Siili, krapu ja muut herkut

Törmäsin kenties viikko sitten Jukeblogin kautta Helssuran (kuten äiti lehteä muistaakseni nimittää) testiin, jolla voi selvittää mikä eläin on*. Olen näköjäns siili (erinaceus europaeus), ei siitä kai auta sitten urputtaa**.

Tästä saakin säihkyvän aasinsillan (ass!) ruoanlaittoon, sillä kaikkihan me muistamme, että Django ja manoucheromanitoverinsa pitivät siiliä erikoisherkkuna, jota oli kätevä pyytää reisussa paistettavaksi silloin kun kalojen kutkuttelulta ehti. Yksi tapa laittaa nigloa oli leipaista se savikuoreen, jolloin piikit irtosivat kätevästi saven mukana.

Mutta jotten unohtuisi sillalle (ass!) jatkan edelleen, yli synkän virran, Kulinaarimurulan mieleen palauttamaan kohtuuttomuuteen, kun laittelin Norsutanssijan seurassa hönöttelevien herrojen palanpainikkeeksi krapupastaa. Tarkoitus oli täräyttää se pienimuotoisesti eturuuaksi, jatkaa siitä tortillalla eli espanjalaisella munakkaalla ja nauttia tapiksi vielä juustoja, patonkia ja pientä kasvismukavaa. Olin liian nälkäinen kaupassa käydessä, aineksia tarttui mukaan ylenpalttisesti.

Itse katkarapukastike oli kuitenkin hyvä seuralainen tortellineille (kuvassa pussukka setu-liikkeen yllättävän maistuvaa matalan profiilin juustotäytteistä kuivatortellinia, toinen paketti oli tuoreempaa kamaa). Näin sen muistaakseni toteutin:

1 pss (250 g) juustotortellineja
1 pss (250 g) ricotta-pinaatti-tortellineja
iso pss (ehkä 450 g) katkarapuja
1/3 pkt (noin 50 g) pekonia
1/2 lootaa herkkusieniä
1 iso sipuli
2 kynttä veesipulia
1 tomaatti
1/2 ruukkua basilikaa
100 g sinihomejuustoa
2 tlk (4 dl) ruokakermaa
2 tl sambal oelekia
mustapippuria
suolaa

Laitoin pastaveden kiehumaan, otin ruuanlaittoryypin ja aloin silputa valmiiksi pekonia, sieniä, sipulia, tomaattia ja basilikaa. Pikku tippa öljyä paistokasariin, pekonit paistumaan, sitten sipulit ja hoosienet (aika isoina paloina) sekaan. Ideana oli, että sienet imevät pekonimehuja itseensä.
Juustotortellinit kiehumaan (keittoaika 15 min), munakello 10 minuuttiin ja sen soidessa mukaan ricotta-spinaci-renkulat, jotka vaativat vain viiden minsan pulputuksen.
Tällä välin kasarin keskelle vähän tilaa, siihen tilkka oliiviöljyä, jossa kiehutin mahdollisimman ohuiksi siivuiksi veistellyt valkosipulit: ne melkein sulavat öljyyn. Tässä välissä hieraisin mustapippuria ja hitusen suolaa joukkoon. Tomaattikuutiot myös pannuun.
Sitten vähän lisää lämpöä, kun kaadoin kasariin ruokakermat (olikohan 15%), veitsellä murustellun sinihomejuuston ja pari teelusikallista sambal oelekia. Pastan lähestyessä valmista basilikasilppu kastiin, samoin katkaravut, jotka runsaan määrän takia kaipasivat vähän enemmän lämpöä ja aikaa.
Lopuksi tortellinit siivilään, kippaus kastin sekaan ja pari pyöräytystä, niin pikainen mutta runsaan maistuva ateria oli valmis ahmittavaksi. Sen kunniaksi kilautimme viinilasia.

Toteutin tuon pari viikkoa sitten, joten ihan satavarma en ole, jos keksin ympätä sinne jotakin muutakin maustetta, mutta jätän edes nämä perusemmeet tänne muistiin, sillä tuota voisin tehdä uudestaan, vaikka heti ensi kesänä. Hämärä mielikuva, että jostain vastaavasta tein muistiinpanoja myös viime kesänä. Ai niin, liemestä tuli aika ohutta, sen saisi helposti paksummaksi käyttämällä tuhdimpaa kermoketta (vrt. kerma ja maidoke) tai suurustamalla vaikka maizenalla.

Tortilla-ainekset jäivät tuolta kertaa kaappiin, siis punasipuli, chorizo ja vastaavat, mutta vielä pahemmin vedin övereiksi niiden kanssa, sillä pari päivää myöhemmin silppusin ihmemies macgyverinä samaista ohjelmaa telsusta vilkuillen sekaan ainakin loput herkkusienet ja pekonit sekä yhden tomaatin ja grana padanon lastuja. Munia varasin kahdeksan, mutta ehkä tusina olisi ollut lähempänä totuutta, kun kamaa kertyi pannuun niin julma määrä.

Todettakoon, että seuraavana päivänä paistos maistui kylmänä jääkaapista oikein mannoisalta.

* Hyvä on, täsmennetään: Ei siis yleisenä kysymyksenä "mikä on eläin?", vaan mitä eläintä viisas testi katsoo testintekijän edustavan.
** Jos olisi lupa urputtaa, niin pituus, paino ja elinikä ovat hitusen alakanttiin. Hännän mitta osuu sen sijaan kiusallisen hyvin kohdallens.

Vain kalan kanssa

Onneksi en edellisessä listassa kiitellyt, että erityisesti arvostan itsessäni järkevää käytöstä. Nimittäin eilispäivä käynnistyi pienellä taloudellisella takaiskulla, joka merkitsi laskujen maksamisen lykkäytymistä. Mitä silloin pitää tehdä, kiristää kukkaronnyörejä tietysti, eikö niin? Ei välttämättä, kuten olen oppinut turkulaiselta supersankarilta Ei välttämättä -mieheltä*.

No, minä soittelin lomailevalle kaverille, ja ennen pitkää huomasin siirtyväni hänen pirssissään kohti ruoka- ja juomakauppaa. Norsutanssijaksi aiemmin tituleeraamani ystävä kaipasi hyvää ruokaa ja punaviiniä, minua taas houkutti erityisesti lämminsavulohi. Sitten ostelimme nälkäisinä ja janoisina monenmoista pientä, tässä listaa:
– savukirjolohifile
– tuorepastaa kahta laatua: ravioli con formaggio (siis juustotäytteisiä) ja tortellini integrale (täysjyväpastaa, täytteenä aurinkokuivattua tomaattia ja timjamia).
– kastikeaineiksi sipulia, paprikaa, ruukkubasilikaa, kermaa, katkarapuja ja sambal oelekia.
– oheen taikinapalleroita, joiden sisällä oli jalapenoa ja cheddaria (pakaste).
– jälkeisiksi patonkia ja kahta juustoa: pippuripecorinoa pepato (myös pastan sekaan) ja valkosinihomejuustoa Brilliant Bleu. Goudaa vielä kaapista oheen, neutraaliksi palaksi.
– loota Lindemansin shiraz cabernetia, koska rosentteja piti olla väh. 13,5 ja toisaalta luokitus korkeintaan keskitäyteläinen. Jäähdytimme punhoa vähän, etteivät kala ja kravut närkästy, kun pitkärivattoman ystävällinen myyjä tällaisen vinkin antoi. Mukavalta se maistui.
– mäyräkarhukoira.
– Ruiskossu ruokaryypiksi, pakkaseen.

Nuo olivat ilahduttavan nopeita laittaa, mutta silti hiki virtasi hellan ääressä. Sitä lievitimme shandylla, koska oluet olivat lämpimiä, mutta sitruunalimukka oli kylmää, jolloin näitä yhdistämällä saimme vilvoittavaa juomaa.

Osuvasti sattui, että lähistöllä töissä käyvä herkutteleva herraystävämme Arto kolkutti akkunaan ruoan tehdessä hyvää vauhtia tuloaan. Tämä varmisti, ettemme kaatuneet ylenpalttisen ruoka- ja juomataakan alle, päinvastoin olo oli vallan pirteä niin illalla kuin aamullakin (jos aamu on klo 12, kun yöllä notkuu netissä kolmeen asti).

Ainekset olivat minusta maanmainioita, mutta helle ehkä vei parasta kokkauspuhtia, sillä pasta pääsi vähän liiskaantumaan. Eikä niitä cheddarjalapenoja kannata laittaa uunissa, huomasin. Kyllä ne rasvassa keittämistä huutavat, vaikka paketti esittää molemmat vaihtoehdot. Ei vain houkuttanut enää lisätä sakeaan ilmaan kuuman öljyn käryä. No, vieraat kyllä väittivät ruoan maistuvan, eikä murusia juuri jäänyt.

Savulohi oli maukasta, vaikka aika suolaista ja hiukan kuivaa. Pepato oli herkkua, siihen pitää panostaa toistekin. Lohkeili vähän kuin kiviaines ja maku oli runsas. Krapukastike oli simppeli, mutta sopivasti tulinen ja makea.

Semmoista se on, köyhän miehen lounastaminen pitkällä kaavalla. Yksi ajanvietteistämme oli käydä "viiltämässä ranteita" eli lorottaa hanasta kylmää vettä valtimoille, koska Arto tiesi sen helpottavan hikistä oloa. Toimii kyllä äärioloissa nopeasti – hetken. Suunnittelimme myös karpalojäädykkeen tekemistä jälkiruoaksi, koska niitä karpaloita kihosi jatkuvalti itse kunkin otsalle, mutta tämä jäi toteuttamatta.

* Jos joku ei tunne tämän supersankarin erikoiskykyjä, hän on harvinaisen etevä löytämään poikkeavia näkökantoja. Esitykseen kuuluu perusosana leukojen mässytys pari kertaa ennen vääjäämätöntä avausta: "Ei välttämättä…" Yksi tähtihetkistä oli Portissa, kun kaverit vedättivät häntä ja aloittivat mottipäisen sepustuksen, kuinka on aika vaikea koota palapeliä, jos sekoittaa kaksi isoa palapeliä keskenään ja kääntää palat nurin. Supersankarimme käynnisti mässytyksen ja ehti sanoa: "Ei välttämättä…", mutta valitettavasti jatko hukkui naurun alle, joten lopullinen viisaus jäi kuulematta.
** Kuva vohkittu kuukelin kuvahaulla "ravioli" tulleista tuloksista.

Tutkimusmatkailija, vapaaherra

Trivial Pursuitin ekasta suomalaislaitoksesta jäi mieleen monia kysymyksiä, koska opiskelimme sitä opiskelukaverieni kanssa jossain välissä selvästi tiiviimmin kuin englantilaista filologiaa. Muun muassa se, kuinka jossain lapussa kyseltiin, mikä oli miehiään A. E. Nordenskiöld. Hifkifanit varmaan luulevat häntä lätkämieheksi ja/tai hallinrakentajaksi (nämä eivät välttämättä kulje käsi kädessä, vrt. Hjallis [Harkimo]), mutta senor Pursuitin vastaus on otsikossa.

Otin asian esille siksi, että olen tänään pitkästä aikaa toljaillut vapaaherrana koko päivän, noin leikillisesti ilmaistuna, siis viettänyt vapaapäivää, etten sanoisi pitänyt rokettipäivän. Ei tälle päivälle ollut töitä määrättykään, vaikka kyllä niitä tuossa odottamassa on. Itse asiassa seuraavaan deadlineen on yli kaksi viikkoa, mikä on tälle vuodelle harvinaista herkkua.

Nyt vuorokausi vaihtui, joten vaihdoin taas laajennetun näppiksen vapaaherroille suunnitellun mallin paikalle (kts. kuva – tsori, vanha vitsi).


Paljon oli kertynyt ylimääräistä painetta niskaan, kuonaa välimuistiin ja univelkaa lepotilille. Tuntui yllättävän makoisalta loikoilla ja silmäillä kehnoja elokuvia, kuten Matti ja Painajainen perheessä (Meet The Fockers). Siinä ohessa tein pikapastan tuoretagliatellesta, jonka kastikkeeseen tuli tulista bratwurstia, vähän pekonia, ruokakermaa, juustoa ja kananmuna. Rokettipäivänä kaipaa irstasta ruokaa ja on hauska laitella, kun ei ole paineita eikä kiire mihinkään.

Jotta tälläkin jaarittelulla olisi jokin huipentuma, yritän laatia Top 5 -listan juustoista, jotka ovat viime vuosina parhailta maistuneet. Nämä ovat sellaisia herkkuja, että ostan harvoin itselleni kotiin, sillä en tule niitä ohimennen syöneeksi. Eivät ole parhaimmillaan suoraan jääkaapista, vaan pitäisi tietää pari tuntia aikaisemmin, huvittaako juustoa natustaa, jotta voisi ottaa lämpiämään. Sen sijaan, jos herkuttelevat herrat kokoontuvat, on ilo valita jälkkäriksi pari hyvää juustoa, jotka nasahtavat kuin nappi otsaan esmes oliivien, patongin ja punhon kanssa.

Käytän listassa Manfred Mannin loistokappaleen 5-4-3-2-1 (uh huh, it was the Manfreds…) määräämää järjestystä.

5. Castello Black. "Täyteläisen pikantti sinihomejuusto, jossa on lampaanmaitoa" kertoo kansi. Kuvaus on osuva, maku on järeä ja mehevä.

4. Milbonan Gouda. Tätä tulee käytettyä edullisena perusjuustona, mutta yllättäen se kelpaa komeasti myös juustopöytään. Maksaa liiterissä noin viisi euroa kilo. (Ehdottomasti palana, ei valmiina viipaleina… se viipalointi tuo outoa kumisuutta jyystöön. Tsihihi.)

3. Castello Röd. Kun tämän antaa lämmetä lähes valuvaan muotoon, irtoaa muhevat maut. En ole tainnut muita punahomejuustoja maistaakaan, tai siis ainakaan muista mitä, joten en tiedä edustaako tämä huippulaatua lajissaan, mutta minuun upposi kuin väärä raha, vaikka harvakseltaan syön sitäkään. Tanskalainen Tholstrup on osunut kahdella Castellolla makuhermooni, mutta en ole varma, onko tämä kadonnut markkinoilta.

2. Kuttucheddar. Tällainen tarttui käteen muutama viikko sitten Ekamarketissa, en muista tähän hätään juustolaa, mutta pienempi suomalainen se oli, luultavasti joku muu kuin Riitan Herkku. Jos yhdistää hyviä mielikuvia vuohenjuustosta ja cheddarista, pääsee lähelle sitä, miltä tämä maistui. STOP PRESS! Smurffaten se löytyi: Kolatun Vuohijuustolan kuttucheddar Waldemar.

1. Grana Padano. Narskuvan kuiva, vahvanmakuinen parmesaanityyppinen juusto tuottaa riemua kohtuuohuiksi viipaleiksi veisteltynä. Tallinnasta on löytynyt edullista ja muikeaa parmesaania. Isosta kiekosta saisi palaa ainakin Stokkalta, mikä voisi olla hyvä ratkaisu, sillä jotkut valmiiksi pakatut, kalliit 150-200 gramman lohkot ovat tuottaneet pettymyksen mauttomuudellaan. Liiteri kuitenkin kauppaa kohtuuhintaan (3 € / 200 g) 15 kuukautta kypsytettyä Grana Padanoa, joka täyttää hyvin odotukseni. Sopii toki hyvin myös pastoihin ja muuhun ruoanlaittoon. Niin jykevä maku, että parinkymmenen gramman annos kelpaa jo kunnon maistiaiseksi, joten minulla tuo on aika riittoisaakin.

Mieleen jyskähti jyystön tenho aikuisikään varttuessa, kun muinaistyttöystävän matkusteleva isä laajensi kahdesti tajuntaani juustoilla. Ensimmäinen taisi olla yo-juhlia varten hommaamansa (tyttärensä, ei omiaan) ehta Roquefort. Olin kovin epäluuloinen, sillä Aura ei ollut napannut ja sinihome näytti kovin pelottavalta ja syömäkelvottomalta, mutta "Rocker" oli huima elämys. Toinen oli sitten Italiasta tuotu Parmigiano, joka oli lohkeilevan kuivaa ja jumalaisen makuisaa. Kolmas, lievempi sensaatio* oli Stilton, jota hän kuskaili Englannista. Harppaus oli suuri, sillä kotona syötiin kahta juustoa: "punakuorista ja reikäjuustoa" eli Edamia ja Emmentalia, luultavasti lähes aina Valion tuottamaa.

Listalle en huolinut tällä kertaa varsinaisia normimallin sinihomejuustoja, koska ne ovat jotenkin peruskamaa, vähän samaan tapaan kuin vaikkapa Oltermanni. Aura Gold on silti herkkua ja yllättäen Eldorado-merkillä Siwassa myyty edullisehko sinihomejuusto on noussut suosikiksi joka käyttöön ruoanlaitosta tavalliseen nautiskeluun.

Jou, seuraavaksi voisi miettiä ja askarrella taas jotain kuva-arvoitusta, jos saisi paikattua sunnuntaisen hölmöilyn, vaikka hauskuutta sekin tuotti minulle ja näköjään muillekin hönteille. (Hönttiys ei ole moitteeksi, sehän on virkistävä piirre.)

* 'sensation' 1. tunto 2. tunne; tuntemus 3. aistimus, aistihavainto; aistiminen 4. sensaatio; puheenaihe; järkytys [Englanti-suomi suursanakirja, 1990, WSOY (? kannet ja nimilehti puuttuvat)] Niitä harhauttavia sanoja, joissa harvinaisempi erityismerkitys tunnetaan suomessa paremmin kuin ne yleisimmät.