Uusia haasteita aloittelijoille

Vielä 50- ja 60-luvuilla uran aloittaminen rockin tai popin saralla saattoi tapahtua käden käänteessä. Jollain oli soitin, toisella toinen – hep, bändi oli syntynyt. Jos vielä oli yksi kunnon kappale, oma tai varastettu, niin saattoi päästä leipaisemaan singlen, jolla oli jotain saumoja päästä radioon ja nousta hitiksi, koska kilpailu oli yhtä köyheröistä kuin oma pusaaminen.

Ongelma syntyi ehkä siitä, että olisi pitänyt keksiä vielä b-puoli, saati sitten follow-up seuraavalle singlelle, mutta olipa monella napakka, onnellinen ja menestyksekäs puolen vuoden levytysura, jonka jälkeen oli hyvä palata lehdenjakajaksi tai perheen nyrkkipajaan töihin.

Nykyään nyrkkejä ei myydä enää niin paljon, mutta lehtiä jaetaan yhä.

Beatles oli etulinjassa tärvelemässä onnellisten yhden hitin ihmeiden tähdenlentoja. Ensinnäkin Fab Four valtasi kärkipaikat singlelistoilla, eikä jättänyt yhtä paljon tilaa komeetoille, joten Bill Haleyn orkesterikin joutui kiertämään pikkukyliä. Toiseksi he alkoivat trendin, että bändit tekevät kokonaisia longplay-levyjä, joilla oli jopa 12 oikeaa omaa kappaletta. Ylivoimainen tehtävä yhden hitin ihmeelle.

No, olen ollut huomaavinani, että nykyään vaatimukset ovat vain kasvaneet. Ei niinkään sävellysten määrän ja musiikin tason suhteen kenties, mutta monelta vaaditaan jopa tunnin verran tuubaa täytteeksi, jos yksittäinen kappale on sattunut lyömään läpi. Siinä pitää soittaa monta ääntä enemmän. Hirmuista menoa.

Siksi kauhistuin lukiessani päivän Aamulehden pääkirjoituksen alakerrasta "Viikon luvun", joka on 300. Tuo kuvastaa suoraan kerrointa, jolla haasteet kasvavat muutamassa vuodessa aloitteleville bändeille. Hologrammi-dvd-levylle voi tallentaa 300 kertaa enemmän "tavaraa" kuin nykyisille, mikä tietää pornotuottajillekin kiireisiä aikoja.

No, onhan dvd toki eri asia kuin cd, mutta voiko äänilevy olla kaukana perässä? Sääliksi käy tällä hetkellä vielä peruskoulua käyvää orastavaa yhden hitin ihmettä, joka saa ajallaan levy-yhtiön väen innostumaan ainoasta kunnon kappaleestaan.

Jos kappale osoittaa mitään merkkejä suosiosta, artisti heitetään studioon tekemään albumia – eli noin 4800 hittimittaista stykeä lisää. Tai kenties vähän vähemmän, jos turvautuu vanhanaikaisiin progekikkoihin, että jätetään tiiliskivi syntikan koskettimille ja kitara ulvomaan feedbackia vahvaria vasten, kun itse mennään kaljalle. Niistä voi tehdä sitten kivoja looppeja – tai jos oikein innostuu, vaikka antilooppeja.*

Vielä enemmän tietenkin säälittävät fanit, jotka innostuvat hitistä ja ostavat albumin.

Hmm, valittelut. Jakaja, luultavasti entinen yhden hitin ihme, pudotti vinon lehden, mutta ehkä tuosta selvän saa. Jotenkin se rimmaa tarinan tason kanssa, ettei jaksa ruveta viilaamaankaan.

* Kannattaa perustaa studio jo nyt, sillä kyllä tuohon tarvinnee buukata aika reippaasti studioaikaakin.