Viisi suosikkia, nuotiolauluja ja grooveja

Lupaava tapa aloittaa uusi ylimittainen työpäivä on tarttua Kervån maailmaa syleilevällä tavalla jatkamaan haasteeseen:

"Tämän syksyn parhaat biisit, jotka saavat olla joko täysin tuoreita tai mahdollisesti vanhempia tapauksia. Postaa siis lista näistä viidestä tämän hetken lempparilaulusta blogiisi ja haasta sitten viisi muuta bloggaajaa samaan!"

1. Ian Dury & The Blockheads: Wake Up And Make Love With Me
Aloittaa vastustamattomasti niin klassikkoalbumin New Boots And Panties!! kuin myös kokoelman Reasons To Be Cheerful lempeän lemmekkäästi pianovetoisella groovella ja sanoilla:
I come awake
with a gift for womankind
you're still asleep
but the gift don't seem to mind
rise on this occasion
half way up your back
sliding down your bo-dee
touching your behind…

2. The Specials: Stereotype
Innostuin pitkästä aikaa kuuntelemaan Specialsia, kun kirjastosta lähti mukaan kokoelma Stereo-Typical, jossa on melko kattavasti myös Special AKA:n aikakautta. Muita suosikkeja siellä ovat What I Like Most About You Is Your Girlfriend, Jungle Music, Ghost Town, Do Nothing, Guns Of Navarone ja moni muu.

3. The Jam: The Modern World
Tiukka kuin mikä, aika suoraa rokkia oli moni vanha punksuosikki, Kuutta tussaria (kts. hännille) myöten. Jamilta olen pyöräyttänyt kolmea ekaa, bonuksilla iskee Down In The Tube Station At Midnight. Seuraavaksi pitää kaivaa jostain singlekokoelma, mieluiten ehkä Snap!, jotta saa esmees Tales From The Riverbankin uusintaan.

4. Lindisfarne: Lady Eleanor
Tää on hatunnosto Jukeblogille, jossa unohduin pariksi tunniksi ihmettelemään listoja ja hyräilemään itsekseni mukana. Tähän olisi sopinut muuten myös The Move: Beautiful Daughter, mutta sitä en ole löytänyt tänä syyskuuna vielä kuunneltavaksi.

5. Talking Heads: Cities
Hypnoottinen, enää rajaneuroottinen ote iskee läpi kolmoslevyn Fear Of Music: I Zimbra, Mind, Life During Wartime ja mitä niitä on… etenkin tämä Cities. Suuntaa antoi jo kakkosen loistoavaus Thank You For Sending Me An Angel. Tutkailin myös kokoelmaa Once In A Lifetime (4CD), mutta muhkeammat ja laajemmat re-masterit eivät jotenkin iske yhtä suoraan suoleen.

Ai niin, maanantaina katselin Teemalta klassikkolevysarjassa Sex Pistolsia, joka voisi yhtä hyvin olla listalla, mutta en ole vielä soittanut Never Mindia* syyskuussa, koska se vaatii aika railakkaasti volukkaa. Hyvä dokumentti, tajusin jotain olennaista Steve Jonesin suuruudesta kitaristina ainakin tuolla levyllä. Salaisuus päälle kaatuvaan kitaravalliin taisi olla siinä, että Jones paitsi äänitti kitarat moneen kertaan, soitti itse myös bassot – samat kitarakompit oktaavia alempaa. Tuottaja mainitsi myös jossain yhteydessä, että samat kitarat jyräytettiin molempiin kaappeihin: ei niinkään stereo kuin deluxe mono.

Olen ihmetellyt niitä Bollocks-soundeja sikäli, että se höökää päälle missä vain, olkoon radiosta, jukeboksista tai diskossa. No, kappaleet on hyviä, laulusoundit sanoisiko persoonalliset ja kitarat rautatietä, etevää rumpalia unohtamatta. Tuottaja ilmeisesti löysi myös jotain suurta. Tiukka ja tiivis ydin siinäkin ratkaisee – bändi on niin yhtä puuta kuulostamatta yksipuiselta.

Jos Kervå puolusteli vanhoja valintojaan heitin yhteispäätöksellä kuunnella klassikoita, niin mulla on käynyt vain vahingossa niin, että on osunut soittoon runsaasti uusintoja aktiivivaiheeni levyistä 70-luvun lopulta 80-luvun alkupuolelle, jolloin olin herkässä 15-20 vuoden iässä. Nyt sieltä lipesi jo soimaan Magazine, jolta Real Lifen kappale Parade ansaitsisi myös paikan millä vain listalla.

Jos joku kaipaa jatkohaastetta tästä aiheesta, niin vassakuu, otahan tästä!

* Kappas, ei siis Nirvanaa. Tarttisko kuusipyssyinen lyhentää Bollocks?

Osmon oppivuodet

Antipodeista* parahin, Mrs Morbidi haastoi kertomaan taustaa bloginimelleni, joten katson aiheelliseksi selvittää saman tien molempien, niin Osmo Poliitin kuin Varapygminkin syntyä.

Herra Poliitin julkinen ura alkoi lähes kymmenen vuotta sitten, vaikka hän oli välissä vuosikausia yhtä salaperäisesti piilossa kuin B. Traven. Kääntelin alkuvuonna 1998 Salaisten kansioiden pohjalta tehtyä pokkaria, ihan kirjan mittaista (256 s.) opusta. Olosuhteet olivat vähän hankalat, en päässyt tekemään työtä omalla koneella yhtenäisenä jaksona, vaan tein sitä pätkissä mm. toimituksessa sekä vanhempieni kotona vanhalla Macilla. Korppu ja alkuteos roikkuivat aina mukana, että pääsin sujuvasti jatkamaan.

Yllätyin muuten nyt, että kanteen tuli vääräoppisesti "Totuus on tuolla jossain" eikä "…tuolla ulkona", joka tv-sarjassa jaksoi pitkään naurattaa. Ehkä toimittaja halusi niin. Nettihaulla olen löytänyt pokkarista jonkun maininnan, jossa hupaisasti kerrottiin: Suomennos: Osmo Poliitti (salanimi?).

En muista tarkasti, milloin ja miksi päätin käyttää työssä nimimerkkiä, luultavasti vasta kun kirja oli menossa painoon. Saati että muistaisin, milloin väännös Osmo Poliitti alkoi huonona huumorina viehättää: pidin sitä vain sopivan mottipäisenä omaan käyttööni ja varmaankin itse sen väänsin. Tässä vielä apinalaatikko pokkarin alkusivuilta:


Vastaaviin työhommiin liittyy toinenkin nimimerkkini Varapygmi, mutta sen keksi toimittajani. Pari vuotta sitten Mustanaamion kääntämiseen tarvittiin tuuraajaa, elikkäs kesäpoikaa, ja toimittaja Marttinen, eli pää-Guran, lähestyi sähköpostilla, jossa nimesi minut Varapygmiksi. Nimike nauratti siinä määrin eri jatkovitseineen, että jäi pysyvään käyttöön ja siirtyi sitten puolivahingossa myös tänne plokiin.

On vaikea selittää, miksi olen käyttänyt hommissa nimimerkkejä, sillä en tiedä hyvää syytä itsekään. Olen pitänyt asiallisena, että joku nimi ilmoitetaan, mutta omaa klooriaa (Cl) en ole usein kaivannut. Siitä ei ole kyse, että olisin työtäni koskaan hävennyt, vaikka oudolta olisi tuntunut röyhistellä jollain satunnaisella kioskikirjalla. Senkin olen silti tehnyt, ja kertonut samalla hauskana vitsinä, millainen salanimi on juolahtanut mieleen.

Joskus nimet ovat livenneet väärin, kun esimerkiksi sarjakuvissa kääntäjät ovat vaihdelleet pitkin vuotta. Silloin olen tavannut asiasta huomauttaa, vähän nolona, koska syy ei ole siinä, että kaipaisin nähdä nimeni. Pikemmin siinä, ettei syy vierähdä väärän ihmisen kontolle… ja toisaalta siinä, että vuosien päästä tietäisin, mitkä käännökset olen tehnyt.

* * *

Kellehän voisin jatkaa viestikapulaa ja haastaa kertomaan oman plokinimensä taustat? Huvittaisiko Oharia kertoilla omastaan? Tai PopuLAARIn Lurkeria, josta mieleeni tulee ensiksi punk-aikojen bändi The Lurkers. Entäpä hdcanis?
Prospero näkyy olevan ainakin Shakespearen Myrskyn keskushahmo, onkohan siinä taustalla muuta? Menestyvän vaikutelman nimi antaa.
Kaura Paittasen valinta plokinimeksi on kerrottukin Viistolla pinnalla, samoin muistelen "ilokaasulla turboahdetun aladoobin" Elma-tädin kertoilleen jo omastaan.
Kervån nimeä naureskelimme plokimiitissä, kun Kaura harhautui miettimään mistä tämä olikaan kotoisin – ja tajusi heti työntäneensä jalkansa suuhunsa, kun plokejaankin ovat mm. Kerawah ja Kuvia Kalliosta.
Moni muukin nimi tuntuu luontaiselta tai jo selityksen saaneelta, vaan mistäpä tuli Suojakänni?





* * *

Asiasta puuhun, kommenttiloorassa Angela kehui Clashin London Callingin kantta. Olen yhtä mieltä, että se on valio sekä puhdasta rokänrollia, joten kaivoin sen ja esikuvansa Elviksen debyyttialbumin kannet näytille. Samoin kuin singlekannen, jossa näkyy mainiosti muita kansia: Beatlesin, Rollareiden, Sex Pistolsin ja Clashin itsensä debyytit, sekä ainakin yksi jota en tunnista suhruisesta kuvasta.

* Olen äitynyt käyttämään tuota sanaa 'antipodi', kun siitä alkuvuodesta ilahduin. Engl. sanakirjasta: antipode = vastakohta; antipodes = antipodit; maapallon vastakkaisilla puolilla elävät ihmiset; the Antipodes = Australia ja Uusi Seelanti. Osmo
Poliitti puolestaan näkyy kääntäneen pokkarin nimen Antibodies Vasta-aineeksi, mutta se onkin eri sana.