29.9.2007

Erilaisia supersankareita

Kloppiaisena sarjakuvien supersankarit olivat suunnilleen säväkintä ja mielikuvitusta eniten kutkuttavaa aineistoa, niin kuin nyt Hämähäkkimies, Ihmeneloset, Teräsmies, Batman, Mustanaamio, Tarzan ja mitä niitä oli. Ei niinkään Super-Hessu.

Niistä sai varmaan yliannostuksen tai mielenkiinto muuten vain suuntautui uudella tavalla, sillä välissä oli pitkä jakso, varmaan 15 vuotta, etteivät nuo tutuimmiksi käyneet hahmot jaksaneet kiinnostaa uusissa olosuhteissaan, kunnes Batman palautti vähän uteliaisuutta Tim Burtonin hienoilla elokuvilla, Frank Millerin Dark Knight -sarjakuvilla sekä uudenlaisella animaatiosarjalla.

Mutta viis näistä vanhoista tutuista sankareista, kun ajattelin kerätä viis vähän erikoisempaa supersankaria. Sakki on sekalainen, joten en rankkaa heitä järjestykseen, se olisi liian rankkaa.

1. Droopy
Tex Averyn 1940-luvulla kehittämä huikea piirrettyjen sankari ei näyttänyt kaikkein rivakimmalta hahmolta, mutta vaikka iso paha susi ajeli mutkissa niin hurjaa tahtia, että luisui ulos filminauhalta, Lurppa oli aina ovelampi ja nopeampi. Näitä taisin saada ensi kertaa katseltavaksi videolla, kun lähipiiristä oli väkeä Tukholmassa ja tallensi Tecknade pärlor -sarjasta monenmoista hienoa piirrettyä. Kuvastakin käy ilmi, millainen pieni suuri sankari Droopy on. On syytä huomata, että sudella on jo toinen jalka haudassa.

2. Hank Lightning
Hankin seikkailut eivät ole kaikille tuttuja. Jollain kirjallisuuden luennolla piirsin alkukuvan sarjakuvaan, jossa pulskalla supersankarilla oli arvostetun kirjailijan Hannu Salaman kasvot ja trikoidensa rinnassa ympyrä, jota halkoi salama. Harmi, että lupaavan aiheen käsittely jäi siihen, opiskelukaverini Jaana taisi taltioida silloin tuon kuvan.

3. Kim Jong-Il
Väittävät hänen olevan ihan oikea ihminen, mutta viralliset korealaiset lähteet ovat kertoneet tekojen yltävän helposti supersankariluokkaan. Wiki mainitsi muun muassa, että hän on säveltänyt kuusi oopperaa, joista kukin oli parempi kuin yksikään aikaisemmin tehty ooppera. Ja kun hän vierailee huipputeknisissä tai erikoistutkimuksia suorittavissa kohteissa, valtionpäämies tietää kustakin alasta enemmän kuin ekspertit. Saati että ensi kertaa golfkentälle mennessään hän löi 11 hole-in-onea. Etevä kundi, etten sanoisi renessanssinero.

41. Raimo Helminen
Itse asissa hän saattaa olla vain tavallista parempi ja sitkeämpi jääkiekkoilija, mutta urassa on jotain supersankariin viittaavaa. Olikohan se 1990-luvun alussa, kun Pentti Matikainen jätti hänet sivuun maajoukkueesta liian vanhana, mutta sen jälkeen on tullut vielä erinäisiä huippuvaiheita myös suurkisoissa.
Edelleen pysyy 43-vuotiaana peliälyllään SM-liigan vauhdissa, joka on kasvanut selvästi noista 90-luvun ajoista. Kuvassa Malmö IF:n paidassa, missä hän "jäähdytteli" seitsemän kautta 1989-96. Sen jälkeen palasi Ilvekseen, missä käynnistyi nyt kahdestoista kausi peräkkäin.

5. Mighty Mouse
Muistan näitä katsotun YO-talolla jossain iltamissa 16-millisinä filmeinä. Rivakkaa menoa, erilaisia cliffhangereita pitkin matkaa, kun Mahtihiiri (vai oliko se Teräshiiri?) pelasti neitosia pulasta 30-luvun sarjaelokuvien malliin. Olivatkohan nämä oikeasti niin hauskoja, vai olivatko olosuhteet vain otolliset? En tiedä löytäisikö näitä tai Droopyja jostain dvd-muodossa käsiinsä, nimittäin niitä parhaiden vaiheiden filmejä, ei laimennettuja tv-versioita.


Sillä lailla. Olipahan taas melkoinen neronleimaus listaksi. Harkitsin myös Nicolae Ceaucescua, joka oli siis aikansa Karpaattien nero, Ajatusten Tonava ja Metsästäjien metsästäjä, mutta supersankarilla ei voi olla niin kurjaa loppua. Oudosti säpsäytti nähdä muinoin (jouluna 1989) uutiskuvat hänestä ja vaimostaan Elenasta teloitettuina.

28.9.2007

Itkupilli

Loistavaa, telkusta tulee pikapuoliin John Watersin merkkiteos Cry-Baby (USA 1990), joka edeltäneen Hairsprayn kanssa nosti hienosti esiin 1950/60-lukujen rockpopkamaa. Tästä Itkupillistä on jäänyt mieleen erityisesti esitykset Mr. Sandman sekä Please Mr. Jailer, jonka laulanut Rachel Sweet pusertaa keuhkonsa pellolle.

Jos kaipaa vielä köykäisempää kamaa, niin tiikeritoveri lähetti viikolla pari hassua linkkiä, jotka haluan täten jakaa.

K0sketinsoittimesta saa riemua irti niin monin tavoin. "I play with my balls":
http://64.72.125.131/~funnyins/imagesmlst/PlayingBalls.wmv
(EDIT: Tuo yrittää jostain syystä siirtää linkin tylsille aikuisten sivuille, kun tarkoitettu pätkä on hyvinkin viatonta kamaa. Jos sen jaksaa hiirellä kopioida ja siirtää osoitekenttään, luulisin toimivan. Seuraavaa voisi pitää törkeämpänä, mutta eipä siinäkään mitään ei ole, mitä ei olisi nähty jo yläasteella.)

Toinen linkki antoi toivoa, ettei karjalanpiirakoiden, herkkutattien ja karvalaukkujen piirteleminen tunnilla ehkä olekaan aivan turhaa. Siinä voi kehittyä niin eteväksi peittelemään piirustuksiaan, että saa oikein jonkun kuvaamaan sitä videolle.

Koululaistuherrusta

Jeaah, taidan avata mannermaisesti tällä kertaa Heineken-tölkin ennen kuin ryhdyn ihailemaan Johnny Deppiä, Amy Locanea, Iggy Poppia ja muita.

Rahanahneus voitti

Mahtava äänestys julistetaan päättyneeksi. Ääntenvyöry on seulottu ja julistamme tuloksen.
The Thamesmen 4 ääntä
The Folksmen 1/2 ääntä (raadin päätuomarilta)

Tässä vielä voittokappaleen sanoitus:

Gimme Some Money (St Hubbins/Tufnel)
Stop wasting my time
You know what I want
You know what I need
Or maybe you don't
Do I have to come right
Flat out and tell you everything?
Gimme some money
Gimme sone money

I'm nobody's fool

I'm nobody's clown
I'm treating you cool
I'm putting you down
But baby I don't intend to
leave empty handed

Gimme some money
Gimme some money

Don't get me wrong

Try getting me right
Your face is ok
but your purse is too tight

I'm looking for pound notes
Loose change
Bad checks, anything
Gimme some money
Gimme some money


Pannaan nyt vielä bonukseksi Thamesmenin jälkeen Spinal Tapiksi nimensä vaihtaneen bändin suurhitti, joka valloitti kuulemma maailman rakkauden kesän aikoihin. Basistiksi oli jo vaihtunut legendaarinen Derek Smalls (Harry Shearer). Kitaristeina jatkoi tutkapari Nigel Tufnel (Christopher Guest) ja David St Hubbins (Michael McKean). Rumpaliksi tuli Stumpy Pepysin (Ed Begley Jr) menehdyttyä bisarrissa puutarhurointionnettomuudessa Peter James Bond (kukahan esitti?). Hän puolestaan kuoli merkillisissä olosuhteissa Isle Of Lucyn blues jazz -festivaaleilla. Hän vain räjähti kesken keikan "itsesytytyksellä" vihreänä leimauksena, eikä jättänyt jälkeensä kuin vihreän läiskän rumpupallille.

Flower Power, sano. Nigel Tufnelilla on komea kaksikaulainen, alempi kaula näyttäisi nelikieliseltä eli oletettavasti bassolta. St Hubbins puolestaan rämpyttää 12-kielistä akustista.

Spinal Tap: (Listen to the) Flower People

Nuo on siis molemmat tehty 1980-luvulla Rob Rainerin esikoisohjausta Hei me rokataan! (This Is Spinal Tap, USA, 1984) varten.

The Folksmen, jossa soittajina nähdään Spinal Tap -kolmikko McKean, Guest ja Shearer, puolestaan esiintyi Christopher Guestin ohjaamassa loistavassa elokuvassa Hei me folkataan (A Mighty Wind, 2003). Siinä seurattiin myös kahden muun aktin, Mitch & Mickeyn ja The New Main Street Singersin, uraa kohti nykypäivää, jolloin folkbändit kokoontuvat entisen managerin muistoksi järjestettyyn hyväntekeväisyyskonserttiin.

Huikeaa nähdä, miten etevät näyttelijät ovat luoneet kohtauksia improvisoiden ja tehneet itse verrattomia kappaleita, joissa he myös soittavat ja laulavat, esimerkiksi Eugene Levy, Catherine O'Hara, John Michael Higgins, Jane Lynch ja Parker Posey. Muita riemukkaita hahmoja ovat mm. Fred Willard (Hi Class Management), Bob Balaban ja Ed Begley Jr.

Olen tainnut katsella tuon dvd:n ainakin parikymmentä kertaa, ei siihen vaan väsy. Bonuksissa on lisää loistokkaita pastisseja tv-esiintymisistä ja poistettuja sketsejä. Kaverit ovat irvailleet, ettei kämpilläni uskalla käydä, kun aina pyörähtää Mighty Wind ruutuun… Erityisesti Willardin ohessa linkattu Hi Class -pätkä on pitänyt katsoa kaverien kanssa hönötellessä monta monituista kertaa. "Hey, wha' happened?" Kehuvat lisämatskuissa, että Willard voisi jatkaa vastaavaa hölinää puoli päivää.

26.9.2007

Mein Kartoffel ist kaputt

Vähän juilii tuolta pernan suunnalta, vaan ehkäpä ulkoilu auttaa. Mutta ajankohtaiseen kysymykseen, kumpi bändi on parempi?

Erinäisissä osoitteissa on ollut kaksintaisteluja kahden videon välillä, joten luonnostelin omaa vastaavaa. Näillä on aika paljon yhteistä, kuten se että pari kovin samanoloista herraa soittaa ja laulaa molemmissa, nimittäin nuo kitarataiturit. Jännää on sekin, että tv-esitykset näyttäisivät olevan ajallisesti hyvin samaa kautta.

Thamesmenissa oli vielä Nigel Tufnelin ja David St Hubbinsin seurana ex-basisti Ronnie Pudding (ennen Derek Smallsin tuloa) ja rummuissa onnettomasti menehtynyt Stumpy Pepys (joka muistuttaa hiukan näyttelijää nimeltä Ed Begley Jr.).



Folksmenissä puolestaan on perusnippu jo koossa: Alan Barrows, Jerry Palter ja Mark Shubb.



Titaanien taistelu. Toivotan tervetulleiksi äänestäjät kertomaan, kumpi esitys tai bändi ompi kovempi. Idea on napattu monen mutkan kautta, joita olivat ainakin Tiina, Minja ja Angela.

Onhan muuten morsettajien nopeuskisa nimeltään Titaajien taistelu, onhan?

24.9.2007

Sananen miimikosta

Kiertelin suosikkini läpi Blogilistalta, eikä silmiini osunut mainintaa ranskalaistaiteilija Marcel Marceaun (1923–2007) kuolemasta. Outo merkkihenkilö, tunnen hänen maineensa paljon paremmin kuin työnsä – niin räikeästi paremmin, että samaa voisi sanoa vain hyvin harvasta. Ehkä hänen erikoisalansa vaikutti siihen, että luuli silti tietävänsä millaisesta miehestä on kyse, kun vuosikymmeniä kuuli hänen olevan mimiikan ylivertainen ykkönen.

Suureen maineeseen perustui tietysti nurinkurisesti sekin, että Mel Brooks jo 70-luvulla antoi mykkäelokuvansa Pähkähullujen paratiisi (Silent Movie, USA, 1976) ainoan vuorosanan Marceaulle. Hieno pätkä löytyi myös juutuubista, tähän tuo otsikko olevinaan viittaa.

Marceau talks (1:50)

Amerikkalaisessa muistokirjoituksessa on liikuttava kertomus, kuinka hän tapasi lentokentällä vanhan Charles Chaplinin, jota imitoimalla hän aloitti uransa poikasena. Siinä kerrotaan myös Marceaun kuvanneen, mitä ominaisuuksia hänen alallaan vaaditaan: "Miimikon pitää olla kuvanveistäjä, maalaaja, kirjailija, runoilija ja muusikko."
Näköjään hän teki mimodraaman myös Gogolin Päällystakista. Esityksiä kertyi yli 15 000 pitkän uran aikana, vaikka Marceau pudotti 300 keikan vuositahdin 80-vuotiaana puoleen.

Varteenotettavia sitaattejakin oli kertynyt, ehkä ne jotenkin Marceauta kuvaavat.

Vaan sanokaapa missä vuoden 1984 kulttielokuvassa lausutaan viisaus "Mime is money!" ja kuka pikkuisen sivuroolin miimikon maskissa esittävä elokuvatähti sen lausuu?

23.9.2007

From A Window

Se on vähemmän tunnettu Lennon/McCartneyn sävellys tuo From A Window, jonka levytti beatlekaksikon avustuksella Billy J. Kramer & The Dakotas heinäkuussa 1964. Vankkaa laatutyötä siitä tuotteliaimmasta vaiheesta, jolloin tutkapari Lennon/McCartney viskoi hittejä tulemaan siihen tahtiin, että niitä riitti monille muillekin esittäjille.

Ajankohtaiseksi laulun teema tuli, kun Angela paiskasi haasteella, että pitäisi kuvata lähimaisemaa tästä koneen vinkkelistä katsoen, täten:

"Ota kuva lähimmästä ikkunasta avautuvasta maisemasta, tai jos olet ulkona, kuvaa bloggausympäristösi. Liitä kuva blogiisi ja kerro, missä yleensä bloggaat (kotona, töissä, kirjastossa, kahvilassa, you get my point) ja onko kuvassa kyseessä normaali bloggausympäristösi. Haasta mukaan haluamasi määrä muita bloggaajia ilmoittamalla haasteesta heidän kommenttilaatikkoihinsa."

No, koin pienenä harmina ja hidasteena, ettei minulla ole mitään kalustusta tai varustusta valokuvaamista varten, eikä tuo kuvallinen ilmaisuni ole muuten mitään huippuluokkaa. En edes keksinyt mistä äkkiseltään lainaisin sellaisen kuvien ottamista varten tarkoitetun valokuvauskameran.

Onneksi apu oli lähellä. Sillä välin kun laittelin lohipastaa meitille, poika alkoi piirustaa ikkunan näkymää. Tässä tulos:
EDIT: Unohdin lukea haasteen huolella ja kertoa, että polkkailen käytännössä aina kotityökoneella kuvatun ikkunan vieressä. Akkunan alla sisäpuolella on sänky, johon työtuoli melkein koskettaa – työmatka on siis askeleen tai kaksi, vaikka sen mittaisi sängyn pohjalta.

Mainittakoon, että lyijykynän sävyt ja värit eivät ehkä toistu parhaiten skannauksen ja jpegiksi latistamisen jälkeen. Oma fantastique-elementtinsä on siinä, että pihalla kuulemma potkivat jalkapalloa piirtäjä ja isänsä, mitä olemme harvoin saaneet katsella ikkunasta.

En keksi sukkana kelle jatkaisin haastetta, joten läiskin avoimesti hansikkaalla kaikkia kohdalle osuvia haasteen merkeissä, että kuvatkaa ihmeessä omia näkymiänne.

21.9.2007

Motivaatioanemia

Kun viimeksi oli ajanjakso, jolloin töiden saaminen vauhtiin oli kunakin päivänä yhtä vaikeaa kuin nyt, katselin muinaisia lehtiä, joita olin ollut tekemässä. Jostain vanhasta MADista osui silmään tuo otsikon yhdyssana, jolla irvailtiin ylellisyyspulmaisten kovalla rahalla hankkimia diagnooseja.

Motivaatioanemia vain sattuu kuvaamaan olotilaa, jossa työt eivät ole vastenmielisiä, mutta eivät ne juuri etenekään.

Niinpä olen lueskellut taustaksi lehtiä ja smurffannut tyvenessä kypertiedon aalloilla – itse on joutunut melomaan, että saisi vauhdin tuntua. Katselin myös Hanhensulan linkistä imuroimaani K.A. Gottlundin vanhan suurteoksen Otava eli suomalaisia huvituksia kolmatta osaa, jossa 1820-30-luvun suomi näyttää hauskalta ruotsinkielisen sorvaamana. Enempää en arvaa sanoa tarkemmin perehtymättä.

Täältä hän neuvoi tuon SKS:n jälkikäteen 1929 julkaiseman kolmannen osan löytyvän pdf-muodossa (kuva on lainattu kirjasta):
http://digi-tilaukset.lib.helsinki.fi/pelastakirja/p49-06_otava_III_osa.pdf

Sen verran vielä, että Hanhensulka kertoi lastussaan Gottlundin närkästyksestä, kun Elias Lönnrotin Kalevala ilmestyi pian hänen Otavansa jälkeen ja sai reippaasti enemmän tunnustusta. Lainaus oli hieno, miten Gottlund oli Lönnrotin teosta suominut:

”[--] tämä suurimaineinen ja paljonkehuttu Kalevala oli surkeasti yhteensäkerrottu ja kokoonpatusteltu teos, pehmerö ja sekamelska.”
* * * * *

Und jetzt ganz etwas anderes… (tällaisen saksannoksen näin muistaakseni joskus Lehdessä.) Siis outoja linkkejä päivän retkiltäni, jotka veivät myös juutuubiin.

Ensinnäkin TamU hävisi ikävästi Bordeauxin tehtyä lisäajalla (92. ja 94.) kaksi maalia, mutta Tomi Petrescu tärskäytti tamperelaiset sitä ennen 2–1-johtoon komealla kierteisellä vedolla yli 20 metristä. Varmaan hienoin maali, mitä olen nähnyt suomalaisen tänä vuonna ampuvan.

Ranskalainen leike maalista (0:20)

Toinen huvittelun kohde oli tutkia John Boormanin Syvästä joesta (Deliverance, USA, 1972) löytyviä pätkiä. Alkupään huippuhetkiä on sisäsiittoiseen peräkylään saapuminen ja yhteyden löytäminen soittamalla klassikkokohtauksessa Dueling banjos, jonka wikiesittelyssä kerrotaan missä kaikkialla sitä on lainattu tai siihen on viitattu.

Dueling banjos (4:11)

Yksi oudommista viittauksista on naurattanut varsinkin ajatuksena pitkään, mutta ei tuo Saturday Night Liven leikekään pöhkömpi ole, kun John Belushi ja Peter Boyle esittävät kilpaa suurta Marlon Brandoa monissa rooleissaan ("Get me the butter").

Duelling Brandos (2:20)

Monet muistavat Syvästä joesta parhaiten sikamaisen lemmenkohtauksen, mutta oletteko nähneet sitä dubattuna espanjaksi?

Tiene una boca muy bonita, si no? (2:45)

Tässä vielä pieni pätkä alkuperäistä kohtausta.

Squeal like a pig! (0:43)

Hmmm, kannattaakohan noin erikoisia kohtauksia leikata irti elokuvasta, jossa ne ovat hyvin motivoituja avainhetkiä? Ikuisia kysymyksiä, kuten sekin, oliko tuossa nelinkontin elokuvadebyyttinsä tehneen Ned Beattyn helppo löytää jatkossa hurmurin rooleja Hollywoodissa. Epäilen vastauksen olevan molempiin ei.

Olipa tämä polkka surkeasti yhteenpatusteltu teos, pehmerö ja sekamelska. Taidan kehitellä iltapalaa, johon voi soveltaa Liiteristä löytyneitä kiehtovia pastoja. Siellä oli ollut erikoisviikot, tuolla odottavat keittäjäänsä mm. Taglioline ai funghi porcini (herkkutatilla maustettua ohutta nauhamakaronia) ja Fettucine al peperoncino rosso (chilillä maustettua vähän leveämpää nauhaa). Erityisesti jännittää millaisen lempeän kastikkeen kehittelisi tattipastaa täydentämään.

Kohteliaisuus ja kunnioitus

Olen tainnut oppia moukan tavoille. Puolisivistyneeksi junkkariksi. Joka tapauksessa olen kaukana herrasväestä, akateemisesta ylimystöstä ja politiikan kermasta.

Isä oli Etelä-Pohjanmaalta, pienestä maatalosta, jonka tuvassa pikkuruista kauppaakin tai kioskia pidettiin. Hän sairasti teinivuosinaan sota-aikana tuberkuloosin, joka katkaisi koulunkäynnin ja taisi jättää loppuiäksi alemmuudentuntoja. Hän teki kyllä vaikealla kaavalla suhteellisen vankan akateemisen uran, mutta ristiriidat taisivat olla sitä luokkaa, että melkein välittömästi professuurin saamisen jälkeen hän alkoi katsella mahdollisuuksia jäädä ennenaikaiselle eläkkeelle.

Etelä-Suomessa syntyneen äidin taustat olivat herraskaisemmat, hänen isänsä oli suururheilijanakin arvostettu hahmo ja äitinsä mm. kaupunginvaltuutettu. (EDIT:) Äidin merkittävin sarka oli kai sitten seitsemän lapsen kasvattaminen kotiäitinä, vaikka ehti hän olla nuorena sairaanhoitajana ja kypsemmällä iällä kirjoitteli lehtiin omilta erikoisaloiltaan.

Tiesin vanhempieni sukujen välillä olleen aatteellisia ristiriitoja, mutta vasta hyvin myöhäisessä vaiheessa, ehkä kymmenen vuotta sitten, kuulin tarkemmin sukukohtaista juttua teoista eri puolilla Kansalaissodassa. Äidinisä oli hiihtäjänä arvokas apu valkoisten partiojoukoissa. Sivulauseesta selvisi punaisten puolella olleen paapan, eli isänisän, sotineen sittemmin Neuvostoliittoa vastaan, miltä reissulta oli tuonut isälle tuliaisiksi kirjan, olikohan se Gogolin muistelmien osa I.

Kerron näitä taustoja siksi, että olen jälkikäteen hajamielisesti ajatellut sukutaustojen aiheuttaneen ristiaallokkoa, joka on huuhtonut tai rikkonut pinttynyttä arvomaailmaa, mitä kummallekin puolen sukuani oli ehtinyt kertyä ennen minun aikaani. Siinä on yksi lähtökohta moukkamaisuudelleni, jonka ytimessä haaveilen olevan inhon kaikenlaista pönöttämistä kohtaan ja toisaalta kunnioituksen hyvin erilaisia taustoja ja yhteiskunnallisia asemia kohtaan.

Esimerkiksi seurapiiritapoja en ole oppinut, koska en ole ymmärtänyt niiden merkitystä. Olen kiinnostuneempi ihmisistä kuin heidän titteleistään tai omaisuudestaan. Arvostan toki ihmisten tekoja ja saavutuksia, jos niitä ymmärrän, mutta niitä ei aina voi mitata tällaisilla ulkoisilla arvoilla. Ei ole mitään syytä yrittää ampua alas ihmisiä, jotka ovat korkealle nousseet, mutten vain jaksa arvostaa komeita kulisseja, jos en näe näyttämöllä mitään mielenkiintoista.

Hupaisa tapaus. Tällaista volttia mieli alkoi heittää tänä aamuna hyvin pienestä kimmokkeesta. Monesta syystä arvostamani blogisti Jukka Kemppinen, josta en enää tiedä millä nimikkeellä häntä on paras tituleerata, koskettelee tuoreimmassa lastussaan puhuttelutapoja, joista en ole perillä. Nirhaisi vain jotenkin lukea, että "herra Kemppinen" voi vaikuttaa tahalliselta kunnianloukkaukselta, koska voisin itse helposti syyllistyä siihen, ja olen kenties syyllistynytkin, mutta siinä tapauksessa täysin tahatta ja päinvastoin yrittäen osoittaa kunnioitusta.

Elelen itse junkkaripiireissä, joissa useimmat epiteetit ovat pilailua ja vaikuttavat usein loukkaavilta ulkopuolisille. Yksi ylpeilee olevansa hitsari, toinen taas golfmoguli, kolmatta sanotaan näkövamman takia sokeaksi, neljättä nimitellään äidin pikku puliukoksi, viidettä biljardikuiskaajaksi ja sitä rataa. Tällä meiningillä joutuu kakistelemaan, jos joku kutsuu "herra Poliitiksi" (nimi vaihdettu), koska se kuulostaa liian juhlavalta. Tutumpaa on jos kutsutaan tenuseipääksi, krapulapesäkkeeksi tai "vanhaksi Osmoksi" (nimi vaihdettu). Avainasia on tietysti se, että piirin jäsenet ovat hyväksyneet itsestään käytettävän roisejakin nimityksiä, mikä antaa tavallaan luvan nimitellä myös toisia.

Pitäisi kai tutustua vähän sivistyneisiin tapoihin, jotta ei ainakaan silloin tahattomasti loukkaa, kun haluaisi osoittaa kunnioitusta. Mistä kumpuaa mieleeni, että joku on maininnut myönteisenä sen, kuinka puhun samalla tavalla kaikille ihmisille. Sillä kertaa kyse oli kaverin väitöstilaisuudesta, jossa hierarkiaa tuntevat olivat varmaan enemmän varpaillaan toistensa oppiarvoista. Ehkä möläyttelin asioita ihmisille, joille muut eivät uskaltaneet puhua, mutta kasvotusten siitä selvisi ilmeisesti kolhuitta.

Samoilla kuohuvilla vesillä liikutaan kuin teitittelyn suhteen. Toisinaan teitittelen ihmisiä, vähän kuin varmuuden vuoksi, mutta se voi loukata kahdella eri tapaa. Joku närkästyy siitä, että pidetäänkö häntä ikäloppuna, toinen taas teitittelyn etäännyttävästä vaikutuksesta, ettei häntä huolita keskustelemaan samalla tasolla.

Sanottakoon lopuksi varmuuden vuoksi, että pyrin lähettämään kommentteja toisten blogeihin vain kunnioittavassa hengessä, vaikka joskus eläytyessäni voin töksäytellä tai olla liian tuttavallinen. Joillekin tulee vinoiltuakin leikillä, mutta silloin vain luotan siihen, että tyylini on jo käynyt tutuksi, mikä on helposti virhe näin laajassa ja ohuilla rihmoilla kiinnittyneessä yhteisössä. Itse muistaa paremmin mitä on aikaisemmin lähettänyt kuin vastaanottaja.

20.9.2007

Kollikissan ääntelyn kammo

Joko uutisetkaan eivät ole enää samaa tasoa kuin ennen, taikka sitten vika on minussa. Tuntui nimittäin viikon järisyttävimmältä tiedonannolta, että manageri José Mourinho (englanniksi Mewphobia) on jättänyt yöllä Chelsean – toiset tahot puhuvat potkuista, toiset viittaavat päätökseen lähteä ja Chelskin kotisivut väittävät ratkaisua osapuolten yhdessä tekemäksi.

Uutta maailmanjärjestystäni kuvaa se, että havahduin uutiseen blogin syötteestä readerissa, kun potkukäynnistin koneeni. Urheiluviikko tiedotti, joten pengoin tarkemmin taustoja ESPNsoccernetin kahdestakin uutispätkästä, joista jälkimmäinen kertoi, että tilalle nostettiin omistaja Roman Abramovitshin kaveri Avram Grant, Israelin ex-valmentaja, joka tuotiin Chelskiin urheilupäällikön tittelillä avuksi, että yltiökallis floppi Andriy Shevtshenko saisi edes jotain aikaan kentällä.

Mourinho tiettävästi ei olisi halunnut seuraan sen paremmin Shevtshenkoa kuin Grantiakaan. Eikä toissakesän toista kallista pestausta Michael Ballackia, jota osa pelikavereista kuulemma pitää ylimielisenä pellenä ja häipyy paikalta, jos hän ilmestyy juhliin. Valmentaminen käy varmasti raskaaksi, jos joukkueeseen tungetaan isolla rahalla miehiä, joille ei ole sopivaa roolia kentällä tai kopissakaan.

Mourinho lienee yksi maailman parhaista jalkapallovalmentajista. Nyt en löisi lanttejani sen puolesta, että Chelsea pärjää tällä kaudella Valioliigassa saati Mestarien liigassa.

* * *

Ovelaan rakoon tuo uutinen tuli sikäli, että aamupäivällä kääntelin vaihteeksi futisaiheista juttua ja iltapäivällä taas lueskelin pitkästä aikaa englantilaista futislehteä nimeltä FourFourTwo (October 2007).

Ihailen tapaa, millä tällainen urheilulehti pystyy yhdistämään vankan asiantuntemuksen, faninomaisen innon ja leikkisän otteen jutuissaan, jotka ovat monipuolisia ja luonnollisesti tiiviisti sisällä Englannin jalkapallossa. Voi olla, että suuren osan asioista saisi huuhdottua esiin myös netistä, mutta ei millään näin mainiosti valmiiksi koottuna, sävykkäänä pakettina.

Pari tyhmää esimerkkiä. Ensinnäkin Sheffield Unitedin pääsarjapaikan uusimisessa viime kaudella epäonnistunut kiistelty manageri Neil Warnock on julkaissut kirjan, joka arvostellaan lehdessä. Juttu on mielenkiintoinen ja sen kruunasi absurdanistanilainen kuvateksti (kts. ohessa).

Siks toiseen, juttusarjassa One-on-one lukijoiden kysymyksiin vastailee divariseura Plymouthin manageri Ian Holloway, jonka sutjaukset naurattivat moneen otteeseen. En voi millään muotoa väittää, että Championship olisi kiinnostuksen kohteideni kärkipäätä, mutta jalkapallon mahtavat perinteet Englannissa tulevat esiin näinkin ja viettelevät lukemaan esoteerisempaa aineistoa.

Hollowaylla (kuvassa) on surrealistinen huumorintaju, joka tulee esiin sanonnoissa, vertauksissa ja kuvauksissa esimerkiksi perhe-elämästä, kun hän kertoilee kolmesta kuurosta tyttärestään. Esimerkit sanonnasta ja vertauksesta,
"Menee niin huonosti, että jos putoaisin tisseillä täytettyyn tynnyriin, nousisin sieltä imien omaa peukaloani." Kuulemma tuossa oli alkujaan jotain muuta kuin peukalo, kun hän oppi sanonnan isältään.
Yksi lukija kysyy, surettaako Hollowayta, ettei hän kaljuunnu tyylillä. Vastaus on hieno:
"That's a bit harsh, you bastard! There's no regret when it comes to being bald. I've lost my midfield, I'm strong at the back, but I've only got one up front!…"

Tietenkin huippuhetki oli lukea lehden lista sadasta parhaasta jalkapalloilijasta tällä hetkellä. Varsinkin kun raatinsa älysi mikä nousee aina pintaan ja läjäytti Kakan palleista ylimmälle. Enemmän Valioliigaan päin vetävä asiantuntija olisi kai kannattanut Cristiano Ronaldoa. Ensimmäinen englantilainen on Steven Gerrard sijalla 6, Wayne Rooney on kahdeksantena.

19.9.2007

Herra Korhonen saa kaiman

Ilahduin tänään päivällä nähdessäni, että omakohtaisen eläytyvästi kirjoista polkkaava Kirsi Piha esitteli HS-blogissaan Veikko Huovisen Hamsteria. Huovinen on muissakin teoksissaan nautiskellut kokoamalla muhkeita listoja mielikuvitusta kiihottavista aineksista, esimerkiksi Alkon hinnasto oli varmaan taannoin suosittua selattavaa. Muistelen kuulleeni, että hän kertoi Aarresaaren ja kenties Tarzanin olleen elämyksiä, koska niissä luetellaan laivasta pelastettua varustusta, mikä rimmaisi hyvin Hamsterin kanssa.

Tämä taisi johdattaa minut mutkan kautta lukemaan pojalle iltasaduksi Hannu Mäkelän kirjaa Herra Huu saa naapurin, koska Kirsi Piha on useammassa yhteydessä kertonut Mäkelän tuotannosta ja omasta innostaan lukea niitä.

Pojan kummitäti, joka on myös pikkusiskoni, antoi joululahjaksi hällen ensimmäisen Herra Huun, jonka hiljaksiin saimme käsiteltyä loppuun. Seuraavat kaksi löytyivät valmiiksi valikoimistani, koska innostuin pyytämään ne aikoinaan joululahjoiksi, vaikka hitusen nolostellen aprikoin tusinan vanhana, olenko jo yli-ikäinen. En tainnut olla sikäli, että luen niitä edelleen mielelläni. Kolmas osa Herra Huu muuttaa on suurin suosikkini niistä, mutta tässä tuon toisen osan avaussivu:


Poika simahti ennen kuin Hra Huu ehti luulla maailmanlopun tulleen, mutta Amiraali Kaljamaha häntä nauratti, ja toisaalta matala, rauhallinen ääneni näyttää tyynnyttävän hänet tehokkaasti. Mäkelä on tavoittanut jotain erikoista naivistiseen vivahtavaa, mitä omintakeinen ja omatekoinen kuvituksensa osuvasti korostaa.

Vetäydyin uuvuttamaan itseäni uudella Kiekkolehdellä (20/07, 19.9.), mutta rupesi vahvasti naurattamaan loppupäästä löytynyt lukijakuvitus. Ei kai tamperelaiskirjailija Wexi Korhonen vain ole kampeamassa Mäkelän jalanjäljille ja aio ryhtyä kuvittamaan itse lastendekkareita?


Miltä tämäkin Kari Salo -sarjan lähtölaukaus näyttäisi vastaavalla kuvituksella höystettynä?

Ei maiskis, eiväthän nuo voi olla samasta kädestä, sillä toinen kirjoitetaan yksöis- ja toinen kaksoisveellä. Enkä tarkoita irvistellä kummallekaan taholle, sillä lasten piirustukset ilahduttavat ja olen pitänyt myös Korhosen dekkareista. Olemme liikkuneetkin samoissa baareissa lähemmäs 20 vuotta ja kohdanneet silloin tällöin, viime viikollakin ellei muisti petä. Niettä terveisiä vaan Wexille, jos tämä sattuu silmään.

Juukeli, huomasin Mäkelän Wiki-esittelystä, että noiden kolmen 1973-75 ilmestyneiden lisäksi on tullut Herra Huu matkoilla (1994) ja HH hoitaa puutarhaa (2000). Jos tätä tahtia etenemme, poika pääsee yhtä kypsään ikään kuin itse olin avauskolmikkoon perehtyessäni, ennen kuin ne on luettu läpi.
Tylyydessään aikuisemmasta proosasta Mäkelältä pitäisi lukea uusiksi Vetsikko (1988), joka järäytti tuoreeltaan.

18.9.2007

Aave väsyi vaeltamaan

Kop kop… kus on puuta… pitääpä ainakin hetken huilin.

Susupetal esitteli mukavan härpättimen, johon voi laatia oman etusivunsa, ainakin parin liikkuvan osasen suhteen, joten sitä piti kokeilla.


En hurmioitunut kovin luovaksi, mutta eiköhän jostain putkahtele vekkulimpia kombinoituja haarukoita. Sattuu olemaan kiire toteuttaa taas sijaistoimintoja, ajattelin karata töiden äärestä vielä kauppaan.

Kana istui munan päälle

Ploki oli nukkunut yönsä rauhallisesti, ei yhtään haamupäivitystä, kun ei tullut yhtään kommenttiakaan, luulisin.

Edellistä purkausta piti vain vähän tasoitella, koska tiedän siellä taustalla häämöttävän myönteisiä ongelmia: ilman suoria kuluja saan näkyville näin vaivattomasti tekstiä, kuvia ja varmaan muutakin, jos keksisin mitä. Jos kaikki on toiminut niin vaivattomasti, ettei ole tarvinnut monia asioita edes miettiä, sitä hairahtuu hyppimään seinille asioista joita ei ymmärrä.

Vähän sama kuin Macin käyttöjärjestelmän kanssa. Se on toiminut niin vähäisin murhein viimeisen vuoden ajan, mitä myös Jukeblogi hiljattain toimitti, etten ole edes kunnolla perehtynyt mitä kaikkea se on syönyt. Jos jokin ei menekään niin kuin ajatteli, kynnys lähteä penkomaan on kasvanut turhan korkeaksi. Sitten nostaa turhan äläkän.

Minua hirvitti ennen kaikkea se, että iGoogle puuhastelee kaikenlaista vaivihkaa ja keräilee informaatiota, jonka käyttötarkoitusta en tiedä enkä ymmärrä. Vainoharhainen ajattelee heti, että jonkun siitä on tarkoitus hyötyä, enkä tiedä kuuluvani mihinkään kohderyhmään, josta hyötyä kannattaisi kerätä tuolla tavalla.

Vastaavia huolia tuotti aikoinaan tekstinkäsittelyohjelmien uusiminen. Kun yleiseksi standardiksi vaihtui Word myös Mac-piireissä, oli kova työ saada ohjelma pysymään pystyssä ja tallentamaan tekstit järkevään muotoon. Vasta kun tajusi, että kaikki mahdolliset automaattiset "aputoiminnot" piti ottaa pois käytöstä, alkoi homma pelata.

Word huuhaili omiaan, muutteli tekstiä olevinaan hienomman näköiseksi, paranteli kirjoitettua tekstiä omien sääntöjensä mukaan, tukki välimuistinsa ja kaatui. Tämä oli erityisen raskasta siksi, että kirjoitan melkein yksinomaan leipätekstiä, jossa ei saa olla mitään turhia krumeluureja, koska ne harvoin siirtyvät sujuvasti toisessa ohjelmassa tehtävään painotuotteeseen. Latojat eivät ilahdu saadessaan kauniiksi Wordissa muotoiltua tekstiä, josta pitää purkaa pois kappalemuokkauksia, rivinvaihtoja, tabulointeja, linkkejä ja välilyöntejä, noin esimerkiksi.

Äh, onpa tylsää ja vanhentunutta asiaa. Sitä voi täydentää tiikeritoverin lähettämillä kuvilla, jotka voivat olla myös vanhentuneita. Vaikea tietää, mitkä ovat kiertäneet jo maailman seitsemästi.


Jos rikon tekijänoikeuksia, poistan tietenkin heti kuvat. Ekan alla on www-osoite, joka johtaa tällaiseen teepaitamyyntiin. Toisesta en saa selvää, ainakaan haku "Glenn McCold" ei tuottanut hittejä.

Kuvaruutukuulumisiin, kirpeää jääpallotiistaita vain.

17.9.2007

Tollo liiskaantuu tiedon valtatielle

Tomppeli, ajattelin nopeasti silmäistä, millä tavalla syötteeni menevät solmuun, koska haamupäivityksiä tulee jatkuvasti. Pitäisi vain joko a) ymmärtää niistä jotain, tai b) jaksaa perehtyä tai edes lukea ohjeet läpi.

Ei toivoakaan. Ohjeita on liikaa liian monessa paikassa. Eivätkä ne voi olla yhteneviä, jos toimintatapoja muutellaan harva se kuukausi epätahtiin.

Sen verran totesin, että joskus vuodenvaihteessa päätin ovelana tilata FeedBurnerin kautta syötteen. Olin tainnut leikata ja liimata sen sitten lähteeksi Blogilistan tietoihin. En yhtään muista miksi toimin niin tai ymmärsinkö asiasta silloinkaan mitään. Enkä muistanut nyt edes käyttäjänimeäni ja -tunnustani siellä. Hitollako niitä tunnuksia pitää ojennuksessa, kun kokeeksi piipahtelee siellä ja täällä?

Sillä välin on tullut useita muutoksia Bloggeriin ja Googlen käyttäjätiliin, johon tarjoillaan kaikenlaisia uutuuksia myös automaattisesti, ettei edes huomaa minne vanhat, opitut reitit katoavat. FeedBurner näyttää kuuluvan nykyään Googlen perheeseen. Ainoa vain, että jossain välissä Bloggerin tiedoista oli kadonnut kokonaan syötteeni osoitteet, siis ne alkuperäiset RSS ja Atom. Feedburneriin ohjatut löytyivät sentään Blogilistan tiedoista.

No, kävin uusimassa tilini ja sain uuden syöteosoitteen. Jospa se toimisi paremmin, mistä näistä tietää. Pirun vaikea on vain pysyä mukana muutoksissa, joita ei ole kaivannut tai tilannut, jos "ohjausnäkymät" muuttuvat samalla automaattisesti, vaihtavat käyttökieltä ja tivaavat ratkaisuja asioihin, joista ei ole konsaan kuullutkaan, saati että olisi halunnut kuulla.

Pidän yksinkertaisista asioista, kuten polkistani on varmaan helppo arvata. En tulisi muuten toimeen itseni kanssa. Korostan etten ymmärrä koko sopasta mitään, pidän vain peukkua pystyssä kuin Simo Salminen ennen vanhaan.

Ai niin… ja yllyttihän se Blogger nyt päivittämään uuteen, helpommin muokattavaan sivupohjaankin. Menin halpaan, joutui rukkaamaan ulkoasua toista tuntia. Ehkäpä saan hierottua sen joskus hetkeksi tyydyttävään kuosiin, sillä vaatimukseni eivät todellakaan ole suuret, mutta mennään sillä välin näillä.

Haamupäivitysten vähenemisen haaveissa: Toodle-oo!

16.9.2007

Ajatus härmistyy kaislamekossa

Huomasin Kervån härmistyneen* aforisoimaan, joten panostan itsekin pariin mietelauseeseen ennen kuin käyn töihin. Lainattua, sovellettua ja yksi, josta en tiedä.

Nonsense is better than no sense at all.
Muistelen opiskelukaverieni löytäneen tämän David Bowien albumin Let's Dance sisäpussista. Taipuu heikosti suomeksi, koska 'nonsense' kantaa käsitteenä tiiviyttä, jota en tiedä kotomaisesta löytyvän. (Ei näin: Älyttömyys on parempi kuin ei älyä ollenkaan. Ehkä hitusen parempi: Järjettömyys on parempi kuin ei järkeä ollenkaan.)

Elämä on opiskelua ilman päämäärää tai toivoa valmistumisesta.
Tällainen on keltaisella näyttölapullani, mutten yhtään muista olenko kopsannut sen jostain vai raapaissut itse. En näe tuossa suurta syvyyttä, sikäli se voisi olla oma, joten koetan parantaa vähän: Elämä on opiskelua, mutta valmistujaisissa juhlivat viholliset.**

Toisinaan Varapygmi poistuu viidakosta ja liikkuu kaupunkien kaduilla kuin kuka tahansa meistä.
Uudempi viidakon sanonta.

Tuon viimeisen muotoilin Allyn lohduksi, sillä paremmalla ajoituksella meemin tulos olisi ollut toinen. Nyt ahdistavat kaupunkivaatteet on taas rytätty nojatuoliin ja ylläni on perusvarustus: tehokkaasti varjostava olkipäähine ja kaislahame. En kerro mitä hameen alla on, sitä pitää kysyä Devililtä tai kenties Dianalta. "Ask the Devil", he advised, "or Diana, who may be in the same neighbourhood."

Tekisikin mieli jatkaa meemiä niin, että mitä Kervålla mahtaa olla yllään mustan, pelottavaa huohotusta tuottavan naamarinsa lisäksi. Tai oljenteleeko Vt sikari huulessa tupakkatakissa, jonka taskut on täytetty pekonilla. Tai mitä on Harmaan hatun alla, jos thaihieronta on jo voitettu kanta?

* Tuo 'härmistyä' jäi mieleen veikeänä teonsanana fysiikan tai kemian tunneilta. Se tarkoittaa aineen olomuodon muuttumista suoraan kaasusta kiinteäksi, käymättä välillä nestemäisessä tilassa. Esimerkiksi vesihöyry voi härmistyä jääksi tuulilasiin. Ilahduimme männäviikolla, kun sitä oli käytetty ihmisen mielentilaa tai reaktiota kuvaamaan, paha arvailla täsmällistä uusiomerkitystä.
** Tuossa muodossa se näyttää jo kiusallisen tutulta. Jolsei ole jostain suoraan vohkittu, ainakin ajatus on varmasti muotoiltu aikaisemmin – luultavasti paremmin. Ei jokainen voi aina olla nerokas edelläkäv ijä.

15.9.2007

Räiskyvää muotia

Hulvatonta sosiaalisuutta Plokistanin piirissä kesken rauhaisan viikonlopun. Allyalias haastoi jo aamupäivällä kertomaan, millaisissa vaatteissa parhaillaan kuleksin. Vaikka aikaa ehti kulahtaa välissä, vakuutan etten vaihtanut yhtään osasta seksympään, vaan nämä ryntteet olivat niskassa jo kaupungille lähtiessä – valitettavasti.

Onneksi en ollut Allyn toivomassa vaatekerrassa (eli nk. aavikon asusteissa, siis kulkenut kommandona), että jäi edes jotain kerrottavaa. Seuraavasti:

– tummansininen collegepaita, resoriton loimi, joka ei purista ranteista, ei lanteista
– mustat suoriksi tarkoitetut housut, olikohan malli "chinos"
– musta teepaita, jossa "Tampere kulttuurikaupungiksi 2011"-teeman tunnus. "Tunnetta, taidetta, tarinaa" Harmi vaan, ettei Tre päässyt kampanjalla edes ehdokkaaksi.
– harmaat sukat ja bokserit

Aika säväkän värikäs kokonaisuus, kaikki jälleen pelkkää puuvillaa, ellei sitten sukkiin ole salaa hivautettu jotain tekokuitua pitämään niitä muodossa. Välissä ulkoillessa päällä kävivät toki haalistunut sininen farkkutakki ja mustat kengänlipareet. Kengät eivät ole puuvillaiset.

Tähän en keksi nyt haastettavia, valitan, koska moni tuntuu jo kuosiaan selvittäneen.

Lörpöttelevä hamsteri

Tärskähti kohdalle ansiomerkki, jonka otan polleana vastaan, kun Mieto Marinadi sellaisen herttaiseen tapaansa tarjoili. Allyalias oli ouluntanut merkin levitysperusteet:

"Nää palkitut eivät oo vaan niitten suosittujen pissisten kaa, vaan ottavat myös uuet lokit leikkiin mukkaan. Ne herättellee myöski järkevää keskustelua, vaikka kuka pistäis vastaan ja siltiki he saavat aikaan lähheisyyen ja ystävyyen tunnun."

Haluaisin todeta, että englannin sanakirjan mukaan 'schmoose' eli 'schmooze' tarkoittaa "jutella, lörpötellä".

Hatunnostoksi Marinadille koetin kehitellä kulutusaiheista meemiä. Lähtökohtana on se, että olen vähän kuin huovislainen hamsteri, jonka pitää koota kaappiin ruokaa yli välittömän tarpeen. Yleensä varalla on emmeet vähintään kolmeen tai neljään pääruoaksi kelpaavaan eri ruokalajiin, eivätkä yleistarpeet ole juuri koskaan lopussa.

Tältä pohjalta suuntaviivoja ja outouksia ruokataloudessani.

1. Hätävara eli ruokalaji, johon pitää aina emmeet kaapissa
– Hernerokkatölkki (eilen tosin poika halusi rokkaa, yllättäen meni viimeinen)
– pastaa on aina, vähintään makaronia, jotain saa kylkeen helposti, niukimmillaan vaikka valkosipuli-voi-yrtit-akselilta. (Maineikkaat poikamiesten "italianviikot" jäivät opiskeluaikaan, eli viikon ajan Torino-makaronia ketsupin kera rahaa odotellessa.)

2. Turhin säästöoperaatio ruokahankinnoissa
Pari kuukautta sitten totesin sokerin loppuneen. Minulla sokerikilo kestää saletisti yli vuoden, koska käytän sitä harvoin kahviin, vähän useammin esim. tomaattikastikkeeseen (Tina Nordströmin hengessä: "Och lite socko…"), enkä juuri leivo makeita.
Silti innostuin kaupassa puutetta paikatessani, koska lussakortilla sokeripaketin sai alennuksella. Enkö vaan ostanut niitä siitä riemusta kaksi. Luultavasti se toinen kivettyy kaappiin ennen käyttöä, mutta saatoin säästää jopa 15 senttiä.

3. Useimmin poisheitettyä, vaikka haaskuu on syntiä
– Kermaviili. Ostan pakkomielteisesti halpoja pytiköitä, koska ne säilyvät useita viikkoja ja kermaviilistä voi aina tehdä dippiä tai salaatinkastiketta. Jos taas suunnittelen johonkin ruokaan kermaviiliä käyttäväni, ostan uuden pytikän, jolloin usein totean jääkaapissa odottelevan vanhaksi käyneen purkin.
– Leipä. Paketit ovat liian isoja noin yhden hengen taloudelle. Pitäisi opetella pakastamaan aina puolet JA käyttämään niitä pakasteita, mutta satun pitämään tuoreesta.
– Perunat. Olen tottunut ostamaan näitä reippaasti, koska tuntuu ääliömäiseltä, jos näin halpaa ainesta varaa liian vähän. Tuntuu tosin että niiden kilohinta oli numeraalisesti sama jo markka-aikana, mikä tarkoittaisi hinnan kuusinkertaistuneen.
– Muutkin vihannekset ja hedelmät, mutta niiden luonteeseen kuuluu riski, että ostaa ennen aikojaan väsähtäviä tai pilaantuvia tuotteita. Sama koskee juustoja, joita on kaapissani usein montaakin lajiketta.

4. Pakastimen perussettiä (viihtyy varalla, ei ole kiire käyttää pois)
– Kalapuikot. Tartteehan paneroitua jalokalaa hommata, vaikka harvoin poikakaan niitä enää vonkuu. Soppaan sopivat kalakuutiot tai seipaketti kelpaavat vaihteluksi.
– Keittojuurekset. Ehdoton apu pikakeittoon ja vaikka pikanuudelien sekaan, vaikka parempaa tulee toki, jos ostaa tuoreena lanttua, porkkanaa, palsternakkaa jne. Eikä risteytyksen huipputuote hernemaissipaprika ole pois tieltä sekään, niitähän voi vaikka imeskellä jäisinä.
– Perunatuotteet. Suurimpiin synteihin ravintoloissa kuuluu, että ainakin ketjuformaatilla jylläävät paikat tekevät perunalisäkkeet pakasteista. Maku on aivan toista luokkaa, jos lohkot, tikut tai valkosipuliperunat on tehty tuoreesta. Pitää pakkasessa silti olla varalla ehkä perunasipulisekoitusta tai ranskanperunoita, sillä kotoiseen pikaruokaan on eri standardit kuin isommalla rahalla ostettuun täsmäateriaan.
– Marjat. Mielellään pitäisi varalla aina puolukoita ja kenties jotain makoisampaa sekoitusta.

5. Tärkeimmät kuivamausteet
– Mustapippuri, myllystä makoisinta
– Suola, sopivasti annosteltuna irrottaa makuja, tärvelee ylimäärissä
Noilla kahdella pääsee pitkälle, muita jatkuvasti käyttämiäni: basilika, paprika, valkopippuri, chili, curry, oregano, provencaleseos, ym.

Eiköhän tuo riitä, en jaksa väkisin enempää pusertaa. Jos jollain muullakin on vinksahtanut suhde ruokatarpeisiin, olisi hauska lukea vastinetta.

Jos tällaiseen kunnianosoitukseen kuuluu oikeus jatkaa viestiä parhaaksi näkemäänsä suuntaan, tarvitsen valikoimiseen jonkin kainalosauvan. Olen saanut ilahduttavia viestejä kommenttilooraan niin monelta suunnalta, että katson listalta vain tuoreimpia moninkertaisia kävijöitä niistä, jotka tunnen puhtaasti blogien välityksellä. Eikös tämä sovi merkin henkeen, kun olette täällä smuutsailleet?

Timbuktu, hdcanis, Mrs. Morbidi ja Urpo, ottakaa ihmeessä omanne jos maistuu, eikä sellaista ole jo muuta kautta tyrkytetty. Poika heräsi ja alkoi puhua mottipäisiä, täytyy lähteä koneelta. Toodle-oo!

14.9.2007

Tuplakaula ja tuplabasso

Pitäisi töiden lomassa tiskailla ja vähän siivota, mikä on suora inviitti harrastaa sijaistoimintoja. Vielä kerran Deke Dickersonin pauloissa, koska hienoja näytteitä löytyi juutuubilta myös hollantilaisen rockabillybaarin nurkasta taltioituna. Jossain kommentissa ehdoteltiin, että pystybasisti voisi olla chicagolainen alan sankari Jimmy Sutton, jonka orkesteri Four Charms on tehnyt hyvin eläväistä kamaa. Kyllä ulkonäön ja soiton puolesta voisi ollakin.

Eka esitys on näköjään versio vanhasta Sun-kappaleesta, jonka 50-luvulla on levyttänyt Ernie Chaffin. Tällä kertaa Deken kaksikaulaisesta pitempi on yläpuolella. Hällä meinaa pokka pettää ylemmältä kaulalta vedetyn soolon päätteeksi, koska ylin kieli on epiksessä. Vilkaisee nopeasti basistia, että selvittiinkö tästä.

Feelin' Low

Johnny Cashia coveroidessa on käytössä mureasti soiva yksikaulainen, onkos tuo ehta Les Paul.

Big River

Bonuksena vielä pätkä, jossa Jimmy Sutton kertoo miten osti ensimmäisen "double bassinsa" ja muuta historiaansa. Lätkyttää toki myös kontrabassoaan. Samoin hän esittelee vanhoja studiokamojaan, eli mikkejä, kelanauhureita ja miksereitä. Kehuu saavansa suoraan nauhalle tallentamalla esiin välittömästi luonnetta, jota ei digitaalisesti löydä, vaikka voi nykytekniikkaakin käyttää, jos on erityistä hoppua saada purkkiin "radioystävällistä" kamaa.

Rockabilly Revival #6: Jimmy Sutton

Lupaan hillitä tämän jälkeen halujani tuupata tänne linkkejä, jotka hyvin harvoja ilmeisesti voisivat kiinnostaa.

13.9.2007

Kahta ja kolmea kaulaa

Polkkailu karkaa vähän käsistä, mutta huvittaa laittaa vielä linkkejä, koska tutkailin jossain välissä erikoiskitaristeja, kuten kaksikaulaisen maestroja ja omatekoisen kissalaudan vinguttajia.

Deke Dickerson veteleepi alkuun kaksikaulaisellaan vasta säveltämäänsä Green Bay Boogieta ja kutsuu sitten lavalle epälukuisen määrän kitaristeja, jotka limputtavat kahteen ja kolmeenkin mieheen samaa soitinta. Viimeinen vahvistus on Jyrki "J. J." joku, mistä en saa selvää, ei tuo jämäkkä silmälasipäinen hahmo ainakaan Järvilehdolta tai Kasvilta näytä. Jaaha, kuukle antaa lupaavaksi tarjokkaaksi Jyrki JJ Juvosen.

Green Bay Boogie / Doubleneck Trainwreck

Toisessa näytteessä Ecco-Fonics ja Dickerson kaksikaulaisineen säestävät kypsään ikään ehtinyttä Collins Kidsiä, joista Larry on tunnettu doubleneckin taitaja jo kloppivuosistaan 50-luvulta.

Duel of Doublenecks pt 1: Hurricane

Yhä sirpakalta näyttävä Lorrie oli hallitseva hahmo 50-luvulla, jolloin Collins Kids ilmeisesti esiintyi taajaan amerikkalaisissa tv-ohjelmissa. Larry oli hulvaton showpoikanen, siinä jäi Vesa Enne kakkoseksi. Sisarusten oikeat nimet ovat näköjään Lawrencine ja Lawrence, heistä Wiki kertoo Lorrien olleen Ricky Nelsonin tyttöystävä niin tv-sarjassa kuin siviilissäkin.

High School Confidential

Tuossa Larry tyytyy vaihteeksi yksikaulaiseen, mutta useimmissa näytteissä käytössä on tuplamäärä kieliä, kuten tässä Elvis-versiossa, jossa 13-vuotias Larry pomppii kuin riivattu.

I Got Stung

Vähän eri tyylisuuntaa edusti duo Santo & Johnny, joista Santo rakensi itselleen ensin omaperäisen havaijinkitaran korvikkeen. Wiki kertoo hänen sittemmin hankkineen kolmekaulaisen mallin, joissa kussakin on 8 kieltä ja viritykset olivat persoonallisia ratkaisuja. Luultavasti näin tuon vehkeen ensi kertaa käytössä tässä juutuubin liveversiossa heidän klassikostaan Sleepwalkista. Farinan veljesten polut kuulemma erkanivat, koska Johnny oli liian laiska treenaamaan, eikä tuo komppaus tässäkään niin ihmeellistä ole.

Sleepwalk (live 1959)

Olen ollut ihan myyty heidän instrumentaaliversiostaan klassikosta Summertime (Gershwin), mutta sitä en löytänyt tuubilta.

Ai niin! Inspiraatio koko aiheeseen tuli Theodorin huhtikuussa kirjoittamasta polkasta, jonka kautta vasta tutustuin koko the Collins Kidsiin. Hänen kauttaan sain myös ensimmäisen potkun kuunnella Deke Dickersonia, joka on kohonnut sitten ykkössuosikiksi, jos tutkailen iTunesin eniten soitettujen listaa.

Tonttu kävi kylässä

Itsesaastutuksen paikka taas, kävin penkomassa vähän Google Analyticsin raportteja blogin liikenteestä kuluneen kuukauden ajalta, 13.8.–12.9.2007. Kypenöivää sielua lämmitti, että tuhannen raja meni puhki erillisissä kävijöissä, siis eri osoitteista tapahtuneissa vierailuissa.

Oli hauska katsella myös, kuinka paljon on uskollisia kävijöitä. Jakauma näytti sellaiselta, että niperästi yli puolet piipahti sivuilla vähintään 15 kertaa, kun taas lähes kolmannes juoksi ilmeisesti kirkuen pakoon ensimmäisen visiittinsä jälkeen. Käyntejä on valitettavasti lisännyt, ja niiden kestoa varmaankin lyhentänyt, jatkuva haamupäivittely. Tämä koskee tietenkin erityisesti Blogilistan vakiokävijöitä, hakukoneiden kautta tupsahtaneet taitavat muuten vaan harvoin löytää hakemaansa ja häipyvät samoin tein.

Tässä useimmin paikalle johdattaneet hakusanat paljastavat, että 'naiminen', 'pallit' ja 'kaalilaatikko' eivät ole tuoneet auvoa, vieraat ovat kääntyneet porstuasta takaisin. (Klikkaa isommaksi, jos ei muuten saa selvää.)

Häkellyttävän tarkkaa tietoa tuonne automaattina kertyy, kuten mitkä selaimet ja käyttöjärjestelmät lukijoilla on käytössä. Firefox ja MS ovat suosituin yhdistelmä, IE yltää melkein samaan, Safari ja Mac eivät pärjää. Linux rimpuilee pikkuruisena vähemmistönä. Niin, mikkisofta voittaa mäkin näköjään 80,51% versus 15,19%.

Käytän itse rinnan Macin Safaria ja Firefoxia, sillä Firefoxissa plokin "ohjausnäkymä" toimii jostakin syystä sulavammin ja tarjoaa automaattina paremmat pikavälineet tekstinkäsittelyyn sekä linkkien ja kuvien lisäilyyn. Vika voi hyvin olla itsessä, en ole jaksanut Safarissa penkoa, olenko säätänyt sinne eri ohjeistukset, koska homma sujuu näinkin. Safarista on kätevä haeskella kaikkea tarpeellista samaan aikaan kun polkka hahmottuu tänne Firefoxiin.

Kiitos vain vieraille, jotka ovat usein piristäviä viestejäkin jättäneet kommenttilooraan. Kippistän teille kahvimukiani. Kyllähän tuo tonttu kuukaudessa on hulppea määrä, enemmän kuin moni merkittävä julkaisu saavuttaa konsanaan, kuten vertauksissa usein esiintyneet runokirjat. Tässä on pari kilpailuvalttia, kuten kyky tunkeutua hetkessä kotiin tai työpyödälle sekä sangen kohtuullinen hinnoittelu, millä ehkä saa anteeksi tason heittelyä.

Huiskis ruukussa

En tunne Irlantia juurikaan, mutta sieltä on irronnut erinomaisia kirjoilijoita (Oscar Wilde, James Joyce, George Bernard Shaw, William Yeats ja Samuel Beckett noin esimauksi) ja väkeviä rokkareita, kuten Van Morrison, Thin Lizzy, Rory Gallagher ja maailman paras lontoolainen irkkubändi The Pogues.

Mietin että mielikuvani irlantilaisista lauluista on voimakas, mutta saan silti palautettua mieleen hyvin vähän niitä rallatuksia. Olikos It's A Long To Way To Tipperary irkkukamaa? Lukiossa luokkaamme valmennettiin aiemmilla englannin yo-kuullunymmärryskokeilla, joista yksi kertoili monsterista nimeltä rary, jota joku ukkeli lähti kuskaamaan rantakalliolle vierittääkseen otuksen mereen. Polveillut matka päättyi ratkiriemukkaasti, eh eh, opetukseen "It's a long way to tip a rary".

Irlantilaisista peruskamoista rok-yhteyksissä yli muiden on noussut tietenkin Whiskey In The Jar. Tunsin sen pitkään nimenomaan Thin Lizzyn hedelmöivästä esityksestä, joka on soinut ajoittain liikaakin. Jonain kesänä viime vuosikymmenellä, ilmeisesti 1998 tai 1999, videolle tarttui Metallican Live Covers -keikka telkkarista.

Siinä James Hetfield (kuvassa) vetäisi niin isännän otteella Whiskey In The Jarin, että siitä tuli tuon kesän tunnari, joka piti kuunnella ja katsella usein yöllä kotiinpalattua LUJAA ja väliin pariinkin kertaan. Ilahduin joskus keväällä, kun löysin samaisen version juutuubilta, vaikka yhtä lujaa en saa sitä ainakaan puhtaasti soimaan. Video lie jossain kaapissa, mutta puolinopeus ei pelaa muissa laitteissa kuin siinä, jolla sen alkujaan nauhoitin.

Tässä kolme erilaista versiota, jos jotakuta muuta sattuu aihe kiinnostamaan.

Dubliners

Thin Lizzy

Metallica (live 1998)

Jeh, pelkän tuon esityksen pohjalta nostan hattua Hetfieldille, asenteessa ja soittoasennossa on jotain järäyttävää. Muutkin asiat huvittavat, kuten edellisen basistin Jason Newstedin naama, joka vääntyy teatterin kaksoisnaamion itkuversioksi. Ovelaa on myös rumpali Lars Ulrichin paiskominen, eikä Kirk Hammett pääse tiluttamaan itseään suohon.

Kappaleen sanoista taitettiin tuolloin peistä, olkoon se englanniksi tällä kertaa rapier, panen tähän yhden netistä löytyneen version. En tahtonut tajuta kooruksessa toistuvan "whack for my daddy-o":n verbiä, saati kohtaa "musha ring dumma do damma da".

Whiskey In The Jar (trad.)
As I was going over the Cork and Kerry mountains
I met with Captain Farrell and his money he was counting
I first produced my pistol, and then produced my rapier
I said stand over and deliver, or the Devil he may take ya

musha ring dumma do damma da
Whack for the daddy 'ol
Whack for the daddy 'ol
There's whiskey in the jar

I took all his money, and it was a pretty penny
I took all his money, and I brought it home to Molly
She swore that she loved never would she leave me
But the devil take that woman, for you know she tricked me easy

Being drunk and weary I went to Molly's chamber
Taked my Molly with me for I never knew the danger
But by the sixth or the seventh in walked Captain Farrell
I jumped up, fired both my pistols and shot him with both barrels

Now some men like a fishin and some men like a fowlin
Some like to hear, the cannonballs a roarin
But I like sleeping 'specially in my Molly's chamber
But here I am in prison, here I am with a ball and chain


Jyrkkä on tarina, opetus varmaankin se perinteinen, että naiset ovat petollisia. Eikä rikos ehkä kannata.

12.9.2007

Grexmex on niin eilistä

Toissailtana Domarin visa alkoi kysymyksellä: Mikä tai mitä on heetti? Siinä tuli taas esiin visojen opettavainen puoli, sillä kolmikostamme jokainen taisi ajatella, että kyllähän me tämä tiedetään, mutta oli vaikeuksia saada mitään järkevää paperiin. Emme tienneet, raapustimme "muinainen kansa".

Kysyjä Lasse haki kieltä, mutta hyväksyi kansankin, vaikka se taitaa esiintyä muodossa heettiläiset. Oman tietämisen ja tietämättömyyden tasoa on mukava mitata leikin hengessä, kun ei voi turvautua kookeliin tai lähdeteoksiin, korkeintaan joukkuetovereihin. Siinäkin on helppo huomata, jos haluaa, milloin ei olisi itse tiennyt. Mutta tuota heetin kieltä on löytynyt savitauluista jostain Turkin suunnalta, kuulemma, joten innostuimme eilen olemaan niin heettiläistä että.

Noin vuorokausi sitten aloin tällä foorumilla suunnitella, millaisen arkisen juhlapöydän kattaisi hönöttelevien herrojen myöhäislounaaksi. Edellisessä polkassa suunnitellut asiat sai toteutettua melko hyvin, vaikka pari asiaa toki muuttui matkalla. Kanavariantti jäi haaveeksi, koska panostimme vain runsaampaan jauhelihasysteemiin eli nötköttitököttiin. Otella (tiikeritoverin mukaan tuo on alkomaholiliikkeen uusi nimi) villitsi meidät ostamaan ruokaryypyksi ouzoa, ihan vain vaihtelun vuoksi ja koska se sopivan heettiläiseltä tuntui.

Lupasin kertoa salaisia kaavojani, joten menköön. Näin siis toimin eilen, käytän mielelläni luovaa hulluutta, jos ainekset ja päämäärä ovat tutut.

Guacamole (pohjana HS:n vanha resepti)
3 avocadoa (aika isoja, ehkä 700 g)
5 valkosipulin kynttä (nämä taas pieniä)
12 jalapenon viipaletta
puolikkaan sitruunan mehu (kevyesti puserreltu, ehkä 2-3 rkl)
1,5-2 dl heettiläistä jugurttia eli partaäijää
mustapippuria reilusti rouhaistuna
1 tl suolaa

Tekeminen oli simppeliä, periaatteessa. Avocadot pitkittäissuuntaan halki, kivi vekettiin, lusikalla tahdas astiaan. Monitoimisilppuri näitä runteli aikansa, kunnes tuloksena oli melko tasainen ja erittäin maistuva massa. En tiedä oliko tuo heettiläinen osuus tässä kerettiläistä, mutta minua virkisti sen häivähtävä vivahdus.

Heettiläissalaatti
ruukku lehtisalaattia
3 tomaattia
puolikas kurkku
300 g hunajamelonia
keltaista ja punaista paprikaa
mustia oliiveja
150 g fetaa mausteöljyssä (yrttipaprika)
mustapippuria
sitruunanmehua
balsamicoa

Jotain raikkautta, kirpeyttä ja makeuttakin kaipasi tuhdin evään kylkeen. En jaksa kertoa työmetodejani tarkemmin, grammamäärät ovat arvauksia.

Jauhelihasoosi
400 g naudan jauhelihaa
400 g sikanautaa
50 g pekonia
2 sipulia
porkkana
punainen paprika
keltainen paprika
400 g:n tlk chili-kidneypapuja
paprikajauhetta
chilijauhetta
suolaa
mustapippuria
valkopippuria
2 rkl vehnäjauhoa
2 tl sambal oelekia
1 rkl vasikanfondia
tabascoa muutama tippa
6 jalapenoviipaletta silppuna
2 tl Worcester-kastiketta
1 dl ruokakermaa
rapsiöljyä
voita
(tomaattimurskaa)
(basilikaa)

Paistoin ensin pekonin rasvassa jauhelihat ja maustoin niitä alustavasti paprikalla, chilillä, valkopippurilla ja suolalla. Kippasin ne sivuun kattilaan siksi aikaa, että kuullostelin öljyssä sipulia, porkkanaa sekä paprikoita, joista jätin ehkä neljäsosan salaattiin. Nuo kasvikset leikkelin melko pieniksi paloiksi. Sitten raivasin pannun (eli tilavan ja korkeareunaisen kasarin ja paistinpannun välimuodon) keskelle tilaa, johon silpaisin voita ja levittelin vehnäjauhoa paistumaan suurustustarkoituksissa. Papusuosikkini kidneypavut chilikastikkeessa sekaan, jauhelihat samoin, niin pohja oli valmis. Yleensä olen tainnut käyttää kastinjatkeena myös murskattua tai paseerattua tomaattia, mutta nyt se unohtui.
Maustaminen oli se luova ja hauska vaihe. Sambal oelek ja mustapippuri olivat selviöitä, samoin fondi. Maistellessa totesimme lähtökohdan olevan hyvä, mutta kaipasimme lisää terää. Niinpä roiskin tabascoa ja silppusin jalapenoa. Worcester osui vahingossa käteen, se sopii hienosti tuollaisiin kastikkeisiin. Kuivayrtit unohdin myös, basilika olisi täydentänyt lihaisaa jykevyyttä. Puolikkaan purkin ruokakermaa lisäsin loppuvaiheissa, koska se oli siinä.
Vaikka unohduksia sattui, koostumus ja maku olivat hyvin antoisat. Muuten olisin varmaan osannutkin niitä hairahduksia paikata.

Juustokastike (pohjana Hyvä kokki -kirjan ohje)
3 rkl voita
3 rkl vehnäjauhoa
5 dl maitoa
2 dl juustoraastetta
1 tl suolaa
1 tl valkopippuria

Voi sulatetaan kattilassa, jauhoja sekoitetaan siinä kunnes seos kuplii, ei ruskisteta. Kattila levyltä, puolet maidosta kyytiin ja sekoitetaan tasaiseksi. Kattila levylle, koetetaan saada loput maidot sekaan niin, että sakeutuva aines pysyy tasaisena. Kastiketta keitetään kymmenen minuuttia, loppuvaiheessa laitetaan sekaan juustoraaste ja mausteet. Käytin tällä kertaa arvocheddaria (Pilgrims Choice, Mature English Cheddar), koska Dubliner-merkkisestä tuli kerran erinomaista kastiketta. Klohmaisin 250 gramman paketista ehkä kolmanneksen ja raastoin.

Itse pääasia eli syöminen sujui niin, että valmiina ostetut tortillat kuumenivat uunissa ja kaikki tällättiin kerralla pöytään. Näissä antimissa riitti kahdelle miehelle yltäkyllin syötävää, joten tukiaisiksi ostetut nachot ja salsat jäivät melkein koskematta. Ensimmäisen ouzoryypinkin muistimme heettiläisesti nauttia vasta hetken ahmittuamme.

Kaikkea jäi siinä määrin, että Norsutanssija uhkasi tulla tänään aamiaiselle. Mikäs siinä, eihän punhojakaan voi jättää kitumaan. Rynnistimme nimittäin seitsemäksi taas visailuun, jossa kolme kaveria jo odotteli. Kohtasimme ylivoimaiselta vaikuttavan vastustajan, sillä ennakkosuosikkiin kuului kaksi Aamulehden älykköä ja visaeksperttiä, muuan Zorro, eräs viehko kulttuurikriitikko ja vieläpä Top Ranking Eric – itse asiassa neljä heistä taisi olla Aamulehden väkeä. Voitimme silti onnekkaasti viimeisen kysymyksen turvin, joka aina koskee jotenkin Beatlesia.

Tällä kertaa kysyttiin mikä on Beatlesin lyhimmän albumin A Hard Day's Nightin kesto. Repäisin siihen pokerina 28:36. Kunnioitettu kilpailija oli päätynyt, kuten heistä useampi vuorollaan tilitti, alle 28 minuutin. Oikea vastaus oli ilmeisesti 30 minuuttia ja siitä annettiin toleranssia kaksi minuuttia, joten arvauksellani ohitimme niperällä puolen pisteen marginaalilla Kalpeat tympöset ja pokkasimme päävoiton, 5 kpl kuuden desin vetoisia pokaaleja.

Jou mama, vaikka heettiläishenkinen texmex, suorastaan grexmex, on niin eilistä, alan jo varautua siihen, että ruoat pitää lämmittää soveltuvilta osiltaan uusiksi. Ehkäpä pisara tsantalia ja loraus punhoa antavat uuden inspiraation.

11.9.2007

Visailua ja tortillan etupurentaa

Viime viikolla terassivisakautemme huipentui jo kolmannen kerran peräkkäin siihen, että käytimme kesän pääpalkintona annettavan saunavuoron. Jälleen tukena oli sivuosumia, kaksi 40 eeron voucheria juomia varten sekä samaniltaisesta visasta voitettuja kosteita pokaaleja, tällä kertaa tosin vain neljä pientä, koska toinen joukkueemme jäi kolmoseksi ja ilman palkintoja.

EDIT: meinasi valmiiksi kähvelletty kuva unohtua.

Ai niin, ja pääpalkintoon tällä kertaa kuulunut viskipullo: 18-vuotiasta Highland Parkia, joka näkyy tulevan Orkneyn saarilta. Arvojuomia tulee särvittyä harvoin, mutta yhtenä hienona reissuna on jäänyt toissa kesältä mieleen, kun Norsutanssijan kanssa päätimme lähteä lounastamaan Toroon ja yllytimme mukaan Golfmogulinkin, joka ei äitynyt tavallamme kosteuttamaan lounasta.

Kahden jatkoimme entiseen Messiin (mikähän se on nykyään nimeltään?) ja aloimme vuorovedolla tilailla erilaisia juhlaviskejä. Maltaan ja turpeen pyöreyttä metsästelimme ehkä kuuden eri merkin turvin. On sanottava, että tuo voittopullo ei tuottanut vastaavia orkniaanisia sfäärejä, yllättävän tyly ja kireä maku, vaikka helposti se silti sutjahti simahuulilta palatiota polttelemaan.

Ehkä olin työressien ja valitettavan selvistelyn takia kykenemätön tavoittamaan sen ydintä. Eikä lahjapullon suuhun syleskellä tietenkään, iloa tuo silti tuotti.

* * * * *

Nyt valmistaudun henkisesti siihen, että tänään taidamme laitella texmex-evästä. Halu olisi päästä pari kertaa trampatulle ladulle, jonka varrella on ollut lenseää tortillanrakennusta, makuelämyksiä ja kurkun kostutusta. Tällä hetkellä värkkäyslistallani on seuraavia emmeitä:
– Runsas tomaattichilisoosi, johon ajattelin silputa myös ainakin pari paprikaa ja sipulia sekä yhden porkkanan. Sen voi jakaa kahteen eri tavoin maustettuun vaihtoehtoon: jauhelihapapumössöön sekä currykanasuikalesysteemiin. Harkinnassa on, elävöittäisikö nötköttiä chilipapujen lisäksi muutamalla silputulla oliivilla.
– Juustokastike, jota voi luikauttaa niin tortillan sisään kuin päällekin. Valkopippuri tuo siihen ytyä, muttei liikaa, koska se pyöristää mukavasti tulisempaa lihasta. Pääainekset siis maito, vahvahkomakuinen juusto ja vehnäjauho.
– Guacamole. Edelliskerralla toista vuotta sitten synkistyin, koska ostamani eteläafrikkalaiset avokadot eivät totelleet lainkaan yrityksiäni tehdä niistä tahnaa. Olivat varmaan raakojakin, mutta rakenteensa oli peräti outo ja sitkeäsyinen. Kaverit paikkasivat kaupan valmistahmalla, joka vain vahvisti mielikuvaa, että guacamole kannattaa tehdä itse. Jalapenot, valkosipuli, limetin, kermaviili ja mustapippuri kuuluvat sekaan, voin kertoa ohjeen myöhemmin, jos siitä tällä kertaa tulee yhtä herkullista kuin taannoin.

Tortillat vain lämpiämään uuniin ja yllämainittuja kamoja kylkeen, sisään ja päälle, niin pääruoka on siinä. Salaattia eteen ja oheen, siihen kuulunee peruskamojen lisäksi hunajamelonia ja oliiveja, kenties fetaakin voisi harkita, vaikkei se mitään texmexiä ole. Salaatinkastiksi taitaa riittää rouhaisu mustapippuria, limettimen mehu ja balsamico, ja kulhon voisi jynssätä valkosipulilla, kerta siitä tulee ainakin houkutteleva tuoksu.

Hankintalistalta pitäisi vain muistaa sitruuna, limetin, chilipavut, chilit, jalapenot, kermaviili, paprikat, avokadot, miksei myös kanansuikaleet au naturel. Nachos. Siitä olen aika varma, että juomia emme unohda ostaa. Vaikka nauttimisrituaalinsa ovat olleet joinain hetkinä hupaisia, tequila on minusta etupäässä vain pahaa, joten piiskaryypyksi voisi sopia pikemmin akvaviitti tai ruiskossu.

Helkama! Tässä äityvät nälkä ja jano jo ennen aikojaan. Sammutan painimalla aamukylmän mesikämmenen eli otson kanssa.

10.9.2007

Mikä sun on visainen, kunset enää vingu?

Jotain oli vielä jäänyt työpöydälle. Lauantaina pojan katsellessa jälleen uusintoja telsun kautta silmäilin hajamielisesti tuoretta Tamperelaista. Yksi artikkeli sattui kiinnostamaan aiheen puolesta, mutta iso ratas heitti hihnan nopeasti pois päältä. Jouduin miettimään, luenko Lehteä tai vanhaa Pahkasikaa.

Erityisesti jutun loppuosa säväytti, haastatellun nimi ei ehkä aivan veny huovislaisiin mittoihin, mutta näyttää vakavalta yritykseltä keksiä jotain hauskaa aihepiiriin liittyvää. Pahoittelut nimen omistajalle, mutta tällainen oli väsynyt reaktioni.


Kannattaako, helkutti soikoon, ruveta "kuluttaviraston lakimieheksi" tuolla moonikkerilla, jos haluaa olla jämerän uskottava? Ristiriitainen on työnantajakin, virastohommista ja asianajamisesta ei ole koskaan kulutta selvitty.

Jaaha, kohta pihaan ärjähtää henkilöpirssi, jonka kuljettaja uhkasi muiluttaa munt paarin kautta visailemaan toiseen paariin. Elikkäs hää kai sitten "istuttaa" munt visaan, toimien kuin "planting-visa-isäntä" konsanaan.

Hermafrodiitteja, kääpiöitä, amputoituja, androgyynejä, torsoja ja fetissejä

Voi voi, taas lienen vastaillut oudosti meemitestiin, jonka löysin Angelan sivuilta. Tai ehkei olisi pitänyt, kuten Aristoteleen kantapääkin varoitteli, poimia saati syödä niitä "epätuntemattomia sieniä". Mutta emme pelaa taaskaan "olisi pitänyttä" emmekä edes sen misääriversiota "ei olisi pitänyttä".

Tällaisen friikkilän kuvaajan se testi minusta kuitenkin teki.


Kun taas polkkauksen alkuun pääsi, tyhjennänkin työpöydältä skannaukset. Olen päässyt kuuntelemaan melko tuoretta musiikkia, tosin vanhojen jäärien säveltämää ja esittämää. Viime viikolla nuorimmainen siskoni piipahti ohimennen ja toi tullessaan levyn, jota Anttila oli keväällä kaupitellut pilkkahintaan ja jonka olin luvannut lunastaa.

Ray Daviesin ensimmäinen virallinen sooloalbumi "Other People's Lives" vuodelta 2006. Syventyminen on pahasti kesken, mutta hienon pakottomasti tuntuisi soivan ja sanoissakin on tolkkua. Outoa etten ole hätäillyt nopeammin tuon kimppuun, mutta ehtiihän sitä.

Tänä aamuna taas piipahdin isoveljen ovella, kun olin vienyt pojan kouluun. Ojensin sarjakuvakamaa palautukseen, hän taas yllättäen Dave Alvinin levyn, josta oli sattunut saamaan kaksoiskappaleen. Blastersin entinen ykköskitaristi ja kappaleentekijä esittää livenä (vuodelta 2005) vanhaa ja uudempaa tuotantoa, bändin The Guilty Men rehvakkaa menoa piristää mm. haitaria kurtisteleva Chris Gaffney ja teletappi Chris Miller, joka putkeakin käyttää. Tuotakin pitää höylätä lisää, mutta pelkkä So Long Baby Goodbye virkisti noin aamupuhteiksi.

Nämä pahvikannet muuten piristävät aina verrattuna katalaan muoviseen perusmalliin. Samainen pikkusiskoni vilautti myös Nick Lowen uutta levyä At My Age, jossa oli hupaisa piirros vastaavissa pahvikansissa. Yritti vihjailla, että olisin herkissä vaiheissaan (meillä on ikäeroa tusinan vuotta) tyrkyttänyt Lowen kamaa synttärikaseteilla ja sen sellaisilla. Se vei pienelle nostalgiaretkelle jälkijättöisesti, sillä muistelin kuinka mukavaa oli nauhoitella suosikkejaan ysikymppinen täyteen.
Nykyään se olisi vielä helpompaa ja nopeampaa toteuttaa cd-muodossa, mutta en jaksa edes ajatella kuinka lainvastaista se on. Eikä siinä ole samaa tekemisen meininkiä, koska kappaleita ei tarvihe höylätä läpi.

Pitäisi hommata Nick The Knife (1982) ihan senkin takia, että toteaisi oliko se niin letkeä ja vahva kokonaisuus kuin muistikuvat ovat. Siskon iloksi olin valkannut kappaleen One's Too Many (And A Hundred Ain't Enough), jonka myös Fabulous Thunderbirds taannoin levytti, luultavasti Lowen tuottamana. Toinen vanha helmi albumeista oli Labour of Lust (1979). Tuoreempaa hyvää on paljon kuulematta, vaikka niitä (ne) veljeltä löytyisi(vät).

Sisko oli saanut värvättyä isosiskonikin mukaan katsomaan Lowen telttakeikkaa Helsinkiin, oliko se pari viikkoa sitten. Kuulemma oli iskussa ja keräsi paikalle väkeä, joka kappaleet ekasta tahdista tunnisti. Mainittakoon vielä, että sekä Lowea että D. Alvinia näyttää nyt julkaisseen Yep Roc Records.

Joopa joo, vanhat rockin käsityöläiset viehättävät, britit varmaan vielä enemmän kuin amerikkalaiset.

Hedelmä kukonhäntää nostaa

Palauttava viikonloppu teki oikein hyvää, kiitos kysymästä. Kipsikäsi-Rutuaartti, eli poikani, oli hyvällä aktiivipäällä, ei siinä vasemman kyynärvarren kahlitseva jötikkä paljon häiritse. Pelasimme ottelun shakkia, potkimme jalkapalloa soraisella hiekalla ja liian pitkällä nurmella ("mä en voi mennä maaliin", kipsin takia), söimme monenmoista mukavaa ja kävimme eilen katsomassa Simpsons-elokuvan.

Leffa oli ihan kivaa katteltavaa, varsinkin kun monet kohdat naurattivat poikaa vinhasti, mutta aika paljon ovat vuosien mittaan saaneet laimennettua perheenjäsenten luonteita sekä pyöristettyä kulmia. Esiin tulee jatketun komedian suurin synti: alun perin persoonallisuudellaan suuria hetkiä tuottaneet hahmot joutuvat parin piirteen orjiksi, kun heidät pannaan marionetteina hyppimään käsikirjoituksen mukaan. Rattaat siirtyvät siis vetojuhdan eteen.

HYVIN LIEVÄ SPOILERI TULOSSA: Elokuvan jo toisen kerran nähnyt poika kihersi palatessa bussipysäkille ja vielä tänäkin aamuna Bartin noloa hetkeä. Sitä kun harras ruoansiunaus keskeytyi ja muuttui sen tapaiseen muotoon kuin: "Thank you Lord for this… penis." Yritin varoitella, ettei suotta enää koulussa sitä toistelisi.

Poika on muuten pitänyt paljon vanhoista Simpsons-jaksoista, vaikkei kaikkea takuulla honaakaan, mutta parin tuoreemman kohdalla on pitänyt niitä suorastaan vastenmielisinä. En ryhdy hänen mielipidettään (yli)tulkitsemaan, mutta olen ollut samaa mieltä, koska entinen oivaltava räävittömyys löysi oman tasapainonsa, jota oli vaikea sovittaa vallitseviin normeihin. Nykyinen sohii aikansa ja tekee reikiä lähinnä omaan kuplaansa.

Viime viikolla sattui sellainen outo onnenhetki, että riemastuin kaupassa erikoistarjouksista. Ostin poikaakin varten runsaasti hedelmiä, koska lähisuurkaupassa myytiin niitä euron yksikköhintaan, osa per paketti, osa kiloa kohti. Skannasin oikein kuitinkin, koska äidyin tekemään vertauksia, esimerkiksi: 1,25 kiloa banaaneja ja 1,5-kiloinen hunajameloni maksoivat saman verran kuin olisi maksanut kilo kotomaisia* tomaatteja. Tai kilon sipulipussin hinnalla sai puolen kilon tötsän viinirypäleitä ja kilon nektariineja.

Ei ollut lähiruoan juhlapäivä se tämän kuluttajan kohdalla. Pitäisi kai miettiä, montako killinkiä niistä rahoista enää voi päätyä kaukaiselle viljelijälle. Eivätkä nuo korvikkeista käyneet, sekä sipulia että tomaattia piti järsiä päättyneellä viikollakin.

Kuitista voisi vielä mainita, että tupakit ja kaffe menivät kyllä omaan käyttöön, kun taas poikkeukselliset einesruoat perustelin** sillä, että tuona keskiviikkona poika ehti vasta koulun, iltapäiväkerhon ja sirkustunnin jälkeen syömään ilta-aterian, jolloin se piti saada nopeasti pöytään… enkä toki muovipussia hankkinut sitä varten, että hän saisi työntää siihen päänsä.

* Närpeksessä on kuulema jalostettu tomaattilajike, joka näyttää upealta mutta on silkkoa, suorastaan kaameaa kamaa sisukaluiltaan. Niitä myydään suomenruotsalaisille nimikkeellä "inhemska tomater". (tsori, vanha vitsi)
** Mitä niitä perustelemaan, mutta mieluiten värkkään itse ruokaa maun, ainesten valikoimisen ja tekemisen riemun takia. Punainen maitokin kuuluu listaan siksi, että se on parasta puuronkeittoon.