Elukat kuriin

Hiiskatti vieköön, miten on oppinut riippuvaiseksi kännykästä, eikä niitä ole sattunut olemaan kuin yksi kerrallaan käytössä. No, sepä oli siirtynyt luottopaikaltaan povitaskusta jonnekin muualle, eli kenties pudonnut tai jäänyt paariin, jolsei joku sitten ole ilmaisen puheajan toivossa napannut vanhaa ja halpaa nokialaista. Sitäkin säästöä oli tarjolla aika vähän.

Menetys on siinä, että lukuisat puhelinnumerot ovat vain niissä halvoissa kuorissa. Suosittelen lämpimästi jotain lisätaltiointia elikkäs backuppia kaltaisilleni tuurin varassa kulkijoille, jotka eivät ole älynneet sitä tehdä. Vaikka itse asiassa, onhan noita vanhoja puhelimia nurkissa, joten jostain niistäkin voi numeroita löytyä.

Kippola aukeaa seuraavan kerran vasta perjantaina, ettei kapulan mahdollista löytymistä saane aiemmin tarkastettua. Olen kuullut huhua, etteivät muutkaan liikkeet ole tällä välin hanakasti palvelujaan tarjoamassa, joten voi olla vaikea saada esimerkiksi uutta prepaid-liittymää tähän väliin. Mistähän etsisi avointa laajan palvelun kiparia?

* * *

Pitää vielä mainita aikaisempaan jorinaan liittyen, että kirjastossa minulle suositeltu Magnus Millsin Aidantekijät nappasi ihan kunnolla. Kun kävin sen palauttamassa, vilkaisin samoin tein löytyykö herralta muita teoksia englanninkielisten puolelta. Nyt on nautittu tuon esikoisromaanin jatkeeksi toinen All Quiet on the Orient Express, jossa on myös kutkuttava meininki. Käteen tarttui lisäksi Aidantekijät alkukielellä, The Restraint of Beasts. Nimi vaikuttaa monimielisemmältä englanniksi, vaikka kyllähän siinä aitoja rakennetaan ihan konkreettisesti elukoita varten. Vapautta Mills käsittelee mielenkiintoisesta ruohonjuurivinkkelistä.

Taisi olla ensimmäinen kerta, kun äidyin lukemaan mitään kirjaa saman tien uudestaan eri kielellä, ellei sitten työhommissa ole sellaista sattunut. Se heijastaa Millsin kerrontaansa ujuttamaa kytyä – vetovoima ei perustu suoranaisesti juonenkuljetukseen, vaan hahmojen keskinäisiin suhteisiin, sakeaan tilannetajuun sekä häkellyttävän nyrjähtäneisiin käänteisiin keskellä karua puurtamista. Työtä ja melkein jokailtaisia pubikäyntejä hän pääosin käsittelee, noin pintatasolla.

Mills näkyy kirjoittaneen muutaman teoksen lisää tällä vuosituhannella. Taidan pysyä kuulolla, jos osuisi kohdalle.

Joopa joo, lähden tutkimaan keinoja soitella pojalle, että kuulisin autuaasti odotetun illan satoa parin tunnin päästä. Erityisen hyvä mieli tuli hänen vilpittömän viattomasta onnellisuudestaan, kun mummunsa oli lupaillut tarjota tänään toiveiden mukaisia ruokia ja elokuvia, eivätkä toiveet pukin tuomisistakaan olleet sen paremmin olemattomia kuin ylenpalttisiakaan. Sälli osaa nauttia olemisesta ja pienistä kivoista asioista, eikä sellaista taitoa sovi vähätellä.

Visavinkkiä

Ei ole tullut yhtään vastausta kirjavisaan, joten pistän vielä pari helpotusta.

Tuossa näytteessä on kuuntelijana ehkä kaikkein tunnetuin fiktiivivakooja. Novelli ei sisällä sankariin tavallisesti yhdistettyä ryminää, vaan hän kuuntelee lähettilään kertomusta ja kommentoi sitä harvakseltaan. Silti novellin otsake kelpasi nimeksi elokuvalle, jolla taitaa olla hyvin vähän yhteistä alkuteoksen kanssa.

Näyte oli siis tuolla edellisen polkan lopussa, missä taisi olla jotain vinkkiä myös.

Verbaalisesti kielellistä

Hohhoijaa, joisiko kahvia, kerta ei sitä viihti kaataa lavuaariin.

Olen lueskellut tilkkeeksi, kun ajasta on jäänyt murusia, niin kevyitä dekkareita, painavammiksi kenties tarkoitettuja kotimaisia, julmettua latriinilukemistoa kuin vielä toissavuosisadan novellitaiteesta hilpeimpiä yksilöitä Twainilta.

Yhden luetun takakannessa sanotaan teoksen olevan "hurja verbaalinen ilotulitus, tajunnanvirran ja kansanperinteen onnistunut liitto." Aikamoista kännisähellystä se minusta oli, paikoin kiinnostava ja hupaisaakin lähennellyt, mutta ei lopulta erityisen hytkäyttävä. Pitäisi lukea Jari Tervolta tuoreimpia, jo sivistysmielessä, kun tämä Pohjan hovi, Kallellaan ja joku muu lukemani eivät ole luoneet selvää kuvaa äijästä kirjailijana.

Toinen kotimainen oli, ei suinkaan ruotsi vaan, Juha Itkosen toka romaani, josta myös jäi epämääräinen olo, vaikka aihepiiri rockeineen, runoineen ja tähteyden pulmineen kiinnosti. Sitä jäin hetkeksi arpomaan, että liittyikö sanojen toistaminen valittuna tyylikeinona rocklyriikkaan, koska jossain kohdassa se saattoi olla kuin käännettyä Morrisseyta.

Vuoroaan tuossa odottelee pari käännöskirjaa, joiden takakansissa lupaillaan tällaisia asioita:
"Tam ja Richie ovat kaksi syntymähapanta skotlantilaista aidantekijää. He pitävät farkkuvaatteista, vahvasta skottioluesta ja tupakkatauoista eivätkä juuri mistään muusta. He välttelevät työtä, ovat aina tyytymättömiä ja rahapulassa."

"Rumankaunis Lampaanköyrijä häikäisee paitsi vereslihaisella otteellaan myös kielellisellä kiihkeydellään ja ilmeikkyydellään."

Edellistä suositteli lennosta tuttu kirjastovirkailija, ehkäpä siinä takakannenkin ote on lähinnä ulkoista kuvaani, kun taas jälkimmäisestä kuulin jo käännösvaiheessa mielenkiintoisia seikkoja, joten olen sitä havitellut joko luettavaksi tai hyllyyn (miksei molempia). Kirjailijat ovat Magnus Mills ja Niall Griffiths.

* * *

Kun maatamme on nyt juhlittu, voisin mainita tuoreimmasta lähikontaktistani koneistoon, joka meittiä pyörittää. Kävin nimittäin verotstossa muilla asioilla ja samalla kysäisin jälkiveroihin ja palautukseen liittynyttä asiaa. Tuomitsivat syksyllä palautettavaksi parisataa eeroa, josta lähettivät viime tingassa päätöksen, että sillä on maksettu vuoden 2002 jälkiveroni. Laskukaavassa esiintyi maksamatta jääneenä noin 75 yksikköä ja korkoina sentilleen ylijäävä osuus, noin 70 prosenttia suurempi summa kuin alkuperäinen perittävä.

Tuppasi huvittamaan, että ovatko ottaneet mallia perintätstoista. Näillä kaavoilla on periville tahoille riemuvoitto, jos joku on jotain velkaa.

Kysäisin sitten, että mikäs tällaisissa veroveloissa on vanhenemisaika. Ei ollut tietoa sen enempää virkailijalla kuin naapurikollegoillakaan, eikä sitä tahtonut koneeltakaan löytyä. Parin puhelun avulla asia selvisi, ne vanhenevat viidessä vuodessa. Siinä alkaminen lasketaan päivästä, jolloin verovelka on määrätty maksuun, eli aivan viime tinkaan meni tuo tapaus, koska joulukuussa 2003 se olisi pitänyt alkujans maksaa. Nyt odottelen sitä huumoritempausta, että vouti perii saman summan ja nyhtää siitä tuntuvan provikkansa.

* * *

Kirjavisastelu on ollut heikoissa kantimissa, mutta tässä on kolmas lataus teemaan. Tunnistaako kukaan tällaista jännityspuolen tapausta?

Vinkkeinä voin kertoa, että kirjailija ja sankarinsa ovat nimekkäitä. Tämä nimenomainen teos nousi ajankohtaiseksi vuosikymmenten unohduksen jälkeen, vaikken tiedä onko se usuttanut montakaan ihmistä kirjan ääreen. Arvovaltainen taho nimitti "maughamilaiseksi anekdootiksi" tätä jupinaa, mistä lainaan otteen.

" "Tehän ette ole naimisissa, mutta uskon että tämä pätee kaikkiin miesten ja naisten välisiin suhteisiin. Ne jatkuvat vain niin kauan kuin kahden ihmisen välillä on edes jonkinlaista alkeellista inhimillisyyttä. Kun kaikki hyvä tahto on loppunut, kun toinen osapuoli ilmiselvästikään ja aivan tosissaan ei enää välitä onko toinen elossa vai kuollut, jatkosta ei tule mitään. Sellaista loukkausta egoa – tai mikä vielä pahempaa – itsesuojeluvaistoa kohtaan ei ikinä voi antaa anteeksi. Olen huomannut tämän olevan totta sadoissa avioliitoissa. Olen nähnyt kuinka räikeänkin uskottomuuden kolhut on korjattu, olen nähnyt miten toinen jaksaa antaa anteeksi rikokset, vieläpä murhankin, konkursseista ja kaikista mahdollisista yhteiskunnallisista vilpeistä puhumattakaan. Parantumattomat sairaudet, sokeus, suuronnettomuudet – kaikkien yli on mahdollista päästä. Mutta tämä lakkaa pätemästä heti, jos toinen vain päästää alkeellisimmankin säädyllisyyden kuolemaan. …" "

Hjuu, tuo pohjustus johtaa kohti teoksen nimeä, joka taas on hyvinkin tuttu, vaikka sen sisältö lie jäänyt useimmille hämäräksi.

EXTRA EXTRA! Tämä näkyy olevan juhlapolkka, nyt on 400 täynnä. Huh.

Valkoinen joulu ja vappu pimiä

Toiveikkaana rakentelin uutta mottoa juhlapäiville ja polkan otsikoksi (tuo yllä esitetty) viime sunnuntain myräkässä, mutta nyt tuolla näkyy sadelleen taas vettä, siis ulkona, joten lumiviikonloppu pojan kanssa taitaa mennä mötinäksi.

Mutta eiköhän viikko ole jo kulunut edellisestä merkinnästä, että voin julistaa kirjavisailun voittajaksi Sediksen, joka tiesi näytteen olevan teoksesta:

John le Carré: Mies kylmästä (The Spy Who Came In From The Cold, 1963, suom. Antti Salomaa, W&G 1964).

Eiköhän se joulupukista mene, tuommoinen mies kylmästä, mutta lahjapuolelta en vielä tiedä, miten visan voittaja kuuluu palkita. Kävisikö lämmin etäkäsi?
Koetan saada uuden näytteen laitettua tänne viikonloppuna, jos työstressi ja tietokoneen vieroksunta vähän laukeavat pojan seurassa.

Kuva on lainattu Wikipediasta, siinä ei ole Joulupukki (Sanity Clause), vaan David John Moore Cornwell (John le Carré) marraskuussa 2008. Virkeän näköinen 77-vuotias.

Pakan sekoitus (About de Shuffle, FIN 2008)

Eihän mulla mitään kirjoitettavaa oikeastaan ole, huvitti vain laittaa tuo otsikko. Hutera viittaus hienoihin elokuvalistoihin, joita ainakin Kemppinen ja Sedis tälläsivät blogeihinsa hiljattain.

Mietin vaihtoehtolistaa sellaisista hölökohtaisista elokuvasuosikeista, joille antaisin viisi tai neljä täppää viidestä, vaikka konsensus tuntuu jättävän ne sivuun huipulta ehkä parin kolmen pinnan paikkeille. Sitten iski työstressi, enkä päässyt puusta pitkään. On vain mielenkiintoinen ilmiö, miten elokuvakulttuuri on ilmeisesti niin kanonisoitu, että moni on opiskellut mistä hieno lista koostuu.

Tällä en suurin surminkaan viittaa yllämainittuihin asiantuntijoihin, joiden listojen uskon olevan täyttä asiaa. Enemmän itseäni epäilisin, jos ryhtyisin vastaavaa tekemään. Sama epäluulo minulla kohdistuu kirjojen ja rockin ylistettyihin suurteoksiin, koska en osaisi varmaan omille listoille huolia esimerkiksi Sinuhea tai Sgt. Pepperiä. Enkä elokuviin Kellopeli Appelsiinia, jonka katsominen on ollut minulle aina tuskaista eikä edes katarttisella tavalla. Toisaalta usein jalustalta alas pommitettu Citizen Kane on minusta oikeasti mahtavan komea elokuva – harva teos olisi kestänyt kanonisoinnin yhtä hyvin.

Katson vielä, josko myöhemmin saisin listan kautta esitettyä mitä varsinaisesti tarkoitan, sillä en ollenkaan yritä esittää suurta oivaltajaa, joka paheksuu yleisiä mielipiteitä, vaan innostuin ajatuksesta kokoilla jyrkän subjektiivista, elämyspohjaista listaa, koska kovimmat jutut ovat olleet minulle juuri elämyksiä pikemmin kuin analyysiä siitä, mikä on erityisen taitavaa tai yleispätevää tai omaperäistä. Harmi kun en kuullut radio-ohjelmaa, johon Kemppinen-blogin lista liittyi, mutta ehkä löydän sen Ylen podcasteista.

* * * * *
PALUU KIRJAVISAILUUN

Piti kokeilla täällä toisen kerran, eksyykö lukijoita miettimään kirjantunnistusta. Alla olisi ote trilleriklassikosta vuosikymmenten takaa, mutta kuka kirjailija ja mikä teos?

" Liz viihtyi loistavasti Leipzigissä. Eleetön yksinkertaisuus miellytti häntä – se antoi hänelle lohdullisen kuvan uhrautuvaisuudesta. Hän asui synkässä ja köyhässä pienessä talossa, ruoka oli kehnoa ja suurin osa piti säästää lapsille. He puhuivat politiikkaa joka aterialla, hän ja rouva Ebert, joka oli Leipzig-Hohengrünin Wardin osaston sihteeri, pieni ja harmaa hiiri jonka aviomies oli sepelimyllyn johtajana kaupungin laidalla. Kuin eläisi uskonnollisessa yhteisössä, ajatteli Liz; luostarissa tai kibbutsissa tai jossakin sellaisessa. Maailma oli kauniimpi katsella, kun vatsa oli tyhjänä. Liz oli aikoinaan oppinut tädiltään hieman saksaa, ja hän hämmästyi huomatessaan, miten nopeasti hän oppi tulemaan sillä toimeen. Hän kokeili sitä aluksi lapsiin, ja nämä virnistelivät ja auttoivat häntä. Heti hänen tultuaan he suhtautuivat häneen merkillisesti, aivan kuin hän olisi ollut joku harvinainen ja arvokas ilmestys; kolmantena päivänä yksi heistä rohkaisi mielensä ja kysyi, oliko hän tuonut yhtään suklaata 'sieltä'. Liz ei ollut tullut edes ajatelleeksi sitä ja häntä hävetti. Sen jälkeen lapset näyttivät unohtavan hänet kokonaan."

Laitan vastauksen noin viikon päästä tuonne kommentteihin, sitä ennen ei heru edes kiristämällä, maanittelemalla, uhkailulla tai lahjuksilla. Houkuttelee ajatus, että valikoisi nimenomaan tuolta dekkari-, trilleri-, rikos- ja agenttiosastolta näytteitä jatkossakin.

Kirjavisailua

Tuumailin edellisessä polkassa, että voisi olla hauskaa tutkailla suosikkikirjojaan sieltä tunnetummasta päästä, valikoida näytteitä ja laittaa tänne tehtäväksi tunnistaa niitä. En ole varma, oliko se sittenkään hyvä idea.

Alkoi tulvia mieleen vahvoja muistoja isän harrastuksesta alalla, sillä hän innostui 90-luvun alkupuolella eläkkeelle siirryttyään Demarin viikottaisesta kirjavisasta, johon etevästi vastaili useamman vuoden ajan. Hänen kuoltuaan notkuin siellä kotinurkissa, ihmettelin tapahtunutta ja osuin sopivasti päivälle, jolloin oli taas kirjavisan aika.

Ei se ollut surutyötä, koska isä inhosi tuota sanaa, mutta jotain möhkälettä hakulla kilkuttelin, kun menin hänen huoneeseensa ja nakuttelin hänen kirjoituskoneellaan (taisi olla sähköinen Brother) vähän niin kuin viimeisen vastauksen Demarille. Se tuotti monitahoisia ja sekalaisia tunteita, mutta jotain tyyntä mielihyvääkin. Erityisen mukavaa oli lähiperheen myönteinen palaute, kun kirje turhankin laajassa mitassa lehdessä julkaistiin.

Otsikkonakin oli "Visahistorian huimaavin huijaus paljastuu". Nimittäin isän vastauksiin kuului ovela salajuoni, jota selvittelin kirjeessäni tähän tapaan (parin kpl:n ote):

[Visadebyytin jälkeen] Isä ujosteli tekstinlainailua sen verran, että pyysi seuraavalla viikolla saada esiintyä nimettömänä. Kun tästä vähän vinoiltiin, isä aikoi lähettää loukkaantuneen, yksityisen vastineen. Sitten syntyi ajatus vastailla salanimillä. Tämä ilmeisesti vain lisäsi visan viehätystä, kun piti vastailla vähän erilaisilla tyyleillä sukupuolen ja iän mukaan. Vastauksia piti laatia eri kirjoituskoneilla, käsin, tietokoneella ym, erilaisille papereille ja korteille. Niitä tietysti lähetettiin eri paikoista. Allekirjoitukset vaihtelivat – välillä oli äitini asialla.

Erityistä huvia tuotti salanimien keksiminen. Ne olivat kaikki anagrammeja. Arkistosta löytyy noin 30 nimen lista, joista visakäytössä on ollut ainakin tusina. Miltä kuulostaa seuraava lista? Ulla Aisanen, Sauli Ennala, Enni Lausala, Anneli Asula, Nalle Saunia, Elina Laanus, Leni Saunala, Aune Lasalin, Aale A. Linnus, Esa Lunnaila, Anulea Salin…

Muutaman kerran pääsin mukaan visan dekkaritoimiin, usein vain ajankohtaisen näytteen pohtimiseen, mutta joskus myös anagrammien virittelyyn, ja pari kertaa itsekin vastailin.

Hienoja kysymyksiä Demari kehitteli, ilahduin äsken huomatessani, että perinteinen visa edelleen jatkuu, kuten täältä voi todeta. Siihen voi olla hankala hypätä kärryille, jos konkarit ovat visailua jatkaneet kenties 15 vuotta, mutta yläosassa puretaan edellisen viikon visaan tulleita vastauksia ja alhaalla on uusi kysymys.

Oikeastaan pitäisi muistella isän dekkariaikeita lisää, mutta jääköön se tuonnemmaksi.

* * *

Ettei menisi kokonaan muisteluksi, valikoin tähän näytteen kotimaisesta teoksesta, jonka olen jo poikasena kaivanut kiherrettäväksi isän hyllystä. Uskoisin että tyyli on tunnistettavissa, vaikkei lonkalta itse näytettä tuntisi.

"Toinen kiusallinen asia on hygienia. Yleisesti ottaen on inkkarin kainalon hygienia heikohko. Kun laukotellaan hevosen selässä viikkokaudet pitkin savanneja, ei tulla kiinnittäneeksi huomiota intiimiin hygieniaan. Sitten sitä vaan yhtenä iltana tuoksahdetaan intiaanileirin keskusaukealle, sidotaan hevonen puomiin ja loikitaan telttaan elämänkaveria tapaamaan. Kun toisaalta tietää naisen roolin intiaanikylässä ja toisaalta on tietoinen, että intiaanin skalpeerausveitsi on löyhässä tupessaan, on jonkin Bettyn tai Maureenin hankala mennä kehottamaan poikaystävää kylpyyn. Frustraatio siitä tulisi."

Vastaukset ovat tervetulleita kommenttilooraan, lupaan täsmävastauksen kertoa viikon sisään, siis kirjoittajan, teoksen ja vaikka sivunumeronkin.

Lyyristä menoa eikä meininkiä

Joku urheiluselostaja aikoinaan innostui hehkutuksessaan: "Siinä on menoa eikä meininkiä!" En tiedä onko tuo jo vakiintunut ja niin sanotusti kielitston hyväksymä, mutta se nauratti, koska 'meininki' ja 'meinaaminen' olivat sekoittuneet keskenäns.

En ole kova musiikkisanoitusten harrastaja sinälläns, jostain perverssin putkiaivoisesta tai aspergeriaanisesta syystä nautin helpommin melodiat ja sanankäänteet erillisinä, vaikka kukkeimmillaan hyvät sanoituksetkin nasahtavat koppaan. Niiden toimivuutta yleensä määrittävät eri säännöt kuin runoutta tai proosaa, luulen. Ainakin päätellen siitä, mitä laulunsanoista minun päähäni jää, vaikka harvinaiset helmet voisivat runoinakin toimia ja joku taituri on saanut joskus kääntäen tehtyä runolle antoisan musiikillisen sovituksen.

Pari viikkoa on soinut päässä Robyn Hitchcockin kappale, joka nimeä myöten perustuu omituiseen vitsiin, minun tulkintani mukaan siis. Siitä oli YouTubella häiriintynyt sooloesitys:

Sometimes I Wish I Was A Pretty Girl

Toinen laulunsanoihin liittyvä outous tuli vastaan Musavisassa männäviikolla, kun ykköskyssässä piti muistella kymmentä ekaa sanaa Markku Aron iskelmästä Jestas sentään. Jokahinen joukkueessa muisti kyllä kertosäkeen, ainakin puolet alkuperäisenkin (Mud: Crazy), mutta yhtään sanaa ei tullut alusta mieleen, vaikka hiljalleen palasi muistiin tahti ja vähäinen sävelkulku, millä se käynnistyy.

Kyä on Vexi Salmella ollut lääkitys kohdallaan, kun hän on sanoituksen tehnyt. Jäi jäytämään päähän se aloitus "Mä silakoita kerran myin…", joka jatkuu vielä riimiin johtavalla lauseella, mutta herra Puputti ei tahdo saada sitä sopimaan annettuihin puitteisiin. Juutuubilla oli Bat & Ryydin version (jota en uskaltanut tutkia) lisäksi vain uudempi laitos:

Markku Aro: Jestas sentään

Pöydässä syntyi myös muisteloa, että Yö on kappaleen versioinut. Legendan mukaan bändi oli viettänyt pari vilkasta viikkoa studiolla, mutta narulle asti oli tarttunut vain tuo uusiointi, mistä tamperelainen levymoguli oli kuulemma hiukan hapan. En tiedä tarinan totuuspohjaa.

Toiset pelimannit taas ovat niin taitavia, että täydentävät lennosta rytmiin erinomaisesti sopivia sanoja, joiden sisältökään ei poikkea laadullisesti suuresti keskimääräisestä, ellei sitten absurdin nerouden suuntaan. Ajattelen nyt eritoten Remu Aaltosta, jonka tähtihetkiin kuuluu:

Hurriganes: Let's Go Rocking Tonight

Vanha vitsihän se on, tuo "Lissun lässyn luupi luu", mutta jaksoi taas hykerryttää kun kahlasin Ganes-tuotantoa lävitten.

* * *
Valioblogi Kemppinen esitteli kirpeitä lyriikka- ja proosanäytteitä, joista pitäisi tunnistaa niiden kirjoittajat. Pojan kanssa touhutessa en osannut keskittyä kunnolla, seli seli, mutta totesin etten juuri mitään taitaisi tunnistaa. Siitä tuli kuitenkin kimmoke, sillä ajattelin, että tänne voisi pistää vaikka kerran viikossa pätkän jostain suhteellisen tunnetusta kirjasta tunnistettavaksi.

En tiiä, jaksaisiko kukaan niitä arvuutella, mutta olisi hauska itse kahlata etsimässä hyviä pätkiä.

Top Kypä Sinkkubändit

Hoh, jostain syystä töitä vältellessä päähän iski teema, että mitkä niitä rock- ja pop-musiikin kovimpia hittikoneita olivatkaan. Asiaan vaikuttivat rockelämäkerrat, joita olen lueskellut. Kokoilin sitten listan, johon nostin suosikkini parhaista singlebändeistä.

Perusteina käytin paitsi loistohetkien määrää pikkulevyillä, myös tasalaatuisuutta kultakauden aikana ja keskittymistä erityisesti sinkkulistoilla mellastamiseen. Toiset loistavat pikemmin huimaavien albumiensa kautta, vaikka olisivat niiltä irroittaneet hienoja singlejäkin. Näistä heitin Beatlesin sivuun siksi, että Fab Four mullisti älpeiden tekemistä vielä enemmän. Toinen syy on Hello Goodbye.

Oikeastaan suuren osan 60-luvusta ja koko 50-luvun voi unohtaa siltä pohjalta, että bändit eivät saaneet edes valita, luovatko albumikokonaisuuksia vai kiteyttävätkö lahjansa kolmen minuutin jalokiviin. En malta soveltaa tätä rinsiippiä Beach Boysiin enkä Kinksiin, koska ne olivat uranuurtajia, joista monet myöhemmät ottivat mallia.

THE LISTA – TOP TEN SINGLEBÄNDIT

1. Creedence Clearwater Revival
Hankala tapaus, koska pidän viittä ekaa albumiakin vahvana sarjana, ja toisaalta monet singlet ovat kuluneet puhki, mutta onhan se hittien jatkumo silti hulvattoman hieno, heti Suzie Q:n koveroimisesta alkaen.

2. Smiths
Juhlavia albumeita myös, debyytistä lähtien, mutta enpä tunne bändiä, jolla koko singlenivaska olisi yhtä monitaiteellisen repäisevä ja yhtenäinen (kts. linkki yllä). Kannet ykköslaatua, b-puolilla runsaasti kiehtovia yllätyksiä, joita ei perusalbumeille huolittu, ja pääosan valtaavista hiteistä monet helmiä.

3. Abba
En tiedä olenko kuunaan kuunnellut heitiltä kokonaista normialbumia läpi, joten säkenöivän Singles-tuplan taannoisena nautiskelijana pidän Abbaa täydellisenä esimerkkinä hyvästä singlebändistä. Näköjään kymmenessä vuodessa tuli rontti 50 pikkulevyä, joista valtaosa on luovaa hittikamaa.

4. Beach Boys
Ei yksi Pet Sounds kesää tee, pidän komeimpana saavutuksena silti Brian Wilsonin hittiputkea vuosina 1961-67. Siksi kuuntelen 20 Golden Greatsia mieluummin kuin mitään "oikeista" albumeista.

5. Squeeze
Yhdeksi mittariksi totesin, että tietyillä orkestereilla singlekokoelma tavoittaa jotain sellaista, mihin huolellakaan kootut älpeensä eivät veny. Squeezen Singles – 45's and under on yksi kaikkien aikojen parhaista kokoelmista, ainakin minun makuuni.

6. Kinks
Hjuu, olen jauhanut Kinksistä liikaa, mutta singlet vuosilta 1964-69 ovat mahtimiesten työtä, jos pari ekaa jättää kuriositeeteiksi. Runsas ja rikas valikoima, paljon mahdottoman hienoja b-puoliakin. Sijoitusta voi pudottaa se, että pärjäsi kohtuudella myös albumipumppuna.

7. Jam
Yritän jyrätä Paul Weller -elämäkertaa My Ever Changing Moods vihdoin läpi, siinä totesin Jamin singleputken sisältävän enemmän klimaattisia hetkiä kuin muistinkaan. Vaikkapa vain In The City, The Modern World, Down In The Tube Station At Midnight, Eton Rifles, Going Underground, That's Entertainment ja Town Called Malice. Sekä b-puolista Tales From The Riverbank.

8. Leevi & Leavings
Taisi valikoitua ainoana kotimaisena listalle? Muutama albumi on löytänyt kantavaa henkeä, kuten Häntä koipien välissä, mutta eniten riemuja tuottavat suoraan nappina otsaan nasahtaneet yksittäiskappaleet, joita on niin mittava sarja, etten kykene luettelemaan.

9. Moody Blues
Joku voi pitää mellotronin maestroja albumikokonaisuuksien taitajina, mutta itse en jaksa innostua niistä niinkään, vaan tyydyn kaivelemaan parhaita hittejä silloin kun hinku iskee. Jos pitäisi pari mainita, niin Go Now oli hieno alku coveriksi, sitten voi loikkia vaikka Boulevard de la Madeleinen, Dear Diaryn ja Questionin kautta, kunnes kohdalle osuu järeä rokkiveto, ehdoton The Story In Your Eyes.

10. Buzzcocks
Vähän samat sanat kuin Squeezen kohdalla, Singles Going Steady on juhlakooste. Parhaassa vireessään Putskoksit leipoivat joka toinen kuukausi uuden ässäsinkun, mutta lyhyenlännäksi jäänyt kukoistuskausi väistämättä heikentää jalansijaa.

Pulputelleita: Mielessä kävi sellaisiakin orkestereita kuin Lovin' Spoonful, Beatles, Who, Hollies, Rollarit, Slade, Shocking Blue, Madness, Police, Juice Leskinen, Nits, Eppu Normaali ja Monochrome Set, mikä milläkin plussa- ja miinuspuolilla varustettuna. Eikö tuoreempia kunnon singlebändejä ole kuin Smiths vai eikö vain osu mieleen?

Noh, onhan single kaupallisena vetonaulana vähän kuin menneen kesän kuolleita lehviä. Vaan jos tulee parempia tarjokkaita mieleen, olisi mielenkiintoista kuulla niistä.

Sutta ja sekundaa

Päivällä katselin telsuohjelmaa ja ilahduin, että paria iltaohjelmaa voisi silmäistä, kumpikin susiosastolle kallellaan. Eka alkoi ysiltä, jakso FST:n Nero Wolfe -sarjasta.

Onpa harvinaisen surkea, silkkaa sekundaa. En tiedä, onko käsikirjoituksella yhteyttä Rex Stoutin kirjoihin parin päähahmon lisäksi, mutta ainakin se on täytetty melskaavilla tomppeleilla, joita esittämään hommatut näyttelijät on ilmeisesti ohjattu hakemaan syrjäkylän kesäteatterin rekisteriä. Ei tuossa koheloinnissa pysty Timothy Hutton (Archie Goodwin) mitään pelastamaan, eikä hän minun makuuni oikein Archielta tunnu paremmissakaan jaksoissa.

Nooo, vika on osin oma. Tajusin viidessä minuutissa, ettei maistu yhtään, mutten vielä vartinkaan päästä älynnyt laittaa vehjettä sulki. Tuossa se on auki vieläkin.

Asettaa paineita tuolle toiselle sudelle, johon luotan paljon enemmän. Nimittäin Teemalta tulee Chester Burnettin elämää kartoittava elokuva vuodelta 2003:

23.05–00.35 Bluessusi Howlin' Wolf (The Howlin' Wolf Story, ohjaaja Don McGlynn)

Ehdoton hahmo (kuva lainassa tuolta wikistä), kehuvat elokuvankin olevan jämerä kooste. Haastateltavina muun muassa Hubert Sumlin, Sam Phillips, Sam Lay ja ketähän vielä. Jossain pätkässä ovat vanhat Rollarit mukana, Brian Jonesia myöten, ja jossain kehuivat Mick Jaggerin puhuvan enemmänkin bluesin suurmiehestä.

Uusinta näkyy tulevan jo huomenna 15.25, edellens Teemalta. Ties vaikka katsoisin kahdesti.

Minä menen, minä menen meren rantaan…

…siellä ystävät jo notkuu." (Pasi & Mysiini: Tiritomba, 1985)

Jos kirjaston levyosaston nostalgiakierrokset tuottavat antoisia elämyksiä, niin löytyy niitä merkillisiä menneisyyden haamuja muualtakin. Paarikaveri, jonka yksi suuri meriitti ja merkkipanos suomalaisessa rockissa on osallisuus E. Normaalin kappaleen Kaljaa nuorille sanoituksessa, innostui pari viikkoa sitten taas höyryämään musiikista.

Olin kyllin tuiterissa, että lupauduin kuuntelemaan Pasi & Mysiiniä, kun hän sitä uhkasi tyrkyttää. Maanantaina kahlasin läpi ensin pari singleä, Marokko/Marie ja Tiritomba/Tyttö metsässä, sitten vielä pari ekaa älpeetä, Nimim. Tiukkaa penalii ja Todellista elämää.

Aiheeseen liittyy muutama tunnelmakuva opiskeluvuosilta Turussa, sillä Pasi Raappana oli aika unohtumaton hahmo vastaan sattuessaan. Tiikeritoverin kanssa olimme luultavasti lounastaneet Iskerissä, kun notkuimme alakerrassa pelikoneiden kimpussa. En ihan millintarkasti muista miten dialogi eteni, mutta toveri taisi olla digitaalipajatson äärellä, kun römeä ääni hätkäytti selän takaa vonkumalla, että "eikö täällä oo akustista pajatsoa". Se oli pari askia colttia päivässä (EDIT! Anteeksi, tuosta skannatusta jutusta paljastuu, että "kolme poksia norttia".) ylläpitoon vaatinut kultakurkku, jolla Pasi omaperäisiä sanoituksiaankin lausui.

Alkuperäinen Mysiini ehti käsittääkseni hajota, koska erinomaisella kitaristilla Ilpo Murtojärvellä oli yltäkyllin hommia studiossaan, mutta olisiko ollut syksyllä 1984 kun luiskahdin Pasin keikalle Kårenille. Uusi bändi ei ollutkaan luvannut hoitaa sovittua keikkaa, joten Pasi oli hankkinut pikahälytyksellä vanhan Mysiinin kasaan. Se jäi mieleen yhtenä parhaista keikoista mitä olen seurannut, ehkä osin sen ansiosta etten odottanut oikein mitään. Komppi toimi hienosti ja Murtojärvi oli murhaavassa lennossa, jos oikein muistan.

Pystyn vieläkin eläytymään myös seuraavan aamun morkkikseen, kun muinaistyttöystävä vähän muistutteli miten paljon olin innostunut. Olin keksinyt outoja vertauksia Dire Straitsista alkaen ja päässyt kai J. J. Caleenkin asti. Vaan ei se ollut pelkkää humalaista haihatusta, olen myöhemmin tavannut parikin paikalla ollutta, jotka ylistivät yhtä lailla keikkaa. Ehkä se oli kuin vanhaa suolaa, siis esimerkiksi erotiikkaa entisen kanssa, kun paineet ja odotukset ovat haihtuneet, voi vain nautiskella.

Sittemmin osuin pari kertaa Portissa samaan pöytään Pasin kanssa, koska hän tunsi joitain kavereitani. Muuan Marucella (nimi ehkä keksitty) taisi saada hänet laulamaan serenadin Tyttö metsässä, jonka hän tuuppasi myös singlelleen. Aika rupinen esitys, mutta tunnelma oli hauska. Tiritombaa Pasi hyräili muuten vaan, nämä taisivat olla juuri vuoden 1985 aikoja, jolloin hän nuo singlenä julkaisi, ellei sitten vähän myöhemmin.

Pitäisi opiskella syvällisemmin foneettisia merkkejä, että saisi lainattua vanhaa kunnon Pasia tekstissä, esimerkiksi lespaava r oli ainutlaatuinen tyylikeino. Hän oli hyväsydäminen hulttio, jollaiset harvinaisina yksilöinä piristävät ihmeesti paarielämää. Rauha vaan muistolle.

En osaa varsinaisesti suositella noita levyjä, ovat aika epätasaisia ja varmaan melko hätäisesti rykäisty nauhalle, mutta kyllä niissä henkeä on ja persoonallisuutta. Erityisesti innostuin singlepiisistä Marie, jonka eloisassa kitaroinnissa Murtojärvi toi taas mieleen Knopflerin varhaiset Dire-levyt, vaikkei se yhtään apinoinnilta kuulosta.

Sain bonuksena skannauksia vanhoista Soundi-jutuista, tuuppaanpa tähän yhden.

Debyyttialbumi (1980) herätti hämmennystä ainakin Tampereella ja Soundissa, koska Pasi & Mysiiniä oli toisaalta vaikea sijoittaa sujuvasti silloisen suomirockin kenttään, toisaalta taas rennosti sääntöjä rikkova laulutyyli herätti epäilyksiä Dave Lindholmin jäljittelystä, varsinkin kun merkillisessä levynnimessä esiintyi outo sana "penalii" ja Davella oli niihin aikoihin bändi Pen Lee. Vähän erilaista hässäkkää Pasi taisi kuitenkin tarkoittaa.

Eipä kovin moni Suomessa kytkenyt reggaerytmejä tuohon aikaan yhtä luontevasti musiikkiinsa. Myöhempiä levyjä en tunne, ehkä niitäkin osuu joskus maisteltaviksi.

Olkoon sirkkeli rikkumaton

Tuota otsikon folk-klassikkoa ei tarvihe suomentaa, mutta houkutti laittaa sen tilalle esimerkiksi Humalainen sirkkeli – Full circle.

Sivuseikkana haluaisin kertoa, että nyt jokin ympyräntynkä on sulkeutunut. Kuten oheisesta kirjastolapusta voi lukea, Metsosta löytyi Elvis Costellon albumi, johon ensimmäisenä huolella tutustuin jokseenkin 30 vuotta sitten: This Year's Model. Loistava levy edelleen.

Toinen ympyrä hakee sulkeutumistaan. Hurriganes oli pikkupoikana kova juttu, mutta niitä levyjä on tullut kuunneltua aika vähän. Luin juuri Honey Aaltosen eläväisen bändielämäkerran, josta tuli innoitus kuunnella tallenteita läpi. Vielä puuttuu eniten höyläämäni Roadrunner, vaan onneksi Fortissimolla kerrotaan:

The moon is rising down down down down

Juventus johtaa Realia vastaan kaksi muna, katson lopun.

Nimeni on Nomer… Miss Nomer

Lunki ja hauska viikonloppu takana, vaikka taivasta katsellessa Sunday tuntui virhenimikkeeltä, olikos se 'misnomer' englanniksi, kerta möllykkä ei juuri pilkahtanut.

Ensteeks pitää kitistä siitä, että pojan seurassa joutuu jos ei katsomaan, niin ainakin kuulemaan runsaasti telsukamaa, seassa aika rasittaviakin viihdeohjelmia. Pe-iltana Frendien ja Simpsonien päälle Mirtu takkiin. La otettiin ensin uusinta Risto Räppääjä -elokuvasta lainalevyltä, se tuottaa vilpitöntä riemua sällille, sitten illan pakollinen kuvio oli Jackpot.

Lisänurinana, että iki-ihana Björsu lähetti tarkistamaan, mikä kieli se flaami oikeasti onkaan. Hollannin kieleksi tituleeraaminen otti korvaan, kun se tietääkseni nimenomaan Belgian puolella Flanderin alueella käytettyä kieltä tarkoittaa. Jos wikiin on uskominen, koko flaami joutaa kielen nimenä unohdettavaksi vain historiallisiin yhteyksiin, eli belgialaisillakin on käytössä hollanti, omana murteenaan. Pilkunkoinimista siis, mutta Jackpotin elokuvanäytteessä puhuttu kieli ei tainnut olla flaamia, eivätkä flaami ja hollanti ole synonyymeja, vaikka flaami pitää näköjään laskea historialliseksi osaksi hollantia. Tällä tietoa.

Nyt su on Frasierin ja Simpsonien jälkeen tullut silmille Meidän isällä on isompi kuin teidän isällä, tjsp. Kruununa poika tälläytyi yökuntoon ja halusi katsoa vielä Idolsia, mutta armahti sen verran, että saan kääntää selkäni. Kivaa hänen kanssans on jutella ohjelmista, ei siinä mitään, ja ehkä on aiheellista joskus nähdä mitä tuolta tuutataan, kun itekseni en millään jaksaisi.

* * *

Viikko sitten oli vähä erihenkistä katseltavaa, kuunneltavaa ja horittavaa. Kaveri piipahti Turusta visiitillä ja toi tullessaan näytteitä originaaleista, joista olemme jauhaneet eri vaiheissa. Esimerkiksi alkuperäinen Hush (Billy Joe Royal), Route 66 (Bobby Troup), Hippy Hippy Shake (Chan Romero), Everybody's Talkin' (Fred Neil) ja Hetki lyö eli Beat the Clock (McCoys) ovat kaikki mielenkiintoisia, vaikka eivät välttämättä parhaita esityksiä.

Jonkinlainen huipentuma oli kuulla vihdoin alkuperäinen Dazed and Confused (Jake Holmes), jonka Jimmy Page källi nimiinsä Led Zep -versiossa, tällä evidenssillä sangen törkeästi.

Toinen huipentuma lykkäytyi lauantaille, jolloin kurkkua oudosti kuivasi heti heräillessä. Emme olleet ainoita, myös blogilistoillakin taannoin piipahtanut Theodor ilmoittautui rinkiin. Kaikkea hupsua puhuessa ja kuunnellessa hän intoutui kaivamaan esiin juutuubilta huikean pätkän, joka valottaa 50-luvun suurartistien ja -hittien taustoilta kahta suurta tekijää. He hoitelivat hämmentävän määrän niin taustalauluja kuin rytmillisiä erikoistehosteita. Elviskin piti kaksikkoa ratkaisevana tekijänä hittilevyissä.

Legends of Doo Wop (melki 7-minuuttinen pätkä, mutta sen arvoinen, jos rokänrollista piittaa)

Tämä tuli viikolla uusiksi esiin, kun Turun toveri lähetti ensin sangen hauskan leikkeen, jossa Anssi Kela ja Jarmo Nikku (onnea vaan viiskymppiselle) käyvät Kitarasotaa. Ilahduttavaa, että vertyvät tuollaiseen toimintaan, kun en ole tiennyt osaisiko heitä suursuosikkeina pitää.

Näköjään olen hapertumassa muutenkin kalkkijauhoksi, sillä ei tuo Idols niin karsealta kuulosta kuin pelkäsin. Vain joka toinen esitys riipii pahasti, joku on kuulostanut jo hyvältäkin.

Korkeampien voimien agentti

Ehtoota vain. Urakkaa painetaan taas kerrassaan pitkiä päiviä, mutta ehtiihän tässä sentään koklata välissä testejä, niin turhanaikaisia tai puolijauhoisia naamakirjahommeleita kuin tällaisen mielenkiintoisemman kirjoihin nivoutuvan luonnearvion.

Tiinan enimmäkseen harmittomasta, hänen vakuutuksensa mukaan, blogista löysin linkin kirjatestiin, tulos oli tällainen:

You're A Prayer for Owen Meany!

by John Irving

Despite humble and perhaps literally small beginnings, you inspire
faith in almost everyone you know. You are an agent of higher powers, and you manifest
this fact in mysterious and loud ways. A sense of destiny pervades your every waking
moment, and you prepare with great detail for destiny fulfilled. When you speak, IT
SOUNDS LIKE THIS!


Take the Book Quiz
at the Blue Pyramid.

Harmittavaisesti en nyt saa mieleeni, millainen kirja tuo Owen Meany olikaan, mutta Irvingistä olen joskus tykännyt paljonkin ja luulisin tuonkin lukeneeni. KYLLÄPÄ MINÄ PUHUN LUJAA!

Vilken fealing

Otsikkoon saattoi luiskahtaa virhe. Voipi olla, että se on "vilket", minä kun en ruotsin sukuja niin tunne.

Ruotsinsukuisuudesta saa kuitenkin pyllysillan (ass bridge) käsipalloon, jossa perinteisesti ovat maassamme jyllittäneet suomenruotsalaiset seudut ja pelaajat. Tykkäsin aikoinaan joskus vilkuilla maajoukkueen otteluita, kun siellä tähtinä olivat Mikael Källman ja Jan Rönnberg. Sehän oli muinoin juhlatapaus, jos Urheiluruudussa kerrottiin liigan estrogeenejä – vai mitä ne oli – tihkuvasta kärkitaistelusta Dicken–Cocks.

Äsken kun palailin poikaa muiluttamasta kouluun busseitse, niin tiikeritoveri oli silpaissut vielä vaikuttavamman otteen Ylen teksti-tv:ltä, olikohan tuo kenties lauantailta. En tiedä nauttivatko jotkut tahot, käsi palloilla, ääliömäisestä leimasta, mitä junttilassa on pyritty ruotsalaisiin ja samaa kyytiä suomenruotsalaisiin urheilijoihin lyömään. Ja mahtoiko Lapin Kansa sensuroida nämä tulokset tyystensä?

Eiköhän käsipallo lähde uuteen nousuun, kuin peeniks ikään ja sukupuoleen katsomatta. Tiikeritoverit imehtelivät mitä HC tarkoittaa, kuulemma normimalliin "hard core". Hohhoijaa, "mä tykkään ridata ja jörniä".

* * * * *

Bussiretkestä pojan kanssa pitää mainita vielä tähtihetki. Ekalla tunnilla hällä odotti Environmental studies eli ympäristöoppi, jota varten oli läksynä joukko juureksia tunnistettavaksi suomeksi ja englanniksi. Pyynnöstä hän lopotti niitä matkalla: porkkana, lanttu, retiisi, peruna… vähän yllyttämällä nauris. Eli carrot, swede, radish, poteitou eiku potaatou… Isän tyrkyttämä rutabaga ei kelvannut sweden kohdalle lantun nimeksi, emmekä keksineet mikä se nauris olikaan, näköjään turnip, tieteskin.

Meinasi unohtua listasta kokonaan punajuuri, jolle poika ei muistanut vinkeittä anglonimeä. Yllytin että siinä on alussa juuri ja pyysin miettimään mitä juures on, ikään kuin juurivihannes.

Meni viaton tenttaus sitten ihan viihteeksi, kun rupesimme laulamaan Sydämen asialla -sarjan tunnarin mukaan Buddy Hollyn sävelin:
Rootbeet, why do you miss, when my baby kisses me
Rootbeet, why does a love kiss stay in my memory…

Tapiksi vielä liikennevalotolpassa osui pojan silmään tarra, jossa luki "HARD BEAT". Siitä hän rupesi muovaamaan jatketta juuresperheelle, suomeksi tietysti kovajuuri.

* * * * *

Lauantaina oli hauska ruoanlaittopäivä, melko arkisia eväitä oli mellevää laitella, kun ne sutjakkaasti pojalle upposivat. Ensiksi aamusella hutjautin uuniin olutleipää, jota Pastanjauhantaa osasi esitellä viikolla. Kun uuni oli kerran lämmin, ja leipä viipyi siellä tunteroisen, niin jatkoksi kasasin makaronilaatikon.


Sorvasin pussin ohjetta (Myllyn paras, kuten ehkä arvaisi) sen verran, että keitin täyden paketin makaroneja (400 g) lihaliemessä ja jauhelihaa maustoin hiukan rempseämmin, mustapippurilla ja kuivabasilikalla mainittujen lisäksi, mutta tuohon sopivat yllättävän hyvin suositetut curry ja valkopippuri. Munamaitoon lisäsin desin kermaa, koska kamaakin oli hiukan enemmän. Päälle sipaisin emmentaalinjämän raasteena ja munamaidon kaatamisen jälkeen vielä vähän korppujauhoja.

Peruskamaa, uppoaa aina hyvin. Iltaruoaksi keittelin sitten kalasoppaa, johon katsoin vähän mallia lohikeiton ohjeesta. Nyt oli vain niin, että kalan virkaa sai toimittaa pakastepussi pangasiusfileitä (haimonnia toiselta nimeltään näköjään), joita muistelen Kulinaarimurulan suosittaneen. Ja kun soppahommiin ryhtyy, halusin tuupata sekaan pojan opiskelemia juureksia. Ohje muovautui tähän suuntaan:

1 pkt keittojuureksia (300 g, tuoreehkoja)
2 pienehköä sipulia
5 isohkoa perunaa
1,5 litraa kalalientä (2 liemikuutiota)
2 laakerinlehteä
5 maustepippuri
10 mustapippuria
400 g pakastekalaa (pangasius)
kuivattua ruohosipulia, basilikaa, timjamia
2 rkl voita
2 dl kermaa
persiljaa

Tuossa järjestyksessä viskoin niitä kattilaan, ensimmäiset ehtivät pulputella reilun tunnin, kala loppuvaiheissa ehkä vartin, sitten voi ja kerma vain hetkisen, että kuumenivat.

Tuo oli laiskan miehen soppa, otin valmispaketin keittojuureksia, koska lantun, palsternakan, juurisellerin, purjon ja persiljan ostaminen erikseen on työlästä ja kallista, mutta porkkanaa ostin silti oheen kilon. Enkä jaksanut napata edullista lohta, jonka rääppeistä olisi voinut lientä keitellä, koska pakastimessa oli tuo haimonnipussukka, joka olisi mennyt vanhaksi kuukauden tai parin päästä.

Soppakin maistui hienosti molemmille, kummastakin pääruoasta otimme uusinnat sunnuntaina. Olutleipä oli vinkeää vaihtelua, vaikka hiukan jäin aprikoimaan, oliko olvipullo paras valinta. Leipään tuli vienona häivähdyksenä kuin pesuaineen tuoksua, josta en tiedä oliko syynä ylimäärä leivinjauhetta ja ruokasoodaa, vaiko kenties ölvin osuus.

Päätin seuraavaksi kokeilla tummaa tshekkiolutta ohjeeseen. Toisaalta ajattelin sämpyläohjeessa vaihtaa osan nesteestä olueen, eiköhän sillä konstilla saa hiivapohjaisen olutleivän.

Naapurille mieleinen ortofoni

Melkoista höökää, ei ehdi tänne kirjoitella. Nyt on kuitenkin tarve, vaikka viisainta olisi ottaa tupsluurit urakoiden välissä. Kärkeen tarttee muistaessa tallentaa tupituoreita kuvia kesän Ruisrockista, kerta Paula (en kerro onko nimi vaihdettu tai keksitty) kuvaamiaan otoksia lähetti. Voittopuolisesti Kari Peitsamon Skootteria tuli, tässä pari näytettä.



Jokin siinä vaan vetoaa ihan kuvinakin, tuossa boogien jynssäämisessä. (Alin kuva vasemmalta: Paavo Salo [dr], Kari Peitsamo [gtr] ja Paavo Haapio [bs].)

* * *

Mottipäisempi aihe liittyy työhommiin. Päädyin vinhalle retkelle uudestaan, kun piti saada neljän tarinan sarjakuvakirjanen ladontakuntoon. Olin tehnyt sen kanssa pohjatyötä kyllä jo heinäkuussa… ja elokuussa… mutta se hautautui tuossa välissä muiden hommien alle.

Nyt uurastin muutaman päivän siten, että päivät vain pitenivät pitenemistään, koska innostuin tiirailemaan tarkistuksia historian vaiheista ja käänteistä, kansoista ja maantieteellisistä paikoista, kielestä ja täsmäilmauksista... sekä erilaisista laitteista, aseista, kulkuvälineistä ja vimpaimista kaikkiin edellisiin kytkeytyen. Tuota ei kannata tulkita juhlallisesti, sangen arkista seikkailua menneisyydessä oli sarjakuva, enkä mihinkään urotekoihin pyrkinyt tarkastuskierroksilla. Siinä vain osui kohdalle runsaasti kiinnostavia asioita.

Loistavaa, työstä saa virikkeitä ja omituisia kimmokkeita tiedon metsästämiseen.

No juu, viimeisenä niittinä oli sitten I maailmansotaan ajoittuva tarina. Siinä briteillä oli käytössä erikoinen härveli, joka suunnattiin Pohjanmerelle nappaamaan ennakkotietoa viholliskoneiden tai pitäisikö sanoa -alusten lähestymisestä. Peliin zeppeliin, kuten tuo skannauskuva alla paljastaa (Commando #4050).

En tuntenut kuunteluhärveliä, mutta se näytti hauskalta. Laiskan miehen jäniskäännöksenä tuuppasin sille suomeksi raakavaiheessa nimen ortofoni. No, asiaa netistä penkoessa sen paremmin "orthophone" kuin "ortofoni" eivät osuneet kohteisiin, jotka olisivat tähän sopineet. Tuuppasivat jotain grammarin näköistä soittovekotinta, olikohan se tanskalainen patentti 1910-luvun lopusta.

Eipä mitään, kysäisin toimittajaltani onko laite tuttu, jolloin hän ohjusti viestin asiantuntijalle ja kollegalle Maurille. Siellä vehje oli hallussa, lonkalta olisi syntynyt sen suunnan nimike kuin "äänisuuntimalaite", mikä olisikin asian hyvin kuvannut. Hän kuitenkin tarkisti kirjastostaan, että vastaavia on Suomessakin käytetty ja nimenä oli 'kuulosuunnin'. Vahvistukseksi tuli kuvanäyte (5 sodan vuotta -kirjasta).

Viehättävän vanhahtava nimike, niin kuin on kapinekin.

Näillä tiedoilla sai helposti tekstin pakettiin, eihän kyse ollut kuin yhden ruudun yhdestä sanasta, joten tuntipalkka menisi aivan munille enemmällä hieromisella. Asia jäi vain sekä kiehtomaan että hiertämään, sillä ihmettelin miksen ollut löytänyt valaistusta. Erilaisilla ristiinhauilla ja muilla kuuklailin sitten laajempaa selvitystä tämän suunnan vehkeistä, joiden merkitys nähtävästi kutistui nopeasti tutkien kehittyessä.

Tässä muutama hauska kuva lisää, uskoakseni nuo ovat julkismateriaalia.

Varhainen vaihe oli yksilökuulosuunnin 1800-luvun puolelta, nimeltään topofoni.

Japanilaiset kehittivät miehevän sotatuuban 1930-luvulla, en tiedä löysivätkö sotatuuba ja Stalinin urut koskaan yhteistä säveltä.

Epäonnistuneisiin oivalluksiin laskettiin tämä 1960-luvun ranskalaisluomus, vaikka luulisi joka henkilön haluavan tuollaisen kypärän, jotta saa hurmattua sukupuolielämän vastinkappaleita. (Meinasin kirjoittaa "joka pojan" ja "naisia", vaan kaipa se olisi syrjintää.)

Olen ylirasittunut, en jaksa penkoa täsmätietoja kuvateksteihin. Se olisi toisaalta ollut ehkä helppo arvata jo aiheenvalinnasta – väsynyttä jaksavat pimeät aiheet kiehtoa. Paras tähän mennessä kohtaamani sivusto aiheesta oli täällä. Siellä on runsaasti lisää hupsuja kuvia ja asiallisia selvityksiä kustakin ratkaisusta.

Mainittakoon, että aloin haaveilla kuulosuuntimen joka kodin sovelluksesta. Tötteröt vaan kypärään ja suuntaus kohilleen, niin ei tarvihe huudattaa stereoita yhtä lujaa. Naapurit tykkää! Toisaalta voisi kuunnella pummilla ulkoilmakonsertteja vähän kauempaakin. Sehän jäi toki selvittämättä, kuinka täysipainoisen akustisen elämyksen tuollaiset tarjoilevat, sillä nuo keksittiin ennen kuin kissa osasi high fidelityä sanoa. Eivätkä ne surround systemin kanssa taida sopia, pentele soikoon.

"Kuperkreikkalainen ihmisparsa"

Vietimme pojan kans viikonlopun, johon kuului satunnaisia ovelia kohokohtia, tapiksi eilen miedompana vekuutena elokuva Wall-E. Kummemmin ohjustamatta poika kiteytti näkemyksensä, että se oli ihan mukava, mistä olin pitkälti samaa mieltä. Enempää ei voi robottien rakkaustarinalta odottaa, mutta yöpuulle mennessä oli hauska matkia pääparin äitelästi toistamaa nimiensä kaiholausuntaa.

Sitä ennen koin hetken, joka voisi kriisialttiudessaan vertautua perinteissä mainittuun shakkiotteluiden käännekohtaan, kun poika ensi kertaa nujertaa isänsä. Nimittäin kertailimme matikkaa tämän päivän kokeita varten, jolloin totesin etten tunne heitin englanniksi käyttämiään sanoja. Pentele, tokaluokkaiset höökää ohi peruslaskutoimitusten sanavarastossa tähän tapaan:

addend plus addend equals sum (x + y = z)
minuend minus subtrahend equals difference (å - ä = ö)

Sulussa olevat kirjaimet edustavat satunnaisia lukuja, tosin z ja ö ovat yhtälön edeltäviin sitomia.

Hauskinta kuitenkin oli, että kävimme lauantaina kirjastossa ja löysimme sieltä joitakin riemastuttavia levysiä. Wayne's World 2 nauratti poikaa monilla tavoin, vaikka häkellyttävästi tarinaa rikkova kerronta tuotti nuorisolle hiukan ihmetystä, kun Wayne selittää katsojalle päätöksiään, mihin suuntaan elokuvaa haluaa kuljettaa. Ikärajaksi oli merkitty K3, eikä siinä kai mitään hirmuvaarallista olekaan, jolsei viikarimainen asenteellisuus mieltä turmele.

Äänikirjojen puolelta Timo Parvelan itse lukema Ella ja kaverit ilahdutti. Toinen suosikki pojalle on Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjä, tällä kertaa RR ja komea Kullervo. Isän suosikki taas on Roald Dahl, jolta löytyi nyt aikas täysosuma Iso kiltti jätti, jonka on ansiokkaasti suomentanut Tuomas Nevanlinna ja levylle liioittelemattoman eläväisesti lukenut Martti Mäkelä.

Iso kiltti jätti käyttää rönsyävän hauskaa ja rikkonaista kieltä, joka riehaannutti niin toisteluun kuin omiin väännöksiinkin. Aamun koulumatkalla poikaa edelleen kikatuttivat perskurkkana, poplimo, törkköys ja vastaavat, isäänsä hän nimitteli kuperkreikkalaiseksi ihmisparsaksi. Tolkku palasi vasta, kun kyselin tapiksi uudestaan yllä mainitut laskutoimitusten osaset. Toivottavasti koe menee hyvin, eikä liiallisesta tunnilla hölötyksestä jo puhutteluun joutunut sälli äidy perskurkkanoimaan kokeessa.

* * * * *





Vihoviimeiseksi päivänavaukseksi tallennan tähän singlekeskiöitä, joilla on minuun suuri lumovoima. Että voivat painotuotteet olla kauniita, kun ne lupauksia herättävään tuotteeseen liimataan ja kytketään.

Olen nuo luvatta kähveltänyt ennenkin mainitsemaltani sivulta Originals project, kyse on merkkiteosten alkuperäisten versioiden varhaisista julkaisuista.





Sen verran lisämainintaa, että nuo tunnen paremmin seuraavina esityksinä:

Sitting On Top Of The World – Howlin' Wolf (eli Chester Burnett)

Train Kept A' Rolling – Johnny Burnette And The Rock'n'Roll Trio

Hound Dog – Elvis Presley

Louie Louie – Melkein keltä vaan, etusijalla ehkä The Kingsmen ja omien harrasteiden vuoksi Kinks.

She Said Yeah – Rolling Stones (Larry Williamsilla on kourallinen muitakin vastaavia alkuperäisiä: Bonie Moronie, Short Fat Fanny, Bad Boy, Slow Down… jotain ehkä muutakin.)

Hey Joe – Jimi Hendrix Experience

Edelleen pitää tähdentää, että paremmin taustat selviävät tuolta Originals-sivulta, jolta keskiöt on kupattu. Poistan ne tietysti heti, jos loukkaan lupia kysymättömällä mainostuksella.

Malcolm 2X

Aamun avajaisiksi keittelin pojalle mannapuuroa, mutta siinä ohessa vilkaisin oliko tullut sposteja. Niitä oli liikaa, vielä linkeillä varustettuna: putro oli ensin kiehua hellalle ja sitten palaa pohjaan. Pitää hommata kunnollinen teflonkattila tuollaisiin tarkoituksiin… tai sitten pysyä vaan hellan ääressä se vartti, mikä puuron keittelyyn menee.

Yhdessä viesteistä Poppi-Hessu kertoi sankariteostaan. Hän oli saanut ujutettua moposivujen raporttiin vanhan mutta umpisurkean munansaannoksen 'Moskovan valot'. Sankarillista tuossa on lähinnä se, että jaksaa lähteä Lappiin asti ja luumuilla metsikössä useita päiviä vain siksi, jotta voisi vääntää sen mukaan. Muistelin sen johdannon kera tänne joskus ympänneeni, näköjään ihan ensimmäiseen polkkaan. Raporttiin oli mahtunut kyllä lukuisia tuoreempia oivalluksia, eikä ihme, jos kertojana on itse Herman Spector.

* * * *

Viikkoni musiikillinen epäkohta oli, etten päässyt Tullille iltamiin, joissa esiintyi tuttuja suosikkeja, kuten Nightingales ja Sugar Shaker, sekä yllättävän supertrion muodostanut kolmihenkinen troikka Tommi Liimatta, Pasi Heikura ja Marko Kantola. Kuulin ennakkoon asiasta viidakkorummun välityksellä, mutta luultavasti jo heinäkuussa, että ehdin sen ajankohdan huolella unohtaa ja tärkeämpää isyysvelvoitetta sopia. Himputti.

Musiikillinen kohokohta sattui kohdalle tuurilla, koska tiistaina lupailin päivällä Biljardikuiskaajalle, että eiköhän loput sivut saa parissa tunnissa tarkastettua, jolloin voisin lähteä huuhtelemaan pölyt kurkusta. No, seitsemän tuntia myöhemmin olin ryytynyt ja kypsä, mutta kun olin lupaillut, patikoitsin kaupunkiin. Kantapöydässä olikin runsaasti kavereita, jotka olivat siirtymässä pikkuiseen kanoottiklubiin, tunnetaan myös bluesbaarina.

Siellä taas esiintyi trubaduurina lontoolainen metrokuski Malcolm Kaksois, joka oli isännöinyt pitkälti saman remmin vierailua Lontoossa. Tai siis, avustanut majoituksen järkkäämisessä, matkoissa kentältä kylille ja sopinut pubikeikkoja. Sinne piti minunkin lähteä faniksi, liput ja passi oli kyllä hommattuna, mutta iski kolminkertainen kiristys, jonka vuoksi jäin kämpille tekemään kiireisiä töitä, jotta saisin nopsasti palkkaa, jolla maksaa niskaan rojahtaneita laskuja. Sähkölaitoskin sivalsi niitä kerralla kolmin kappalein, maksuaikaa pari viikkoa.

Jou, Malcolm nappasi aika hyvin. Kevyesti vahvistettu akustinen kitara soi mainiosti, mutta erityisesti tarinat loivat hilpeää henkeä, esimerkiksi "Arsehole in the Park", "Top Shelf Disaster" sekä "Sexy Dentist", joka ajaa asiakkaan muun muassa syömään toffeeta, että pääsee taas vierailulle. Siitä löytyi jopati video, samaan pioneerihenkeen toteutettuna kuin hälle tuntuu olevan luontaista.

Keikan päätteeksi kävin ostamassa tyrkyllä olleen vinyylisinglen Sexy Dentist / Heartbreak Hotelli, kts. kuvitus, jonka kääntöpuolen sanat Malcolm oli käännättänyt suomeksi. Taisi olla ensiesitys, kun hän pokkana lauloi sen suomeksi paperista, kieltä sen enempiä osaamatta. Taiteilijanimi taas on keksitty suomisanakirjasta, jossa häntä oli naurattanut sana 'kaksois'.


Single viehätti esineenä (oranssi vinyyli!), ja toisaalta ilmaiskeikalla tuntui kohtuulliselta edes ostaa tuote, kolmen euron sopuhintaan, nimmarikin tuli kaupan ja kannen päälle. Valittelin ettei tosin ole vinyylisoitinta, jolloin sain vielä 11 kappaleen cd:n Tumult In Turd City. Se on omakustanne, joten sille ei ollut määritelty muka hintaa, lonkero sentään kelpasi kiitokseksi. Kannen kuvat (kts. yllä) ovat kuulemma maineikkaasta Jokela-hotellista. En tiedä oliko myös Heartbreak tapahtunut siellä.

Kaikenlaista outoa ja hauskaa sitä näkee, piristi ihmeesti työn uuvuttamaa mieltä. Kappaleenpätkiä näkyi olevan kuultavana paitsi MunAvaruudessa (Tumultia tarjolla), myös Lounaslaatikossa, mistä niitä kai voisi myös ostaa.

* * *

Aagh, nyt vasta muistin! Olin ihan otettu alkuviikolla, kun Kriisipuurosta löytyi totuuden sijaan kunniamerkki. Sulimmat kiitokseni, jälleen joutuu toviksi jättämään harkintaan, josko keksisin kelle sitä edelleen jakaisi. Kun ei osaa tuota sanaa 'rakastaa' käyttää sujuvasti, edes englanniksi tai kuvakielellä, niin se aiheuttaa oman kynnyksensä.

Kirjasto tanssittaa, skookie darling

Voi karismaattinen johtaja, kuten isä tapasi voimasanailla. Tuli tehtyä viikolla railakkaan mittaisia työpäiviä, mutta raskaaksi kävivät huvitkin. Eilen piipahti norsutanssija kylään, kahden punhon ja minttuviinan kannustuksella. Itse olin varautunut vain karhukopalla. Sen verran pinnalta maistoimme, että yöllä heräsin lattialta ja hädissäni nostin huulille lähintä putelia, joka sattui olemaan sweet'n'sour chiliä. Onneksi se on niin paksua, ettei pitkää huikkaa ehtinyt ottaa.

Edellisen polkan kommenttiosiossa tuli mieleen, että onpa harvinaisen tylsää listata tuollaisia muinaismuistoja, jotka klassikkoasemaa lähentelevät. Siispä jatkan samalla linjalla. Skannasin oheen, mitä kirjastosta tarttui mukaan keskiviikkona. Muutama merkintä on tarpeen.

The Moven kokoelma Movements (3CD) oli onnen omiaan paikkaamaan Beautiful Daughter -tarpeen. Samalla olen pyöräyttänyt useita kertoja kappaletta The Girl Outside. Niistä tuli nyt mieleen, että ovat ihan barokkikamaa, laulumelodiat on vähän kuin tehty sellolle, kuten on tietysti muutamat Metallican styket, mistä riemua taannoin repi Apocalyptica. Tshekkituttu on kova hevi- ja Metallica-fani, käynyt katsomassa Apocalypticaakin Prahassa. Pulmana vain ainakin takavuosina oli, että vaimonsa hyppi kirjaimellisesti seinille sellojen jynssätessä peltoniemen hintriikkaa tai jotain sinne päin. Minusta siinä on moni Metallican valio jalossa muodossa, erityisesti ehkä armoton The Unforgiven.

Lindisfarne ja Byrds piti ottaa vain luettua täydentämään, on siellä herkkiä harmonioita, ei välttämättä urkusellaisia. Roy Wood oli jatkoa Movelle, harva jamppa on soittanut kaikki instrumentit itse jo 1969. Oli joku studiokettu tosin tärvellyt tuon, hyökännyt mikin ääreen mukanaan "harmonium". Mikähän sekin on?

EDIT: pakko oli tutkia. Onkohan se juurikin se heleveetinkone, joka myös urkuharmonina tunnetaan? Näköjäns jaloilla pumpataan ilmaa ja koskettimia limputellaan.

Viistompaa osastoa edustavat Syd Barrett, Tom Waits, David Byrne ja Barrettinsa selvästi kuunnellut Robyn Hitchcock tukenaan nuoruuden bändinsä Soft Boys. Heiltä vuoden 1980 Underwater Moonlight on kulttiklassikko, saanut hienoja täydennyksiä tuossa 20-vuotisjuhlajulkaisussa, mutta 2000-luvun Nextdoorland on ilahduttavan hienoa vipopoppia myös. Mukana jälleen euroviisuvoittajan säveltänyt Kimberley Rew, joka ehkä paremmin tunnetaan orkesterista Katrina & The Waves.

Barrettilla on pari ehdotonta suosikkia, toinen paremmin Kontravirtasen käännöksenä iskenyt Effervescing Elephant eli Kupruileva elefantti, joka oli heitin tuoreeltaan ostamallani ensimmäisellä julkaisullaan eli EP:llä. Sitten nimi lyheni Kontraksi ja EP:ltä siepattiin puolet ekalla älpeelle: Muumi Muumi ja Paras rautalankayhtye. Toinen ylivertainen Barrettin veto on ekan levyn The Madcap Laughs kohokohta If It's In You: "Yes, I'm thii-ii-ii-iinking… I'll start it again."

Hurriganesin eka on täydentävää tutkimusta, koska muistin siitä vain pari hienoa rykäisyä, kuten Say Mama ja Tiger, ehkä myös Keep A Knockin'. Eipä sillä paljon enempää tarjottavaa ollutkaan, mutta kukahan piru laulaa oudon musichall-laulelman Sweet Sue? Ei se Remu voine olla, koska englanti ääntyy niin hyvin. Ihmetyttää miten paljon bändi tiukkeni vuodessa, jotta Roadrunner saattoi syntyä.

Jokseenkin samaa osastoa on Shocking Blue, jota piti muutaman komean hitin siivittämänä tutkailla, mutta kyllä jo A-puolista kertyvä 23 kappaletta on liikaa, en tiedä milloin jaksan kahlata B-puolia. Hittijatkumo on kunnioitettava: Venus, Send Me A Postcard, Long And Winding Road, Never Marry A Railroad Man, Rock In The Sea, Blossom Lady… kestää vertailun vastaavien sekaparibändien eliitin kanssa, jos huipuiksi ajattelisi Roxetten ja Eurythmicsin, miksei Abbankin. Kundit säveltävät, naiset ovat ne, joita kuunnellaan ja vähän kuolataankin. Kaamealta kuulostaa Lucy Brown Is Back In Town, joka on tehty ennen Mariska Veresin löytämistä laulajaksi, olikohan 1967 vai -68. Sekin oli kotimainen hitti Hollannissa.

Viimeisenä älysin hakea klassisen puolelta vihdoin Charles Ivesiä, johon tutustuminen houkutti jo vuosi sitten, kun jotain hänestä tänne kirjoittelin. Ainakin eka ja kolkki kuulostavat kiehtovilta sinfonioista, mutta olen niin moukka sivistyneessä musiikissa, ettei puheitani kannata ottaa vakavasti.

Viisi suosikkia, nuotiolauluja ja grooveja

Lupaava tapa aloittaa uusi ylimittainen työpäivä on tarttua Kervån maailmaa syleilevällä tavalla jatkamaan haasteeseen:

"Tämän syksyn parhaat biisit, jotka saavat olla joko täysin tuoreita tai mahdollisesti vanhempia tapauksia. Postaa siis lista näistä viidestä tämän hetken lempparilaulusta blogiisi ja haasta sitten viisi muuta bloggaajaa samaan!"

1. Ian Dury & The Blockheads: Wake Up And Make Love With Me
Aloittaa vastustamattomasti niin klassikkoalbumin New Boots And Panties!! kuin myös kokoelman Reasons To Be Cheerful lempeän lemmekkäästi pianovetoisella groovella ja sanoilla:
I come awake
with a gift for womankind
you're still asleep
but the gift don't seem to mind
rise on this occasion
half way up your back
sliding down your bo-dee
touching your behind…

2. The Specials: Stereotype
Innostuin pitkästä aikaa kuuntelemaan Specialsia, kun kirjastosta lähti mukaan kokoelma Stereo-Typical, jossa on melko kattavasti myös Special AKA:n aikakautta. Muita suosikkeja siellä ovat What I Like Most About You Is Your Girlfriend, Jungle Music, Ghost Town, Do Nothing, Guns Of Navarone ja moni muu.

3. The Jam: The Modern World
Tiukka kuin mikä, aika suoraa rokkia oli moni vanha punksuosikki, Kuutta tussaria (kts. hännille) myöten. Jamilta olen pyöräyttänyt kolmea ekaa, bonuksilla iskee Down In The Tube Station At Midnight. Seuraavaksi pitää kaivaa jostain singlekokoelma, mieluiten ehkä Snap!, jotta saa esmees Tales From The Riverbankin uusintaan.

4. Lindisfarne: Lady Eleanor
Tää on hatunnosto Jukeblogille, jossa unohduin pariksi tunniksi ihmettelemään listoja ja hyräilemään itsekseni mukana. Tähän olisi sopinut muuten myös The Move: Beautiful Daughter, mutta sitä en ole löytänyt tänä syyskuuna vielä kuunneltavaksi.

5. Talking Heads: Cities
Hypnoottinen, enää rajaneuroottinen ote iskee läpi kolmoslevyn Fear Of Music: I Zimbra, Mind, Life During Wartime ja mitä niitä on… etenkin tämä Cities. Suuntaa antoi jo kakkosen loistoavaus Thank You For Sending Me An Angel. Tutkailin myös kokoelmaa Once In A Lifetime (4CD), mutta muhkeammat ja laajemmat re-masterit eivät jotenkin iske yhtä suoraan suoleen.

Ai niin, maanantaina katselin Teemalta klassikkolevysarjassa Sex Pistolsia, joka voisi yhtä hyvin olla listalla, mutta en ole vielä soittanut Never Mindia* syyskuussa, koska se vaatii aika railakkaasti volukkaa. Hyvä dokumentti, tajusin jotain olennaista Steve Jonesin suuruudesta kitaristina ainakin tuolla levyllä. Salaisuus päälle kaatuvaan kitaravalliin taisi olla siinä, että Jones paitsi äänitti kitarat moneen kertaan, soitti itse myös bassot – samat kitarakompit oktaavia alempaa. Tuottaja mainitsi myös jossain yhteydessä, että samat kitarat jyräytettiin molempiin kaappeihin: ei niinkään stereo kuin deluxe mono.

Olen ihmetellyt niitä Bollocks-soundeja sikäli, että se höökää päälle missä vain, olkoon radiosta, jukeboksista tai diskossa. No, kappaleet on hyviä, laulusoundit sanoisiko persoonalliset ja kitarat rautatietä, etevää rumpalia unohtamatta. Tuottaja ilmeisesti löysi myös jotain suurta. Tiukka ja tiivis ydin siinäkin ratkaisee – bändi on niin yhtä puuta kuulostamatta yksipuiselta.

Jos Kervå puolusteli vanhoja valintojaan heitin yhteispäätöksellä kuunnella klassikoita, niin mulla on käynyt vain vahingossa niin, että on osunut soittoon runsaasti uusintoja aktiivivaiheeni levyistä 70-luvun lopulta 80-luvun alkupuolelle, jolloin olin herkässä 15-20 vuoden iässä. Nyt sieltä lipesi jo soimaan Magazine, jolta Real Lifen kappale Parade ansaitsisi myös paikan millä vain listalla.

Jos joku kaipaa jatkohaastetta tästä aiheesta, niin vassakuu, otahan tästä!

* Kappas, ei siis Nirvanaa. Tarttisko kuusipyssyinen lyhentää Bollocks?

Vakuutan töin tuskin, en tyhjän päiten

Viime viikolla kertasin erityisen uupuneessa mielentilassa dekkaria, jonka olen lukenut moneen kertaan. Saattoi syynä kenonenkin olla, mutta ainakin uuvutti eikä uni tullut. Taisin jossain yhteydessä mainita täällä tuon kirjan, se on Rex Stoutin Plot It Yourself (1959, laitokseni Bantam 1990), jossa käsitellään erinäisten menestyskirjailijoiden saamia korvausvaatimuksia perusteena plagioiminen.

Suosikkikohtani näkyy olevan jo sivuilla 22-23, joten ei liene kauhea spoileri esitellä sitä tässä, kun juttu jatkuu vielä lähes 150 sivua. Siinä nimittäin Nero Wolfe perehtyy vaatimusten pohjana oleviin käsikirjoituksiin, jotka eri tekijät väittävät luoneensa ennen menestyskirjoja, joissa sitten toistuvat samat juonet ja henkilöhahmot. Minuun oudosti vetoaa Wolfen ruodinta, kun hän päättelee tekstin pohjalta näiden käsikirjoitusten olevan saman tekijän työtä.


Tunnelma tiivistyy! Tänään piti jaloitella urakoinnin jälkeen, jolloin keksin piipahtaa sivukirjastoon viemään pois pari kirjaa ja dvd:tä, sekä hakemaan voipullia erikoiskahvila Marista, joka kivijalassa tarjoaa ihan oikeiden, itse leivottujen makuisia tuoreita tuotteita.

Pälyilin samalla hyllyjä ja osuin jännitysosastolle, mistä tarttui mukaan paitsi yksi Sujata Masseyn Rei Shimura -teos, myös suomennos edellä mainitusta Stoutista, Murhaajan tyyliin, suomentaja Kristiina Rikman (WSOY 1995). Siinä sama kohta on sivuilla 33-35 (alla skannattuna s. 33, klikaten isommaksi).

Ovat sangen yksinkertaisia yhtäläisyyksiä, mitä Stout on keksinyt sanatasolla naruiksi, joilla Neroa hyppyytetään oikeaan suuntaan: "to aver", "not for nothing" ja "barely", jotka ovat suomeksi kääntyneet "vakuuttaa", "ei tyhjän päiten" ja "töin tuskin". Ilahduttavampaa on miettiä välimerkkien käytön paljastavaa yhtäläisyyttä ja lopullisena niittinä kappalejakoa. Kuten suomennoksessa asia esitetään (s. 34-35), lainaus keskeltä kappaletta:

"Nokkela kirjoittaja saattaa menestyksekkäästi naamioida kaikki tyylikikkansa, mutta yhtä hän ei pysty muuttelemaan – kappalejakoa. Tyyliä ja lauseoppia saattaa joku vielä pystyä määrätietoisesti kontrolloimaan, mutta kappalejako – päätös ottaako lyhyitä vai pitkiä loikkia, hyppääkö keskelle ajatusta tai toimintaa vai viekö sen ensiksi päätökseen – se valinta tehdään vaistonvaraisesti, se tulee jostakin ihmisen sielun syvyyksistä."

Ehkä oma innostukseni johtuu siitä, että tuo poikkeaa dekkarien valtaväyliltä niin aiheeltaan kuin päättelyketjuna, vaikka takuulla vaikuttaa sekin, että kepoinen kielen harrastelu on minulle mieluista ajanvietettä. Jos vielä käännöksestä tohtisi jotain mainita, niin sulavasti se tuntuu kulkevan, mutta yhdessä kohdassa olin huomaavinani lipsahduksen.

Alkuteoksessa Archie toteaa: "I heard you say once that it is not inconceivable that the fall in temperature when the sun moves south is merely a coincidence." Suomennoksesta näyttää jääneen kieltosana pois: "…on käsittämätöntä että lämpötilanlasku… olisi pelkkä yhteensattuma." Pikemmin kai jotenkin niin, että on ajateltavissa että se olisi pelkkä sattuma, vaikka en minä mitään Espanjan inkvisitiota ajatellut perustaa.

Eikä ole suinkaan käsityskyvyn ohittavaa, että voisi olla puhdas yhteensattuma sekin, kun Susupetal tänään tuumaili mielenkiintoisesti oman tyylin muuttuvan eri kielillä kirjoittaessa. Sopii hyvin teemaan ainakin minun päässäni, täältä sen kirjoituksen löytää. Taisin käydä kirjastossa jo ennen kuin luin polkan, mutta ehkä se antoi pontta raapustaa tästä aiheesta.

Tiikerit Toijalan takana

Kävin turistireisulla etelässä, lähes tunnin matkan päässä, ja kohtasin monenlaisia kissapetoja, jotka puolestaan matkasivat kuka luoteeseen, kuka koilliseen ja kuka taas etelän kautta meriäkin seilaten lopulta takaisin pohjoisluoteeseen. Pari oli sellaista, joiden ensimmäisestä kohtaamisesta tulee täyteen neljännesvuosisata. Tuorein tuttavuuskin mukaan ehtineestä seitsikosta on pantu alulle yli 20 vuotta sitten. Elähdyttävää… ja olokin on tänään aika elähtänyt.

Seitsemän kääpiötäkin piti pyhäkrapuloissa oikein paperille kerätä. Kuusi tuli jokseenkin heti, viimeinen vei aikansa, ollen hän tällä kertaa Lystikäs. Sitä ennen harkinnassa olivat muun muassa Panelias ja Pervo. Hävettää ettei pygmi muista kuuluisien pituusrajoitteisten kollegoidensa nimiä.

Tiikerikokous oli niin eläimellinen, että imi mehut Hull Citystä asti, missä suosikkijoukkue The Tigers kärsi katkeran 0–5 tappion. Siitähän hermostui jopa Rehtori Pierupylly, 39, joka pääsi kentälle vasta toisella puoliajalla tilanteen ollessa 0–2.

Vastaaviin urheilutunnelmiin ei veny kuin kenties Rovaniemen munansaannostelijoiden kertomat uutiset olympialaisesta vesipallosta. Kuulemma altaaseenkusijoita oli harvinaisen paljon kertynyt otteluun Korea–Unkari.

Tuo oli vasta toiseksi tyhmin munansaannos, mitä viikonloppuna kuulin. Lauantaina nimittäin ihailin mökin kirjahyllyyn edelliseltä omistajalta unohtuneita kirjoja. Siellä oli esimerkiksi Vänrikki Stoolin tarinoita useampana muinaislaitoksena, mutta minun silmääni sattui erityisesti Tammen Huutomerkki-sarjan ensimmäinen teos 21. 8. 1968 Praha.

Minulla ei tuota teosta ole, toisin kuin luulin, vaan vuotta myöhemmin julkaistu Prahan vuodenajat (kuvassa: EDIT onkohan tuo sittenkin "vuoden ajat", ei ainakaan "neljä vuodenaikaa", kuten muistin). Innostuin leijonatoverille sepustamaan, että se Jaakko Okkerin toimittama eka, pikavauhdilla julkaistu kirjanen on merkkitapaus. Hän väitti, että samainen toimittaja oli pantu tekemään juttua myös Rolling Stonesista. Ensimmäinen kysymyksensä kuulemma oli "Ookko Jakker?"

Tämän tärkeämpiä muistikuvantoja en taida saada kaiveltua reissusta, vaan olihan sitä tuossakin.

* * *

Paitsi että! Kun eräskin tiikereistä laitteli tiiligrillille lasketun paellapannun avustuksella mainiota pyttipannua, harhauduimme Turun toverin kanssa hölisemään jotain musiikkiesitysten huonommin tunnetuista alkuperäisesityksistä. Hän lähetti sitten linkin Originals project -sivustolle, jolla joku asiaan hurahtanut selvittää löytöjään. Viihdyin pari tuntia tuon parissa yöllä ja nyt päivällä, mutta puolet on vielä kahlaamatta.

Säväyttivät vanhat single-etiketit, mitä tuonne oli kuvitukseksi keräilty. Joskus 80-luvulla ostin Tukholman Skivbörsenistä pikkulevyn, joka taisi olla juuri samainen alkuperäisversio Janis Joplininkin (tai siis Big Brother And The Holding Companyn) räväyttämästä Ball And Chainista.

Pyttipannusta jäi vähän jäysteitä, joita paikalle osunut sorsa eloisasti koetti lennosta (jäysteiden lennosta, ei itsensä) poimia. Ovat kasvissyöjiä, kuulemma, ei hookoon blöö kelvannut. Seuraavana aamuna samaan poukamaan tuli useampia vesilintuja kärkylle. Kaverit loivat aiheesta dialogia, kuinka ensimmäinen oli muille vakuutellut, että ihan varmaan putoili eilen taivaalta kypsäksi laiteltua ruokaa.

Paitsi sitten joko enemmän lintuja tunteva vai kovemmalla pokerilla asiansa esittävä tiikeriveli kertoi lajimäärityksen olevan väärä. Näimmekin ilmeisesti ornitologisen otoksen Väinö Linnan klassikkoteoksesta Täällä Pohjantähden alla. Koskeloita hän väitti niiden järvellä räpistelevien kesäteatterinäyttelijöiden olevan.

Semmoista tärkeää, taidan kellistyä takaisin punkkaan ja katsella Coen-veljesten tuotantoa, esimerkiksi Miller's Crossingin.

Troppia, ma non troppo

Elokuu on tainnut tuoda vaivihkaa hauskoja virikkeitä, sillä päässä on pyörinyt sekalaisena mylläkkänä asioita, myönteisiä ja kielteisiä, mutta eipä ole ollut pää puutunut.

Koppaan lennosta pari, joissa kuvittelin jonain hetkenä olevan jutun juurta:

– Alan boikotoida elintarvikealan suurliittoutumia. Lussa- ja Setu-kortit sieppaavat lujasti, kun tarjonta muuttuu yhä röyhkeämmin monopolihenkiseksi: Ei kuluttajan mielipiteen ole niin väliä, tänne ne joutuvat kuitenkin tulemaan. Sen totesin jo aikaisemmin, että setu-ravintoloissa tulee tarjouksista mieleen lähinnä, että näköjään kortittomilta nyhdetään ylimääräistä.Entä ne vaihtoehdot? Jaa, torilla pitää käydä enemmän, kenties kauppahallissa, sitten pikkuliikkeissä ja edullisen erilaista tarjontaa pitävässä Liiterissä, olkoon se muuten sitten kuinka epäilyttävä vain toimintatavoiltaan. Nyt kilometrin säteellä ainoa ruokakauppa on liian iso suuppärmarket, jossa käymisestä tulee aina paha mieli.

– Ihme ja kumma, mutta olen alkanut kaivata vanhoja kankeita pitkäripaisia. Eivät nämä tavaratalojen kainaloon ängetyt hienostokaupat ole hääppöisiä, jos vaikka pitäisi flunssaan saada rosenteilla siunattua lääkitystä. Kus on rommiviina? Siihen jäi suomalaisen suosiminen, ostin lekan halpaa skottiviskiä.

– Kun viimeksi tein hiirenpipanakeittoa, jota snobit ovat myös jauhelihasopaksi tituleeranneet, totesin lantun olevan kilohinnaltaan kalliimpaa kuin esimerkiksi hunajameloni. Onhan se tuhdimman makuistakin periaatteessa, tämä yksilö oli kyllä rajoilla, mutta jos hinnanousussa vedotaan öljyn kallistumiseen, niin milläs orjalaivoilla kaukomaiden hedelmät tuodaan?

– Sämpylöitä on kivaa, edullista ja palkitsevaa leipoa, sillä ne maistuvatkin paljon eläväisemmiltä kuin valmis peruskama. Arkinen sämpyläjauho ei vaadi oheen kuin maitoa (tai vettä), hiivaa, suolaa ja margariinia. Sekä ehkä puolitoista tuntia aikaa, josta tehokasta vain alle puolet, ja laitoin minä ripauksen sokeriakin, koska ajattelin sen varmistavan kohoamisen.

– Randy Newman tulee Suomeen. Lainasin kirjastosta viitisen levyään, joista erityisesti alkupään 12 Songs ja Sail Away iskivät. Siitä edelleen jatkoin Tom Russelliin, jonka tuotantoa Metso tarjoili kerralla kahdeksisen albumia. Hieno äijä hänkin, vaikka syntyi vaara yliannostuksesta. Indians Cowboys Horses Dogs (2004) nappasi aamupäivällä töiden lomassa.

EDIT: Katselin linkkejä tähän ja mietin, ettei Russellin kannata ehkä tehdä captainbeefhearteja, siis että luottaisi ihmisten kuuntelevan mieluummin hänen kuvataidettaan kuin musiikkiaan. Olisikohan omaa tuotantoa myös tämä kansi alla:

– Hurja matkustusvimma valtaa. Huomena tarttis jyskyttää junalla kaikki 23 minuuttia Toijalaan saakka, jotta tiikeritoveri pääsee koukkaamaan minut kyytiin. Hän meni hommaamaan, houkka mieletön, kätevältä etäisyydeltä mökin. Luulisin että piirsi kolmella harpilla kaaret pääkaupunkiseudulta, Turusta ja Tompereelta, sitten valkkasi kohteen leikkausalueelta. Kätevämpi olisi käyttänyt yhtä harppia ja nostanut välillä keskipisteen uuteen paikkaan.

– Kävin myös tilaamassa passin, mutten saanut sitä vielä, joten yritän livahtaa jänösenä Akaalle ilman sitä. Lontoo kuitenkin kutsuu kohdakkoin, menen kannustusjoukoiksi halpiaiskoneella, kun Nightingalesin kavereita kutsuttiin pikku pubikeikoille. Olikohan niin, että hurahtanut englantilaisfani kävi katsomassa bändiä Saksassa ja siellä kutsui pistopiipahdukselle ainakin puolikkaan bändiä.

– Jouduin pitkästä aikaa valokuvaan, nimittäin automaattiin passikuvaa varten. Järkytti nähdä millainen kenopää olen ja kuinka kieroon silmät hakeutuvat, kun yritin olla mahdollisimman asiallisesti. Näkisiköhän tuosta, että pirteästi selvin päinkin silmät menevät törkeästi ristiin.

Jaaha, ryhdyn conanoimaan vivacissimamente ja otan vahvikkeeksi viskimoukun, ma non troppo. Tähän sietämättömään snobismiin (tai musiikkitermien väärinkäyttöön) löytyvät käännökset esimerkiksi täältä. Kenties jaksan myöhemmin linkittää muutakin tärkeää, kuten Newmanin ja Russellin.