Vakuutan töin tuskin, en tyhjän päiten

Viime viikolla kertasin erityisen uupuneessa mielentilassa dekkaria, jonka olen lukenut moneen kertaan. Saattoi syynä kenonenkin olla, mutta ainakin uuvutti eikä uni tullut. Taisin jossain yhteydessä mainita täällä tuon kirjan, se on Rex Stoutin Plot It Yourself (1959, laitokseni Bantam 1990), jossa käsitellään erinäisten menestyskirjailijoiden saamia korvausvaatimuksia perusteena plagioiminen.

Suosikkikohtani näkyy olevan jo sivuilla 22-23, joten ei liene kauhea spoileri esitellä sitä tässä, kun juttu jatkuu vielä lähes 150 sivua. Siinä nimittäin Nero Wolfe perehtyy vaatimusten pohjana oleviin käsikirjoituksiin, jotka eri tekijät väittävät luoneensa ennen menestyskirjoja, joissa sitten toistuvat samat juonet ja henkilöhahmot. Minuun oudosti vetoaa Wolfen ruodinta, kun hän päättelee tekstin pohjalta näiden käsikirjoitusten olevan saman tekijän työtä.


Tunnelma tiivistyy! Tänään piti jaloitella urakoinnin jälkeen, jolloin keksin piipahtaa sivukirjastoon viemään pois pari kirjaa ja dvd:tä, sekä hakemaan voipullia erikoiskahvila Marista, joka kivijalassa tarjoaa ihan oikeiden, itse leivottujen makuisia tuoreita tuotteita.

Pälyilin samalla hyllyjä ja osuin jännitysosastolle, mistä tarttui mukaan paitsi yksi Sujata Masseyn Rei Shimura -teos, myös suomennos edellä mainitusta Stoutista, Murhaajan tyyliin, suomentaja Kristiina Rikman (WSOY 1995). Siinä sama kohta on sivuilla 33-35 (alla skannattuna s. 33, klikaten isommaksi).

Ovat sangen yksinkertaisia yhtäläisyyksiä, mitä Stout on keksinyt sanatasolla naruiksi, joilla Neroa hyppyytetään oikeaan suuntaan: "to aver", "not for nothing" ja "barely", jotka ovat suomeksi kääntyneet "vakuuttaa", "ei tyhjän päiten" ja "töin tuskin". Ilahduttavampaa on miettiä välimerkkien käytön paljastavaa yhtäläisyyttä ja lopullisena niittinä kappalejakoa. Kuten suomennoksessa asia esitetään (s. 34-35), lainaus keskeltä kappaletta:

"Nokkela kirjoittaja saattaa menestyksekkäästi naamioida kaikki tyylikikkansa, mutta yhtä hän ei pysty muuttelemaan – kappalejakoa. Tyyliä ja lauseoppia saattaa joku vielä pystyä määrätietoisesti kontrolloimaan, mutta kappalejako – päätös ottaako lyhyitä vai pitkiä loikkia, hyppääkö keskelle ajatusta tai toimintaa vai viekö sen ensiksi päätökseen – se valinta tehdään vaistonvaraisesti, se tulee jostakin ihmisen sielun syvyyksistä."

Ehkä oma innostukseni johtuu siitä, että tuo poikkeaa dekkarien valtaväyliltä niin aiheeltaan kuin päättelyketjuna, vaikka takuulla vaikuttaa sekin, että kepoinen kielen harrastelu on minulle mieluista ajanvietettä. Jos vielä käännöksestä tohtisi jotain mainita, niin sulavasti se tuntuu kulkevan, mutta yhdessä kohdassa olin huomaavinani lipsahduksen.

Alkuteoksessa Archie toteaa: "I heard you say once that it is not inconceivable that the fall in temperature when the sun moves south is merely a coincidence." Suomennoksesta näyttää jääneen kieltosana pois: "…on käsittämätöntä että lämpötilanlasku… olisi pelkkä yhteensattuma." Pikemmin kai jotenkin niin, että on ajateltavissa että se olisi pelkkä sattuma, vaikka en minä mitään Espanjan inkvisitiota ajatellut perustaa.

Eikä ole suinkaan käsityskyvyn ohittavaa, että voisi olla puhdas yhteensattuma sekin, kun Susupetal tänään tuumaili mielenkiintoisesti oman tyylin muuttuvan eri kielillä kirjoittaessa. Sopii hyvin teemaan ainakin minun päässäni, täältä sen kirjoituksen löytää. Taisin käydä kirjastossa jo ennen kuin luin polkan, mutta ehkä se antoi pontta raapustaa tästä aiheesta.

Tähän lainausmerkit

Kun olin päässyt täysikäisyyden puolelle ja isäkin oli kai hyväksynyt sen, kuulin usein aamiaista tai päiväruokaa nauttiessamme hänen ohimeneviä mietteitään ja kiukustumisiaan sanomalehtien kielenkäytöstä, muoti-ilmauksista ja pinnalla olevista teemoista. Kotiin tuli runsaasti lehtiä, seiskalta aamupalalla luettujen Hesarin ja Aamulehden lisäksi riitti postin mukana tulleista selattavaa vielä päivälläkin.

Tuli vain äsken eräänkin pääkirjoituksen ingressiä silmäillessä mieleen tyylivinkki, jota olen usein soveltanut epävarmoina hetkinä. Tässä skannaus, Kiekkolehti 24/07, 17.10., kirjoittanut Hannu Kauhala.

Isä esitti maksiimina, ettei lainausmerkkejä ole syytä käyttää tuossa ingressissä esiintyvällä tavalla kovin usein, jos koskaan. Että on huonon tyylin merkki, jos tarvitsee lainausmerkkejä normaalissa tekstissä kuvaamaan sanan tai ilmauksen omasta kielenkäytöstä tai valitusta rekisteristä poikkeavaa luonnetta. En millään muista mitä hän täsmälleen sanoi, mutta olen pyöritellyt ajatusta itsekseni ja taipunut samalle kannalle, että yleensä ilmaus joko kelpaa tekstin sekaan ilman lainausmerkkejä tai sitten se ei kelpaa niiden kerallakaan.

Tuon pääkkärin otin vain käteväksi esimerkiksi, en lainkaan sillä mielellä, että yrittäisin tuomaroida kielenkäytön laatua. Tyyli on kuitenkin erilainen kuin omani, sillä luultavasti jättäisin sekä sanan 'konttaa' että tutuksi käyneen ilmaisun 'äänestää jaloillaan' ilman lainausmerkkejä. Ymmärrän syyt niiden irrottamiseen, mutta luottaisin niiden pärjäävän omillaan.

Jos hakisi poikkeuksia, milloin lainausmerkit ovat minusta toimiva keino, niin esimerkiksi käsiteltyyn ilmiöön tai henkilöön liittyvä, omasta kielenkäytöstä poikkeava ilmaus on minusta kätevä irrottaa lauseesta lainausmerkeillä. Siihen tapaan, että Varapygmi oli taas "hönöttelemässä", jos olisi yleisessä tiedossa, että tämä herra suosii tuota ilmaisua (ja puuhaa).

Joskus tulee kikkailtua niin, että pyrkii saamaan ironisia "sävyjä" lainausmerkeillä, mutta se on vaikea tyylilaji, sillä monen lukijan silmässä pilkan kärki voi kääntyä kirjoittajaa vastaan. (Kuten tässä olisi minusta aivan ansaittua.)

Rasittavaksi kliseeksi on käynyt tapa esittää tiettyjen sanojen ristiriitaisuus yhteydessään lainausmerkeillä ja tehdä se "vain" joka toisessa kappaleessa. Samoin silmääni näyttää jankutukselta, jos käyttää toistuvasti lempinimiä ja erottaa ne aina lainausmerkeillä. Jos on käytännöllistä toistaa lempinimeä, minusta riittää, jos lainausmerkkejä käyttää vain ensimmäisellä kerralla jutussa, samaan tapaan kuin käytetään kursivointia nimissä.

Muistin vasta, miten isää "korvensi" [sic] erityisesti tyylikeinon synnyttämä mielikuva kirjoittajan harhaluuloista. Niin kuin sukkeliksi uskottujen ilmausten erottaminen tällä konstilla taianomaisesti loisi kuvaa taitavasta sivaltelusta, johon voi "ympätä" armollisesti rahvaankin ilmaisuja. Siis että kirjoittaja nostaisi itseään ja tekstiään ylempään luokkaan vähättelemällä krouvimpeja tapoja ilmaista asioita. Vaikutus kääntyy kiusallisen helposti päinvastaiseksi, kuten saattoi huomata vaikkapa yleisönosastokirjeistä, joissa saattoi olla "lainausmerkittelyä" joka virkkeessä.

Kyse onkin vain yleisesti tyylikikkailuja koskevista säännöistä, miten niiden kanssa on syytä olla säästeliään varovainen, sillä ne vievät tilaa oikealta sisällöltä ja käyvät kovin helposti rasittaviksi. Jos sisältö kantaa, se maistuu parhaiten tiiviisti, luontevasti ja yksinkertaisesti esitettynä. (Niitä asioita, jotka minun on helppo "ymmärtää", mutta kiduttavan vaikea "toteuttaa". Heh heh, eikö edellinenkin virke ole kelpo esimerkki, kuinka paljon paremmalta sama näyttäisi ilman lainausmerkkejä?)

Oho. Minun piti kirjoittaa ihan muusta aiheesta, mutta olkoon tämä polkka nyt pitkä jaaritus lainausmerkkien vaaroja koskevasta vähäpätöisestä ja hennosta mielipiteestäni. En uskalla pistää sitä enää isän nimiin, koska olen luultavasti vääntänyt alkuperäistä mietettä johonkin suuntaan.