Neljä vuotta sitten

Oli tekemisen puutetta ja turhautunut olo. Mitäs siinä muuta voi tehdä kuin kirjan itseterapiaksi. Jäihän se hiukan kesken, ehkä neljä tuntia nakuttelin, mutta reppava eka luku syntyi. Mieli teki korjailla sitä nyt, kun en silloin kummemmin sitä hionut, mutta tyydyin kahden typon oikaisuun. Muistelen, että ajattelin tuolloin heittäväni tämän pois turhana johdantona, jos kirjoittaminen alkaisi maistua. Ei alkanut, toista lukua syntyi vajaan sivun verran. Siis turhake lähes alkuperäisessä muodossaan:

TOINEN JOULUKUUTA – avain omanapaiseen elämään

1. luku

Jotain ihmisen täytyy tehdä, jotta kehtaa olemassaoloaan nimittää elämiseksi. Esimerkiksi lapsen alulle paneminen, eikä painon tarvitse olla poikamaisesti hihitellen viimeisellä sanalla, voi olla sellaista, samoin tuon rääpäleen kasvattaminen niin fyysisessä kuin henkisluontoisessakin mielessä, jos luoja ja toimeen vaadittu toinen osapuoli vain sen suovat.
Toisaalta vanha miehinen perinne vaatii, jos ei aivan riistan metsästystä, ainakin sen sivistyneempinä pidettyjä sovelluksia, kuten rahan metsästystä. Sitähän voi metsästää vaikka työtä tekemällä, sossussa mankumalla, perintöä odotellen (sillä sen jouduttaminen tulkitaan epähienoksi), lainaamalla, liike-elämässä ketkutellen (vaikka ehkä sekin käy työstä) tai syventymällä runsaaseen lain tuomitsemien tapojen kirjoon. Lista ei ole tietenkään missään järjestyksessä metsästystapojen paremmuuden mukaan.
Niinpä on pakko raapia päätään, eikä se tunnu merkittävältä tekemiseltä, kun toteaa olevansa työtön, yksinäinen, keski-ikäinen mies, jonka satunnaisilla erityistaidoilla ei ole suurempaa kysyntää, eikä taannoisilla hurman hetkillä matkaan saatettu poika pääse kovin usein äitinsä huostasta isäänsä piristämään.
Vaihtoehtoja tulee kyllä montakin mieleen. Töiden hakeminen olisi yksi varteenotettava sellainen. Ahdistunutta houkuttelee myös Martin Cruz Smithiä ja Pahkasikaa mukaellen korkin poisto, mutta se ei liene kauaskantoinen ratkaisu, vaan pikemminkin vain tilapäinen tapa rajoittaa muita vaihtoehtoja. Terapeuttinen puuhastelu, enkä tarkoita välttämättä amatöörimäistä sellaista Koopee Kyrön malliin, tuo vaihtelua ja parhaimmillaan puhtiakin elämään.
Television katselu tuntuu pelkästään korostavan olemisen kurjuutta. Onkohan se tarkoitettu vain ylivireen purkamiseen, että mieli tyhjenee ja illalla saa paremmin unen? Kirjojen tai sarjakuvien lukeminen maistuu aikansa, mutta päätoimeksi sekään ei kelpaa. Ruoan laittaminen on jo sinänsä virkistävä askare, jossa on bonuksena kenties maistuvakin lopputulos.
Uusien ystävien etsiminen on jostain syystä keskiäkäiselle (sana lainattu Bisquitilta, muistaakseni) miehelle vaikea, jopa kelvoton ajatus. Ellei sitten harrasteen kautta tuurilla löydä sellaisia. Eikä sillä, vanhoissa ei ole mitään vikaa, pikemmin päinvastoin. (Tarkoittaahan tuo kirjaimellisesti, että vika löytyy, jos nietzscheen tulee, vanhojen ystävien yhteisestä nimittäjästä eli lyhyesti sanottuna tämän kirjoittajasta?)
Jos muut vaihtoehdot koeteltuaan haluaa keksiä jotain omatoimista tekemistä, kaikkein hienoimmalta tuntuisi yhdistellä asioita. Pyrkiä työllistämään itsensä virkistävällä askareella, joka tuo uusia ystäviä ja palkitsee maukkaalla lopputuloksella, minkä voi varmaan toteuttaa vielä korkin poistettuaan. Tähän voisi pyrkiä vaikkapa ryhtymällä taiteilijaksi, maalata Palmu suohon tai surrealistisesti palmu suohon, tai muusikoksi, joka hullun neron tavoin nauhoittelee hengenluomuksiaan kotistudiossaan, tai kuten itse juuri tunti sitten päätin, ruveta väkertämään kirjaa.
Tässä vaiheessa pahoittelen vilpittömästi, että valitsin tämän vaihtoehdon, mutta kiittäkää ylempiä voimia, ettette ole joutuneet katselemaan taulujani tai kuulemaan tekemääni musiikkia.
Puolustukseksi on vielä kerrottava, mistä näin kunnianhimoinen projekti kiihtyi mieleeni. Olennainen tekijä oli krapula tietokilpailujen jälkeen, mutta lopullinen kimmoke tuli sängyssä maatessa, sossuaikaa odotellessa, kun lueskelin Ian Flemingin elämäkertaa.
Oli jo sinänsä kiehtovaa seurailla, miten monella alalla itselleen (ja äidilleen) pettymyksen tuottanut mies viimein äityy kirjoittamaan ja jyskyttää kahdessa kuukaudessa teoksen, josta melko suurimittaisten korjausten jälkeen muotoutuu ensimmäinen James Bond -romaani Casino Royale. Merkittävän vauhdikas luomus, täynnä omaleimaista jännitettä.
Elämäkerta paljastaa myös millaisista omiin kokemuksiin kytkeytyneistä fantasioista kirjan ainekset ovat kummunneet ja kuinka paljon yhteistä James Bondilla on luojansa kanssa elämäntavoissa, vaatetuksessa yms.
Suurempi yllyke alkaa kirjoittaa oli kuitenkin käännöksen vaivaannuttavat kieliopilliset seikat, kuten relatiivipronominien mikä ja joka horjuva käyttö sekä kohtuuttomasti englantia mukailevat lauserakenteet. Kun asiaan oli kerran kiinnittänyt huomiota, se teki lukemisen yhä tukalammaksi, kunnes olikin jo pakko nousta ja mennä itse näppäimistön ääreen. Vielä kerran valittelut, syyttäkää tuota kääntäjää.
Seuraava vaihe oli luonnostella jonkinlaista tellinkiä, mihin ajatuksiaan ripustelisi. Päätin hahmotella ranskalaisin viiruin henkilökaartin ja juonenkulun, vähän kuin joissakin vanhoissa dekkareissa listataan alkusivulla kartanossa paikalla ollut väki, jota voidaan murhasta epäillä.
Olennaista olisi esimerkiksi kenet valitsee päärooliin ja käyttääkö minämuotoa läpi teoksen. Koska aiheesta oli neuvoteltu taannoin viiniä siemaillen poikani kummisedän kanssa, olin siinä uskossa, että jos mitään merkittävää aikoo saada paperille, esikoisteos kääntyy väistämättä avainromaanin suuntaan. Sitä voi tietysti peitellä vaihtelevalla tarmolla ja menestyksellä, mutta useimmat meistä kerta kaikkiaan joutuvat ammentamaan tärkeät aiheet omasta itsestään.
Vaatii kokemusta ja lujaa tahtoa hylätä sisällään hellimänsä merkkitapahtumat ja kaikenlaiset suosikkisutjaukset, mutta helpommalta keinolta tuntuu vain julmasti viskata ne paperille, jos ne vaikka alkaisivat elää omaa elämäänsä. Kill your darlings, sanotaan lehtialalla, mutta voihan ne kullannuput päästää vapauteenkin.
Heikosti tässä kävi, en jaksanut raapustella mitään ranskalaisia viiruja, vaan aloin suoraan nakutella. Avainhahmoa punnitessani mieleen juontui trillerikirjallisuuden merkkitapaus Top-Kapi, jossa Eric Ambler luo hämmästyttävän vastenmielisen, rotanoloisen miehen ja tekee hänestä vielä päähenkilön.
Arthur Simpson on lihava, ruma, köyhä, pelkurimainen, älynlahjoiltaan keskinkertainen ja moraaliltaan arveluttava keski-ikäinen mies, jota halveksivat niin poliisit kuin rikollisetkin. On upea suoritus luoda trilleriklassikko tällaisen päähenkilön ympärille. Ihmetyttää, että kukaan Hollywoodissa on suostunut edes harkitsemaan teokseen tarttumista, saati sitten tekemään siitä elokuvaa.
Tämä hahmo tietä valaisevana soihtuna päätin olla kaartelematta sen kauemmaksi metsän puolelle. Valitsin pääroolin esittäjäksi parhaiten tuntemani miehen, jonka tiesin myös suostuvan tähän kuritukseen.
Näin paperia symboloivalle tietokonenäytölle piirtyy Tuomas, arkinen löntystelijä, jonka harrastuksiin kuuluvat esimerkiksi baarissa istuminen, kirjojen lueskelu, biljardi, joskus bridgekin, paskanjauhaminen, kaljan tissuttelu, sanoilla pelleily ja baarissa istuminen. Harvinaisten aktiivivaiheiden painavampaa sisältöä ovat ainakin huoltomiehen työt yliopistolla, sarjakuvien ja urheilulehtien käännöshommat sekä kruununa kaikelle parivuotiaan pojan kanssa touhuaminen.
Ole hyvä, Tuomas, lava on sinun.