksa tässä yhteydessä märistä elokuvan alkusointuisesta suomennoksesta, kuinka se johtaa harhaan, koska herra Hulot lomailee itse asiassa Atlantin rannalla jossain Loire-Atlantiquen maastossa, siis Ranskan 44. departementissä kuten me kaikki tiedämme, eikä suinkaan Rivieralla Välimeren rantamilla.)

* * *

Ihan muualle. Pikkuruisia polkkausaiheita ei kannata jättää kasvamaan, jos haluaa saada tänne aineistoa. Olen jo kuukausia sitten aikonut älähtää sanan 'jopa' käytöstä, mutta jätin sen sitten pelkkiin urheilu-uutisiin liittyvänä pikkuasiana. Muutama päivä sitten mietin asiaa taas, mutta nyt oli vaikea muistaa miksi.

Kyse on siitä, että pääni mekanismeihin on iskostunut jopa-sanalle mainosväen suosima käyttötapa, jossa merkitys on jokseenkin sama kuin parhaimmillaan. Siis enimmillään tai vähimmillään. Tämä on levinnyt urheilukieleen, jossa kaivataan usein tällaisia tilkesanoja, ja vastinpariksi on tullut sana 'peräti', joka osoittaa ihmettelyä saavutetusta. Keksitty esimerkki erosta:
Hän voi yltää jopa 30 maaliin tällä kaudella.
Viime kaudella hän pyssytti peräti 30 maalia.

Korvani sanoisi, että peräti kelpaa kumpaankin, mutta jopa ei kelpaa alempaan, jos menneet tilastot on jo vahvistettu. Niinpä Urheiluviikko-uutisblogista taannoin poimittu esimerkki, vain yksi monista vastaavista siellä näkemistäni, sotii korvaani vastaan:
Tällä hetkellä sairastuvalla oleva Nummelin on tehnyt koko NHL-urallaan vain seitsemän pelitilannemaalia, mutta rankkareissa tahti on ollut toinen. Yhdeksästä rankkarista mies on iskenyt maalivahdin taakse jopa kahdeksan.

Minulle syntyy mielikuva, että on epäselvää, onko Numpalla todella kahdeksan onnistumista takana vai käsittelevätkö tilastoniilot tai hovi vielä asiaa. (Lihavointi on oma, koska boldaus on bjuutifulia.)

Nyt muistinkin, missä yhteydessä asiaa viimeksi aprikoin. Tv-mainoksessa Citymarketin kassalla hikoileva mies helpottuu kassapersoonan silpaistessa kuitin keskeltä poikki plussakortilla. Kulutusjuhlassa linkattiin asiaan eri syistä, itse jäin miettimään mainoksen sanomaa, että kauppa lupaa "jopa 5 prosenttia alennusta". Pinttymä päässäni vänkää, että silloin ei ole mitään takeita, saako alennusta sittenkin vain vaikkapa yhden prosentin. Kaipasin pysäytyskuvaa, jotta voisin lukea pienellä painetun.

Onhan niitä mainoksia nähty maailman sivu, joissa luvataan vaikkapa alusvaatteiden poistorysäystä ja jopa 70 prosentin alennuksia. Jos erehtyy paikalle, siellä saattaa olla muinaisvarastosta löytyneet raappahousut 70 prosentin alennuksella, mutta vaatii tuuria löytää mitään järkevää edes 10 persenttiä normihintaa halvemmalle.

Enkä tosiaan ole varma, olenko vain koulinut päähäni vinoutuman vai onko tällainen ero sanoilla jopa ja peräti oikeasti olemassa. Yksi viite tähän suuntaan eksymiseen olisi haarukoiva käyttö: Saatan nakata illalla kaljan, jopa viisi. Vaan kai siihenkin kelpaisi myös peräti. Tarttee tutkia tätä mullistavaa löytöä.

Tähän lainausmerkit

Kun olin päässyt täysikäisyyden puolelle ja isäkin oli kai hyväksynyt sen, kuulin usein aamiaista tai päiväruokaa nauttiessamme hänen ohimeneviä mietteitään ja kiukustumisiaan sanomalehtien kielenkäytöstä, muoti-ilmauksista ja pinnalla olevista teemoista. Kotiin tuli runsaasti lehtiä, seiskalta aamupalalla luettujen Hesarin ja Aamulehden lisäksi riitti postin mukana tulleista selattavaa vielä päivälläkin.

Tuli vain äsken eräänkin pääkirjoituksen ingressiä silmäillessä mieleen tyylivinkki, jota olen usein soveltanut epävarmoina hetkinä. Tässä skannaus, Kiekkolehti 24/07, 17.10., kirjoittanut Hannu Kauhala.

Isä esitti maksiimina, ettei lainausmerkkejä ole syytä käyttää tuossa ingressissä esiintyvällä tavalla kovin usein, jos koskaan. Että on huonon tyylin merkki, jos tarvitsee lainausmerkkejä normaalissa tekstissä kuvaamaan sanan tai ilmauksen omasta kielenkäytöstä tai valitusta rekisteristä poikkeavaa luonnetta. En millään muista mitä hän täsmälleen sanoi, mutta olen pyöritellyt ajatusta itsekseni ja taipunut samalle kannalle, että yleensä ilmaus joko kelpaa tekstin sekaan ilman lainausmerkkejä tai sitten se ei kelpaa niiden kerallakaan.

Tuon pääkkärin otin vain käteväksi esimerkiksi, en lainkaan sillä mielellä, että yrittäisin tuomaroida kielenkäytön laatua. Tyyli on kuitenkin erilainen kuin omani, sillä luultavasti jättäisin sekä sanan 'konttaa' että tutuksi käyneen ilmaisun 'äänestää jaloillaan' ilman lainausmerkkejä. Ymmärrän syyt niiden irrottamiseen, mutta luottaisin niiden pärjäävän omillaan.

Jos hakisi poikkeuksia, milloin lainausmerkit ovat minusta toimiva keino, niin esimerkiksi käsiteltyyn ilmiöön tai henkilöön liittyvä, omasta kielenkäytöstä poikkeava ilmaus on minusta kätevä irrottaa lauseesta lainausmerkeillä. Siihen tapaan, että Varapygmi oli taas "hönöttelemässä", jos olisi yleisessä tiedossa, että tämä herra suosii tuota ilmaisua (ja puuhaa).

Joskus tulee kikkailtua niin, että pyrkii saamaan ironisia "sävyjä" lainausmerkeillä, mutta se on vaikea tyylilaji, sillä monen lukijan silmässä pilkan kärki voi kääntyä kirjoittajaa vastaan. (Kuten tässä olisi minusta aivan ansaittua.)

Rasittavaksi kliseeksi on käynyt tapa esittää tiettyjen sanojen ristiriitaisuus yhteydessään lainausmerkeillä ja tehdä se "vain" joka toisessa kappaleessa. Samoin silmääni näyttää jankutukselta, jos käyttää toistuvasti lempinimiä ja erottaa ne aina lainausmerkeillä. Jos on käytännöllistä toistaa lempinimeä, minusta riittää, jos lainausmerkkejä käyttää vain ensimmäisellä kerralla jutussa, samaan tapaan kuin käytetään kursivointia nimissä.

Muistin vasta, miten isää "korvensi" [sic] erityisesti tyylikeinon synnyttämä mielikuva kirjoittajan harhaluuloista. Niin kuin sukkeliksi uskottujen ilmausten erottaminen tällä konstilla taianomaisesti loisi kuvaa taitavasta sivaltelusta, johon voi "ympätä" armollisesti rahvaankin ilmaisuja. Siis että kirjoittaja nostaisi itseään ja tekstiään ylempään luokkaan vähättelemällä krouvimpeja tapoja ilmaista asioita. Vaikutus kääntyy kiusallisen helposti päinvastaiseksi, kuten saattoi huomata vaikkapa yleisönosastokirjeistä, joissa saattoi olla "lainausmerkittelyä" joka virkkeessä.

Kyse onkin vain yleisesti tyylikikkailuja koskevista säännöistä, miten niiden kanssa on syytä olla säästeliään varovainen, sillä ne vievät tilaa oikealta sisällöltä ja käyvät kovin helposti rasittaviksi. Jos sisältö kantaa, se maistuu parhaiten tiiviisti, luontevasti ja yksinkertaisesti esitettynä. (Niitä asioita, jotka minun on helppo "ymmärtää", mutta kiduttavan vaikea "toteuttaa". Heh heh, eikö edellinenkin virke ole kelpo esimerkki, kuinka paljon paremmalta sama näyttäisi ilman lainausmerkkejä?)

Oho. Minun piti kirjoittaa ihan muusta aiheesta, mutta olkoon tämä polkka nyt pitkä jaaritus lainausmerkkien vaaroja koskevasta vähäpätöisestä ja hennosta mielipiteestäni. En uskalla pistää sitä enää isän nimiin, koska olen luultavasti vääntänyt alkuperäistä mietettä johonkin suuntaan.

Harmittelu on tuhoisaa

Siinä minä istuin, toimistossani, kun eilisestä Tamperelaisesta (22.8.07) iskeytyi silmään kuvateksti, mikä sai minut hämmentymään… ja joka näytti kieliasultaan väärältä.

Relatiivipronominien joka ja mikä käyttö tuntuu aaltoilevan aikakausittain, mikäli laiskasti havainnoivaan kielikorvaani on uskominen. Nyt on tuntunut siltä, että 'mikä' olisi huudossa ja tunkisi turhan usein 'joka'-tontille. Äh siis, tarkoitan sanoa, että eikös tämä ole pyllystä?

Sinänsä tavallista herkuliaanisempi osuma, että kuvatekstin merkitys nähläkseni muuttuu, koska 'mikä' pääsee viittaamaan koko edelliseen lauseeseen. Kuvan sijaiskärsijä* onkin yhtäkkiä syypää monen vuoden työn tuhoutumiseen.

Sortsi tylsää polkkaa, mutta kun tämmöisiä sanavalintoja aprikoi taas päivittäin, niihin kiinnittää enemmän huomiota kaikessa mitä silmäilee, vaikkapa toimistossa. Väännän vielä rautakangesta: tuossa 'mikä'-sanan paikalla pitäisi olla 'joka', jos halutaan viitata pelkkään ilkivaltaan eli korrelaattina on edeltävä substantiivi.

Lopuksi varoitus: koulu on vaarallinen paikka. Poika ehti hädin tuskin viikkoa sitä käydä, kun jo tuli ensimmäinen murtuma. Ranne lyötiin pakettiin elikkäs kipsiin. Urhea heppu, virkein mielin selvitti lääkärireissun jälkeen, ettei se tunnu paljon yhtään.

* * * * *

Pakko laittaa vielä linkki blogin nimeltä Urheiluviikko uutiseen, koska tuntuu päättömältä millaisen kohun synnyttää, jos jotain jalkapalloilijaa edes epäillään homoksi. Miesten puolella vielä enemmän, naisista tyydytään sanomaan, että kaikkihan ne on homoja varsinkin joukkueurheilussa. Tästä voisi ajatella, että ovatpa ne brasilialaiset suvaitsemattomia ja takaperoisia, mutta muistelen pari vuotta sitten Ruotsin jalkapallossa ja jääkiekossa olleen vastaavaa kuohuntaa.

Homot eivät kuulu Brasilian liigaan!

Sen Ruotsin jupakan yhteydessä hämmästelin, mikä siinä oli niin vaikeaa. Oma laskupääni piti vääjäämättömänä, että niin suureen otokseen kuin joukkueurheilijat ovat mahtuu ilman muuta joka suuntauksen ihmisiä. Mikä siinä sitten pelottaa, etteivät homot osaa käydä yhteisissä suihkuissa vai? Taitaa heitillä olla siitäkin kokemusta ja siten kykyä olla liikaa innostumatta, vaikka sattuisi joku vetävä roppa lähelle osumaan.

Niettä ainoa ratkaisu on perustaa homoille omat joukkueet ja liigat. Eiköhän heitä suomalaissankareissakin ole, vaikka asia on tabu ja tuottaa vain villejä huhuja, joita sisäpiiriläiset kihertelevät.

*Emakkomme rakastajasta tehtiin joulukinkku. Hankimme sijaiskärsijän.

Kuplien sorvausta

Flunssa helpottaa, pää alkaa toimia. Näpertelen sarjakuvastrippien käännöksiä, joissa tulee aika kiperiäkin kohtia sanaleikkien takia. Ilahduin parista peräkkäistä ruudusta, joihin sai sovellettua uuden sanaleikin (tai toiseen puoliksi, toiseen kokonaan) korvaamaan käännöskelvottoman. Ihan vaan ihmeteltäväksi, jos jotakuta kiinnostaa:

RUUTU 1
Herra 1: Get out of my sight! I can't stand to look at you!
Herra 2: The feeling is mutual!
Herra 3: I got a mutual feeling too!

Nämä käänsin:
Kadotkaa näkyvistäni! En kestä katsoa teitä!
Sama vika täällä!
Minullakin on sama vika!

RUUTU 2
Hra 2: Let's go get a bottle of soda on you!
Hra 3: Why get it on me? Why not drink it?

Ja suomeksi:
Haetaan limupullot sinun lanteillasi.
Lanteet ei toimi, pitää maksaa.

Ei siis mitään ihmeellistä, mutta joskus tällaisten kanssa menee umpikujaan, ei löydy mitään käyttökelpoista. Eivätkä nuo alkuperäiset sanaleikit paljon sen kummoisempia ole. Tapauksia, joissa uskollinen kääntäminen ei millään toimi. Saa toki kertoa, jos tulee heti mieleen parempaa, joka mahtuu samaan tilaan.

Meemi sanojen tunnearvoista

Viikonloppu on hyvä aika ihmetellä meemejä, tuorein mieltä viihtänyt löytyi Ruu Morbidilta. Sanojen äärelle pitäisi hakeutua.

Aktiivisen sanavaraston palikat on voittopuolisesti hyväksynyt käyttökelpoisiksi ja hyödyllisiksi, joten meemissä haettuja poikkeustapauksia joutuu oikein kaivelemaan passiivipuolelta ja etsimään kirjoituksista, joissa ne ovat silmään tökänneet. Näillä eväillä kimppuun:

Viisi suomenkielistä lempisanaani (ei kuitenkaan erisnimiä tai paikannimiä tms.).
– 'naseva, nasakka' Pidän nasevista ilmauksista ja niiden nasakoista käyttötavoista.
– 'turska' Ei niinkään norjalaisen synonyymina, vaan ennen kaikkea tuskan korvaajana: yhtä aikaa leikkisä ja voimistava, sillä onhan turskassa enemmän kärsimistä kuin tuskassa. Kalannimet ovat muutenkin kivoja, kuten ruijanpallas ja toutain (terveiset Kauralle!)
– 'mynnähtänyt' Ilmeisesti tuo tarkoittaa pilaantumaan pyrkivää ruoka-ainesta, esim. lihaa, mutta PG Wodehousen kirjassa Kuka teki kenelle mitä? kääntäjä Olli Nuorto käytti sitä kuvaamaan huonosaattoista, tumpeloivaa, puhditonta miestä. Löysin tuurilla sanan tyypillistä olotilaani kuvaamaan.
– 'maalisieppo' Urheilukielen kliseiden kyllästämässä, jankkaavassa termistössä tämä on mullen pieni ilopilkku. Samaa sukua jotenkin on 'kirjosyöppö', jonka kenties muovasin itse muinoin.
– 'hiuskampaus' Epäsana, joka on jaksanut viihdyttää vuosikaudet. Kiitos kuuluu tietenkin Mauri Sariolalle, joka pystyy jankkaamaan jo yhdyssanan mitassa.

Suomen kielen sana, joka on mielestäni äänteellisesti kaunein.
'Toutain' Myös mukaranskalaisittain lausuttuna /tu-tään/.

Viisi sanaa, joita tulen käyttäneeksi eniten työssä, arjessa tms.
Jaaha, kun kääntelee vaihtelevaa materiaalia tuhansia sanoja viikossa, täsmävastaus olisi niin tylsä, etten jaksa sitä edes miettiä. Otan erivapauden arpoa viisi arkista sanaa, jotka on ollut mukava tuikata käännökseen, kun paikka aukeaa:
nahjus, käsirysy, kyntää, eritoten, tolkku (lähellä kärkeä: Jawohl! Ai niin, se ei taida olla suomea.)

Sanonta, sananlasku tai aforismi, joka merkitsee minulle eniten.
Vintillä olisi ollut leipää, mutta lapset söivät portaat. (Alla kuplii: Kannattaa olla oma itsensä, koska enempää ei voi olla.)

Viisi suomenkielistä sanaa, joita eniten inhoan.
– 'velvollisuus' Usein ulkopuoliset kutsuvat velvollisuudeksi asioita, jotka näen pikemmin mahdollisuutena, oikeutena tai puuhana, joka vain vaihtoehtoja miettimättä tehdään. Liian juhlava ja negatiivinen sana käyttötavoiltaan, samoin kuin on usein 'vastuu'.
– 'kevyt' Käytön takia taas: sana on alkanut tarkoittaa mautonta, olematonta, vesitettyä tai käyttöarvoltaan kehnoa ruoan, kulttuurin ja viihteen saroilla. Vielä kun kevyeen yhdistetään 'ohuen ohut', niin lähennellään nollatuotetta.
– 'eläköityä' Tästä tuli taannoin jo kirjoitettua, ottaa edelleen pahasti korvaan. Vaikka sisällössä ei ole kai vikaa, siinä muutetaan aktiiviseksi siirtymävaihe, jonka olen tottunut ajattelemaan melko passiivisena liikkeenä, kun jäädään eläkkeelle.
– 'moinen' Tämä on niitä sanoja, joissa oletan vian olevan ihan omassa korvassa, mutta jokin häiritsee vaikkapa lauseessa: "En ole koskaan nähnyt moista." Taustalla voi jyllittää sekin, että ennen pidin sanoja 'sellainen' ja 'tällainen' sointuvampina kuin 'semmoinen' ja 'tämmöinen'. (Tuosta turskasta olen päässyt jo eroon.)
– 'perfektionisti' Tästäkin olen jo nurissut polkassa "Olen imperfektionisti": sanassa häiritsee sekä sen väärinkäyttö että taustalta paljastuva eetos, jota en pidä kovin tervehenkisenä. Asioita on mukavampi tehdä hyvin kuin tavoitella tavoittamatonta päämäärää, jonka saavuttaminenkaan tuskin toisi onnea.

Puhkikulunut fraasi, jonka tilalle pitäisi keksiä jotain uutta.
En ole kovin kliseekammoinen, vaan koen latteudet ja itsestäänselvyydet usein hyödyllisiksi ja turhan hanakasti parjatuiksi. Kyllähän kielessä tarvitaan yleispäteviä ilmaisuja, jotka kaikki ymmärtävät, ei kaikkea voi suunnata pienen piirin nokkelointiin.
Niinpä kaipaan uusiutumista eniten hauskuuttamaan luotuihin fraaseihin, jotka ovat menettäneet hauskuutensa kauan sitten. Vaikkapa:"Tuli kuin Manchester Unitedille illallinen." Tai jos vähän yleisempää etsii, niin "hän loihe lausumaan" on raskas kuulla, jos se toistuu aina ennen jutun loppukäännettä.
Samaan henkeen voisi mainita, että Turun voisi jättää välillä rauhaan. Vaikuttaa peräti kankeamieliseltä, että kaupungin nimi voisi toimia vuosikymmenet automaattivitsinä, kuten moni stadilainen ja tomperelainen tuntuu uskovan: Turku, tsihihi. (Vaikka mikä minä olen keltään hupia viemään, jos se yhä nakrattaa. Homo, tsihihi. Ruotsalainen, tsihihi. Pylly.)

Sana, jonka haluaisin kuulla useammin.
'mojova' En tiedä oikein miksi, ehkä haluaisin kohdata tiheämmin mojovia asioita. Ai niin, kaipasimme hiljattain myös sanan 'etsu' paluuta, se tarkoitti koulukielessämme etevää. Kuuluu niihin, jotka huvittavat tomppeliudellaan, kuten vaikkapa 'ortsia' [eli odottaa] ja 'mölö' [maito].

Uusin nykykielen sana, jonka olen oppinut.
Uusia sanoja tulee passiiviseen sanavarastoon varmaan joka viikko, mutta milläs niitä sieltä käskystä kaivaa? Eilen opin ainakin, millainen on rekan 'piirturinkiekko', jonka pitäisi olla aina ajossa käytössä. Sana saattoi kyllä olla ennalta tuttu. Ruun meemahduksen kommenteista opin juuri sanan 'midis' [mitään ym.].


Pääsi vähän venähtämään tämä pikaiseksi tarkoitettu kynnellys, eihän tuota jaksa enää lukea Viitapiru-Erkkikään, ja silti sen koira tuli kipeäksi. Huomenna lista olisi tietenkin jo erinäköinen. Kääntäessä pitää käyttää niin erilaisia rekisterejä, että tunnearvot katoavat monista sanoista, jäljelle jää parhaimmillaan vain käyttökelpoisuuden akseli. (Hmm, "parhaimmillaan" siis sikäli, että työn tekeminen helpottuu ja jälki voi koheta, jos käytössä on laajempi skaala sanoja, ei vain omia suosikkeja. Tunnearvot ovat liian henkilökohtaisia, eivät välity lukijalle.)

Erään termin anatomia

Pakko selventää, edelliseen polkkaani sormella osoittaen tai talven kunniaksi kintaalla viitaten, tärkeää verbiä, jolla harvinaisesti on peräti kaksi hyväksyttyä, sovussa rinnakkain elelevää merkitystä, kysykää vaikka Kielitoimistolta. Hitto kun kieliopin teoria on haihtunut päästä, jos tämä on koskaan sinne asti päässytkään, eikös transitiivi- ja intransitiiviverbitkin tarkoita pikemmin objektin saamista tai saamattomuutta? (Puheena oleva kyllä sai objekteja, oikein seksuaalisellaisia, yhtenä ky… rykelmänä.)

Näin sana kehittyni ja levinni ainakin kahden hengen käyttöön, siemen oli ehkä idulla jo aiemmin:
Taannoin Poppi-Hessun kanssa olimme janoisina paarissa, kun innostuimme muistelemaan Eiskadeiskan (toiset suosivat muotoa Akkadakan) laulajan, herra Scottin hassuja elintapoja, hiukan ehkä musiikkiaankin. Kaikkihan muistavat surkean lopun, kun hän tiistaina aamuyöllä 19. 2. 1980 simahti talvikeleillä ääliötuubassa Alistair Kinnearin Renaultiin, koska tämä ei jaksanut raahata häntä ylös kämpilleen Overhill Roadilla, East Dulwichissa, Etelä-Lontoossa.
Sekin opetetaan jo leikkikoulussa, että roktähden todettiin kuolleen omaan oksennukseensa. Kuolintodistuksessa coronanpelaaja summasi (päivätty 22.2.80):
"Dead on arrival…
Acute alcoholic poisoning
Death by misadventure"

No, päättänimme ryhtyä kaksin käsin "bonskottaamaan", mutta ajan hampaan nakerrellessa kiihtyvään tahtiin peruskuntoa iskeni pieni pelko, ettei alkaisi "bonskottaamaan" niin äkillisesti, ettei vessaan saati autoon kerkiä. Ymmärrättehän dualismin, roktähtiwannabe voi teonsanoida, mutta häntä voi myös alkaa teonsanoida.

Kertaus ja opetus: jos yltiöpäisesti bonskottaa, voi alkaa bonskottaa.
Eikä ole leikin asia se.