Ajatuksiinsa eksynyt

Loppukesän kunniaksi kasautuu hommia nolosti päällekkäin, mistä seuraa että itselleni asettamani takarajat kaatuvat rytinällä ja uhkaavat sekoittaa jo oikeitakin deadlineja. Yksi paketti taisi tulla valmiiksi, koska ei ole yli tuntiin kyselty korjauksia tai lisäkäännöksiä kuvateksteihin ynnämuihin. Siinäkin tarvitsin hätäapua pikahälytyksellä, onneksi tiikeritoveri lähti leikkiin ja pelasti nahkani tehden vielä erittäin hyvää jälkeä.

Olin eilen aivan kuutamolla, koska töitä joutui painamaan päiväkaupalla öitä myöten. Pää ei suostu palaamaan ylivireestä välittömästi, vaikka elintoiminnot muuten olisivat niin lamassa, että uni olisi ainoa järkevä lääke, jos pystyisi taintumaan.

No, virkistin itseäni parin tunnin väkisin makaamisen jälkeen hiihtelemällä paariin olustelemaan ja musavisailemaan. Matkalla mietin kuinka epäsosiaalisessa tilassa ja kommunikaation tavoittamattomissa olin, en esimerkiksi venynyt kadun ylitykseen mennäkseni tervehtämään tuttavapariskuntaa ja katsomaan heidän parin kuukauden ikäistä lastaan. Oletin rohkeasti parin kaljan asiaa auttavan, mikä johti ajatukset siihen, etten osaa sosiaalisissa tilanteissa oikein koskaan ollakaan, ellei a) ole vankkoja syitä kuten työt tai läheiset sukulaissuhteet, tahi b) ole sopivaa tai liian runsasta rentoutusta takana. Vaihtoehdon b kohdalla voi toki käydä niin, etten osaa muiden mielestä enää olla sosiaalisissa tilanteissa.

Olen Kauran kautta saanut hämärää alkeistajua autismista, eli ainakin romuttanut romanttisen kuvan, joka Sademiehen kaltaisista hömpötyksistä voisi syntyä. Tai siis, Sademies on minusta hyvä elokuva, jossa Tom Cruise tekee ehkä parhaan roolityönsä, mutta se ei vaan satu kuvaamaan yleisesti autismia. Kai niitä ällistyttäviä erikoistapauksia autisteissakin todella on, kuten vähän kaikissa ihmisryhmissä, mutta oletettavasti pirun pieni osuus on sellaisia, jotka saavat järkevää kontaktia muihin voidakseen oudoilla kyvyillään hurmata. (Pohja tähän tuumailuun on jälleen hatara, Kaura kertoo ja tietää asiasta paljon enemmän.)

Sattui huvittava tilanne baarissa, kun meitä istui pöydän kulmassa kolme äijää, joille pidän yhteisenä tekijänä suurta uppoutumista johonkin omaan juttuun ja keskimääräistä alempaa kykyä yhdistää sitä sosiaaliseen elämään. Olen kutsunut oireyhtymää epätieteellisesti ja puolihuvikseni autistiseksi taipumukseksi, koska itseni ja lähiperheeni kautta olen oppinut tunnistamaan tällaisia outoja piirteitä. Tarkoitan kaikenlaisia hajamielisiä professoreita, vain urheilulle eläviä harrastajia, musiikkiin uponneita soittajia ja laulajia sekä erakoituneita kirjoittajia, maalaajia tai muita taiteilijoita. Nuo ovat romanttisia ääripäitä, vastaavia taipumuksia tunnistaa mistä vain harrasteista. Toiset puhuvat myös putkiaivoista.

Ryhmäämme kuului oikealta lukien kitaristi, sananvääntelijä ja lentokoneinsinööri, eli olin aika erikoisseurassa, enkä itselleni keksi yhtä vakuuttavaa titteliä kuin toisille kahdelle. Jouduin toimimaan vähän tulkkinakin, koska ilmailija on belgialainen ja puhuu kuin skottiaksentilla, eikä hieman nenässä ollut soittaja jaksanut kaikkea englanniksi selittää tai ymmärtää.

Erehdyin selittämään tuon epätieteellisen versioni autistisista piirteistä ja sovelsin sitä näihin naapureihin (enkä kertoisi ajatuksistani muuten täällä), mihin tuli vastakkaiset reaktiot. Belgi riemastui tulkinnasta, tuntui ymmärtävän heti mihin viittasin ja kertoi saaneensa lapsena epämääräisen diagnoosin autistisuudesta, joka oli ollut tavallaan itseään toteuttava, koska vanhemmat olivat sitä kavahtaneet ja poika oli jäänyt entistä yksinäisemmäksi. Pelimanni taas ensin järkyttyi ja epäili minun pilkkaavan häntä, mutta ilahtui kun avarsin vähän hänen käsitystään autismista (oikein tai väärin).

Oliko tarinalla joku opetus? En ole keksinyt, mutta olipahan mielenkiintoinen ilta tuopin kahvassa. Kuukelin päivän mietelauseissa oli aiheeseen sopivasti:
The only reason some people get lost in thought is because it's unfamiliar territory.
- Paul Fix

Suomeksi jotakuinkin: Ainoa syy miksi toiset eksyvät ajatuksiinsa on se, että maaperä on niin outoa.

Sitarointia ja satakieliä

Miltä se kuulostaa, jos sitarinsoittaja on huono? Kenties George Harrisonin alkuvaiheiden yrityksiltä? Vai huomaako länsimaiseen hapatukseen nikeltynyt korva mitään, jos rytmit ja tonaliikka (huom. en tiedä kunnolla mistä puhun) ovat joka tapauksessa vieraita?

Lawrence Blockin kirjassa Tanssi haudoilla päähahmo Matt Scudder vierailee Taj Mahaliin (oletettavasti rakennukseen, ei bluesmieheen) keskittyvässä näyttelyssä ja kuuntelee sitarinsoittajan sooloesitystä. Näin hän tuumii: "Minulla ei ole aavistustakaan, oliko miehestä mihinkään vai ei. En tiedä, mistä sen erottaa tai mistä hän itse erottaisi, onko hänen soittimensa epävireessä." (Vakuuttavan oloinen kääntäjä on Tapani Bagge, olen niin alussa, etten uskalla muuta sanoa.)

Harrisonin vuonna 1971 Madison Square Gardenissa järjestämästä Concert for Bangladesh -multimediahappeningista (kaksi hyväntekeväisyyskonserttia, levy, elokuva) on klassikkotarina, joka on voinut olla myös Blockin mielessä. Konsertin avasivat sitaristi Ravi Shankar ja sarodisti Ali Akbar Khan. He virittelivät instrumenttejään alkuun puolitoista minuuttia ja saivat innokkaat taputukset. Shankar kommentoi kuivasti: "Jos arvostatte virittelyämme noin paljon, toivon että pidätte soitostamme vielä enemmän."

Vielä kun näkisi jossain hörhökapakassa ilmasitaristeja, mutta se varmaan vaatisi tuhdimpaa jatsinortin vetelyä tai muuta epäilyttävää pohjustusta. Niin, tuo yllä oleva juttu on varmaan asiasta kiinnostuneille vanhaa jorinaa, mutta on se silti klassikko.

* * * * *

Olen aika täpinöissäni jo nyt illan konsertista. Juttelin Markon kanssa puhelimessa ja kuulin, että Joensuu oli ollut hyvä veto. Pieniä teknisiä murheita, kuten kitarankielten katkeilua, mutta bändi oli iskussa. Huono kenraali ja votnottia, paitsi jos se ei ollut huono.

Keskiviikon Tamperelaisessa oli näköjään Markku Makkosen asiallisen innostunut arvio keväällä ilmestyneestä albumista, joten skannasin sen tähän (klikkaa isommaksi).


Mitäpä siihen lisäämään, itse intoilin samasta levystä maaliskuussa tähän tapaan ja lainaamani saksalaiset nettilähteet näin.

Lapin jätkät ja retroilut

Kyllä ne rehelliset Lapin miehet vain osaavat… kuulemma, jos sellaisen vain jostain löytäisi. Ei vais, mutta taas on tullut Rovaniemen suunnalta erilaisia viitteitä ja uutisia huvituksista. Esitän kolmen kohdan ohjelman.

1. Johdannoksi sopii tiikeritoverin lähettämä juutuubilinkki häikäisevän vetävään ja urheilulliseen musiikkiesitykseen nimeltä:
Karpaasi on jätkä raju

2. Napapapat puolestaan lähtivät urheasti pappamopoillaan motoball-otteluun noin seitsenkertaisesti voimakkaammilla myllyillä varustettuja Jawoja vastaan. Tässä yksi pummittu kuva (There's the ball, there's the ball!), epävirallisilla sivuilla ratkijärkevä raportti.

3. The Nightingales esiintyy huomenillalla Telakalla Tampereella ja tänään näköjään Joensuussa. Loistobändillä on tainnut olla viime vuosina enemmän keikkoja Saksassa kuin Suomessa, joten on pakko tarttua tilaisuuteen nähdä pitkästä aikaa Rovaniemen jätkät livenä. Pikku anekdoottina voin mainita, että näin heidät viimeksi Helsingissä joulukuussa 2003 (?) varamiehisenä kokoonpanona, kun Pirttijärven veljekset olivat Abba-coverkiertueella.

Olin voittanut musavisan kausikilpailusta matkat ja lipun valitsemaani suurkonserttiin Helsingissä. Kerroin paari-isännälle etteivät cherit, brianadamsit ja bonjovit kiinnosta, vaan valitsen Nightingales-keikan Semifinalissa, vaikka näin kombon samalla viikolla peruskokoonpanossaan Telakalla. Se nauratti Jusbaa niin paljon, että hän kysyi sopiiko lähteä mukaan. Unohtumaton reissu, meillä oli vaikeuksia löytää edes Tavastiaa (silloin oli iso työmaahässäkkä Kampissa, tiedätte kai, ja kauhian pimiää). Saati sitten päästä sieltä aamuyöllä Laivanvarustajankadulle tai sille toiselle melkein samannimiselle.
Ja bändihän veti komeasti, muistaakseni, kun Marko siirtyi koskettimiin, bassoon tuli Pauno Haapio ja kitaraa soitti nykyinen vähintään puolivirallinen jäsen Pasi Pakarinen.

Onkohan muita plokaajia menossa? Suosittelen lämpimästi, vaikken tyylilajia osaa oikein kuvata. Tuskin kuulemme kuitenkaan Markon bravuuria "Lapin jätkä lyö outoa turpaan".

* * * * *

Virkistyn usein silmäillessäni PopuLAARIn pistohyökkäyksiä menneiden aikojen kulttuuriin. Nyt löytyi kommenteista linkki, jonka takaa löytyi retromainoshupaelmien kilpailu: tehtävä oli värkätä joko nykytuotteelle vanhan tyylinen mainos tai päinvastoin vanhalle tuotteelle nykymallin mainos. Photoshopilla olivat muokanneet monenlaista materiaalia.

Täällä ovat worth1000.comin kisatarjokkaat.

Tässä pari näytettä heppoisina näyttökuvina, katsokaa tekijätiedot ja paremmat versiot yllä olevasta linkistä. Sota-ajan hengenkohotusjulisteesta ("We Can Do It!" on alkuperäinen teksti) oli syntynyt kaksikin versiota:



Alla olevassa laihdutustuotteiden mainoksessa minua ilahdutti muukin kuin pikkutuhma vitsailu, sillä vanhakantaiset värit ja tyyli vain sointuvat silmääni.



Jou, niitä oli kisassa parikymmentä lisää, muun muassa hieno mustavalkoinen Nintendo Wiin mukamainos. Hep, näköjään PopuLAARI oli myös ehtinyt polkata jo linkistä.

Harmittelu on tuhoisaa

Siinä minä istuin, toimistossani, kun eilisestä Tamperelaisesta (22.8.07) iskeytyi silmään kuvateksti, mikä sai minut hämmentymään… ja joka näytti kieliasultaan väärältä.

Relatiivipronominien joka ja mikä käyttö tuntuu aaltoilevan aikakausittain, mikäli laiskasti havainnoivaan kielikorvaani on uskominen. Nyt on tuntunut siltä, että 'mikä' olisi huudossa ja tunkisi turhan usein 'joka'-tontille. Äh siis, tarkoitan sanoa, että eikös tämä ole pyllystä?

Sinänsä tavallista herkuliaanisempi osuma, että kuvatekstin merkitys nähläkseni muuttuu, koska 'mikä' pääsee viittaamaan koko edelliseen lauseeseen. Kuvan sijaiskärsijä* onkin yhtäkkiä syypää monen vuoden työn tuhoutumiseen.

Sortsi tylsää polkkaa, mutta kun tämmöisiä sanavalintoja aprikoi taas päivittäin, niihin kiinnittää enemmän huomiota kaikessa mitä silmäilee, vaikkapa toimistossa. Väännän vielä rautakangesta: tuossa 'mikä'-sanan paikalla pitäisi olla 'joka', jos halutaan viitata pelkkään ilkivaltaan eli korrelaattina on edeltävä substantiivi.

Lopuksi varoitus: koulu on vaarallinen paikka. Poika ehti hädin tuskin viikkoa sitä käydä, kun jo tuli ensimmäinen murtuma. Ranne lyötiin pakettiin elikkäs kipsiin. Urhea heppu, virkein mielin selvitti lääkärireissun jälkeen, ettei se tunnu paljon yhtään.

* * * * *

Pakko laittaa vielä linkki blogin nimeltä Urheiluviikko uutiseen, koska tuntuu päättömältä millaisen kohun synnyttää, jos jotain jalkapalloilijaa edes epäillään homoksi. Miesten puolella vielä enemmän, naisista tyydytään sanomaan, että kaikkihan ne on homoja varsinkin joukkueurheilussa. Tästä voisi ajatella, että ovatpa ne brasilialaiset suvaitsemattomia ja takaperoisia, mutta muistelen pari vuotta sitten Ruotsin jalkapallossa ja jääkiekossa olleen vastaavaa kuohuntaa.

Homot eivät kuulu Brasilian liigaan!

Sen Ruotsin jupakan yhteydessä hämmästelin, mikä siinä oli niin vaikeaa. Oma laskupääni piti vääjäämättömänä, että niin suureen otokseen kuin joukkueurheilijat ovat mahtuu ilman muuta joka suuntauksen ihmisiä. Mikä siinä sitten pelottaa, etteivät homot osaa käydä yhteisissä suihkuissa vai? Taitaa heitillä olla siitäkin kokemusta ja siten kykyä olla liikaa innostumatta, vaikka sattuisi joku vetävä roppa lähelle osumaan.

Niettä ainoa ratkaisu on perustaa homoille omat joukkueet ja liigat. Eiköhän heitä suomalaissankareissakin ole, vaikka asia on tabu ja tuottaa vain villejä huhuja, joita sisäpiiriläiset kihertelevät.

*Emakkomme rakastajasta tehtiin joulukinkku. Hankimme sijaiskärsijän.

Solmio tuli

Haksahdin vaihteeksi tekemään testin, kerta Minjan esittelemä "Mikä juoma olisit?" kiinnosti etäisesti. Kysymysten joukossa oli useita, joista en löytänyt sopivaa vastausta lain, eipä siis ihme että tuloskin oli näin skitsofreeninen.


Hjuu, viskiä juon harvoin, silloinkin ilman jäitä* tai vesitipan kera, jos sattuu olemaan erityistä mallasherkkua. Pillimehut ovat jääneet vielä pienempään rooliin karvaassa ruokakolmiossani, vaikka toki niitä pojalle pitää ostella. Omena- ja appelsiinituoremehua kuluu jonnii verran isommasta tölkistä.

Yleisin tulos näytti olleen oluttuoppi, mikä voisi minuakin parhaiten kuvata: pitkä, arkinen ja halpa sekä tuottaa väsyneen pöhnäisen ja turpean olon. Positiivisena puolena testistä pitää mainita, ettei 10 vaihtoehtokysymykseen vastaaminen vie juuri aikaa.

Sattui olemaan aikaa tässä Suomi–Kazakstan-pelin puoliajalla. Ei aivan vakuuttanut ensimmäinen puolikas, vaikka Alexei Eremenko Jr. yllätti iloisesti ja Jässi Jääskeläinen surullisemmin.

* Nautin viskini kuten naiseni: kylmänä ja kuivana. Ei vais.

Pari sanasta

Juu, eiku sitä minä vaan, että mielessä on kieppunut joitakin sanaleikin poikasia, jotka sinne pintaan asemoituivat, kun Norsutanssijan kanssa hiukan huvittelimme ja vietimme kevyen lomailevaa elämää tuossa takaviikkoina. Nyt pusketaan molemmat taas töitä tahoillamme, ettei protestanttinen etiikka pääse unohtumaan sen prosenttisen etikan alle, josta toinen toveri Marko tekstarissa taannoin puhui.

Ai niin, muistilappu itselle, miksei muillekin asiasta kiinnostuneille: Markon bändi Nightingales soittaa lauantaina pitkästä aikaa Tampereella, Telakalla se taisi olla. Sinne on päästävä.

Niihin sanoihin, lisävaroituksena tieto, että nämä voivat kuulostaa kuluneilta. Jotain olen lipsauttanut jo kommentteihinkin, jokin taas on ikivanhaa jorinaa. Jos puran viimeksi esillä olleesta vanhempaan päin, niin pääsin taas kaivamaan paarissa esiin teeman, joka pulpahtaa varmaan vuosittain mieleeni, ehkä tiheämminkin. Voisiko käydä niin onnellisesti, että näitä saisi kirjoitettua pois mieltä riivaamasta?

Harmaan taikka pimeän työn tekijöiden oloja on hankaloitettu olennaisesti Veronassa, tuossa Shakespearenkin tuntemassa Italian kaupungissa. Eikä minulla, pentele soikoon, ole mitään muita kuin veronalaisia tuloja.

En ole luonteeltani varsinainen keksijä, sivarina olisin jättänyt ruudinkin osaset parempaan käyttöön, sillä salpietaria tarvitaan tiämmä jopa hammastahnassa. Yhtä laitetta olen kuitenkin vuosikaudet luonnostellut, koska sillä olisi selvä markkinarako.
Moni mies katselee erisukupuolisia paareissa, klubeilla ja yökerhoissa kuumeisesti miettien, olisiko näissä kepeäkenkäisyyden, markkinaraon tai aistillisuuteen intoutumisen piirteitä. Kun saan tutkanomaisen laitteeni valmiiksi, se yksinkertaisesti kohdistetaan haluttuun maaliin, jolloin viisarin värähdys paljastaa arvon tämän olennaisen muuttujan suhteen.
Teen tätä työtä pyyteettömän markkinahenkisesti, koska itsellä ei vehkeelle käyttöä ole, mutta rahaa sillä varmasti sampoaa. Laitteen nimen valitsin ennen suunnittelun alkamista, se on Horoskooppi®.

Edellinen kimposi taas kerran mieleeni siitä, kun terassilla aloimme miettiä sellaista 80-luvun alun suurta kirjallista kuplaa kuin Tamminiemen pesänjakajat. Pitihän se kahlata lukioikäisenä läpi, mutta siitä oli erotiikka kuulkaa kaukana. Ei kerrottu Mauno Koiviston nettisussuista yhtikäs mitään, eikä pressapyrkyreille pesää jaettu.

Muutamalle kovasti naurattaneelle sanaselle on vaikea keksiä edes kehyskertomusta, siis vielä vaikeampi kuin oli luoda edellä olevat juonnot. Esimerkiksi kun ylitimme vallantunnossamme, golfmoguli seurassamme, rautatieaseman parkkipaikkaa kulmittain lyhintä reittiä tavoitellen, tutkaparini Reidar* taisi kajauttaa sanan "viistoporvari". Repikää sitten siitä: loistosana, jolta vain puuttuu johdanto.

Eiköhän tämä riitä. Jos näitä poikasia sikiää lisää, yritän joko hukuttaa ne tai nähdä enemmän vaivaa niiden saattamiseksi esittelykuntoon.

* Ilmaisu "tutkaparini Reidar Särestöniemi" pudotti minut muinoin täysin, kun Norsutanssija sen laukaisi osuvaan yhteyteen ajellessamme hänen Ladallaan Hangosta kotia kohti. Toimin kartturina, vaikka olen siihen tehtävään yhtä kelvoton kuin kuskiksi.

Ei edes hilse pöllähdä

Ihmettelin tuossa viikko tai pari sitten paarin pöydässä vilahtanutta juttua, joka lähti liikkeelle ihmisen kyvystä täydentää puuttuvia ääniä mielessään. Ensimmäinen sysäys oli Nikkisen Beatles-versioista puuttuneet taustalaulut, mihin en kiinnittänyt kummempaa huomiota, koska tunsin esitetyt kappaleet aika läpikotaisin ja nautin vain meiningistä, kun en ole niitä livenä muulloin kuullut niin autenttisella ja autoritaarisella otteella.

Kolmas juttu oli kuulijan kyky tunnistaa puhujan ääniala siitä kapeasta osasta, minkä puhelin toistaa, mutta ei siitä sen enempää, koska en ole asiaa yhtään lisää mieleeni verestellyt.

Se keskimmäinen taas valkeni hiukan, kun kohtasin klassisesta säveltäjästä kertoilleen visatoverin uudestaan noin viikko sitten. Huonosti oli ensi rupatuksen sisältö muistiin tarttunut, kyseessä olikin amerikkalainen säveltäjä nimeltä Charles Ives (1874-1954). Puolustuksekseni tyydyn sanomaan, että olin kesälomavireessä ja juttuja oli ehtinyt sinkoilla jos jonkinlaisia ennen ja jälkeen tuon tuokion. Enkä minä klassisesta mitään tiedä.

Olen tähän mennessä ehtinyt vain tavailla wikipedian tietoja, jotka paljastavat hänen olleen kokeilunhaluinen, yllättäviä musiikillisia ja rytmisiä ratkaisuja kehitellyt säveltäjä – ja ammatiltaan vakuutusmies. Isä George oli opettanut hänelle jo poikasena bitonaalisen ja polytonaalisen musiikin riemuja. Olen täysi tumpelo musiikin teorian suhteen, mutta tämä toi mieleen, kuinka itsekseni ihmettelin millainen soitin kannattaisi pikkupojalle hankkia, jotta se ei opettaisi ja sitoisi häntä liian tiukasti länsimaisiin tonaalisiin kaavoihin. Nehän oppii saletin varmasti muutenkin ympäristön vaikutuksesta, joten lapsen avointa mieltä on turha hätiköiden turruttaa.

Tuossa wikijutussa en huomannut erittelyä tarinasta, josta mielenkiinto alkujaan heräsi, että Ives harkitusti jätti sävellyksistään ääniä pois kuulijan mielessään täydennettäväksi ja joutui tarkastamaan huolella puhtaaksi kirjoitetut partituurit, ettei kirjaaja ollut lisännyt niitä ääniä jo paperille. Ei tämä kuulosta ainutlaatuisen omaperäiseltä oivallukselta, mutta juttu kutkuttelee maallikon mielikuvitusta, vähän samaan tapaan kuin Minna Lindgrenin (tulihan nimi oikein) musiikkipakinat ovat takavuosina kiehtoneet, kun niitä vielä Suomen Kuvalehdestä tapasin lukea.

Että miksikö kirjoitan tänne asiasta, jota hyvin heikosti ymmärrän? Hyvä kysymys, mutta uteliaisuuteni yllyttäisi nyt hankkimaan jostain näytteitä Ivesin tuotannosta. Osaako joku viksumpi antaa vinkkiä, mistä päästä rockilla korvansa pilannut voisi saada parhaiten ensimakua? Kaikenlaista nuo vakuutusmiehet näyttävät sivutöinään puuhailleen, jos Ivesiä nykyään kiitellään yhdeksi viime vuosisadan alkupuolen merkittävimmistä säveltäjistä.

Sitä paiten, jos tuotanto sattuisi korvaa miellyttämään, nimi täydentäisi hienosti sarjaa: ILVES-ELVIS-IVES.
Nopealla vilkaisulla en löytänyt tietoa, että näyttelijä, laulaja, kirjailija ja Oscar-voittaja Burl Ives (1909-1995) olisi Charlesille mitään sukua.

Ensiluokkaista

Toinen viikko koulussa käynnistyi, pojalla on eka lukkarin mukainen koulupäivä. Taikka siis timetablen, se näyttää tänään tältä:
8.00–8.45 Finnish
9.00–9.45 Math
10.00–10.45 Finnish
11.15–12.00 Craft

Täpinöissään teki matikanläksyjä heti perjantaina, vieläpä sellaisia ylimääräisiä joita oli lupa tehdä, kunhan viralliset homeworkit olivat puikoissa. Eiköhän tuo tahti yhdeksän vuoden mittaan hiivu, vaikken sitä mitenkään halua hillitä. Muussa tapauksessa epäilen pojan saaneen geeninsä jostain muualta ja äidinkin* tuntien nostan äläkän, että sairaalassa on tapahtunut sekaannus eli vaihto.

Viikonlopuksi oli saanut ottaa myös videon tai kirjan lainaksi koulusta, hällä oli iso ja ohut kuvakirja, joka esitteli Spider-Manin. Luimme sen eilen iltasaduksi.

Häntä mietitytti kovasti mikä tuo "Craft" mahtaa olla. Lonkalta ehdotin, että se voisi tarkoittaa käsityötä. Pyysin kertomaan myös lopullisen totuuden, kun se tänään valjennee.

Jotain oli jo tapahtunut, vaikka koulua oli vasta viikko takana. Ehkä kyse on lähinnä siitä, että kesälomaillut vintiö oli totutellut taas noudattamaan aikataulua ja liikkumaan porukassa. En osaa eritellä, mitä ajatuksia isässään herättää tuo englanninkielinen luokka. Sulavasti tuntuvat kielet rinnakkain elävän, ettei huolestuta kotimaisen kärsiminen. En usko ratkaisussa mitään snobistista hienoa olevan, mutta jotenkin lämmittää, että pojalla on monenmaalaisia, -rotuisia ja -värisiä kavereita.

Sitä paiten, kloppi on opettanut isälleen jo parin sanan lisäksi myös yhden anglofraasin, johon olen sittemmin törmännyt ainakin Simpsoneissa ja elokuvassa American Graffiti. Se oli "to cut the cheese" ja tarkoittaa sellaista takapuolen narauttelua, jota kodikkaasti rupsutteluksi tai banaalisti pieremiseksikin** kutsutaan. Bart Simpson innostuu Multiplexin tarjontaa lukiessaan huikkaamaan "Ernie Cuts The Cheese!", vaikka elokuvalistassa lukee jotain muuta. Olisiko sitten americanaa, vaikka poika sanoi oppineensa sen kaverilta, jonka isä on tietääkseni britti.


Tässä vielä kuva ekan koulupäivän aamusta, kun sälli on terhakkaana reppu selässä ja Ilves-lippis päässä odottamassa luokkaan menoa.

* Joka on toistuvasti ihmetellyt, että kuka sen äiti on? Isästä on jotain alustavaa, epämääräistä tutkimusta, että se voi olla joku muukin oddseilla 1/200.000. Onhan jo Tampereella asukkaita tuo 200 000. Kuvista kiitos tälle naisihmiselle, jota poika äidiksi kutsuu.
** Takavuosina nauratti, kun ystäväni pohti mikä on tuon sanan infinitiivi. Ehdotin sen olevan 'pierrä', mutta se ei kelvannut. Hänen jyrkkä ehdotelmansa oli 'piereä', mitä toppuuttelin sanomalla, että "maapallo on piereä". Edelleen, pieruhuumorin kimppuun vihdoin päästyä, tulee mieleen Seppo Hyrkäksen klassikko-otsikko 70-luvulta, kun Monacon prinsessa oli saanut pojan: "CAROLINE SYNNYTTI PIERREN". En ole varma, pääsikö se koskaan Iltalehteen (?) asti. Toinen huippusaavutuksensa oli tiettävästi ETYK-päättäjäisistä, missä oli nautittu hienoa samppanjaa: "MUMMIA SUIHIN FINLANDIA-TALOLLA". Anteeksi vanhan toistoa, nuo ovat vain huvittaneet vuosikausia.

Ilves kuoli

Väittävät Elviksen kuolleen 30 vuotta sitten, vaan minäpä kuuntelen häntä parhaillaan livenä. En käy ihan viikottain Vapaa-Valinnassa penkomassa levyhyllyä, mutta jokunen vuosi sitten siellä osui silmään Elviksen The Early Years, jossa se paras ryhmä vetää livenä ilmeisesti ainakin Las Vegasissa 1956*. (HUOM! Alhaalla vähän edittiä.)

Siis Scotty Moore kitarassa ja Bill Black bassossa, arvelisin että rummuissa on DJ Fontana ja the Jordanaires vierailee laulamassa taustoja. Taisi maksaa kolme euroa, sisältää peruskamojen (Heartbreak Hotel, Long Tall Sally, Hound Dog, Blue Suede Shoes ym.) lisäksi sellaisia ylläreitä kuin Tweedle Dee, Maybellene ja upea I Was The One. Äänitystä hifisti voisi pitää suttuisena, mutta minä saan meiningistä kiinni.


Sen sijaan Ilves kuoli eilen jalkapallokentällä, kun se nykymuodossaan nimellä Tampere United joutui Rosenborgin pahoinpitelemäksi, numeroin 0–3. Eka maali oli puoliksi omaa hölmöilyä, toinen oli komea tekomaali, kun musta Norjan poika jysäytti volleylla boksin sivulta tulleen keskityksen verkkoon, ja kolmatta en oikein edes muista.

Tuppasi naurattamaan, kun Hannu-Pekka "Hoopi" Hänninen kehui Rosenborgin olevan Tampereen ystävyyskaupunki. Totuuspohjaa oli sen verran, että Rosenborg on kotoisin Trondheimista, joka OLI eiliseen asti ystävyyskaupunkimme.

Innostuin kuuntelemaan Elvistä, kun luin Prosperon pohjustuksen aiheesta.


EDIT: * vuosiluvuksi oikaistu 1956 (ei 1955) asiantuntevien kommenttien pohjalta. Halpalevyn kansitiedot ovat vähäiset, joten vetelin lonkalta ja kaivelin ulkomuistista tietoja, kun aika pikaisesti tämän kirjoitin. Jos vaan jaksan, teen vielä vertailevaa tutkimusta Peter Guralnickin Last Train to Memphisin ja levyn välillä. Se on selvää, ettei tuo yksi yhtenäinen keikka ole, vaan kappaleita on koottu eri lähteistä.

Mainittakoon, että esimerkiksi Hound Dog esitetään vanhaan Freddie Bell & The Bell Boysilta opittuun tyyliin: "You ain't nothin' but a hound dog, hound dog / Crying all the time".
Tässä vielä sisäkannen tiedot kappaleista. Näyttääpi Cridip olevan tällä kertaa That's All Rightin tekijä, eikä Arthur "Big Boy" Crudup.

Spiraation sisarukset per, in ja kon

Olin aikeissa kirjoittaa jotain syvämietteistä, vaan en pysty.

Sen sijaan haluan jakaa jotain törkeää, mikä tuiskahti tuntemattomasta nummerosta eilen kännykkään, olkoon vanha tai ei:
Mikä on saituuden huippu?
Ottaa omat lapset mukaan Thaimaaseen!

Olen kokenut tämän kesän tärkeimmän päivän, mutta se liittyy niin moneen (ei Monet'n) ihmiseen, etten tiedä mitä se tarkoittaa, jos mitään.

You sexy… woo-ooh!

Muistaako joku vielä Princen kappaleen, jonka usein toistetusta nimestä (kts. otsikko) oli MTV-käytössä sensuroitu viimeinen sana oudolla naukaisulla? Minut on kerran pokattu Doriksessa sen kappaleen tahdissa, sensuroimattomana versiona, mutta siitä on tietenkin hirmuisesti aikaa.

Tuli vain taas niin mediaseksikäs olo, kun tein Kaiken pelityksestä löytämäni meemin "Mikä kouluruoka olisit?". Eikö vaikuta viekoittelevalta:

Olet kuin kaalilaatikko ja lasi vettä

Olet luotettava ja kallisarvoinen ystävä, hyvää pataa kaikkien kanssa. Suhteesi vanhempiisikin on todennäköisesti parempi kuin kellään ystävälläsi.
Fiksuimmat ovat jo huomanneet, että olet vaatimaton, mutta näppärä sekä käsistäsi että päästäsi. Siksi ihmiset tuuppaavat pyytämään sinua talkooavuksi ja soittavat sinulle, jos vastausta tai ohjetta ei löydy Googlesta tai Wikipediasta.
Viihdyt kauniissa kodissasi, ja hyvää elämää on ilta tv:n ääressä. Jos irrottelet, juot lasin viiniä. Taustamusiikiksi sopii kotimainen pop tai popahtava iskelmä.

Tekisi mieli heti irrotella useita kertoja tiheään tahtiin, mutta työt painavat päälle. En tiedä riittäisikö laatikollinen siihen, että jaksaisin kuunnella kotimaista popahtavaa iskelmää kauniissa murjussani.

Tässä vielä testin tarjoilema kaalilaatikon resepti, jota en kuulemma tietenkään tarvitse, mutta ystävät kuitenkin kysyvät sitä minulta. En ole koskaan kaalilooraa tehnyt, enkä tee nytkään, joten sikäli en sitä heti tarvihe:

Kaalilaatikko
gluteeniton
(6 annosta)
Valmistusaika: Yli 2 h
Vaikeusaste: Helppo
1 kpl valkokaali
25 g Flora leivontamargariinia
2 dl vettä
0,5 rkl Knorr vasikkaliemitiivistettä
0,5 dl siirappi
1 tl meiramia
1 kpl sipulia
25 g Flora leivontamargariinia
500 g jauhelihaa
0,5 tl suolaa
0,5 tl viherpippuria
Liemi:
5 dl Flora ruoka -kasvirasvasekoitetta
0,5 tl suolaa
0,5 tl pippurisekoitusta
Pinnalle:
1 dl juustoraastetta

Paloittele kaali suikaleiksi. Sulata rasva isossa kattilassa ja laita kaalisuikaleet kattilaan. Kypsennä 5 minuuttia käännellen kaaleja lastalla. Lisää vesi, liemitiiviste, siirappi ja meirami kattilaan. Hauduta puolikypsäksi. Lisää tarvittaessa vettä. Hienonna sipuli. Sulata rasva paistinpannussa ja ruskista sipulit ja jauheliha. Mausta sipuli-jauhelihaseos suolalla ja rouhituilla pippureilla. Lisää seos kattilaan kaalin sekaan. Sekoita hyvin. Kaada seos voideltuun uunivuokaan. Mausta Flora Ruoka suolalla ja pippurisekoituksella. Valuta liemi uunivuokaan kaali-jauhelihaseoksen päälle. Ripottele kaalilaatikon pintaan juustoraaste. Paista laatikkoa 180 °C:n lämpötilassa 1-1½ tunnin ajan. Tarjoa kaalilaatikko puolukkahillon ja salaatin kanssa.
© Unilever Finland Oy

Jep jep, syksymmällä voisi vaikka kokeillakin, sillä onhan kaaliloora persoonallisen maukas eväs. Hyvä etteivät tillilihaa tai kanaviillokkia minusta tehneet.

Koulitaan ja käännetään

Veimme pojan aamulla koulittavaksi, ei tuo ekaluokkalainen osannut juuri jännittää ekaa päiväänsä. Ujon hiljaiseksi veti kyllä, kun saavuimme koulun pihaan, mutta sieltä löytyi monia tuttuja kavereita, sillä koko pre-school-ryhmä pysyi kasassa ja jatkaa englanninkielisessä luokassa. Se ompi hieno juttu, saavat temmeltää myös samassa iltapäiväkerhossa koulun jälkeen, koska päivät loppuvat jo klo 12, eikä moni vanhempi ehdi hakemaan lapsia vielä silloin.

Opettaja vaikutti mukavalta tädiltä, esitteli samalla avustajansa Edmund Bearin, jolle sai tuoda juttukaveriksi oman nallen tai muun pehmolelun. Käväisin katsomassa myös luokkaa, pulpetit ovat neljän ryhmissä, jossa lapset ovat kasvotusten. Pojan klusterissa oli toinen poika ja kaksi tyttöä. En muuten enää muista, mikä osa puheista tapahtui englanniksi, mikä suomeksi, niin vaivattomasti asiat etenivät. Tai sitten jännitin enemmän kuin poika.

Teemaan sopii ote Mickey Juppin kappaleesta Homework, älpeeltä Oxford (1980). Siis eri kappale kuin se Otis Rushin r&b-klassikko, jota mm. Fleetwood Mac, J. Geils Band ja Dr Feelgood ovat höylänneet.

I don't understand your angles
when you talk geometry
I'm past learning all that history
Astronomy is over my head
Latin is unspeakable
French is Greek to me

Jou, kun poikaa koulitaan, minä voin jatkaa hyvin mielin kääntämistä.

Mister loma loma

Tai vaihtoehtoisesti Mr. lomo lomo. Hujahti pari viikkoa nimittäin aika rivakasti lomailevassa hengessä, sen kummemmin yrittämättä, vaikka mahtui siihen jaksoon ihan järkeviäkin ajatuksia ja tekoja. Eniten ilahduttaa rentoutuneen mielen ohella se, ettei ole mitään järisyttäviä ja tärisyttäviä kuuriänäkäisen tai pohmelojankkarin oireita.

Ajattelin kokoilla muutaman hupaisan aihion sattuneesta, jospa vaikka vuoden päästä voisin muistuttaa täältä mieleeni, miten on hyvä rentoutua.

– Lauri Leijonan kanssa huvitellessa tuli alkuun mentyä ylikunnon partaalle, mutta mojovalta tuntui esimerkiksi, kun pääsimme kuokkimaan paarissa yksityistilaisuuden puolelle. Sieltä kajahti niin komeasti vanhaa Beatlesia, että piti laulaa mukana. No, eipä ihme, asialla oli Jiri Nikkinen (kuvassa Cliftersin kokkana), jota säesti ilmeisesti Golden Oldies.
Toinen erityishetki oli ateriointi Coussicca-ravintolassa, joka jaksaa pitää herkuliaanisen oman ilmeensä. Yleinen lorvailu ja rupattelu olivat silti ne antoisimmat puolet, kun emme turhan usein ole kohdanneet 80-luvun tiiviin paarissa (Proffa, Portti) notkumisen jälkeen.

– Kiittelin moneen otteeseen myöhemmin Nikkisen vetoa, mutta kerran pöytään osui kriittisempi näkökulma. Olisikohan ollut niin, että Jaska kaipasi taustalauluja, jotka ovatkin Beatlesilla avainroolissa alkupään rallatuksissa. Yritin esittää, että ilmeisesti ne täydensi mukaan mielessään (ellei hönöseurue sitä tehnyt), kun muut palikat olivat niin kohdallaan.
Hän innostui puhumaan siitä, että näin tosiaan tapahtuu, ja kertoi klassisen puolen säveltäjästä, joka tarkoituksella jätti ääniä pois kuulijan täydennettäväksi. Kuulemma yksi vaikeus oli siinä, että sävellyksen puhtaaksikirjoitus piti tarkastaa huolella, koska ammattitaitoinen kirjuri lisäsi niitä puuttuvia ääniä jo paperille. Kukahan hitto se säveltäjä oli, taisi olla lyhyt nimi. Alkoi ehkä L-kirjaimella? Kuulosti ehkä norjalaiselta? Tai sitten oli vain turskaa korvassa. Kovin tuttu herra hän ei minulle siis ollut, kenties sittenkin britti? Varmaan 1900-luvulta, ehkä alkupuoliskolta.

– Tuota täydentämisen teemaa voisi jatkaa siihen, että puheopin tunneilla muinoin opin puhelimen ja korvan ovelaa toimintaa. Puhelin toistaa vain kapean soiron puheen äänialasta, mutta kuulija osaa lisätä siihen äänien kerrannaiset (tms.) ja tunnistaa siten puhujan äänenkuvan. Korva vaatii hiukan kalibrointia, minkä vuoksi on järkevää aloittaa helposti tunnistettavilla sanoilla, kuten: "Päivää, täällä on…". Jos töksäyttää kärkeen nimensä, se menee helposti kuulijalta ohi, ellei hän tiedä tuota nimeä odottaa. Tunneilla puhuttiin vanhasta akustisesta puhelimesta, mutta tuskin känny paljon laajempaa äänialuetta toistaa, jos se kerran ei ole tarpeen.

– Pojan vieraillessa nukuin yhden yön levottomasti ja huvitin itseäni suden hetkinä vääntelemällä sanoja. Vanha vitsi muuntui kahden erillisotsikon yhdistelmäksi jotenkin näin:
JANINA EI TOIMI ENÄÄ PANOKSEN MALLINA
Varkaudet vähentyneet puolustusvoimien asevarikoilla

– Visailuja mahtui kahteen viikkoon paljon, vähintään kuusi. Viikko sitten toinen vanha turkulaiskaveri Ips Tiikeri ehätti koripallotuomaroinnin jälkeen lähes jokavuotiseen tapaansa Turhaa tietoa -skabaan. Ei se häävisti mennyt, kun kirikierros tällä kertaa pudotti meidät kärjestä kolmoseksi, mutta oli hienoa nähdä taas herra Äimätsalo. (Muinoin heitimme parina darts-kilpailussa aliaksilla Gunnar Äimätsalo ja Frank Torokainen, jotka hän painoi komiasti myös rintalappuihin.)

Nyt pitää lopettaa tyhjänjauhaminen ja lomailu. Poika soitti äsken ja sovimme huomisaamuisen tapaamisen, koska hänellä on suuri päivä. Koulu alkaa, se päätähuimaava vähintään yhdeksänvuotinen seikkailu. Ei kuulemma jännitä yhtään, mutta oli mukavaa, että isäkin kelpaa saattajaksi, sillä otaksun tapauksen olevan kuitenkin mieleenpainuva.

Jaaha, pitäisikö vielä tänään silti visailla, kun Turhaa tietoa kutsuisi reilun tunnin päästä?

Vain kalan kanssa

Onneksi en edellisessä listassa kiitellyt, että erityisesti arvostan itsessäni järkevää käytöstä. Nimittäin eilispäivä käynnistyi pienellä taloudellisella takaiskulla, joka merkitsi laskujen maksamisen lykkäytymistä. Mitä silloin pitää tehdä, kiristää kukkaronnyörejä tietysti, eikö niin? Ei välttämättä, kuten olen oppinut turkulaiselta supersankarilta Ei välttämättä -mieheltä*.

No, minä soittelin lomailevalle kaverille, ja ennen pitkää huomasin siirtyväni hänen pirssissään kohti ruoka- ja juomakauppaa. Norsutanssijaksi aiemmin tituleeraamani ystävä kaipasi hyvää ruokaa ja punaviiniä, minua taas houkutti erityisesti lämminsavulohi. Sitten ostelimme nälkäisinä ja janoisina monenmoista pientä, tässä listaa:
– savukirjolohifile
– tuorepastaa kahta laatua: ravioli con formaggio (siis juustotäytteisiä) ja tortellini integrale (täysjyväpastaa, täytteenä aurinkokuivattua tomaattia ja timjamia).
– kastikeaineiksi sipulia, paprikaa, ruukkubasilikaa, kermaa, katkarapuja ja sambal oelekia.
– oheen taikinapalleroita, joiden sisällä oli jalapenoa ja cheddaria (pakaste).
– jälkeisiksi patonkia ja kahta juustoa: pippuripecorinoa pepato (myös pastan sekaan) ja valkosinihomejuustoa Brilliant Bleu. Goudaa vielä kaapista oheen, neutraaliksi palaksi.
– loota Lindemansin shiraz cabernetia, koska rosentteja piti olla väh. 13,5 ja toisaalta luokitus korkeintaan keskitäyteläinen. Jäähdytimme punhoa vähän, etteivät kala ja kravut närkästy, kun pitkärivattoman ystävällinen myyjä tällaisen vinkin antoi. Mukavalta se maistui.
– mäyräkarhukoira.
– Ruiskossu ruokaryypiksi, pakkaseen.

Nuo olivat ilahduttavan nopeita laittaa, mutta silti hiki virtasi hellan ääressä. Sitä lievitimme shandylla, koska oluet olivat lämpimiä, mutta sitruunalimukka oli kylmää, jolloin näitä yhdistämällä saimme vilvoittavaa juomaa.

Osuvasti sattui, että lähistöllä töissä käyvä herkutteleva herraystävämme Arto kolkutti akkunaan ruoan tehdessä hyvää vauhtia tuloaan. Tämä varmisti, ettemme kaatuneet ylenpalttisen ruoka- ja juomataakan alle, päinvastoin olo oli vallan pirteä niin illalla kuin aamullakin (jos aamu on klo 12, kun yöllä notkuu netissä kolmeen asti).

Ainekset olivat minusta maanmainioita, mutta helle ehkä vei parasta kokkauspuhtia, sillä pasta pääsi vähän liiskaantumaan. Eikä niitä cheddarjalapenoja kannata laittaa uunissa, huomasin. Kyllä ne rasvassa keittämistä huutavat, vaikka paketti esittää molemmat vaihtoehdot. Ei vain houkuttanut enää lisätä sakeaan ilmaan kuuman öljyn käryä. No, vieraat kyllä väittivät ruoan maistuvan, eikä murusia juuri jäänyt.

Savulohi oli maukasta, vaikka aika suolaista ja hiukan kuivaa. Pepato oli herkkua, siihen pitää panostaa toistekin. Lohkeili vähän kuin kiviaines ja maku oli runsas. Krapukastike oli simppeli, mutta sopivasti tulinen ja makea.

Semmoista se on, köyhän miehen lounastaminen pitkällä kaavalla. Yksi ajanvietteistämme oli käydä "viiltämässä ranteita" eli lorottaa hanasta kylmää vettä valtimoille, koska Arto tiesi sen helpottavan hikistä oloa. Toimii kyllä äärioloissa nopeasti – hetken. Suunnittelimme myös karpalojäädykkeen tekemistä jälkiruoaksi, koska niitä karpaloita kihosi jatkuvalti itse kunkin otsalle, mutta tämä jäi toteuttamatta.

* Jos joku ei tunne tämän supersankarin erikoiskykyjä, hän on harvinaisen etevä löytämään poikkeavia näkökantoja. Esitykseen kuuluu perusosana leukojen mässytys pari kertaa ennen vääjäämätöntä avausta: "Ei välttämättä…" Yksi tähtihetkistä oli Portissa, kun kaverit vedättivät häntä ja aloittivat mottipäisen sepustuksen, kuinka on aika vaikea koota palapeliä, jos sekoittaa kaksi isoa palapeliä keskenään ja kääntää palat nurin. Supersankarimme käynnisti mässytyksen ja ehti sanoa: "Ei välttämättä…", mutta valitettavasti jatko hukkui naurun alle, joten lopullinen viisaus jäi kuulematta.
** Kuva vohkittu kuukelin kuvahaulla "ravioli" tulleista tuloksista.

Kymä hyvää, ilman kirosanoja

Kova rasti, paha paikka, ikävä tilanne ja sen semmoista. Mutta menköön, jos Angela haastaa, ja satun olemaan nousujohteisessa ylämäessä (onkos tuokin Sariolaa?). Kuulemma pitäisi keksiä 10 asiaa, joista pitää itsessäns (ja hitot muiden mielipiteistä, otaksun).

1. Elämänhalu. Liian monesti olen herännyt niin, etten haluaisi morjestaa itseäni peilistä, saati tervehtiä ympäröivää maailmaa. Täällä keikutaan silti, paremmin mielin kuin vaikkapa 10 vuotta sitten. Joskus sattuu nykyään, että muut haluavat minun olevan läsnä, kunhan olen suhteellisen hiljaa.

2. Välittömyys. Haluan sanoa itseäni lähellä oleville ihmisille, ja oikeastaan muillekin, mahdollisimman suoraan mitä ajattelen. En ole tehnyt sitä siksi, että ajattelisin siitä hyötyä koituvan, mutta välillä olen taintua hyvään palautteeseen. Ennen kaikkea siksi, että minä ja ne muut ymmärtävät, että liikumme yleensä vähäpätöisissä asioissa, jotka vain keventävät arkea. On vain hyvä, ettei haudota turhia.

3. Epäherkkyys. Olen kuullut pienestä pitäen, että olen liian herkkä, kuin mimosa. Lukiovaiheessa kuulin olevani ylimielinen. Nykyään näen ajoittain, että olen pystynyt säilömään pirtussa sitä samaa orastavaa versoa omasta erikoisesta luonteestani, joka ilmeisesti loukkaa tai hermostuttaa muita, mutta enää ei ole kiire tyrkyttää sitä kellekään muulle. Nyt tiedän, etten ole herkkä tai ylimielinen, olenpahan vaan.

4. Päättämättömyys. Liittyy edelliseen sikäli, että minulta tivataan silloin tällöin päätöksiä, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Tiedän pystyväni joustamaan, jos se on edes jollekulle hyödyksi. Sen sijaan en pysty joustamaan harkitusti siksi, että joku saisi voiton näennäisessä valtataistelussa, koska se sotii liikaa elämänarvojani vastaan. Niinpä tahattomasti saan jonkun ihmisen ajattelemaan enemmän, mitä hän haluaa tai haluaako mitään. (Vinkki: tällä periaatteella on keskimäärin turha lähestyä naisia, jos halu on syventää suhdetta. Patriarkaalinen "mies päättää" tai "isä päättää" toimii usein helpommin, vaikka kuinka toisin toivoisi.)

5. Sukupuolisuus. Olen iloinen siitä, että vaikka nautin naisten katselemisesta, siihen ei ole nykyään mitään kiirettä. En halua katsella salaa, en halua loukata tuijottamalla, enkä halua tehdä oletuksia, mutta sen verran olen oppinut, että naiset pitävät siitä, että heidät huomataan. Sen ei tietenkään tarvitse johtaa mihinkään, mutta on yllättävän juhlavaa vain notkua kaikessa rauhassa, huomata kiinnostava, oikea nainen (mikä ei liity hemaiseviin vaatteisiin ja ulkomuotoon, vaan yleiseen asenteeseen), jonka kanssa voi vaihtaa katseen. Missejä ja nuoria tyttöjä en edes osaa katsella niin, että ajattelisin heitä sukupuolisina olentoina, mikä voi kuihduttaa mielikuvitusmaailmaani. Kaikkein hienointa on toki löytää katseella oikea ihminen, josta saattaa myöhemmin huomata, että hän on sukupuolisesti kiinnostava nainen.

6. Itse-epäily. Vaikka teen törkeitä yleistyksiä, kuten yllä naisista, en usko niiden kuvaavan taas päinvastoin yhtään yksilöä. Jos huomaan väkisin tunkevani jotakuta lokeroon, enkä tarkoita nyt penetraatiota vaan tylsää luokittelua, niin luulisin olevani altis nousemaan matalamielisyyttäni vastaan, kunhan ensin huomaan sen. Samaan liittyy se, että huomaan vaivihkaa kamppailevani homofobiaa vastaan muun muassa siksi, että olen oikeasti kiinnostunut, miksi en käsitä monien perusviettejä ja etten ainakaan tiedä tuntevani juttukavereina homomiehiä, -naisia kyllä. Jos summaan naiset, homot ja uskovaiset toiselle puolelle, huomaan ymmärtäväni aika pientä osaa väestöstä. Fobioita vastaan kannattaa aina taistella, sitä paitsi, jos on toivoa edistyksestä.

7. Ankkuroituminen. Nyt huomaan, että listani järjestys on satunnainen. Eniten pidän itsessäni siitä, että haluaisin pysyä miehenä, jollaisena poika minut tuntee ja jollainen hän haluaa minun olevan. Ei niin, että koskaan haluaisin esittää hänelle mitään, vaan etten muuttuisi turhaan hepsankeikkaillen siitä karusta olennosta, johon hän on oppinut luottamaan. Siihenkin olentoon liittyy paljon outoja piirteitä, mistä poika myös on osoittanut pitävänsä. Olo on sellainen, että olen hankkinut ja ansainnut hänen luottamuksensa, mikä voi toki olla potaskaa.

8. Yleissivistys. Juhlava sana, käytän sitä paremman puutteessa. Sam Cookea lainaten: "Don't know much about history / don't know much about geography", mutta sitten taas kevyestä kulttuurista on tarttunut sellainen laaja ja ohut pintasilaus. Paljon palikoita, joihin voi kiinnittää uusia tietoja. Se on hienoa siksi, että ymmärtää usein, jos joku muu kertoo kunnollista, syvällistä asiaa.

9. Kielellinen huvittelu. Pystyn viihdyttämään itseäni leikkimällä sanoilla. Isäni kehui taipumustani tähän jo ennen kuin olin kouluikäinen, esimerkiksi ilmaisua: "mennään metsemmäs". Pakko se on myöntää nykyään, vaikka kaverit etupäässä sille irvistelevät, että tavassani pelleillä sanoilla on jotain erikoista, mutta se on ehdottomasti sukurasite (jos suksi ei luista).

10. Rehellisyys. On erityisen vaikeaa väittää olevansa rehellinen, mutta luulo siitä pitää minua pinnalla. Saa upottaa kernaasti, sitten keksin kai uuden tavan vakuuttaa itseni, että jollain olennaisella tavalla pyrin siihen.

Hui helkutti, olipa kaamea, katharttinen reissu. Ja minä sentään pidän itsestäni aika paljon. Haluan jatkaa haastetta, jos ette ole ehtinyt vielä listaa tehdä, kaikille suosikeilleni. Teitä on kuulkaa monta. En uskalla nimetä teittiä, koska hirvittää jos haasteesta tulisi sariolamaisesti "peloteuhka".

Osmon oppivuodet

Antipodeista* parahin, Mrs Morbidi haastoi kertomaan taustaa bloginimelleni, joten katson aiheelliseksi selvittää saman tien molempien, niin Osmo Poliitin kuin Varapygminkin syntyä.

Herra Poliitin julkinen ura alkoi lähes kymmenen vuotta sitten, vaikka hän oli välissä vuosikausia yhtä salaperäisesti piilossa kuin B. Traven. Kääntelin alkuvuonna 1998 Salaisten kansioiden pohjalta tehtyä pokkaria, ihan kirjan mittaista (256 s.) opusta. Olosuhteet olivat vähän hankalat, en päässyt tekemään työtä omalla koneella yhtenäisenä jaksona, vaan tein sitä pätkissä mm. toimituksessa sekä vanhempieni kotona vanhalla Macilla. Korppu ja alkuteos roikkuivat aina mukana, että pääsin sujuvasti jatkamaan.

Yllätyin muuten nyt, että kanteen tuli vääräoppisesti "Totuus on tuolla jossain" eikä "…tuolla ulkona", joka tv-sarjassa jaksoi pitkään naurattaa. Ehkä toimittaja halusi niin. Nettihaulla olen löytänyt pokkarista jonkun maininnan, jossa hupaisasti kerrottiin: Suomennos: Osmo Poliitti (salanimi?).

En muista tarkasti, milloin ja miksi päätin käyttää työssä nimimerkkiä, luultavasti vasta kun kirja oli menossa painoon. Saati että muistaisin, milloin väännös Osmo Poliitti alkoi huonona huumorina viehättää: pidin sitä vain sopivan mottipäisenä omaan käyttööni ja varmaankin itse sen väänsin. Tässä vielä apinalaatikko pokkarin alkusivuilta:


Vastaaviin työhommiin liittyy toinenkin nimimerkkini Varapygmi, mutta sen keksi toimittajani. Pari vuotta sitten Mustanaamion kääntämiseen tarvittiin tuuraajaa, elikkäs kesäpoikaa, ja toimittaja Marttinen, eli pää-Guran, lähestyi sähköpostilla, jossa nimesi minut Varapygmiksi. Nimike nauratti siinä määrin eri jatkovitseineen, että jäi pysyvään käyttöön ja siirtyi sitten puolivahingossa myös tänne plokiin.

On vaikea selittää, miksi olen käyttänyt hommissa nimimerkkejä, sillä en tiedä hyvää syytä itsekään. Olen pitänyt asiallisena, että joku nimi ilmoitetaan, mutta omaa klooriaa (Cl) en ole usein kaivannut. Siitä ei ole kyse, että olisin työtäni koskaan hävennyt, vaikka oudolta olisi tuntunut röyhistellä jollain satunnaisella kioskikirjalla. Senkin olen silti tehnyt, ja kertonut samalla hauskana vitsinä, millainen salanimi on juolahtanut mieleen.

Joskus nimet ovat livenneet väärin, kun esimerkiksi sarjakuvissa kääntäjät ovat vaihdelleet pitkin vuotta. Silloin olen tavannut asiasta huomauttaa, vähän nolona, koska syy ei ole siinä, että kaipaisin nähdä nimeni. Pikemmin siinä, ettei syy vierähdä väärän ihmisen kontolle… ja toisaalta siinä, että vuosien päästä tietäisin, mitkä käännökset olen tehnyt.

* * *

Kellehän voisin jatkaa viestikapulaa ja haastaa kertomaan oman plokinimensä taustat? Huvittaisiko Oharia kertoilla omastaan? Tai PopuLAARIn Lurkeria, josta mieleeni tulee ensiksi punk-aikojen bändi The Lurkers. Entäpä hdcanis?
Prospero näkyy olevan ainakin Shakespearen Myrskyn keskushahmo, onkohan siinä taustalla muuta? Menestyvän vaikutelman nimi antaa.
Kaura Paittasen valinta plokinimeksi on kerrottukin Viistolla pinnalla, samoin muistelen "ilokaasulla turboahdetun aladoobin" Elma-tädin kertoilleen jo omastaan.
Kervån nimeä naureskelimme plokimiitissä, kun Kaura harhautui miettimään mistä tämä olikaan kotoisin – ja tajusi heti työntäneensä jalkansa suuhunsa, kun plokejaankin ovat mm. Kerawah ja Kuvia Kalliosta.
Moni muukin nimi tuntuu luontaiselta tai jo selityksen saaneelta, vaan mistäpä tuli Suojakänni?





* * *

Asiasta puuhun, kommenttiloorassa Angela kehui Clashin London Callingin kantta. Olen yhtä mieltä, että se on valio sekä puhdasta rokänrollia, joten kaivoin sen ja esikuvansa Elviksen debyyttialbumin kannet näytille. Samoin kuin singlekannen, jossa näkyy mainiosti muita kansia: Beatlesin, Rollareiden, Sex Pistolsin ja Clashin itsensä debyytit, sekä ainakin yksi jota en tunnista suhruisesta kuvasta.

* Olen äitynyt käyttämään tuota sanaa 'antipodi', kun siitä alkuvuodesta ilahduin. Engl. sanakirjasta: antipode = vastakohta; antipodes = antipodit; maapallon vastakkaisilla puolilla elävät ihmiset; the Antipodes = Australia ja Uusi Seelanti. Osmo
Poliitti puolestaan näkyy kääntäneen pokkarin nimen Antibodies Vasta-aineeksi, mutta se onkin eri sana.

Narttu iskee taas

Sain yllättävän kunniamaininnan Plokistanin piiristä, sillä Kaura tarjosi, hiukan kyllä sukupuolirajoitteita epäillen, minulle rokkityttelin arvoa. Tarjous oli verhoiltu niin vetävästi Sledge Hammerilla (Moukarimies) ja Alcoholilla (Kinks), ettei sitä voinut hylätä.

Beatlesit saivat kuningattareltaan 1965 arvonimikkeen MBE (Member of the Most Honorable Order of the British Empire, ilmeisesti lyhenne MotMHOotBE vaikutti kankealta), mikä aiheutti suuren kohun. Monet poliittisilla tai sotilaallisilla ansioillaan tunnustuksen saaneet suivaantuivat, kun nuoret rokkipellet nostettiin samaan asemaan, yhtä arvokkaiksi hahmoiksi yhteiskunnassa.

Mainittakoon, että tuo on pari pykälää alempi arvo kuin ritariksi lyöminen, joka oikeuttaa Sir- ja Dame-etuliitteisiin. Sittemmin moni rokkihahmo on siis nostettu korkeammalle, kuten miespuolisista rokkikimuleista Sir Elton John. Epäilen tosin, että brittilehdissä esiintynyt nimike Dame David Bowie on keksaistua hupailua, samaan tapaan kuin Leonard "Laughin' Len" Cohen.

Toivon ettei minun saamani arvomerkki rokkikimulina herätä vastaavaa vastalauseiden ryöppyä ja tuohtunutta arvomerkkien palauttamista. Tässä se on:

Samalla tartun tilaisuuteen laittaa pari linkkiä, jotka esittelevät erään suosikkisäveltäjäni Ray Daviesin tuotantoa, sillä hän on miespuolisten narttujen valioita. Kinks oli ensimmäinen pitkän linjan bändi, jonka tuotantoa rupesin kokoamaan järjestelmällisemmin, malliin joka ainoa esitys kiinnostaa. Kimmokkeena oli kuuluisien 60-luvun hittien jälkeen oivallus, että singlen b-puolilta ja älpeiltä löytyi niin vaihtelevampaa kamaa kuin vielä hekumallisempia helmiäkin.

I Gotta Move (tv-live 1965) oli All Day And All Of The Nightin takapuoli, mukava pikku rykäisy. Bändi oli tiukka.

Village Green (1968, tuherruskollaasi kuvituksena) oli sitä parasta Daviesia, albumilta Village Green Preservation Society. Upea laulelma, jossa haikaillaan vanhoja aikoja. Pariin minuuttiin mahtuu paljon.

Shangri-La (1969, kuvasarja) oli Arthur-älpeen kulmakivi. Muuan ihastus kysäisi joskus 70/80-taitteessa, että tunnenko rockin saralta kappaleita, jotka kasvavat vaiheittain. Hyllystäni taisin löytää esimerkiksi vain tämän ja Stairway to Heavenin.

20th Century Man (1971, kuvasarja) kertoi siirtymästä 60-luvun pehmeämmistä arvoista karulle 70-luvulle, kun se avasi albumin Muswell Hillbillies, jolla on yhä paljon nostalgiaa viattomampiin aikoihin.

Celluloid Heroes (1972, live-esitys nähtävästi 70-luvun lopusta) tunnetaan Suomessa Juicen kääntämänä nimellä Paperitähdet. Reiskan ääni soi paremmin, mutta Juicen sanat ovat kyllä vahvat. Ilmestyi alkujaan tuplalla Everybody's In Showbiz, jossa toinen kiekko oli live.

Nuo valinnat on tehty taas juutuubin ehdoilla, enkä jaksanut tutuimpia hittejä poimia. Vaikkapa Lolan on kuullut satoja kertoja liikaa, monenmonituisina versioina. Tai voisihan tähän linkata vielä yhden, josta Reiskan pikkuveli, kitaristi Dave Davies tuohtui, että Clash nappasi siitä törkeästi emmeet London Callingiin. Onhan alun torviteemassa jotain samaa.

Dead End Street (1966, outo promofilmi mykkäelokuvan henkeen)

Hyväksi lopuksi rokkikimuli-teemaan sopii pari coveria, jotka sattuvat kumpikin olemaan Reiskan ihan alkuvuosien sävellyksiä, luultavasti kumpikin vuodelta 1964, ellei Hollyn ole 1965.

Pretenders: Stop Your Sobbing (1979) Ihanainen Chrissie "B." Hynde valkkasi bändinsä ekalle singlelle Kinksin ekan älpeen raidan. Sittemmin Hynde ja Reiska olivat myös avopari ja saivat 1983 tyttären nimeltä Natalie Ray.

Holly Golightly: Tell Me Know So I Know (2003) coveroi puolestaan kappaleen, jota Kinks tai Reiska eivät koskaan julkaisseet. Daviesin varhaiskypsät taidot iskelmien säveltämisessä näkyivät Kinksin laajan tuotannon lisäksi näissä, joista Ray levytti vain alkeisdemon malliksi tähdille, jotka etsivät levytettävää materiaalia. Kuuluisin tällainen lienee I Go To Sleep (1965), jonka 60-luvulla levyttivät ainakin Peggy Lee ja Cher. Ja myöhemmin singleksi em. Pretenders (1981).

Hjuu, olen kirjoittanut Kinksistä pitkän jutun jo lukiolaisena, mutta se jäi aikoinaan kesken, kun lehti kaatui alta tai jotain sellaista. Tuokin paikattiin sitten 90-luvun alussa Raressa, johon raapustin kolmiosaisen historiikin. Tarkoitan vain, että näitä Kinks-aiheisia sepustuksia voisin jatkaa pitempään kuin kukaan jaksaa lukea. Ja toisaalta, olen aika sokea sille, mitkä ovat tuttua asiaa ja mitkä friikkitietoa.

Takaisin rokkitytteleihin! Kannan ylpeänä arvoa, jolsei vastalauseita tule, mutta en uskalla tyrkyttää sitä eteenpäin. Enkä oikein tiedäkään, ketkä kaikki ovat jo merkin saaneet. Vai voisikohan Angelalle sitä suositella? Ihmettelisin, elleivät esim. Kata ja Ohari olisi jo omaansa saaneet, he tulivat ensin mieleen. Samoin useat miespuoliset, kuten Vt ja Kervå, mutta heille pokkaus olisi ehkä kaksiteräinen piippu.

Kiva laulelma

"Nii, mää täälä vaan", on eräs turkulainen ystäväni aloittanut puhelunsa soittaessaan toimistoon kesken pölön (ts. keskioluen) juomisen, automaatista ennen kännyjen yleistymistä. Hän jatkoi: "Ei kai siä mittää hommii oo?"

En olisi muistanut tuotakaan, ellei Turun monivuotinen (ja -päinen) rakas ja plutoninen seuralaiseni olisi piipahtanut kylässä. Hän on haaveillut, ja minä perässä, että tuo olisi mukava puheenparsi itsellens töitä hakiessa.

Asiaan, näin tänään Rare-lehden päätoimittajan (saako sanoa ex-sellainen silloin, jos lehteä ei enää ole eikä sillä muita päätoimittajia lie ollut?) enkä valitettavasti vaihtanut kunnolla sanaakaan. Pelasin biljardia, Jarppa ei, joten kättelin vain ja sanoin moro. Rare oli merkittävä kulttuuriteko, vaikkapa vain viimeisen numeron takia, jossa sankareina ovat Beatles, Clash ja Hector. En ota kantaa, ovatko kaikki loistavia tai olisiko joku toista parempi, koska se ei edes osu ytimeen sikäli, että lehti on komia. Minulla on vaihtoehtokansista se, jossa komeilee Clash, kts kuva.

Uudestaan asiaan, samaisen miehen kanssa olemme olleet aika hönössä Doriksessa ja puhuneet punkista. Näin muistelen, että kun muut ässät olivat jo pudoilleet hihoistamme (Putskoks, Boys, muistakin syistä käsiteltynä The Fall), niin molemmat nostimme hattua esitykselle, josta itse haluan juhlallisesti väittää, että se on pnuk-aikakauden hienoin:

Richard Hell & The Voidoids: Blank Generation

Asiaan hatarasti liittyen voisin vielä lisätä, notta Kari Peitsamon trubaduurikeikoilla kohtasin Hiljaisten levyjen pääjehun, joka on tainnut saada "kunniapunkkarin" arvotittelin tai jotain sen tapaista. Hänen kanssaan muistelimme lämpimästi Pohjois-Irlannin tärkeintä panosta asialle, Stiff Little Fingersiä. Suu lähes tulkoon vaahdossa kehuin, että kellään ei konsaan ollut raaempaa soivaa ääntä kuin Jake Burnsilla.

SLF: Suspect Device

Tuota kappaletta hyräilin muutaman päivän putkeen, kun kimmoke epäkuvaavan sukunimen saaneelta herra Junttilalta lähti.

Kolmantena nuoruuteni hurjien aikojen esimerkkinä on välttämätöntä mainita The Adverts, jonka albumi Crossing The Red Sea with… oli erittäin myönteinen yllätys, koska One Chord Wondersilta löytyi ainesta albumin mitalla. Muistaakseni levy alkoi tällä stykellä:

Adverts: Bored Teenagers

Niettä jos minulta olisi kysytty noin vuonna 1980, mikä on kaikista kivin laulelma, Helliin olisin joutunut menemään, kaiten koksia lapioimaan. Toisaalta veli väitti noina aikoina, että 'kiva' taipuu epäsäännöllisesti: kiva – vekampi – kiproin. Harva äidinkielen oppikirja tuntee tämän poikkeuksen niin hyvin kuin hän.