Narttu iskee taas

Sain yllättävän kunniamaininnan Plokistanin piiristä, sillä Kaura tarjosi, hiukan kyllä sukupuolirajoitteita epäillen, minulle rokkityttelin arvoa. Tarjous oli verhoiltu niin vetävästi Sledge Hammerilla (Moukarimies) ja Alcoholilla (Kinks), ettei sitä voinut hylätä.

Beatlesit saivat kuningattareltaan 1965 arvonimikkeen MBE (Member of the Most Honorable Order of the British Empire, ilmeisesti lyhenne MotMHOotBE vaikutti kankealta), mikä aiheutti suuren kohun. Monet poliittisilla tai sotilaallisilla ansioillaan tunnustuksen saaneet suivaantuivat, kun nuoret rokkipellet nostettiin samaan asemaan, yhtä arvokkaiksi hahmoiksi yhteiskunnassa.

Mainittakoon, että tuo on pari pykälää alempi arvo kuin ritariksi lyöminen, joka oikeuttaa Sir- ja Dame-etuliitteisiin. Sittemmin moni rokkihahmo on siis nostettu korkeammalle, kuten miespuolisista rokkikimuleista Sir Elton John. Epäilen tosin, että brittilehdissä esiintynyt nimike Dame David Bowie on keksaistua hupailua, samaan tapaan kuin Leonard "Laughin' Len" Cohen.

Toivon ettei minun saamani arvomerkki rokkikimulina herätä vastaavaa vastalauseiden ryöppyä ja tuohtunutta arvomerkkien palauttamista. Tässä se on:

Samalla tartun tilaisuuteen laittaa pari linkkiä, jotka esittelevät erään suosikkisäveltäjäni Ray Daviesin tuotantoa, sillä hän on miespuolisten narttujen valioita. Kinks oli ensimmäinen pitkän linjan bändi, jonka tuotantoa rupesin kokoamaan järjestelmällisemmin, malliin joka ainoa esitys kiinnostaa. Kimmokkeena oli kuuluisien 60-luvun hittien jälkeen oivallus, että singlen b-puolilta ja älpeiltä löytyi niin vaihtelevampaa kamaa kuin vielä hekumallisempia helmiäkin.

I Gotta Move (tv-live 1965) oli All Day And All Of The Nightin takapuoli, mukava pikku rykäisy. Bändi oli tiukka.

Village Green (1968, tuherruskollaasi kuvituksena) oli sitä parasta Daviesia, albumilta Village Green Preservation Society. Upea laulelma, jossa haikaillaan vanhoja aikoja. Pariin minuuttiin mahtuu paljon.

Shangri-La (1969, kuvasarja) oli Arthur-älpeen kulmakivi. Muuan ihastus kysäisi joskus 70/80-taitteessa, että tunnenko rockin saralta kappaleita, jotka kasvavat vaiheittain. Hyllystäni taisin löytää esimerkiksi vain tämän ja Stairway to Heavenin.

20th Century Man (1971, kuvasarja) kertoi siirtymästä 60-luvun pehmeämmistä arvoista karulle 70-luvulle, kun se avasi albumin Muswell Hillbillies, jolla on yhä paljon nostalgiaa viattomampiin aikoihin.

Celluloid Heroes (1972, live-esitys nähtävästi 70-luvun lopusta) tunnetaan Suomessa Juicen kääntämänä nimellä Paperitähdet. Reiskan ääni soi paremmin, mutta Juicen sanat ovat kyllä vahvat. Ilmestyi alkujaan tuplalla Everybody's In Showbiz, jossa toinen kiekko oli live.

Nuo valinnat on tehty taas juutuubin ehdoilla, enkä jaksanut tutuimpia hittejä poimia. Vaikkapa Lolan on kuullut satoja kertoja liikaa, monenmonituisina versioina. Tai voisihan tähän linkata vielä yhden, josta Reiskan pikkuveli, kitaristi Dave Davies tuohtui, että Clash nappasi siitä törkeästi emmeet London Callingiin. Onhan alun torviteemassa jotain samaa.

Dead End Street (1966, outo promofilmi mykkäelokuvan henkeen)

Hyväksi lopuksi rokkikimuli-teemaan sopii pari coveria, jotka sattuvat kumpikin olemaan Reiskan ihan alkuvuosien sävellyksiä, luultavasti kumpikin vuodelta 1964, ellei Hollyn ole 1965.

Pretenders: Stop Your Sobbing (1979) Ihanainen Chrissie "B." Hynde valkkasi bändinsä ekalle singlelle Kinksin ekan älpeen raidan. Sittemmin Hynde ja Reiska olivat myös avopari ja saivat 1983 tyttären nimeltä Natalie Ray.

Holly Golightly: Tell Me Know So I Know (2003) coveroi puolestaan kappaleen, jota Kinks tai Reiska eivät koskaan julkaisseet. Daviesin varhaiskypsät taidot iskelmien säveltämisessä näkyivät Kinksin laajan tuotannon lisäksi näissä, joista Ray levytti vain alkeisdemon malliksi tähdille, jotka etsivät levytettävää materiaalia. Kuuluisin tällainen lienee I Go To Sleep (1965), jonka 60-luvulla levyttivät ainakin Peggy Lee ja Cher. Ja myöhemmin singleksi em. Pretenders (1981).

Hjuu, olen kirjoittanut Kinksistä pitkän jutun jo lukiolaisena, mutta se jäi aikoinaan kesken, kun lehti kaatui alta tai jotain sellaista. Tuokin paikattiin sitten 90-luvun alussa Raressa, johon raapustin kolmiosaisen historiikin. Tarkoitan vain, että näitä Kinks-aiheisia sepustuksia voisin jatkaa pitempään kuin kukaan jaksaa lukea. Ja toisaalta, olen aika sokea sille, mitkä ovat tuttua asiaa ja mitkä friikkitietoa.

Takaisin rokkitytteleihin! Kannan ylpeänä arvoa, jolsei vastalauseita tule, mutta en uskalla tyrkyttää sitä eteenpäin. Enkä oikein tiedäkään, ketkä kaikki ovat jo merkin saaneet. Vai voisikohan Angelalle sitä suositella? Ihmettelisin, elleivät esim. Kata ja Ohari olisi jo omaansa saaneet, he tulivat ensin mieleen. Samoin useat miespuoliset, kuten Vt ja Kervå, mutta heille pokkaus olisi ehkä kaksiteräinen piippu.