Maalaiset Metropolissa eli pellet pääkaupungissa

Elämä on mennyt liian kiihkeäksi. En ehtinyt toipua etelän matkasta, kun piti jo lähteä vielä etelämmäs, suurkaupunkiin asti, koska Jethro Tull esiintyi Kulttuuritalolla.
Kätevintä oli lähteä bussilla, koska Pelle on kertonut EB:n olevan siististi cool, mutta pieniä puutteita oli tiedoissa. Turun toveri Pete lähti samaan aikaan eri suunnasta, ja eikä siinä mitään, pääsimme kukin busseihimme ja osasimme jäädä pois Kisahallin pysäkillä.
Katselimme, että siitä pääsemme sukkelasti myös yöllä yhden busseihimme. Pitkän keikan jälkeen ehdimme vielä Fellowsiin kaljalle ja juuri sopivaan aikaan pikalinjan pysäkille. Vitsailimme jotain olematonta, että lyödään vetoa kumman bussi tulee ensin. Ilahduimme, kun niitä EB-merkkisiä pari-kolme oli ryykäämässä Manskua pitkin kohti. Eivätkö ne sitten kääntyneet Oopperatalon kulmalta Helsinginkadulle, noin parikymmentä metriä ennen pysäkkiämme. Kiertävät penteleet sieltä lentoaseman kautta kaikki myöhäiset vuorot, olikohan se ysin jälkeen.
No, seuraaviin aikaa pari tuntia, eikä tietoa mitä reittiä NE menevät, joten tepastelimme kohti Kamppia. Paariin teki elävän mieli, mutta ei tahtonut sopivaa sellaistakaan löytyä, joka olisi auki kolmeen, pelkkiä narikkamaksullisia klubeja ja yökerhoja vainen. Kuten Petri Samuli Tiili taisi kirjassaan Buddha Blues sanoa (Kaura tietäisi tarkan muodon): "neonvalot eivät flirttailleet".
Jee, kotona heti aamukuudelta.

Mutta jos palaan valoisampiin asioihin, Jethro Tullin vanha maestro Ian Anderson (kts. kuvat) oli leikkuussa, elikkäs hyvässä iskussa niin huilun, kitaran kuin kitarisainsa puolesta. Heti eka piisi, Living in the Past -albumin 'Life Is a Long Song', soi upeasti ja laulu kuulosti pehmeän murealta.
Vanha rietas mies vaan oli äitynyt hankkimaan silmäniloksi bändiin viulisti Ann Marie Calhounin, joka soitti varmaan hyvin eikä mennyt kyykkyyn, muttei silti tuonut paljon henkeä vanhaan huippubändiin, vaan vei sitä pikemmin milloin bluegrassin, milloin pseudoklassisen, milloin kevytlevitejazzin suuntaan. Johonkin kelttiläisfolkhenkiseen kamaan viulunsa kyllä sopi hienosti.
Surkuhupaisinta taisi olla Mozartin kanssa piehtarointi kappaleella 'Moe's Art' (?). eivätkä 'Boureen' ja 'Aqualungin' uudet sovituksetkaan mitenkään riehaannuttaneet. Onneksi encorena rytkähtänyt 'Locomotive Breath' jätti taas etevän maun suuhun, kun junan hönkäys jyskytti vanhaa ystävää.
Anderson sutkautteli myös jatkuvalti kuivaan tyyliinsä, mutta jääkööt ne uusiokäytettynä tilannehuumorina lainaamatic. Kyä toisen kuvan flamingoasentokin irtosi vielä kohtalaisesti. Niin ja bändissä edelleen (taas) soittava kitaristi Martin Barre kuulosti komealta ja näytti ainakin Peten silmin Alan Barrowsilta (Christopher Guest, "A Mighty Wind"). Kuuluisia barre-otteita en tosin huomannut tarkkailla, eikä soittanut Jeffrey Hammond-Hammond Hammondia, vaikka Pete näistä molemmista ennen keikkaa hölisi.

Tekisi mieli lopuksi mainita, että sain tilaisuuden lainata Pelleä vielä tänään päivällä, kun kesäloma loppui ja ilmoittauduin kortistoon, mutta jääköön lainaamatic tämäkin lastenversio:
"Himmmmputti, ooolen työtön!"
Aiheesta Pelle on valistanut, että Vapaus on suuri vankila, mutta Suomen MAD on siihen lisännyt, että "Älyvapaus on älyttömän suuri vankila".
Tätä rataa yllekirjoittanut pian
"…on Tukholmassa ja myy ruumistaan
hän on varapygmi, mutta jo valmis kuolemaan
ja rikkaat liikemiehet ja pankinjohtajat,
joiden vaimo ja lapset kotona odottavat,
Osmolle hyvin varvista maksaa
ja niillä rahoilla pygmi heroiinia ostaa"