Kappale parempaa suomea

Iski ihmeellinen puujalkuus maalla vieraillessa puolitoista viikkoa sitten – valitettavasti ihan fyysisissä ulottuvuuksissa, jotka häiritsevät suosimaani sanallista puujalkuutta. Meinaan vasen koipi ei toimi ja eilen tuntui kuin veri ei kiertäisi kunnolla vasemmalla puolella. Mahtaako se kiertää silloin ihan täpöillä oikeallakaan.

Eilisaamuna herätessä oli niin karsea olo jalassa ja sydänlihaksen tienoilla, että harkitsin jo käyntiä lääkärissä ekaa kertaa vuosiin. Viimeksi meni hermo siihen, että omalääkärin sijaiset hyppyyttivät yhdeltä toiselle, eivätkä hyö uskoneet jalan olevan kelvoton museossa toikkarointiin. No, käytin sitten kolme lomapäivää sängyssä makoiluun, onneksi pomo tajusi asian. Se oli muuten talviolympialaisten aikaan… pakko olla Torino 2006.

Kun ei voinut levätä, käsi osui Pirkko Leinon kirjaan Hyvää suomea. En oikeastaan pidä siitä erikoisemmin, kieliopin esitystapa ei ole minusta erityisen hyvin jäsennelty eikä mielenkiintoinen. Onpa siinä myös turhan monta pikkuvirhettä eli typoja sekä listoista puuttuvia pilkkuja, jotka häiritsevät lukemista, koska joutuu miettimään onko niiden puuttumiseen mahdollisesti jokin syy.

Välihuomio: Voisikohan Varapygmin kuvailla olevan minuskuulimaskuliini?

No juu, olkoon kieltä käsittelevä kirja hyvä tai keskinkertainen, sellaisen selailu on terveellistä, jos junttaa tekstiä jatkuvalla syötöllä runsaita määriä ja tyrkyttää sitä oikein muidenkin luettavaksi. Iskenyt paha pelko taas, että millaisia maneereja, toistuvia harhaoppisuuksia ja heikkoja rakenteita on päästänyt tekstiinsä, kun huomaa voivansa nakuttaa kymmeniä liuskoja käännöksiä päivässä ilman ihmeempää kipinää. Useimmiten onneksi lähtöteksti antaa jotain intoa sisällöllään, vaikka muodoltaan ja kieleltään tuntuisi liian tutulta.

Yhdellä sivulla Hyvässä suomeassa (tsori) heräsin ja havahduin, sillä tuli oivallus sivulauseiden käsittelyni alkeellisuudesta tai horjuvuudesta. En tiedä, onko tuossa mitään yleisesti kiinnostavaa, mutta skannasinpa silti sivun tähän.

Ennen kaikkea nuo viittaussuhteet ovat asia, johon aion kiinnittää huomiota viimeistään oikolukuvaiheessa. Tiedän käyttäväni se-sanaa liikaa ylipäänsä ja erityisesti liian laiskoihin viittauksiin siten, että vastuuta siirtyy liikaa lukijan tulkintaan. Perustekstiä ei ole hyvä kirjoittaa niin, että vain valpas lukija pääsee ytimeen asti. Kulkeva ja hyvä teksti vetää lukijaa mukaansa ja tuo sisällön tyrkylle. Silloin pienet näppäryydetkin pääsevät paremmin oikeuksiinsa, jos lukija on jo mukana kelkassa.

Suosikkini tuon alan kirjoista on Terho Itkosen Uusi kieliopas. Sen kanssa minulla on hyvät välit sikäli, että olemme usein samaa mieltä ja saan sieltä usein ansiokasta oikaisua tai tukea.

Tämä aihe taitaa liittyä myös siihen, miksi polkkailu ei ole erityisesti sytyttänyt aikoihin. Jos omat lauseet maistuvat puulta, miksi niillä kiusaisi itseään saati muita. Antaa nälän kasvaa ennen kuin käy pöytään. Aikaisemmin olen kaivannut vaihtelua säntillisempään työtekstien virittelyyn ja ruilautellut tänne mitä sattuu, joko mielenkiintoni herättäneistä aiheista tai sanojen vääntelyn riemusta, mutta nyt on mennyt kuukausia ilman polkkaushinkua.

JK. Lisäsin pienen sivutarinan edellisen polkan loppuun. Siksi vain huomautan, että jos tätä lukee readerin kautta, ei luultavasti huomaa tämmöistä sormeilua.

Vakuutan töin tuskin, en tyhjän päiten

Viime viikolla kertasin erityisen uupuneessa mielentilassa dekkaria, jonka olen lukenut moneen kertaan. Saattoi syynä kenonenkin olla, mutta ainakin uuvutti eikä uni tullut. Taisin jossain yhteydessä mainita täällä tuon kirjan, se on Rex Stoutin Plot It Yourself (1959, laitokseni Bantam 1990), jossa käsitellään erinäisten menestyskirjailijoiden saamia korvausvaatimuksia perusteena plagioiminen.

Suosikkikohtani näkyy olevan jo sivuilla 22-23, joten ei liene kauhea spoileri esitellä sitä tässä, kun juttu jatkuu vielä lähes 150 sivua. Siinä nimittäin Nero Wolfe perehtyy vaatimusten pohjana oleviin käsikirjoituksiin, jotka eri tekijät väittävät luoneensa ennen menestyskirjoja, joissa sitten toistuvat samat juonet ja henkilöhahmot. Minuun oudosti vetoaa Wolfen ruodinta, kun hän päättelee tekstin pohjalta näiden käsikirjoitusten olevan saman tekijän työtä.


Tunnelma tiivistyy! Tänään piti jaloitella urakoinnin jälkeen, jolloin keksin piipahtaa sivukirjastoon viemään pois pari kirjaa ja dvd:tä, sekä hakemaan voipullia erikoiskahvila Marista, joka kivijalassa tarjoaa ihan oikeiden, itse leivottujen makuisia tuoreita tuotteita.

Pälyilin samalla hyllyjä ja osuin jännitysosastolle, mistä tarttui mukaan paitsi yksi Sujata Masseyn Rei Shimura -teos, myös suomennos edellä mainitusta Stoutista, Murhaajan tyyliin, suomentaja Kristiina Rikman (WSOY 1995). Siinä sama kohta on sivuilla 33-35 (alla skannattuna s. 33, klikaten isommaksi).

Ovat sangen yksinkertaisia yhtäläisyyksiä, mitä Stout on keksinyt sanatasolla naruiksi, joilla Neroa hyppyytetään oikeaan suuntaan: "to aver", "not for nothing" ja "barely", jotka ovat suomeksi kääntyneet "vakuuttaa", "ei tyhjän päiten" ja "töin tuskin". Ilahduttavampaa on miettiä välimerkkien käytön paljastavaa yhtäläisyyttä ja lopullisena niittinä kappalejakoa. Kuten suomennoksessa asia esitetään (s. 34-35), lainaus keskeltä kappaletta:

"Nokkela kirjoittaja saattaa menestyksekkäästi naamioida kaikki tyylikikkansa, mutta yhtä hän ei pysty muuttelemaan – kappalejakoa. Tyyliä ja lauseoppia saattaa joku vielä pystyä määrätietoisesti kontrolloimaan, mutta kappalejako – päätös ottaako lyhyitä vai pitkiä loikkia, hyppääkö keskelle ajatusta tai toimintaa vai viekö sen ensiksi päätökseen – se valinta tehdään vaistonvaraisesti, se tulee jostakin ihmisen sielun syvyyksistä."

Ehkä oma innostukseni johtuu siitä, että tuo poikkeaa dekkarien valtaväyliltä niin aiheeltaan kuin päättelyketjuna, vaikka takuulla vaikuttaa sekin, että kepoinen kielen harrastelu on minulle mieluista ajanvietettä. Jos vielä käännöksestä tohtisi jotain mainita, niin sulavasti se tuntuu kulkevan, mutta yhdessä kohdassa olin huomaavinani lipsahduksen.

Alkuteoksessa Archie toteaa: "I heard you say once that it is not inconceivable that the fall in temperature when the sun moves south is merely a coincidence." Suomennoksesta näyttää jääneen kieltosana pois: "…on käsittämätöntä että lämpötilanlasku… olisi pelkkä yhteensattuma." Pikemmin kai jotenkin niin, että on ajateltavissa että se olisi pelkkä sattuma, vaikka en minä mitään Espanjan inkvisitiota ajatellut perustaa.

Eikä ole suinkaan käsityskyvyn ohittavaa, että voisi olla puhdas yhteensattuma sekin, kun Susupetal tänään tuumaili mielenkiintoisesti oman tyylin muuttuvan eri kielillä kirjoittaessa. Sopii hyvin teemaan ainakin minun päässäni, täältä sen kirjoituksen löytää. Taisin käydä kirjastossa jo ennen kuin luin polkan, mutta ehkä se antoi pontta raapustaa tästä aiheesta.

Nipotusta ja narinaa

Jotkut pikkuvirheet tai oudoksuttavat sanontatavat hiipivät salakavalasti ärsyttävien listalle, koska ne toistuvat inhimillisesti katsoen liian usein lehdissä tai muussa kielenkäytössä. Silloin niistä kuuluu nipottaa ja narista, eikö?

Kielen väärinkäytössään vähäisistä ilmaisuista tulee mieleen pari esimerkkiä, menköön jatkoksi pari vielä epämääräisempää:

– pitää paikkaansa Olen sitä mieltä, että asia joko pitää paikkansa tai se ei pidä paikkaansa. (Tai nykyisellä harmaan talouden aikakaudella jotain siltä väliltä.) Häkellyttävän usein törmää tuohon virheelliseltä tuntuvaan muotoon, niin kirjoitettuna kuin puhuttuna. Mutta onko se sitten väärin, en ole varma, koska jokseenkin yhtä järkevältä johdokselta kumpikin tuntuisi.

– pilkku kuin Rissaa kielisilmääni pahasti, että sellaiset kirjoittajat tuntuvat yleistyvän, jotka lähes automaattina laittavat sanan 'kuin' eteen pilkun, jopa tyyliin: "volvo on kalliimpi, kuin lada" tai "hän lauloi, kuin satakieli". Ääritapauksissa pilkku voi jaksottaa ajatuksen toisin ja tuoda uuden sävyn, mutta harvoin 'kuin' pilkkua ansaitsee. (Jos oikein innostuu, tuon "lauloi, kuin satakieli" voisi kai väittää viittaavan tarkempaan satakielen jäljittelyyn pilkun kanssa kuin ilman. Se näyttää silti 98-prosenttisesti väärältä.)

– saada aikaiseksi En tiedä vaikka tämä olisi hyvää suomea, mutta ihmetyttää kun tutumpi ja tiiviimpi muoto "saada aikaan" näyttää jääneen sen varjoon.

– laittaa tai pistää paremmaksi tai korvan taakse Juu, harmittaa kun rehellistä sanaa 'panna' ei uskalleta käyttää, vaikka se monessa sanonnassa on luontevin, ellei pelkää toisten hihittelevän, tsihihi. Itse luotan edelleen vanhaan sääntöön: Neulalla pistetään, ruokaa laitetaan ja muuten pannaan. Tsihihi.

Huvittavaa tässä on tietenkin se, ettei oma pilkutukseni ole mitenkään auringontarkkaa, pikemminkin romanttis-funktionalistista, ja taidan runnella muutenkin turhan kovalla kädellä kieltä, jos siltä sattuu tuntumaan. Maneerejaan ja järjestelmällisiä virheitään on vaikea havaita ja oikaista, mutta toivo elää jatkuvasti, että tekstieni oikolukijat osaavat niihin puuttua ja ennen pitkää umpiluupäähän uppoaa uutta oppia.

Yksi hupaisa episodi takavuosilta käynnistyi lastensarjakuvan puhekuplasta. Sarjakuvassa hienostoväki alkoi riidellä juhlissa ja solvata toisiaan. Eräs nainen kimpaantui alemman kastin perheestä avioliiton kautta seurapiireihin päässeeseen rouvaan. Hän töksäytti käännöksessä: "Senkin naimalla noussut!", mikä kirvoitti vihaisen lukijakirjeen eräältä rouvalta, joka taisi keskeyttää tilauksensakin, koska lehdessä käytetään noin rumia sanoja. En tiedä vieläkään oliko käännös kehno, mutta se askarruttaa, miten tämä rouva tulkitsee vaikkapa sanan 'kaksinnaiminen'. Tsihihi.

Oikeasti mieli oli puhdas jupakassa sikäli, etten pitänyt toista merkitystä olennaisena, koska yhteydestä oli nähdäkseni helppo käsittää, kumpi merkitys oli käytössä. Toisaalta lukijalle niitä hommia tehdään, joten pitää ottaa huomioon sekin, jos joku sana on liian voimakas punainen vaate toisille.

Tautologisia tarinoita

Päivätyö alkaa olla paketissa. Se jakautui kyllä puolihuomaamatta pitkin kahta vuorokautta, kellonaikaa katsomatta, kun nakuttelin menemään ja välillä lueskelin eteenpäin nähdäkseni millaisia käänteitä tai pulmia odottaa nurkan takana. Sarjakuvaa kääntelin, himpun kaavamaista hommaa sikäli, että olen vastaavia, itseään tarkoituksellakin toistavia tarinoita suomentanut aika ison nipun aiemmin.

Taitaa olla huono ratkaisu, että käyttää lepotaukoja Plokistanissa kiertämiseen, koska siellä silmät ja kielellinen ajattelu eivät saakaan huilia. Esimerkiksi kävely ulkosalla tupakkia poltellen, vaikka siellä aika hyytävää onkin (brrr, scorchio), ja tiskaaminen virkistivät nyt enemmän.

Ovat voittopuolisesti hyvin arkisia ne pulmat mitä vastaan loikki: täsmällisten termien hakemista, tiivistämistä ja tautologian välttelyä. Kaikki kuitenkin jokseenkin vastakkaista sille, mitä olen tohottanut polkatessa. Niettä anteeksi, taidan nimenomaan hakea täällä kimpoilevampaa kuljetusta ja antaa kaiken mieleen moljahtavan valua läpi kiemuraisen sekavissa lauseissa. Pelkään pahaa, että sama koskee kommentteja, joita tulee liikaa singottua toisten plokeihin. En minä pahalla silti…

Hauskemmasta päästä työtä ovat sellaiset simppelit valinnat, että mitä sanaa kulloinkin käyttää, esimerkiksi lurjus, konna vai roisto. Jotkut lauseet oireilevat siihen suuntaan, että voisivat alkaa elää, kun niitä hiukan virittelee. Joskus tuntuu jopa kuin keksisi ilmaisutavan, jota ei ole koskaan ennen käyttänyt, mutta millä siitäkään tietää arkisen käyttökielen kanssa.

Yksinkertaisempaa on oikean kirjoitusasun aprikointi, mutta esimerkiksi irrottaa vai irroittaa sekä liipasin vai liipaisin* pysäyttivät pieneksi hetkeksi. Huvittavaa sinänsä, koska olen ihan tarpeeksi useasti osannut molemmat oikein ratkaista, mutta joskus vaan tökkäsee kun on väsynyt.
Ai niin, saakohan yleiskielessä käyttää australialaisesta sanaa aussi? Kai se ainakin puhekuplassa menee.

Jeaaah, hetken päästä saa taas jalat maahan ja pääsee perustarpeiden äärelle, kun poika tulee kaverinsa synttärijuhlilta yökylään. Hällä on ollut pitkä päivä, ensin työpäivän verran esikoulussa, sitten suoraan kaverin luokse vauhtileikkeihin ja herkkuja ahmimaan. Mitä vetoa niin syömisen jälkeen, jos nyt edes mitään järkevää makeiden päälle uppoaa, kölvi simahtaa puolessa tunnissa.

Sitten täytyy varmaan vielä tehdä lopputarkistus, jos jaksaa, vaikka paljon parempi olisi odottaa pari päivää tai viikko, että laatimansa tekstin näkisi edes hiukan uusin silmin – ja unohtaisi alkutekstissä käytetyt sanat ja rakenteet.

*tekstinkäsittelyohjelmani oikoluku on perinteisesti tarjonnut tähän väärää vaihtoehtoa 'liipasin'. Se on kai sekoittanut pääni, vaikka opin tietämään asian ainakin 10 vuotta sitten. Nyt kun ohjelma on vaihtunut, en ollut varma tekeekö se virheen vai ei – totesin ettei tee. Tuon toisen varmistin (ja liipaisin) Itkosen kielioppaasta, kyllä se on 'irrottaa'.

Viimeisempää tietoa

Tein aamupuhteiksi fanikiertueen Plokistanissa ja löysin taas kaikenlaisia virikkeitä. Erehdyin kommentoimaankin pariin paikkaan, joista yksi jäi jäytämään päähän.
Nimittäin Arina tarjoili taas kiehtovia lauseita, joista minut ajoi sivuraiteelle viimeinen… tai toivottavasti viimeisin sutjaus.
Eikös se niin mene, että aikaisemmin suositettiin karttamaan sanaa "viimeisin", koska viimeinen on viimeinen, eikä siitä kummemmaksi komparoidu tai superlatiiviin yllä. Tiedän tuon superlatiivia muistuttavan muodon käytön yleistyneen paljon, niettä se on täysin hyväksyttyä käyttökieltä.
Luultavasti olenkin vain takertunut jonkun muinaiskielenhuoltajan vanhanaikaiseen pilkunhässimöön, kun olen tottunut ajattelemaan, että "viimeinen" tarkoittaa molempia asioita: 1) sitä, jonka jälkeen ei ole mitään, sekä 2) sitä, joka on tuoreinta, viimeksi ilmestynyt, kuuminta hottia tai mitä vaan vastaavaa, usein lyhemmin "viime" (esim. viimeisessä t. viime numerossaan).

Tällainen kaksimerkityksisyys ei taida olla nykyään huudossa. Vastaavaksi esimerkiksi käy toisin päin toimiva sana "ensi". Kun olen tarjonnut ilmaisua "ensi numerossa", minua on oikaistu, että sen pitää olla "seuraavassa numerossa" (joka ei ole edes kunnolla mahtunut tarkoitettuun tilaan), koska "ensi" viittaa siihen kuin kysymys olisi ensimmäisestä numerosta.
Onhan sillä molemmat merkitykset, mutta kielikorvani on aika helposti kertonut, kumpi kulloinkin on kyseessä. Ensimmäistä tarkoittava on ollut harvinaisempi merkitys sanalle "ensi", luulisin, pikemmin sanontoihin juurtunut: ensi näkemältä, ensi askeleet. Tämäkin taitaa käydä: ensi kertaa (jolle vastakkainen on ensi kerralla)? Monestihan se esiintyy yhdyssanan alkuna: ensikerta, ensilempi, ensiapu, ensilumi. Lauseessa verbin aikamuoto usein kertoo suoraan, onko kyse ensimmäisestä kerrasta vai seuraavasta, eli menneestä vai tulevasta.

Jou, sanaparin viimeinen/viimeisin ymmärrän kyllä tarpeelliseksi, vrt. englannin last/latest, koska distinktio on joskus tarpeen: vaikkapa viimeisin polkka voi olla eri asia kuin viimeinen polkka (kop kop). Kannatan ilman muuta täsmäkieltä, vaikka sitä voi olla vaikea huomata näistä jorinoista, mutta myös sellaista luottamusta lukijaan, että jos tämä halutessaan ymmärtää, se riittää.
Sitä en jaksa varoa, ettei missään olisi kohtaa, johon voi takertua kun nimenomaan haluaa toisin tai väärin ymmärtää. Ihmisillä on joskus niin outoja tapoja lukea… voihan vaikka laiskuutensa lukemisessa tai ikiomat, häiriölliset mielleyhtymätkin tietysti panna tekstin laatijan piikkiin.

Ähh, pieni pääparka menee sekaisin heti aamusta. Mistä saisin viimeisempää tietoa, mikä täällä on oikein ja väärin? Olen alkanut epäillä, että nuoruudesta lähtien ohjenuorana käyttämäni Tinneri ei kertonutkaan lopullista totuutta kappaleessaan Mustavalkoinen maailma. Totuus olli vain ilmestyessään viimeisin:
Maailma on mustavalkoinen
Sun on oltava puolesta tai vastaan
Sun täytyy sanoo, sä oot joko tai
Onks se sit muka jotain hauskaa vai?

Heittäydyn silmät kiinni sumean logiikan puolelle. Tartteekohan sitä varten käydä Alkossa? Eihän se ole edes auki.

Ai niin, apropojunnilas, Poppi-Hessu oli hurjassa vireessä eilispäivän. Yksi lähettämänsä kuvatus pitää laittaa vielä tänne. Taustaksi voin kertoa, että meittiä nauratti viime talvena, joka ei ollut viimeisemme, teksti-tv:n otsikointi pariinkin otteeseen. P-H sai talteen tämän, joka herätti kysymyksen, ymmärsivätkö joukkueen muut jäsenet olla kiitollisia päästyään Kuitusen kakkososuuden jälkeen liukkaille, kun rakokaan ei ollut kasvanut mahdottomaksi.