21.9.2007

Kohteliaisuus ja kunnioitus

Olen tainnut oppia moukan tavoille. Puolisivistyneeksi junkkariksi. Joka tapauksessa olen kaukana herrasväestä, akateemisesta ylimystöstä ja politiikan kermasta.

Isä oli Etelä-Pohjanmaalta, pienestä maatalosta, jonka tuvassa pikkuruista kauppaakin tai kioskia pidettiin. Hän sairasti teinivuosinaan sota-aikana tuberkuloosin, joka katkaisi koulunkäynnin ja taisi jättää loppuiäksi alemmuudentuntoja. Hän teki kyllä vaikealla kaavalla suhteellisen vankan akateemisen uran, mutta ristiriidat taisivat olla sitä luokkaa, että melkein välittömästi professuurin saamisen jälkeen hän alkoi katsella mahdollisuuksia jäädä ennenaikaiselle eläkkeelle.

Etelä-Suomessa syntyneen äidin taustat olivat herraskaisemmat, hänen isänsä oli suururheilijanakin arvostettu hahmo ja äitinsä mm. kaupunginvaltuutettu. (EDIT:) Äidin merkittävin sarka oli kai sitten seitsemän lapsen kasvattaminen kotiäitinä, vaikka ehti hän olla nuorena sairaanhoitajana ja kypsemmällä iällä kirjoitteli lehtiin omilta erikoisaloiltaan.

Tiesin vanhempieni sukujen välillä olleen aatteellisia ristiriitoja, mutta vasta hyvin myöhäisessä vaiheessa, ehkä kymmenen vuotta sitten, kuulin tarkemmin sukukohtaista juttua teoista eri puolilla Kansalaissodassa. Äidinisä oli hiihtäjänä arvokas apu valkoisten partiojoukoissa. Sivulauseesta selvisi punaisten puolella olleen paapan, eli isänisän, sotineen sittemmin Neuvostoliittoa vastaan, miltä reissulta oli tuonut isälle tuliaisiksi kirjan, olikohan se Gogolin muistelmien osa I.

Kerron näitä taustoja siksi, että olen jälkikäteen hajamielisesti ajatellut sukutaustojen aiheuttaneen ristiaallokkoa, joka on huuhtonut tai rikkonut pinttynyttä arvomaailmaa, mitä kummallekin puolen sukuani oli ehtinyt kertyä ennen minun aikaani. Siinä on yksi lähtökohta moukkamaisuudelleni, jonka ytimessä haaveilen olevan inhon kaikenlaista pönöttämistä kohtaan ja toisaalta kunnioituksen hyvin erilaisia taustoja ja yhteiskunnallisia asemia kohtaan.

Esimerkiksi seurapiiritapoja en ole oppinut, koska en ole ymmärtänyt niiden merkitystä. Olen kiinnostuneempi ihmisistä kuin heidän titteleistään tai omaisuudestaan. Arvostan toki ihmisten tekoja ja saavutuksia, jos niitä ymmärrän, mutta niitä ei aina voi mitata tällaisilla ulkoisilla arvoilla. Ei ole mitään syytä yrittää ampua alas ihmisiä, jotka ovat korkealle nousseet, mutten vain jaksa arvostaa komeita kulisseja, jos en näe näyttämöllä mitään mielenkiintoista.

Hupaisa tapaus. Tällaista volttia mieli alkoi heittää tänä aamuna hyvin pienestä kimmokkeesta. Monesta syystä arvostamani blogisti Jukka Kemppinen, josta en enää tiedä millä nimikkeellä häntä on paras tituleerata, koskettelee tuoreimmassa lastussaan puhuttelutapoja, joista en ole perillä. Nirhaisi vain jotenkin lukea, että "herra Kemppinen" voi vaikuttaa tahalliselta kunnianloukkaukselta, koska voisin itse helposti syyllistyä siihen, ja olen kenties syyllistynytkin, mutta siinä tapauksessa täysin tahatta ja päinvastoin yrittäen osoittaa kunnioitusta.

Elelen itse junkkaripiireissä, joissa useimmat epiteetit ovat pilailua ja vaikuttavat usein loukkaavilta ulkopuolisille. Yksi ylpeilee olevansa hitsari, toinen taas golfmoguli, kolmatta sanotaan näkövamman takia sokeaksi, neljättä nimitellään äidin pikku puliukoksi, viidettä biljardikuiskaajaksi ja sitä rataa. Tällä meiningillä joutuu kakistelemaan, jos joku kutsuu "herra Poliitiksi" (nimi vaihdettu), koska se kuulostaa liian juhlavalta. Tutumpaa on jos kutsutaan tenuseipääksi, krapulapesäkkeeksi tai "vanhaksi Osmoksi" (nimi vaihdettu). Avainasia on tietysti se, että piirin jäsenet ovat hyväksyneet itsestään käytettävän roisejakin nimityksiä, mikä antaa tavallaan luvan nimitellä myös toisia.

Pitäisi kai tutustua vähän sivistyneisiin tapoihin, jotta ei ainakaan silloin tahattomasti loukkaa, kun haluaisi osoittaa kunnioitusta. Mistä kumpuaa mieleeni, että joku on maininnut myönteisenä sen, kuinka puhun samalla tavalla kaikille ihmisille. Sillä kertaa kyse oli kaverin väitöstilaisuudesta, jossa hierarkiaa tuntevat olivat varmaan enemmän varpaillaan toistensa oppiarvoista. Ehkä möläyttelin asioita ihmisille, joille muut eivät uskaltaneet puhua, mutta kasvotusten siitä selvisi ilmeisesti kolhuitta.

Samoilla kuohuvilla vesillä liikutaan kuin teitittelyn suhteen. Toisinaan teitittelen ihmisiä, vähän kuin varmuuden vuoksi, mutta se voi loukata kahdella eri tapaa. Joku närkästyy siitä, että pidetäänkö häntä ikäloppuna, toinen taas teitittelyn etäännyttävästä vaikutuksesta, ettei häntä huolita keskustelemaan samalla tasolla.

Sanottakoon lopuksi varmuuden vuoksi, että pyrin lähettämään kommentteja toisten blogeihin vain kunnioittavassa hengessä, vaikka joskus eläytyessäni voin töksäytellä tai olla liian tuttavallinen. Joillekin tulee vinoiltuakin leikillä, mutta silloin vain luotan siihen, että tyylini on jo käynyt tutuksi, mikä on helposti virhe näin laajassa ja ohuilla rihmoilla kiinnittyneessä yhteisössä. Itse muistaa paremmin mitä on aikaisemmin lähettänyt kuin vastaanottaja.

5 kommenttia:

Milvus kirjoitti...

Varapygmi, teet oikein jos poistat tuon Lehdon tekstin. Hän ei itse näytä hallitsevan kohteliaisuutta ja kunnioittamistapoja.

--KATA-- kirjoitti...

Johtuu varmaan krapulasta, mutta liikutuin ystäväsi lempinimestä. Äidin pikku puliukko. Sniif.

(Minähän muuten blogissani justiinsa kirjoitin, että plokiini on linkattu joltain rasistisivuilta. Olen ihan huolettomasti poistanut lukuisia teemaa käsitteleviä kommentteja. Siitä vaan nappia painamalla, bye bye dunderpate)

Varapygmi kirjoitti...

Milvus, sinne läksi. Eiköhän lähettäjä ehtinyt nähdä jo perustelut, jos niitä kaipasi.

Kata, se on munstakin herttainen nimi mainiolle kundille. Jossain keikkarundilla hän oli sen saanut.

Tämä postaus muuten jotenkin naurattaa minua, liippaa niin läheltä ettei olisi imelää, pateettista tai muuten vaan huonoa. Mitäpä tuosta, jos nuo aitoja päässä liikkuneita asioita ovat.

Huomasin tuossa aamupäivällä Kemppisen maininneen, että hän härnäsi vain sillä tituleerausasialla, mikä ei yllättänyt lain.

Angela kirjoitti...

Ihana kirjoitus. Minun blogiini voi Varapygmikin huoletta tulla heittämään rankempaakin kommenttia. Sen verran luulen tuntevani Varapygmiä, että hän ei ole pahansuopa vaan hauska ja humoristinen :) Minun ei ole tarvinnut poistaa yhtään omaa postausta tai kenenkään kommenttia. Omia kirjoituksia en häpeä, vaikka toiset on kirjoitettu todella nopeasti ja viimeistelemättä. Minusta se kuuluu bloggaamiseen. Toisinaan hion kirjoitusta kauan ja hartaasti.

Tuo kertomuksesi taustoistasi oli erittäin mielenkiintoinen. Vähän samanlaisia tuntoja on minullakin omista esivanhemmistani ja esihistoriastani. Hyviä ihmisiä he kuitenkin ovat olleet, vaikka osa on kotoisin entisestä vihollismaasta. Minkäs he sille mahtoivat.

Minua on muuten kutsuttu vaikka minkälaisilla nimillä - hyväntahtoisesti, johtuen varmaankin erikoisesta nimestäni tai mistä minä tiedän miksi ;). Mieleenjäävin lempinimi on ehkä "Ankka". Se oli jotenkin sopiva siihen aikaan, kun sitä käytettiin ja sopi jotenkin mulle. Olin oikein ylpeä lempinimestäni.

Ja telkkarista tulee tänään Mafiaveljet! Yksi parhaimmista pätkistä ikinä :D

Varapygmi kirjoitti...

Ehtoota Angela ja kiitos kaunis. En tiedä mikä möhkäle tuo polkka on, mutta jostain se valui.

Asiasta puuhun, joskus on käynyt mielessä, että ovatko hymiöt jo oletusasetus. Tarkoitan että jos niitä ei käytä, tyypillisellä harppovalla luvulla syntyy kuva, että toinen on liian tosissaan tms.

Monen tyyliin hymiöt näyttävät sopivan, itse en ole oppinut niitä juuri käyttelemään. = b

Poika on unilla telkkarin ääressä, en arvaa töllöttää Mafiaveljiä ainakaan äänen kera. Säästän parempaan hetkeen, levyltä sitten.