Polkkakansaa terassilla

Innostuimme maineikkaan Norsutanssijan kans maistelemaan ruokia ja juomia parinkin päivän aikana, edellisenä mukaan ehti myös Biljardikuiskaaja. Pari huomiota:
– Meiran konjakkisinappi oli pieni pettymys. Pyöreän miellyttävä maku, mutta jotain terää kaipasi. Suosikkini olkoon edelleen ainakin messuilla ja markkinoilla myytävä Ruoveden herkun Vahva pontikkasinappi. (Olen saanut sitä mustassa muovipullossa, en kotisivujen esittelemässä lasitölkissä.)
– Makkaroista tulikepit ja bratwurstit jäivät kakkoseksi, vanha kunnon ryynimakkara oli ässä.
– Punaviineissä jos haluaa edullisen vertailukohdan, jonka rinnalla muut maistuvat mojovammilta, niin australialainen Wally's Hut (cabernet merlot) on taattua "chateau le cat piss"-laatua. Ei jäänyt toki sekään juomatta.
– ruokaryyppyjä on syytä varata heti kahden päivän tarpeisiin, nyt toisen päivän makkarakesteissä tyydyimme kellistämään karhuja ja valittelemaan puolestapäivästä lähtien, että terävä huikka olisi tarpeen.

Seuraamme liittyi eilen iltapäivällä Kaura, joka valmistautui plokimiitinkiin, sillä Kata ja Ohari olivat järkänneet tapaamista, johon meidät molemmat oli kutsuttu. Singahdimme sitten kahdeksan maissa Konttorin terassille, jossa muut olivatkin jo paikalla… ja saimme herra Neljänneksen kanssa viimein sen ruokaryypyn, yksitähtisen koneöljyn.

Oli todella hauskaa tavata Kölnin kirjeenvaihtaja ensi kertaa luonnossa, siksi kai urbaani hahmo saa terassia kutsua. Oikein viehättävä ihminen, kuten ovat toki myös ennestään tuntemani Ohari ja Kaura. Valitsin paikkani vähän huonosti, sillä istuin kahden miehisen epäpolkkaajan (Norman Mailer: Kovat kundit eivät polkkaa?) välissä, jossa hentoiset naisäänet hukkuivat ajoittain herra Piksuaalin ja senor Norsutanssin terhennyksen alle.

Vaan ehkäpä viehkot naiset itse raportoivat kuulumisia, kunhan ehtivät. Heiltä kuulin monta kaunista sanaa Osmo Poliitin toimista, mikä vääjämätic lämmittää.

Perhana, en muista niitä pahimpia vitsinsutjauksia, mitä inspiroivassa seurassa väistämättä sinkoili. Ainakin Nitrodiskosta kuulemma muinoin löytynyt Marlon Brando -versio nauratti: Viimeinen humppa Paraisilla.
Ai niin, perinteisiä "puhelimessa"-vitsejä kumpusi kans useita, parhaiten jäi mieleen "Raatiolla, Satu puhelimessa".

Sellaistakin visatilannetta muistelimme, kun 1980-luvun osiossa kysyttiin, kuka piti kuuluisan Tähtien sota -puheen. Vastaus löytyi helposti, mutta vaihtoehtoversiomme meni tähän tapaan: "Ei ole varmaa tietoa, kuka sen kirjoitti, mutta kyllä sen George Lucas." Tarina jatkui edelleen hänen hiprakkaiseen epäröintiinsä: "Lukashenko?"

Maksiimi: Tilannehuumoria ei yleensä kannata kirjata ylös, ellei maalaa huolella kuvaa myös itse tilanteesta. Suomin itseäni, en ole erikoinen maalari. Rentoa oleilua ja pientä alkoholin väärinkäyttöä olivat nuo pari päivää, päässä on elpynyt olo, vaikka roppa vähän anelee armoa.

Frühstück mit meine Tiffany

Eilen tuli taas yksi urakka aktiiviosuudeltani valmiiksi, reilut 200 000 merkkiä viikon sisään eli reilusti toista sataa liuskaa, plus sarjakuvalehden käännöksen viimeistelyt oheen. Otti aika lujille, hinku paariin oli voimallinen, kun viimeinen osuus lähti ladottavaksi.

Harmi vaan, että olin nukkunut huonosti ja syöminenkin unohtui eilen kokonaan sinne neljään saakka, jolloin paketin sai kasaan, kunnes sain muutaman suolapähkinän. Oli sitten lyhykäinen kierros kaupungissa: kantapaariin tuttuja morjestamaan, viereiseen "tupakkapaariin" eli Semaforiin parille terävälle, sitten terassivisaan, joka olosuhteiden murjoessa järjestettiin sisätiloissa. Kakkostilalle pääsimme, mutta olin jo niin voipunut, että jätin hopeapokaalin juomatta.

Hiisi vieköön, visan pitäjä on tiukka Beatles-fani ja pistää viimeiseksi kyssäksi (nro 20) aina moppitukkiin jotenkin liittyvän kysymyksen. Väärin meni taas. Hää kysyi minkä Beatles-singlen Johnny ja Ann Christine levyttivät 1964 nimellä Meidän yhteinen. Vastauksen voin kertoa, jos tarvihee, kommenteissa. Se hävettää, ettei vaihtoehtoja pitänyt olla monta tuon vuosiluvun pohjalta.

Nyt pitää päivystellä, jos käännöksistä ilmenee jotain erikoista tai jos kuvatekstejä sun muita pitää vielä virittää kotomaiselle kielelle. Niinpä kävin hakemassa aamupalaksi grillatun broilerin, sämpylöitä, paketin Koskenlaskijaa ja mäyräkoirallisen kohvia (kerta se oli halvinta). Hyvä hetki polkata.

Eilen imehtelimme kantapaarissa muun muassa paikallista futisseuraamme, jonka nimi Tampere United herättää edelleen yleistä närää, koska ei ole suomea. Sen vielä kestäisin, mutta millään ilveellä en totu kaameaan logoonsa. Mallia amatöörit asialla, kaikki mahdollinen tuhru viskattu mukaan, eivätkä väritkään hyvin soinnu. Markkeeraavatko tähdet sitten 11 pelaajaa, en tiedä, mutta pahalta ne näyttävät.

Voisin kannattaa seuraa muuten, mutta tällä logolla varustettuja kamoja en kanna kernaasti.

(Skannasin Tampere futaa -lehden kannesta, tausta ei tee oikeutta logolle, jos sille voi sellaista tehdä.)

Poikani kummisetä on taiteilija, jonka mielipide olisi kiinnostanut, mutta logoa ei ollut käsillä, joten hän vain luki minulle jyrkkiä kannanottoja Aamulehdestä, jonne niitä ilmeisesti satelee.

Iltasella huomasin, että hältä oli tullut sähköposti, joka käsitteli ihan eri asiaa. Siinä oli linkki tällaiseen suruviestiin Ylen kulttuuriuutissivuilta:
Ja perään kommentti: "Ei mulla sitten muuta... mutta että vielä viimesenä elinpäivänään, ja noinkin monta. R.I.P."
Koetin veistää takaisin jotain sellaista, että sympaattinen lukija asialla, pyrkii parhaansa mukaan ymmärtämään sisällön. Kyllähän se ajatus alkoi naurattaa, että sunnuntaina kuvaa 60 elokuvaa, kuolee ja palkitaan.

Taisi olla kova jamppa tuo Kovacs, vaikka en muista nimenomaisesti hänen työnsä jälkeä ihailleeni. Easy Rideristakin on muistikuva, että siinä värit olisivat jo alkusoittoa 70-luvun masentavan kalseille elokuville. Siinä onkin aihe, josta olisi kiinnostava lukea pohjustusta: miksi monet Hollywood-elokuvat ja englantilaisetkin olivat 70-luvulla niin tunkkaisen valjuja väreiltään? Ne olivat jotenkin deedeeärrää, kuten kyllä aikakausi muutenkin.

Jos rinnalle lyödään vaikka tv-sarja Bonanza, niin se vie selätysvoiton. Mustavalkoisena sitä piti tietenkin alkujaan katsella, sillä (vanhempieni) kotiin hommattiin väritelkka vasta noin 1991, mutta Bonanzan uusinnat järäyttivät väreillään, varsinkin sisäkuvat. Mitä mustavalkoisiin tulee, taisin eksyä huutelemaan Sediksen postilooraan eilen jotain aika uupuneena. Toivon ettei tullut häiriötä. Välillä on tiloja, ettei pysty nukkumaan, muttei tekemään juuri mitään järkevääkään.

Ai niin, otsikko tuli siitä, kun Simpsoneissa kävi ilmi, että jalokiviliike Tiffany tarjoilee nykyään aamiaista. Harhauduin vain sen pohjalta kokeilemaan leikkisaksaa.

Mopovakio

Rovaniemen hurjastelijat eli napapapat eli horisonttiin häviäjät ovat lähteneet jokakesäiselle turneelleen "Linnanmäeltä Tivoliin", jossa edetään Helsingistä napapiirin tuntumassa sijaitsevaan Tivoli-ravintolaan – pappamopoilla. Matkalla on runsaasti erikoiskokeita ja näköjään tällä kertaa myös seuran pikkujoulujuhlat.

Napapappojen epävirallisilla kotisivuilla on erinäisiä hauskoja alustuksia sekä uutuutena tarjolla kullekin ajopäivälle Mopovakio: siinä saa ilmaiseksi veikata viidestä parista, kenen pappa-Tuntsa hajoaa ensin. Tai jos haluaa ristiin panostaa, kellä kahdella mopot joko eivät hajoa ollenkaan päivän aikana tai molemmat hajoavat yhtä aikaa. (En tiedä, kumpi noistakin on todennäköisempi, ehkä yhtäaikaisuus, jos sattuu kolari.)

Kuvassa Poppi-Hessun pappamopoonsa asentamaa huipputekniikkaa: InTunturi-videokamera, jolla voi kuvata "viliseviä" maisemia ja tehdä jopa haastattelua rinnalla ajavasta. (Kuva vohkittu luvatta heitin sivuiltaan, jonne linkki yllä, missä on tarkempi selvitys asentamisesta ja ominaisuuksista.)

Erityisesti alustuksissa huvittivat "Hiljaisen Vauhdin Maailman viiltävän tarkat analyysit kuljettajista ja mopoista", joita voi hyödyntää Mopovakion riviä puntaroidessa, mutta kannattaa tietysti muistaa, että niihin turvautuvat luultavasti muutkin vedonlyöjät – olisiko viisainta hakea yllätyksiä?

Tältä päivältä vedonlyönti näyttää olevan jo suljettu klo 10, mutta huomista Mopovakiota pitäisi päästä taas lyömään. Sieltä voi kuulemma voittaa jopa puuhevosen p*rsereiän tai ÄNIM-paidan, joihin voi tutustua myös kotisivuilta löytyvässä kaupassa.

Tässä vielä ajopäiväkirjasta Poppi-Hessun erinomainen logistinen suunnitelma, joka on päivätty 20.7. klo 14.35:
"Nousen vajaan kahden tunnin kuluttua koneeseen, joka lennättää minut Helsingistä Rovaniemelle. Huomenna aamulla yhdeksältä istahdan Rovaniemellä henkilöautoon, jolla ajelemme päivän kuluessa Helsinkiin. Ja sunnuntaina puolilta päivin istahdan Helsingissä mopon selkään, ja lähden ajelemaan kohti Rovaniemeä."

Eilisillan Keno-arvonta näkyy olleen sellainen, että kuka kaatuu ekana mopolla – tai mopotta.

Uusi päivä, uudet kujeet

Hurmaannuin nähdessäni Aamulehden ohjelmakartasta, että Yle Extra pystyy näin viikonloppuna tiivistämään mojovaa valikoimaansa entisestään.


Ettei Yle Extra vaan pyri zeniläisittäin siihen, ettei sen tarvitse julkistaa enää ohjelmaa lainkaan? Melkoinen vonkale kanava kuitenkin on kaikille, jotka ovat nyt viime tingassa hankkimassa dikipoksia.

Siks toiseen, haeskelin eilen, löytyisikö juutuubilta sattumoisin valloittavaa rallatusta "Spanish Fly", jota Homer Simpson laulaa mukana pysäköidyssä autossa raksuja ahmien sillä välin, kun Bart ja Milhouse ovat katselemassa Spinal Tapia.

Ei osunut kohdalle, mutta löytyipä muuta hauskaa. Nimittäin se pätkä Conanista, jossa Dan Castellaneta (ääniä mm. Homer, Grampa, Krusty, Barney, pormestari Quimby, talonmies Willie ja Itchy) sekä Harry Shearer (Mr. Burns, Smithers, Ned Flanders, Otto Mann, rehtori Skinner, Kent Brockman, Julius Hibbert ym.) heittävät äänet peliin ja esittävät niillä pari sketsintynkää.

Conanin vieraana Castellaneta ja Shearer (3:44)

Samoin löytyi kuin sivuosumana Inside the Actors Studiosta pätkä, jossa Nancy Cartwright (Bart, Nelson, Ralph Wiggum, Todd Flanders, Maggie) soitteleepi pilasoittoja Hank Azarialle (Moe, Apu, poliisipäällikkö Wiggum, merikapteeni, professori Frink, tri Nick Riviera ja moni muu), joka vastailee Moen baarissa.

Bart versus Moe (1:31)

Huikeasti ne äänet irtoavat, varsinkin Castellanetalta ja Azarialta, vaikka eihän ääninäyttelijöiltä tarvihe odottaa lahjakkuutta luoda itse niitä sketsejä. Cartwrightin Bart-nauru pilasoittojen päätteeksi on kans ehdotonta kamaa.

James Liptonin vieraina ovat näiden neljän lisäksi Yeardley Smith (Lisa) ja Julie Kavner (Marge ja isosiskonsa Patty & Selma). Tuosta ohjelmasta löytyi myös juutuubilta pitkät näytteet kolmessa noin 7-minuuttisessa osassa.

TV diets

This week… I've been only watching Yle Extra.




Elämässä on tehtävä valintoja. Säästyypi mieli.

Nimi selättää kappaleen?

Oudosti nimetyt kappaleet tulivat puheeksi, eivätkä jätä heti rauhaan, joten kokoilen tähän muutamia hupsuja esimerkkejä. (Aiempaa kelailua aiheesta täällä kommenteissa, Hdcanisin blogissa ja tuolla alempana.)

Esimerkiksi näistä yllättyisin, jos joku muu olisi käyttänyt samaa nimeä omaan kappaleeseensa, etenen vähän kuin yleisestä erikoisempaan.
ZZ Top: I'm Bad, I'm Nationwide
Ramones: Beat On The Brat (tai kauniimpi esimerkki I Wanna Be Sedated)
George Thorogood: If You Don't Start Drinking (I'm Gonna Leave)
Nightingales: Nostalgia For The Reptiles (taikka The Last Time I Was Dead)
The Smiths: Girlfriend In A Coma
Beautiful South: You’ll Play Glockenspiel, I’ll Play Drums
Andrews Sisters: Beat Me Daddy, Eight To The Bar
Mojo Nixon: Debbie Gibson's Pregnant With My Two-Headed Love Child
Elvis: (There's) No Room To Rhumba in a Sports Car (miksei myös Yoga Is As Yoga Does)
Napoleon XIV: !aaah-aH, yawA eM ekaT ot gnimoC er'yehT (b-puoli, jossa a-puolen hitti soi väärin päin)

Kotimaisista löytyisi useita spesialisteja, joilla on iso nippu levottomia nimiä, kuten Kari Peitsamo ja Absoluuttinen Nollapiste. Tässä vain pari, jotka ihmetyttävät tai kutkuttavat.
Sleepy Sleepers: Joko on soolo?
Pelle Miljoona OY: Minä ja kosminen tyttöni
Kari Peitsamo: Setä Ben ja hänen lentävät syntetisaattorinsa: minut lukittiin vahingossa galleriaan
Absoluuttinen Nollapiste: Perheenjäsen määrittelee (kotoisia esineitä käyttötarkoituksen mukaan ja suorittaa käytäntöön viittaavia yläkäsitemääritelmiä)
Absoilta liittyisi paremmin teemaan: Paikallinen nimikauhu tulee ellei maissi lopu

Kunniamaininta hienoja käännösnimiä kehittäneelle Moog Konttiselle, esimerkiksi kelvannee Rakastelen sohvaa (Sitting On My Sofa).

Näitä aprikoidessa tulivat mieleen kantrikappaleet, joden nimistä olen nähnyt hulvattomia listoja. Jos toinen listaa ne huonoimmiksi, niin toinen nimeää samoja parhaiksi. Tällaisia löytyi pikaisesti, pelkät nimet, koska en tunne kappaleita:
If I Can't Be Number One In Your Life, Then Number Two On You
I Still Miss You, But My Aim Is Getting Better
Mama Get The Hammer (There's A Fly On Papa's Head)
She Got The Gold Mine And I Got The Shaft
You're The Reason Our Kids Are So Ugly
You Can't Have Your Kate And Edith Too
Get Your Tongue Outta My Mouth 'Cause I'm Kissing You Goodbye
I Don't Know Whether To Kill Myself Or Go Bowling

Sarjaan sopisi myös kappale, jonka toverini Lasse minulle hiljattain toimitti:
Randy Hanzlick: I'd Rather Have a Bottle in Front of Me (Than a Frontal Lobotomy)

Ei tämä yritäkään olla tyhjentävä esitys, onpahan esimerkkejä millaiset nimet minuun ovat iskeneet hauskoina, outoina tai persoonallisina. Huumoriosastolta löytyisi tietenkin lisää kamaa, vaikkapa Spinal Tapilla on hienoja nimiä, kuten Stinking Up The Great Outdoors tai Intravenus de Milo (vai oliko se vain älpeen nimi?)

Mustavalkotelkku

Viikko tai pari sitten tuli ihmeteltyä kappaleiden nimiä, tarkemmin sanoen sellaisia tapauksia, joissa on samalla nimellä väännetty monta eri kappaletta (esimerkkejä: I Want You, One ja Tunnel Of Love). Hdcanis käänsi asiaa kommenteissa toisin päin ja alkoi miettiä erikoisempia nimiä, joista olisi outoa nähdä jonkun muun tekemä kappale. Hän oli koonnut omaan blogiinsa mainion listan.

Koetin iltapuhteiksi sellaisia pohtia, mutta nujerruin tulvan alle, kun mieleen pätkähteli vanhoja suosikkeja, joilla oli merkillisiä kappaleita ja mielenkiintoisia nimiä. En ehtinyt paljon Kinky Friedmania pitemmälle, jonka sävelaarteistosta pulpahtivat aivokuorelle esimerkiksi nimet (itse asiassa, en jaksa niitä kauheasti kuunnella, mutta nimet ovat rautatietä):
They Ain't Making Jews Like Jesus Anymore
Get Your Biscuits In The Oven And Your Buns In The Bed
ja Asshole From El Paso

Siitä ajatus karkasi Joe Bob Briggsiin, kenties maailman parhaaseen drive-in-elokuva-arvostelijaan. Hän ainakin haaveili tekevänsä kantrikappaleen, jonka nimi olisi osapuilleen: You Said You Were A Virgin, Honey, But How Come Your Baby Ain't Named Jesus?

Sitten ajattelin tarkastaa, mitä kaikkea tekikään Monochrome Set, jonka levyt 80-luvun alussa kovasti hymyilyttivät, mutta meininki oli yleisempää kieli poskessa -hupailua, joka ei niinkään irtoa yksittäisistä kappaleiden nimistä.

Sen sijaan innostuin parista heidän näytteestään juutuubilla. Punkin ensi aallon lyötyä yli beathenkinen kitarointi ja hyvällä pokerilla yksivakaasti lauletut nokkeluudet iskivät. Muistaako kukaan näitä Monochrome Setin puuhia? Laulaja/kitaristi Bid ja soolokitaristi Lester Square (näköjään tekaistuja nimiä, kertoo Wiki) olivat nokkahahmot.

Jet Set Junta (1982)

Jacob's Ladder (1985)

Äkkäsin noin 1984 Turussa opiskellessani siitä kaksikerroksisesta musiikkikaupasta (mikä sen nimi oli?) pari älpeetä, Love Zombies ja Volume, Contrast, Brilliance, joita Soundi oli ehtinyt kehua… kyllä ne viihdyttivätkin.

Koetan palata vielä tuohon Hdcanisin teemaan, kunhan jaksan seuloa vähän tarjokkaitani.

Oscarin willi arki

Jäi tympeä maku suuhun, kun jaarittelin Oscar Wildesta edellisessä polkassa satunnaisen "fysiologisen romaanin" (kuten alaotsikko ensipainoksessa kuului 1893) pohjalta. Niinpä töiden välipalana innostuin tänään, vähän kuin ruokatunniksi, etsiskelemään hänen mietelauseitaan. Ne täyttivät nopeasti vatsan.

Wilde on kuuluisa paradokseistaan, mutta ilahduin löytäessäni paljon vedenpitäviä aforismeja, jotka eivät turvaa pelkkään ristiriitaan tai asioiden kääntämiseen nurin. Löysin pari hyvää valikoimaa englanniksi täältä ja täältä … maistakaahan vielä tätäkin.

Jos ei jaksa painaa linkkiä, mutta haluaa kalpean aavistuksen, niin tässä on nippu sellaisia, jotka taipuivat nopeasti suomeksi. On oikeastaan pyhäinhäväistys käännellä näin yliolkaisesti, mutta voidaanko sopia, että tämä on vaiheessa oleva työ, johon saa kernaasti esittää parannuksia tai antaa vinkkejä, mistä puhdasmuotoisempia suomennoksia löytyy.

Maailma on näyttämö, mutta roolijako on tehty heikosti.

Elämä on aivan liian tärkeä asia, että siitä voisi koskaan puhua vakavasti.

Anna aina anteeksi vihollisillesi; mikään ei loukkaa heitä enempää.

Perusteluja tulee välttää; ne ovat aina rahvaanomaisia ja usein vakuuttavia.

Mitä enemmän ihmisiä analysoi, sitä enemmän järkisyyt analyysiin katoavat. Ennemmin tai myöhemmin törmää kaameaan yleismaailmalliseen asiaan, jota kutsutaan ihmisluonnoksi.

Tasaisuus on mielikuvituksettoman viimeinen turvapaikka.

Mies on vähiten oma itsensä puhuessaan omana itsenään. Anna hänelle naamio, niin hän kertoo totuuden.

Aina pitäisi pelata reilua peliä, jos on saanut voittokortit.

Jokainen varallisuutensa mukaan elävä kärsii mielikuvituksen puutteesta.

Elämä ei ole koskaan oikeudenmukaista… ja ehkä on hyväksi useimmille meistä, ettei se ole.

Muoti on niin sietämätön rumuuden muoto, että se vaatii muutosta puolen vuoden välein.

Ripaus vilpittömyyttä on vaarallista, runsas määrä on ehdottoman kohtalokasta.

Nuoret miehet haluavat olla uskollisia eivätkä ole; vanhat miehet haluavat olla uskottomia eivätkä pysty.

Kyynikko tietää joka asian hinnan, muttei minkään arvoa.

Uskollisuus on tunne-elämälle samaa kuin tasalaatuisuus älylliselle – yksinkertaisesti epäonnistumisten tunnustamista.

Kukaan ei ole tarpeeksi rikas ostaakseen menneisyytensä takaisin.

On aivan hirviömäistä miten ihmiset toimivat nykyään, puhuvat toisia vastaan selän takana asioita, jotka ovat ehdottoman ja täysin totta.

Olemme kukin oma paholaisemme ja teemme tästä maailmasta helvettimme.

Haluan aina tietää kaiken uusista ystävistäni, enkä mitään vanhoista.

En ole tarpeeksi nuori tietääkseni kaiken.

Herrasmies on sellainen, joka ei loukkaa toisen tunteita koskaan tahattomasti.

Amerikka on ainoa maa, joka eteni barbaarisuudesta dekadenssiin kulkematta sivilisaation kautta.

Työskentelin yhden runoni parissa koko aamun ja poistin pilkun. Iltapäivällä panin sen takaisin.

Kaikki huono runous kumpuaa aidosta tunteesta.

Todellinen ystävä puukottaa sinua rintaan.

On aina typerää antaa neuvoja, mutta hyvien neuvojen antaminen on kuolettavaa.

Kokemus on yksinkertaisesti nimi, jonka annamme virheillemme.

Luulisin, että Jumala luodessaan ihmistä hiukan yliarvioi kykynsä.


Alkuperäiset oli siis kaikki merkitty Oscar Wilden nimiin. Osa on poimittu suoraan näytelmistä tai romaanista The Picture of Dorian Gray, mikä selittää muotoa, jota ei ole aina tiivistetty ajatelman muotoon. Useimmat on takuulla jo käännetty joko erikseen mietelauseina tai osana teoksia, mutta niitä lähteitä ei ollut käytössäni.

Tietoiskuja

Olisi tuo mahtava osoite. Kukapa ei tykkäisi syntyä Tietoiskuja yhteen ja kuollakin saappaat jalassa Tietoiskujalla.

Simpsonien vauvan Maggien hinta on 847,63 dollaria. Voi olla vanhaa tietoa, mutta videoaikoina pysäytyskuva oli liian tuhruinen asian varmaan selvittämiseen. Nyt pysäyttelin useammassa 2. ja 3. kauden jaksossa aloitusrainaa, jossa kassa käyttää myös Maggien viivakoodin lukemiseen tarkoitetussa laitteessa.

Baarikoodi on eri asia kuin viivakoodi, vaikka joku hulvaton on sanan "barcode" niinkin kääntänyt. Suomessa baarikoodi edellyttää nykyään monin paikoin savuttomuutta. (Ei tainnut olla uutta tietoa tuokaan.)

* * * * *

Oscar Wilden Teleny oli puoliksi kiintoisa tapaus, mutta siinä oli kaksi häiritsevää tekijää:

1. Ylenpalttisen eksplisiittinen seksuaalirientojen kuvailu kävi uuvuttavaksi, vaikka toimijoina oli niin naisia keskenään, vastakkaisia sukupuolia yhdessä, kuin kirjan edetessä yhä tiheämmin miehiä keskenään, usein kaksin mutta myös suurempana laumana. En esitä nyt kainoa tai tietäväistäkään, mutta yllättävän vähän tällainen valaisi enää sitten, kun mielenkiintoiset sanavalinnat alkoivat käydä tutuiksi. Nytpä tiedän miten voi käyttää sanaa "priapus", tätä roomalaisten jumalaa palvottiin monin tavoin.

2. Wilde ei ilmeisesti itse edes kirjoittanut Telenyä, pikemmin ehkä toimitti ja stilisoi tuttavapiirinsä eroottisia kuvauksia nippuun, vaikka juonessa onkin yhtymäkohtia sekä Dorian Grayn muotokuvan että Wilden oman elämänkin kanssa.

Kääntäjä Erkki Vainikkala oli ansiokkaissa loppusanoissaan purkanut myös tarinan oidipaalisia viitteitä. Kääntäjä oli saanut lyhentämättömän laitoksen käsiinsä vain saksaksi, mikä voi selittää sitä, että runollisia pätkiä on jätetty sekaan englanniksi, taisi siellä ranskaakin olla. Ehkä ne ovat lainauksia, vaikka kirja ei kerro mistä.

Loppusanoissa kuvataan myös näin: "… Joka tapauksessa tässäkin korostuu narsismin, insestin ja homoseksuaalisten taipumusten välinen oletettu yhteys."
…"[Teleny] on taitavasti havainnollistettu tutkielma homoseksuaalisuuden syistä."
Ehkä kirjalla on sitten relevanssia, jota en sisäistänyt, sillä näistä asioista tietoisuuteni on vähäistä. Muutan Tietoiskujalle. En osaa silti suositella Telenyä.

Huomenna eduskunnan puhemies Sauli Niinistö puhuu Dorian Graysta, kuten linkin takaa paljastuu, tv-sarjassa 10 kirjaa, jotka muuttivat maailmaa. (TV1 16.7. klo 21.55, uusinta 17.7. klo 17.05)

* * * * *

Tammerfest loppuu tänään, päättäjäisesityksenä olisi London Pubissa kuulemma "pornolaulusupersessio", jossa esiintyvät näyttelijät Mikko Kivinen, Otto Kanerva ja Eppu Salminen sekä Pervert Filharmonics. Tuo voi hätkähdyttää herkkähipiäistä, mutta kyse on sellaisesta kulttuuriteosta kuin Junnu Vainion Pahojen poikien laulujen rallattamisesta.

Niissä lauluissa on paljon riimejä, jotka ovat hytkäyttäneet minua tehokkaammin kuin Junnun tutuimmat ikivihreät. Tohtisin jopa ehdottaa, että hän on itsekin voinut ilahtua päästessään käyttämään suuria riimittämisen lahjojaan luovasti eri aihepiirissä, esimerkiksi kappaleessa Aina mielessä, jota kiusallisesti haluttaa laulaa tutussa porukassa pienessä vihneessä.

Mistä pääsenkin viimeiseen tietoiskuuni. Torstaina horjahdin korkin päälle ja erehdyin vielä pikkutunneilla selailemaan Plokistania. Olen voinut silloin jotain tyhmyyksissäni kommentoida, enkä voi toki perääntyä vastuusta, mutta esitän syvät pahoitteluni, koska harkintani on ollut kovin huonoa.

Ei se ollutkaan viimeinen! Torstain paras tarjous osui kohdalle Rautatieaseman kupeen terassilla, ihan siinä Olavi Virran muistomerkkiä* ympäröivän puiston reunassa. Kauppasivat meille oluttuoppeja hintaan 2,50 ja käristivät kaupan päälle vielä grillimakkaraa. Se on kuulkaa jo halpaa minusta, eikä kummassakaan tuotteessa ollut nyrpistelemistä.

Tällä baarikoodilla teen kauppoja mielelläni, kun tupakkaakin oli lupa röyhytellä. Toveri siitä useamman kerran minua muistutteli, kun en kärkkäästi sauhunnut, mutta totesin mahdollisuuden olevan minulle tärkeämpi kuin sen jatkuvan hyödyntämisen.

* * * * *

Vielä yksi! Innostuin viimein kokeilemaan "partaäijää" eli kilon pänikässä myytävää paksua turkkilaista maustamatonta jogurttia. Siitä syntyy ainakin ehdotonta tzatzikia, eikä sekaan tarvita kuin kurkkua, mustapippuria, valkosipulia, viinietikkaa ja oliiviöljyä. Ohje kannessa. Tuo on niin tuhtia kamaa, ettei jogurttia tarvihe valuttaa. Tzatziki oli niin hyvää, että käytin sitä sellaisenaan myös ainoana leivänpäällisenä, patongin päällä.

Tuotetta on useissa ruokablogeissa kehuttu, lopullisen kimmokkeen sain kaverin piipahdettua kylässä, sillä hän kanniskeli pytikkää viikonloppuevääksi. Kelpaa kermaviilin tai creme fraichen korvaajaksi, myös ruoanlaittoon. Kreikkalainen sisarensa "huivieukko" ei muuten lupaa tämän turkkilaisen partaäijän tavoin keittämistä kestävänsä.

*tunnetaan leikillisesti myös näköispatsaana, vaikka se silmääni muistuttaa enemmän vanhaa harppua… tai jotain muuta kielisoitinta.

Peitsamosta toipuessa

Pääsin taas rokänrollin makuun, kun piti käydä peräkkäisinä päivinä katsomassa, miten Kari Peitsamo vetää soolojukeboksina kappaleita koko 30-vuotisen uransa varrelta ja pari lainaakin sekaan, kuten Beatlesin Birthdayn, Eddie Cochranin Come On Everybodyn, jotain Chuck Berryä ja sen sellaista. Monesti kappaleisiin nivoutuu sulavasti ulkomaan klassikoita lyhyemmällä tai pitemmällä kaavalla, esimerkiksi John Lennon elää täydentyi Imaginella.

Hillitön meininki hällä on iltapäivän ilmaiskonserteissaan Tullikamarilla, jotka ovat jo monivuotinen Tammerfest-perinne. Erityisesti ilahdutti standup-komiikkaa lähentelevä tarttuminen tilanteeseen ja suora vuoropuhelu yleisön kanssa. Komeasti jaksaa yleisö taputtaa käskystä ("put your hands together for me") ja laulaakin mukana. Hienosti irtoaa myös "my mega monsterhit from the seventies" Kauppaopiston naiset, jota tietenkin toivotaan. Veikeästi väliin tulee tosiaan rock-kukkoilulla ilakoiden englanninkielisiä kliseitä.

Oudompiin herkkuihin kuuluivat esimerkiksi Lato, Mekaaninen susi, Blup blump molskis, Lähde autoiluretkelle suureen etelän kanjoniin, Vi skall spela rock, Peer Günt ei saa lopettaa ja Remu Gave Me A Jacket. Kohta hän taas kai aloittaisi, tarkemmin sanoen neljältä. En tiedä sallivatko olosuhteet viimein siirtymisen terassilla, sillä keskiviikkona sen esti tihkuilu ja eilen taas uhka, että läheisellä lavalla alkaa hevimpi räime, joka olisi voinut peittää alleen akustisella kitaralla esitetyt turbaduuritouhut.

Rokänrollin sijaan viihdyn tänään pojan kanssa, pian pitäisi lähteä häntä hakemaan. Kaavailin ehdottavani hällen koti-iltaa lomaillen mm. Simpsonien ja lihapullien merkeissä, jospa sitten huomenna olisi taas puhtia kokeilla pyörää ja pelailla jalkapalloa. Riippuu kovasti siitä, mikä asenne on tänään päälläns, että haluaako hän nimenomaan päinvastaista vai innostuuko riemumielin joojottelemaan. Voisin ehdottaa myös, että jospa en avaisi tietokonetta pariin päivään, mutta saa nyt nähdä.

Kiltti ja herttainen hän on, ei meille helposti riitaa tule, mutta tietenkin kuuluu asiaan, että kuusivuotiaankin pitää osoittaa oma tahtonsa tiettyinä hetkinä, eivätkä silloin ole asiat aina etusijalla. Onhan minulla varaa joustaa, mutta toisaalta hän kaivannee ajoittain nimenomaan jonkinlaista konfliktia. Rajojen kokeilemisen lisäksi siinä haetaan jollain kierolla tavalla osoituksia, että isä välittää siitä mitä hän sanoo. Näin ainakin arvelen.

Niettä kanavat pitäisi saada avoimiksi, ettei suotta ennalta päätä mitä tulee tapahtumaan.


Kuva on vohkittu luvatta Ämyrockin sivuilta, sopii ilmoittaa jos se ei ole soveliasta ja poistaminen on tarpeen. Ympäristö siis eri, mutta äijä ja ilme melko sama kuin viime päivinä näkemäni sankari, joka ilmoitti täyttävänsä seuraavaksi 50 ja julkaisevansa sen kunniaksi 50. albuminsa.
Onko niitä tosiaan niin jumalattomasti? Vanha legendahan kertoo, että jonkun alkupään albumin äänittäminen (Pölypilleri?) vei vähemmän aikaa kuin kuunteleminen, koska kappaleiden väliin lisättiin tauot.

EDIT: Ämyrockin linkki korjattu, kuvat löytyvät kohdasta Historia kunkin vuoden otsikon alta. Lisähuomiona, että näyttää Peitsamo luvanneen vetää tänään lauantainakin vastaavan keikan klo 16 Tullikamarilla.

Prosenttinen etikka

Ajoittain Plokistanissa pulpahtaa esiin pohdintoja, mikseivät kirjoittajat esiinny omilla nimillään. Toiset ovat epäluuloisia, ettei kirjoituksilla ole painoarvoa, jolsei niitä voi omissa nimissään lähettää. Toiset taas ovat jyrkästi sitä mieltä, ettei omaa nimeä kannata missään tapauksessa päästää kiertoon kypermaailmaan.

Kummallakin puolella on varmaan järkevät perustelunsa, itse heilun tyypilliseen harmaaseen tapaani välimaastossa – en tulkitse kirjoituksien painoarvoa ensisijaisesti nimen perusteella, enkä toisaalta älyä kauhistella, miten nimen pohjalta voisi isompaa riesaa syntyä.

En ole tainnut omassa plokissani koskaan perustella, miksi tämä on tehty nimimerkin (tavallaan kahdenkin) suojissa, joten selvitän sitä ranskalaisin viiruin.

– Aloitin plokin hetken mielijohteesta kokeiluna, miltä tuntuisi viskoa tyhmiä juttuja mielen pinnalta puolijulkiseen muotoon (sinänsä julkiseen, mutta jota harva eksyisi näkemään). Otin mallia ulkoisiin puitteisiin ja nimimerkin käyttöön siitä nipusta blogeja, joita olin sattunut näkemään, varsinkin parilta tutulta* kyperhahmolta. Kokeilu oli mukavin tehdä aliaksen alla.

– Oma nimeni merkitsee hyvin harvalle ihmiselle mitään, en käsitä miksi se muita kiinnostaisi. Julkisivua ei ole, jota voisin pyrkiä näillä raapustuksilla pönkittämään tai muovaamaan haluamaani suuntaan.

– Varanimen alla pygmi saa seikkailla vähän vapaammin: voin kertoilla selkkauksista näkökulmia, joiden totuusarvo on samaa luokkaa kuin fiktiolla. Pyrin kohtelemaan muitakin tasapuolisesti, etten heidän kokonimiään turhaan lausu, ellei kyse ole julkisista hahmoista, joiden julkisista teoista kirjoitan. Kehuessani ja suoraan lainatessani voin myös ottaa erivapauksia.

– Oman nimen käyttö voisi aiheuttaa turhaa sekaannusta. Jotain sukulaisia voi olla julkisemmissa rooleissa, eikä tämän haihattelun kuulu heitä häiritä. Samannimisiä ihmisiä on myös olemassa, mitäs heitäkään kiusaamaan.

– Ehkä tärkeimpänä kaikesta, Osmo Poliitilla on oma luonteensa. Se ei ole keksitty tai harkittu luonne, mutta Varapygmi elää vain silloin, kun muilta puuhilta liikenee aikaa. Jos Osmo vaikuttaa ristiriitaiselta luonteelta, ne ristiriidat ovat kyllä sangen aitoja, eivät sellaisia, että valitsisin aiheen mukaan uusia käteviä näkökulmia. Eli en pyri luomaan paisuteltua, paranneltua tai muuten muovattua kyperpersoonaa, mutta tämä on väistämättä vain osatotuus siviiliminästäni, koska kirjoitan tänne silloin kun huvittaa. Monista arkipuuhista ei jaksa tai ehdi kirjoittaa, jolloin tänne valikoituu oudompia otteita. Se korostuu entisestään siten, että lukija huomaa ja muistaa parhaiten ääritapaukset.

– Tältä pohjalta polkkaaminen on usein kevyttä, hauskaa ja jotenkin vastuutonta puuhaa. Saa heitellä tyrkylle kaikenlaista, mitä mieleen moljahtaa. Jos jutut muita sattuvat huvittamaan, niin sehän on mainiota, sillä jonkinlaisista vaihtoehtovirikkeistä tässä vain on kyse. Jos taas eivät huvita, ei kannata lukea, sillä harva täältä voi mitään suurta esiin kaivaa. Mitään kirjallisuutta tämä ei ole, koska en valikoi, tiivistä ja hio tekstiä siihen suuntaan, jos nyt edes osaisin sellaista pakertaa.

– Jos lukijalle tulisi sellainen ihmeellinen tarve, että pitäisi saada yhteys siviiliminääni, niin löytyyhän kunkin polkan alta sähkökirjekuori, joka viestin suoraan kirjoittajan spostilooraan kopsahuttaa. Sinne on tietenkin lupa kertoa asiansa.

* * * * *

Hjuu, en ole jaksanut siviiliminääni kovin tarkkaan varjella, mutta tuntuu kätevimmältä, jos en sitä täällä suoraan mainitse, niin että se kuukeloimalla tänne johdattaisi. Syyt ovat monisäikeiset, lähinnä kyse on siitä, etten usko kellekään olevan hyötyä a) oikean nimeni kuukeloimisesta ja b) sen johdatuksesta tänne.

Hyväksi lopuksi rikon tekstiviestisalaisuuden, jos sellaista on olemassa, koska aamupuhteiksi nauratti yhteydenotto. Taustaksi kerrottakoon, että kohtasimme takavuosina kaverin kanssa harvakseltaan aamukaljan merkeissä, jos molemmilla sattui olemaan sellainen olo. Nyt on kulunut kohtuuttoman paljon kuukausia, ettei ole osunut, eikä niitä osumia koskaan tainnut montaa vuodessa olla.

Näin kaveri runoili: "Oletko niin naurettava mies, että verisukulainen suoraan alenevassa polvessa tahi protestanttisen etiikan etellyttämä "työ" estäisi/hidastaisi aamujuopottelua huonossa seurassa?"

Ikäväkseni jouduin vastaamaan: "Valitan, protestanttista etikkaa juon synkästi irvistellen."

Mihin tuli vielä kuitti: "Ei tämä prosenttinenkaan etikka kakistelematta putoa."

Sehän tässä surettaa, että hyvä perinne voi katketa kokonans tällä menolla. On nimittäin irronnut joskus parhaita keskusteluja ja kaskuiluja noissa merkeissä.

* Telve vaan Tosba ja Kaula, jos satutte lukemaan! En viitsinyt nyt laittaa linkkejä, etten sälytä mitään teitin niskaanne.

One is the loneliest number

Yksi ohimenevä juutuubikooste vielä, kun nyt satuin etsimään Harry Nilssonin esityksiä sekä tein leikaten ja liimaten niistä muistiinpanoja.

Nilsson oli erikoistapaus, joka tunnettiin pitkään paremmin parista lainahitistään, Fred Neillin tekemästä elokuvan Keskiyön cowboy tunnarista "Everybody's Talkin'" ja Badfingerin kappaleesta "Without You", kuin omista hienoista sävellyksistään. Samoin huomiota herätti enemmän 1970-luvulla railakas elämä John Lennonin seurassa kuin runsaat levyjulkaisut.

Siitä ei voinut silti erehtyä, että Nilssonilla oli mahtava ääni, joka kattoi herkästi ja notkeasti useamman oktaavin alan. Voisi sanoa, jotta korkeaoktaanista kamaa. Juutuubilta löytyi muutama herkku, varsinkin sooloesitys (mies ja kitara) vuoden 1967 singlestä:
Without Her (BBC TV Special, 1971)

Tai tanssiaskelillaan hymyä kirvoittava elokuvahitin playback tv-ohjelmasta Beat Club:
Everybody's Talkin'

Taikka vuoden 1968 albumilta Aerial Ballet napattu raita, josta Three Dog Night teki uutena sovituksena hitin. Tässä pätkässä on asiaan kovin hintelästi liittyvänä kuvituksena Thomas The Tank Engine:
One

Vielä neljäntenä näytteenä vuoden 1971 älpeeltä Nilsson Schmilsson kappale, jonka moni tuntee Tarantinon Reservoir Dogsista tai kenties mainossovituksena. Tässä alkuperäinen elokuvanpätkänä, jossa äijät soittavat apinapuvuissa:
Coconut

Jaahas, eiköhän nyt ole tullut polkkailtua riittävästi parin viikon tarpeiksi. Todettakoon vielä, että Wikipedia kertoo fraasin "One is the loneliest number" olevan tuttu ja toisteltu, vaikka harva tietää keneltä sävel- ja sanasepolta se on lähtöisin.

Sama nimi, eri styke – I Want You

Huvitti 1980-luvulla, kun hittilistoille nousi vuoden tai kahden sisään kolme kertaa The Power Of Love – kolme eri kappaletta, joilla vain oli sama nimi. Esittäjät olivat Frankie Goes To Hollywood (1984), Huey Lewis & The News (1985) ja Jennifer Rush (1985).

Mikään niistä ei jäänyt mieleeni erikoisena suurtapauksena, olipahan vain ainesta anekdoottiin.

Tällaista oireyhtymää on pohdittu silloin tällöin myöhemminkin, siis eri kappaleita, joilla on sama nimi. Ylivertainen ykkönen tässä sarjassa on, tietääkseni, perustavanlaatuista halua kuvaava "I Want You". Ei vain siksi, että niitä on jumalaton liuta, vaan myös siksi, että eturivin artistit ovat tehneet hienoja kappaleita tuon nimen alla.

Bob Dylan teki yhden komeimmista piiseistään tuolla nimellä, ainakin minulla nousee kymmenien kuunteluiden jälkeenkin niskavillat pörhölleen.
I Want You (kollaasivideo, musiikkitaltio 1966)

Beatles on hiukan rajatapaus, sillä kappaleeseen ympätty toinen osa mainitaan suluissa:
I Want You (She's So Heavy) (kehnosoundinen treeniveto, 1969)

Marvin Gaye teki samannimisen älpeen 1976, nimikappaleesta löytyi juutuubilta tämmöinen
myöhempi showesitys.

Elvis Costellon yksi herkempiä ja väkevämpiä tilityksiä lp:llä Blood and Chocolate totteli tuota nimeä. En löytänyt sooloesitystä kuin Nightmare Before Christmas -kollaasin taustalla (musiikkitaltio 1986), mutta komea esitys on sekin, jossa sen livenä vetävät:
Fiona Apple ja Elvis Costello.

Tuossa tulivat jo omat suosikkini eri kappaleista nimellä I Want You, mutta Wikipedia paljasti muista esim. Janet Jacksonin ja Roxetten.

Juutuubi puolestaan esitteli nipun minulle oudompia ja pikakuuntelulla vähemmän kiinnostavia, tähän malliin: Kiss, Cabaret Voltaire, Savage Garden, Bon Jovi, Andy Korg ja Paris Hilton.

En ole ihan satavarma, ettei tuohon olisi päässyt lipsahtamaan jo joku coverikin, sillä en jaksanut kuunnella kaikkea humpuukia ajatuksella. Sitten jos alettaisiin listata näiden kappaleiden covereita, menisi loppukesä.

Lisähuomio: Tuossa näyttäisi olevan 12 eri kappaletta, joiden nimi on I Want You. Täydennykset ovat tervetulleita… miksei myös vaihtoehtoiset tarjokkaat nimistä, joilla on tituleerattu monta eri stykeä.
Yksi sellainen on One, jota lähdin ensin tutkimaan, kunnes horjahdin I Want Youn upottavaan suohon. Tämä kolmikko on minusta hieno: Harry Nilsson, Metallica ja U2. Kullakin siis hieno kappale nimeltään One. Sitten jos hyväksyisi vielä muodon Number One, tulisivat mukaan Jerry Williams ja the Rutles, mutta se on eri juttu…

Pikaista sukankulutusta

Kaveripiirissä on ajoittain kierrellyt vanhentumaan päässyt sutjaus, jonka lähteeksi taisin viimeksi kuulla väitettävän Pertti Hemanusta. Joku Tompereen tiedotusopin laitoksen hahmoista sen oli kai kuitenkin lausunut, joten miksei sitten Hemanus, jonka nimeä taannoin hihittelimme krapuloissamme.

Hän sattui asumaan vastapäätä virallista elpymiskeskustamme, joten kerrostalon rapussa osui silmään aina sukunimi, kun odotti nuutuneen isännän tulevan avaamaan ovea. Paremman puutteessa sitä nimeä väänneltiin eri tavoin, olisikohan alkeiskiteytymä ollut "kotiperse". Pahoittelut herralle itselleen, jos hän sattui silloin hihittelyn kuulemaan tai sattuisi tätä nyt tavailemaan, nimihän on sinänsä komia.

Mutta asiaan, se kulunut vertaus kosketteli nakkeja ja toimittajia. Jotenkin näin se meni: "Samaan tapaan kuin on olemassa nakkeja ja talousnakkeja, on myös toimittajia ja taloustoimittajia." (En tiedä, myydäänkö halpoja nakkeja enää nimikkeellä talousnakit.)

Unohduin vain miettimään, miten Lenita Airisto olisi voinut soveltaa sutjauksen omiin keppihevosiinsa sopivaksi. Eikös tämä olisi rimmannut kohtuudella: "On olemassa sukkia ja urheilusukkia, samaan tapaan kuin on toimittajia ja urheilutoimittajia."

Itse en tiedä juuri mitään urheilu- tai taloustoimittajien yleisestä laadusta muihin verrattuna, enkä siis pyri siitä puolesta mitään viisauksia lausumaan saati ketään mollaamaan.

Ruohokukkula ja hippimorsian

Jeaah, hyödynsin kauppojen kesäaukioloa terheästi, joten tyhjät tölkit ja pullot ovat kadonneet näköpiiristä. Niiden sijaan kaappi pullistelee erilaisia lihoja, joista tärkeimpänä nostaisin esiin possun, kanan ja naudan edelle karhun. Tai juoksevaksi leiväksi sitä tshekit kutsuvat.

Harhauduin taas miettimään amerikkalaisessa kevyessä kulttuurissa runsaasti näkemääni metameininkiä, jossa viittaillaan hulvattomasti kaikenlaiseen muuhun ajankohtaiseen nimiäkin pudotellen. Conan ja vastaavat huumortalkkarit täydentävät tällä ohjelmistoaan. Samassa lauseessa voisivat olla sulassa sovussa vaikkapa Nietzsche ja Britney Spears, jokseenkin samanarvoisina kumileimasimen jälkinä, jotka viittaavat usein vain yhteen yleisesti tunnettuun piirteeseen ihmisessä tai hänen töissään.

Olen vängertänyt tämän suuntauksen kanssa hiki hatussa, kun olen yrittänyt taannoin pikipäiten askarrella käännöksiä jenkkisarjakuvista, joista tähän ovat erikoistuneet MAD ja monesti myös Aidan takaa (Over The Hedge). Pirullisen hankalaa on tehdä niistä sujuvaa ja suomalaiseen ilmastoon nivoutuvaa juttuhommaa, varsinkin MADista. Monet pudotellut nimet ja ajankohtaiset tapahtumat ovat melko vieraita. On jäänyt ikävä epäilys, että useista pilkan kohteista tunnen pelkän leiman, johon irviminen kohdistuu, en lainkaan ihmisen tai asian oikeaa luonnetta, pyrkimyksiä ja tekoja.

Näitä olen silmäillyt nyt hyllystä ja vastaan sattui mukava sunnuntaistrippi, joka liittyy kiinteästi aikaisempaan metatouhotukseeni.
Kysyn uudestaan: Missä Sinä olit, kun Bambin äiti ammuttiin?

Ihan vain boonuksennoksena lisään tähän toisen vastaavan sunnuntaisivun, puolisatunnaisesti valittuna, mutta siinä hupsutti jollain lailla a) inhoamani riimien kääntäminen ja b) tuo sanan 'ironia' pöllyytys.
Jou mama, noita tuli käänneltyä 90-luvun lopulla jonkin verran. Niistä töistä olen vähän sekavissa olotiloissa sikäli, että nautin jonkinlaisen oman jutun löytämisestä suomeksi, mutta olen täysin kyvytön arvioimaan, kuinka yleispätevästi se mahtaa upota lukijaan. Harvoin käännöksistä saa mitään palautetta, eikä toki tarvikaan saada, koska kääntäjän sopii olla nimetön välikäsi. Noista kuitenkin sain parhaat kiitokset, mitä olen töistäni saanut, muun muassa Plokistanista tutulta hauskalta ihmiseltä, joka itseään tosikoksi väittää.

Kääntäminen vaikuttaa toisinaan kuin maalivahdin työltä, vain virheet ja erikoispelastukset huomataan, mutta veskari toimii tietysti paljon julkisemmin. Tämä olkoon itsesaastutuksen juhlahetki näin kalsongfyllaan käytetyn viikonlopun päätteeksi. Josko huomenna jaksaisi taas katsoa ylös- ja eteenpäin.

Ilmakin on ollut kuin hippimorsian, siis pilvessä, mutta nyt seestyy taas, joten voisi harkita ehkä pikaista terassoitumista?

Mikä haisu

Pari pientä asiaa, vaikka olenkin sangen vihneessä, etten sanoisi kaffeessa.

Eilen teki mieli ostaa Nazarethia, mitä en ole ehkä koskaan omistanut yhtään levyä. Tai sitten jossain vaiheessa poimin halvalla singlen Bad Bad Boy. Mutta perusvaatimus oli se, että levyllä pitää olla loistava esitys Razamanaz. En ole varma, onko se runotaiteen (We're gonna razamanaz you tonight) ultimaattumi, mutta eihän kukaan osaa ja halua soittaa kitaraa kuten Manny Charlton.

Olen sitä mieltä, että Nasarettia arvostettaisiin syystä enemmän, elleivät he olisi tehneet tylsiä hittihitureita kuten Love Hurst ja This Flight Tonight.

Razamanaz ei ollut edes Greatest Hitsillä. Vähän samaan suuntaan ajautuvat muutkin buugisuosikkini. ZZ Topin hienoimpia esityksiä kuulee harvoin, kuten Nasty Dogs And Funky Kings. Paljon selvempi tapaus on silti Lynyrd Skynyrd, jolla on pari sietämättömän ylisoitettua renkutusta (Freebird ja Sweet Home Alabama), mutta hekumallisinta kitarapiisiänsä kuulee harvoin, eikä sitä näyttänyt olevan kokoelmallakaan. Juutuubilla oli väkinäinen Pulp Fiction -ymppäys kehitetty, mutta kannattaa vain kuunnella, ei katsoa.

That Smell

Olen sitä mieltä, ettei amerikkalaisessa etelän boogiessa ole koskaan tehty yhtä väkevää kappaletta. Voi sentään, kun vuorottelevat soolot alkavat.

It's a buzz, cock!

"Minä kirjoitin omaa kirjaa mun omasta elämästä/
Kertomusta erään näytelmän pääosan esittäjästä"
– Kollaa Kestää: Kirjoituksia kellarista (Tällä kertaa tosin versio albumilta Pojat: Punk it, jossa laulaa siinäkin Kai Kivi, yhtä herkästi kuin muinoin, rauha vaan.)

Olen ollut viikkoja epätahdissa itseni kans, mistä seuraa levotonta ja huonoa oloa. Pari viikkoa sitten heräsin säpsähtäen varhain aamuyöllä kesken unen ja oivalsin jotain suurta. Turskan perkeet*, en vain muista mitä se oli.

Ennen vanhaan näin usein leijailu-unia, joista olen kuullut monesti puhuttavan. Että lentää ja katselee maastoa ja nauttii painottomasta olosta. On väitetty, että jos näkee unessa maahantulon, lakkaa näkemästä tuollaista unta. Voi olla, että minullekin kävi niin, mutta muistan ennen kaikkea säpsähdykset hereille juuri silloin, kun vääjäämättömän rusentava törmäys oli käsillä.

Jotain vastaavaa toistuvaa unta näin silloinkin, kun koin oivalluksen. Se täräytti palikoita parempiin asemiin, mutta haluaisin muistaa tarkemmin miksi.

Epätahtisuus on osaltaan seurausta siitä, että elän kolmoiselämää, enkä ole tasoissa minkään osan kanssa. Tärkein on pojan kanssa vietetty aika, joka olisi täyteläistä ja opettavaista, jos osaisin elää niissä hetkissä. Väkisin sitä ei voi toimentaa.

Vika piilee siis kahdessa muussa osassa. Työn ulkopuolelle jäävä aika on retuperällä, koska se tuntuu jatkuvasti siltä kuin varastaisin aikaa lusmuiluun, enkä osaisi edes nauttia siitä. Lusmuiluhan olisi hienoa hommaa, jos edes silloin osaisi elää hetkessä.

Työt taas ovat sellaisia, että tiedän tekeväni niitä liikaa ja liian kovalla intensiteetillä sellaisina muutaman päivän pyräyksinä. Saan suuren voimantunteen ehkä pariksi päiväksi kerrallaan, kun pää tuntuu hallitulta baabelintornilta. Jos eteen tyrkätään sähköisiä väyliä seitsemän liuskaa ruotsia, ne muuttuvat ilman tietoista harkintaa suomeksi parissa tunnissa. Tai sata sivua englanninkielistä sarjakuvaa taittuu ehkä parissa päivässä.
Siinä olen aika etevä, mutten tiedä miten sen muuttaisi lihoiksi. Nykyisillä töillä vedän vain itseni piippuun ja köyhtyisin entisestään, jos se olisi mahdollista.

Groucho Marx asiaa selvitti elokuvassa jotenkin niin, että hän on "self-made man": syntyi pennittömänä ja taisteli tiensä äärimmäiseen kurjuuteen. Jos joku muistaa tarkan lainauksen, se olisi ilo palauttaa mieleen.

Tämä oli vain johdanto sellaiseen krapulaiseen havaintoon, että elän pitkälti kielellisen ajatteluni varassa. En puhu nyt elannon hankkimisesta vaan siitä, että minulle olennaisia asioita ovat vain ne, jotka muuttuvat kielelliseen muotoon elämänhallintakeskuksessani, mistä virastomestari toimittaa ne välillä tuhruisina kopioina tutkittavakseni. Tunteetkin ovat olemassa vasta, jos ne hakeutuvat sanalliseen muotoon. Se ei toimi sentään aukottoman ekvivalentisti päinvastoin, että sanalliseen muotoon pukemani asiat olisivat "totta" ja kaikki mitä tunnen tai ajattelen, koska virheitä ja kokeilevaa sanallista muodostusta sattuu paljon matkalla päämäärään.

Päämäärä taas on nolla, mutta sitä kohti pyrkiessä haluan repiä irti kaiken mahdollisen riemun. Voisihan sitä päämäärää nimittää morbidiin ajatteluun pyrkivä vaikka haudaksi, mutta uskonnottomana en kaipaa itselleni nimettyä pikkutonttia saati juhlavia seremonioita vaikkapa tuhkaa levitettäessä. Mieluiten näkisin vain lihallisen olemukseni aikanaan lakkaavan liikkumasta ja katoavan, elämä jatkuu muiden ajatuksissa, jos on jatkuakseen.

En tiedä jakaako joku tämän kielellisen ajattelun oireyhtymän tai tämän heijastukseni siitä, mutta luultavasti, vaikkei sitä ehkä köpelöstä selityksestäni saa irti.

Eikös tuo madonluku ole jo käsitelty? Hauskempiin juttuihin! Kävin tekaisemassa oman Simpsons-hahmoni, kun olen viekoittelevia naisenkuvia nähnyt ainakin Minjan, Tiinan ja Angelan sivuilla. En tiedä tuliko näköinen, koska en viihdy peilin edessä, mutta täällä voi tehdä omansa.

Eilen oli musiikki ja viina todella maullaan**. Clashin tupla London Calling ei ole ikinä kuulostanut paremmalta, mutta vielä enemmän säväytti Buzzcocks, jonka kuuntelemisesta onkin kulunut inhimillisesti katsoen liikaa aikaa. Jos joku esittää tietokilpailussa tällaisen kysymyksen…

Mikä brittibändi teki vuonna 1978 hienoimman sarjan singlejä?

…vastaus on ehdottomasti Putskoks***. Perusteeni ovat tässä, viisi kohtaa:
- What Do I Get? / Oh Shit!
- I Don't Mind / Autonomy
- Love You More / Noise Annoys
- Ever Fallen In Love (With Someone You Shouldn't've)? / Just Lust
- Promises / Lipstick

EDIT: Lisätty kolme linkkiä, alkeisvideot a-puoliin What Do I Get? ja Promises (mallia bändi soittaa pienissä kulisseissa playbackina) sekä myöhempi live b-puoleen Autonomy, jossa pääsee laulamaan Steve Diggle omaa stykeään.

Jostain syystä Epes kauppasi näitä singlejä jo hurjina punk-vuosina pilkkahinnalla, olisiko ollut pari markkaa siivu. Hyllyyni päätyivät näistä toka, neljäs (josta on linkin takana hieno livevetäisy juutuubilta) ja viides, jonka b-puoli oli kiintoisampi kuin muistin.

Buzzcocksin perustivat Pete Shelley ja Howard Devoto, joka lauloi vielä 1977 tehdyllä Spiral Scratch EP:llä (mm. unohtumattomasti kappaleen Boredom). Devoto katosi sitten perustamaan uutta bändiä Magazinea, jonka ykkösalbumi Real Life on puoliksi unohdettu klassikko. Esimerkiksi kappaleet Definitive Gaze ja Parade ovat uuden aallon huippuja.

Suomessa Magazinesta muistetaan varmaan parhaiten debyyttisingle Shot By Both Sides, jonka Kollaa Kestää levytti älpeelleen nimellä Syksy. Siinä on täsmälleen sama kantava teema (jopa laulettuna) kuin on kitaralla soitettu tuolla Putskoksin kappaleella Lipstick. Wikipedia kertoi, että se olisi Shelleyn oivallus.

Pari hauskaa tarinaa Putskoks-kokoelman Singles Going Steady sisälipareesta:
– Kuulemma bändin kokoaminen lähti Bolton Institute of Technologyn ilmoitustaululle laitetusta lapusta: "Wanted: People to form a group to do a version of 'Sister Ray'" Siis Velvet Undergroundin kahden soinnun jamittelua piti päästä soittamaan.
– Bändin nimi löytyi tv-ohjelman Rock Follies myönteisestä lehtiarvostelusta, joka päättyi sanoihin "It's a buzz, cock."

* Manaus lainattu tiikeritoverilta, joka kenties on lainannut sen jostain muualta. Se tuo ilahduttavasti mieleen kapteeni Haddockin voimailmaukset, joita on ollut muotoilemassa erinomainen blogisti Jukka Kemppinen.
** Pahoittelut jos häiriköin kommenttiloorissa, kalsongfylla on vaarallista yhdistää smurffailuun.
*** Eräskin veli oli taannoin pokena T:reen legendaarisella YO-talolla, hän muistaisi tämän jutun paremmin, mutta paikan lämpiöön (fuajöö) oli kirjoiteltu tussilla iskulauseita, joista yksi unohtumattomimmista oli suorasukainen teksti "PUTSKOKS".

Fisu käy katiskaan

Hjuu, puolittaisten lomapäivien aatelia. Musiikki soi tenhoavasti ja fisu rämpii toivotulla tavalla katiskaan. Sen kun nostelee vaan, jos muistaa ja jaksaa.

Tällä hetkellä soi Albert Leen albumi Hiding, joka on kestosuosikki yli 25 vuoden takaa. En pane tähän adjektiivien verrantomuotoja, koska ne taipuisivat sinne liioittelevan ylistävään ääripäähän. Sen voisin silti mainita, että pidin paljon Dire Straitsin debyytistä, mutta herra Lee hoitaa komiasti omaan tyyliinsä kitarakoukuttelun koveroidessaan siltä levyltä kappaleen Setting Me Up.

Olen ihmetellyt pari vuosikymmentä, mistä ne kaikki äänet lähtevät, mutta onneksi nykyään on juutuubi, joka paljastaa pari alkeisseikkaa. Kuten sen, että Albert Lee näppäilee sopivasti pikkulillillä noin kolme kertaa harvemmin kuin plektralla:

Why are you using the pinky?

Se kertoo etupäässä, miksi herran soitto kuulostaa kantripikkaukselta. Siihen kun lisätään törkeä nopeus, jota ihmeteltiin maailmanlaajuisesti (luulisin), kun A. Leen kuuluisin kappale Country Boy sai mainetta, niin mikä on yhtälö? Kukaan ei uskonut Suomen piireissä, että hän vetää livenä saman ja varsinkaan yhtä nopeasti. Sitten Eric Clapton tuli Helsinkiin, porukassaan Albert ja mm. Gary Brooker, jotka saivat soolonumeronsa. Herra Lee veti, saatana, Country Boyn vielä nopeammin, minkä todisti myös Radiomafian nauha:

Jokin versio Country Boysta

Vähän ennen Hidingia (ei kyyneleitä) Dave Edmunds pestasi tutun mustalaiskääpiön soittamaan johtavaa kitaraa kappaleella Sweet Little Lisa, joka julkaistiin lätyllä Repeat When Necessary (1979). Siinä Albert Lee soittaa Telecasteria niin kuumottavasti, että antaisin kernaasti hänen nuolla hien palleistani. Hän ihmetteli, että kitara on miksauksessa niin päällä, mutta sehän on se murskaava asia. Juutuubilta löytyi kalpea, mutta hieno jäljitelmä Refreshmentsin kanssa:

AL & The Refreshments: Sweet Little Lisa

Jep jep, saanko tunnustaa tähän kohtaan, että pidän häntä aivan mainiona soittajana.

Kerta vielä kiellon päälle. Kuivina aikoina, kun ei ollut Hidingia kuunneltavana, yksi riemuja tuottaneita soittoja oli hänen sormiharjoituksensa. Näköjään sekin on juutuubilla:

Fun Ranch Boogie

Kimmokkeena tähän jeremiadiin toimi tiikeriveli, joka on jumoksissa Riihimäellä lasten kanssa, ja soittaa kitaraa kuni Albert King ja Jimmie Vaughan yhteensä. Vaihdoimme tekstiviestejä, jotka päätyivät sihen, ettei hän lähde juuri nyt Tamperelle. Jatkamme juomista omin toimin, rinsiippinä hänen lausumansa:
"Hyvä kalsongfylla kuitenkin rakenteilla."

Huolestuttavaa, yritän jo juoda tyhjästä mukista. Onneksi täyttäminen on heleppååå...

EXTRA EXTRA: Juuu-maaa-lauta, että on tuokin Sweet Little Lisa hieno, todella tyylikäs piano ja lopussa Albert alkaa painaa…

Putskoksia, Paskajärveä ja muuta sekavaa

Jeaah, hieno "työviikko" takana. Tuli siinä viimeisteltyä yksi sarjakuvalehtikin latomokuntoon, mutta pääasia oli lomailevan pojan kanssa heiluminen. Pyörää kokeiltiin pari kertaa joka päivä, pieninä annoksina, koska raihnaan isäparan (huom, itsesääliä ei väheksytä) selkä ja vasen polvi eivät kestäneet pitkiä rupeamia pyörän perässä kumarassa juoksemista.

Pojasta polvi paranee, väitetään. Hah!

Minigolf sujui paljon vetreämmin, sen kunniaksi katsottiin myös vanha Simpsons-jakso "Dead Putting Society" (2. kaudelta). Siitä tuleekin mieleeni yleinen kauhistus Simpsons-leffan dubbaamisesta suomeksi, mistä myös Kriisipuuro uutisoi. Kaivoin esiin linkin juutuubin pätkään, jossa alkuperäiset ääritaitavat ääninäyttelijät puhuvat eri rooleissaan hupaisia Conanin vieraana, mutta NBC on näköjään vedonnut oikeuksiinsa, eikä pätkää enää löytynyt.

Hjuu, taitaa olla helpotus niin katsojille kuin dubbaajillekin, että filmiä levitetään enemmän alkukielisenä, sillä äänien, ajoituksen ja sävyjen saaminen kohdalleen on erittäin haastavaa. Voisi epäillä, että jopa ylivoimaista keikkaluontoisena työnä ja sen mukaisella budjetilla.

Koska on selvästi kevennyksen aika, mainitsen tähän että Salakuunneltua-blogi tarjosi viikon kenties parhaan pläjäyksen Hevi-Arin tiimoilta, tai ehkä olin vain erityisen vastaanottavainen 6-vuotiaan juttuja ouverdraivina kuunneltuani. Näin siellä kerrottiin:
torstai, heinäkuu 5, 2007, 11:37, Lidl, Turku
Noin 5 - 6-vuotias lapsi bongaa Suosikin kannesta Ari Koivusen ja hihkuu vanhemmilleen:
"Hei, täs on Paskajärven kaunis Charlotta!"

Viikon ruokavalinnat tuottivat hauskoja yllätyksiä, tiistain-keskiviikon vaiheilla esimerkiksi nautimme Kauran innoittamana tomaattikeittoa ja jälkiruuaksi sisarusten Minjan ja Tiinan blogien inspiroimina rapattikiisseliä. Tomaattikeittoon tuli sekaan sipulia, porkkanaa ja kesäkurpitsaa. Kiisselin kanssa eksyin hifistelemään, koska raparperinippu oli niin kehno – siihen pistin mauksi hitusen kanelia ja sattumiksi muutaman mansikan.

Minjan sivuilla törmäsin myös testiin, jolla saa tietää oman pornonimensä. Sitä piti kokeilla niin Osmo Poliitilla…:
***Your Porn Star Name Is...***
Hugh Coxs

…kuin Varapygmillä, joka hekumallisemman tuloksen antoi:
***Your Porn Star Name Is...***
Larry Loverod

Täältä voi hakea omaansa, ellei ole vielä ehtinyt:
What's Your Porn Star Name?


Jos siirryn jo tähän päivään, niin pojan mentyä sihteeriksi toimistoon, missä äitinsä valmisteli lähtöä lomille, ajattelin järkätä pientä soololomahuvitusta. Terassi olisi kutsunut, mutta ilma oli vilpoinen ja hiukan uhkasi tihkullakin, joten silpaisin vain yhden tuopin lueskellen Oscar Wilden solakkaa rakkausromaania Teleny, jota kaupattiin pilkkahintaan Suomalaisen alessa. (Kts. kuva: Ei uskoisi, että alehintalappu on väriltään jotain sähköisen vetävää malliin "hot pink" tai pikemmin "shock orange", mutta ei euron skanneri kaikkeen veny.)

Wilde oli taitava kirjoittaja, omaperäinen ajattelija ja jännittävä luonne, joten kaikki hänen teoksensa kiinnostavat. Tuossa oli heti alkuun sellaista eroottista latausta, että olin hämmentyä, koska en osannut eläytyä tuntemuksiin. Kiinnostavaa siis sekin, ehkä opin jotain uutta, millä tavoin voi kiihottua vaikkapa musiikin kuuntelemisesta. Aika pornoa kamaa.

Alepaarin terassilta lähdin Systeemiin, mistä hain fisuviina-aineksia ja jallua. Mistä tulee mieleeni, että fisupartikkelit ovat varmaan jo sulaneet. Anteeksi pieni tauko, tarkastan asian.

Ei hullumpaa.

Koska bussiaikataulut eivät olleet suosiolliset, päätin piipahtaa nopeasti Swamp Musicin levyhyllyjä plaraamassa. En tahdo muistaa, mitä olin etsivinäni, mutta vanhaa klassikkokamaa tarttui mukaan: Marvin Gaye: What's Going On, Clash: London Calling, Brian Setzer Orchestra: Dirty Boogie (tuoreempi levytys, mutta sitäkin vanhempi konsepti) ja tarkempaa tutkailua ansaitseva Buzzcocks: Singles Going Steady.

Vaan eipä hätäillä. Kotiin palattuani löysin neekeripalloilevalta tiikeriveljeltäni viestin, joka sykähdytti ja melkein pani hyppelemään lattialla tahdissa ja komistamaan voimistelua vielä lypsyliikkein. Nimittäin kuka vain Namikan kannattaja tai Village Peoplen tahdissa joraillut syttyy kotomaisesta esityksestä vuodelta 1979, jossa studiobändiin näyttäisivät kuuluvan Olli Ahvenlahti (syntty), Heikki Laurila (kitara) ja kaiken kruununa bassosankarimme Pekka Pohjola. (Olikohan Mike Oldfield antanut lomaa vai huomasiko hän kenties vasta tästä näytteestä Pohjolan lahjat?). Huikean hieno esitys kuitenkin, juutuubilta:

Gregorius: NMKY

Tämä tarina ei näytä muuten loppuvan koskaan, joten taidan katkaista väkisin tähän. Seuraavassa numerossa toivottavasti havaintoja Putskoksin oikeasta kirjoitusasusta, säpinämulkkujen yleisestä suuruudesta ja erikseen b-puolen Lipstick komeasta kitaroinnista. Muistin taas vasta, että orkesterista jo tuolloin lähtenyt Howard Devoto perusti samaan "riffiin" (vai mikä se on?) uuden orkesterinsa Magazinen loistokappaleen Shot By Both Sides laulumelodian.

Sen saman, jota Kollaa Kestään hiljattain edesmennyt Kai Kivi lauloi riipaisevasti sanoilla:
"Syyyyksy eeetsii mua…" jne.

Jatkan syvällisiä tutkimuksia musiikin, fisupartikkelien ja muun mukaansa tempaavan saralla.

Fillaroinnin alkeet?

Haljun maun jättivät nuo edeltävät sarjakuvakertaukset: vanhaa, väsynyttä ja silti keskeneräistä jorinaa. Meinaan voisihan parhaista sarjakuvista kaivaa esiin, miksi ne ovat kiinnostavia, eikä vain muistella mihin ikäkauteen niiden lueskelu on ajoittunut.

Nyt on taas nuorekkaampaa ja tuoreempaa ajanvietettä, sillä poika viettää kuuden viikon lomaansa, josta tämä aamu käynnistyi railakkaasti pikkuisessa olohuoneessani huupallon, jalkapallon ja jääkiekon merkeissä. Huupallon säännöt tietää vain hän itse, sohva siinä on kuitenkin vastustajana. Jalkapallossa syntyy runsaasti maaleja. Jääkiekossa hän sekä laukoo että toimii maalivahtina – pelivälineenä on "supermuna" eli munan muotoinen superpallon tavoin, joskin arvaamattomammin pomppiva vehje.

Seuraavaksi pitäisi mennä kokeilemaan, pysyykö hän pyörän selässä ja pääseekö sillä jopa eteenpäin. Tasapainotaitoja on koulittu jo sirkushommissa ja lumilaudallakin hän osaa laskea mainiosti, mitkä taidot auttavat varmasti myös kaatumaan hallitusti. Suotta on lykkäytynyt tuo pyöräilyn opettelu, mutta sain vasta sopivan perintöfillarin (kts. kuva) tännekin käyttöön. Äidin luona hän on reenannut apupyörällisellä vehkeellä, tässä niitä ei ole.

Onko sattumoisin kellään hyviä vinkkejä, miten pääsee alkukynnyksen yli pyöräilemisen makuun? Omasta oppimisestani muistan sopivan loivassa alamäessä innostuneeni, kun pääsin kaatumatta loppuun asti. Polkeminen oli seuraava vaihe, jonka oivaltamisesta ei jäänyt muistijälkiä.

Sarjakuvakoulutukseni, osa 2

Vitkastui jatko-osan kirjoittaminen erinäisistä syistä, kuten:
– Grilliltä piti hakea sauhuja, unohduin toviksi terassille.
– Iski päänsärky, ei jaksant nakutella.
– Teemalla oli Dave Lindholm -iltama, jäin ihailemaan Isokynän itsensä lisäksi mm. Zape Leppäsen ja Affe Forsmanin rumpalointia sekä Antero Jakoilan työstöä 12-kielisellä ja veikeän lyhyellä ja pullealla "pilleripullolla", jota hän slidetarkoituksiin sovelsi. Vesku Loiri oli ilahduttavan asiallinen isäntä vanhassa tv-purkituksessa, löysin rantein.
– Aamupäivällä tuli jyystettyä käännös 32-sivuiseen sarjakuvaan, raakaversio vain.

Odottamattoman mutkan teetti sekin, että alkoi tulvehtia mieleen monenlaisia vaihtoehtoja, mitä kaikkia sarjakuvia voisi tai pitäisi mainita. Useita pitkän linjan huvituksia heittelin yli laidan, koska ne ovat tuntuneet mainioilta tuttavuuksilta, mutta eivät missään vaiheessa kai ehdottomalta ykköskamalta. Hyvin lähellä listaa ovat: Lucky Luke, Robert Crumb, Gilbert Shelton, Masi, Harald Hirmuinen, MAD (vars. Don Martin ja Sergio Aragones), Milo Manara ja monet muutkin, jotka ovat jaksaneet kiinnostaa kyllä, kun niitä on vastaan osunut.

Tuohon Jymyn ja Huulen kulta-aikaan taisin olla liian kloppi, vaikka jännittyneenä niitä luinkin. Opiskeluaikoina Fabulous Furry Freak Brothers ja underground-lehtien koosteet iskivät lujempaa.

Jatkan silti alkuperäisellä linjalla, pieniä muutoksia on aikajanaan muistunut.

6. Modesty Blaise
Nonstoppien rinnalla ja jälkeen muistan, että divareista tuli haettua Agentti X9 -lehdyköitä. Oli siinä kai muitakin kiinnostavia sarjoja, mutta pettymys oli paha, ellei neiti Blaise esiintynyt numerossa lainkaan. "Modestii" talvehti suuren osan 80-lukua syrjässä katseiltani, mutta teki jyräkän paluun kahdella rintamalla - sekä sarjakuvina että kirjoina. Omaperäinen sankari, jänskä taustatarina ja viekoittelevasti kuvattu hahmo.
Aioin valita tähän kohtaan Daredevilin edustamaan Marvel-harrastusta, mutta se asettuu samaan ajankohtaan kuin Blaisen paluu näköpiiriini. Kun aloitin käännöshommat, kustantajalta sai kätevästi tuoreita julkaisuja, joissa toimintapuolella iskivät MB:n ohella Marvelin laajasta kirjosta erityisesti Daredevil, joka monella tapaa muistutti Hämistä angstisena, tekojensa oikeutusta epäilevänä sankarina. Ryhmä-X oli toinen ääripää, johon en saanut otetta, mutta Tuomari, Wolverine, Aaveajaja, Silver Surfer ja kumppanit tuli tutkittua.

7. Tilsa
Tämä oli vähällä unohtua, kun punk-aikoina rokänroll pääsi syrjäyttämään sarjakuvaharrastusta. Tiiviisti seuraamissani omakustannelipareissa tähtihetkiä oli kuitenkin Nuuka Nautinto -lehden sarjakuvat, jotka piirsi Jukka Tilsa (yllä "Kova kohtalo", NN 2). Ne taitavat olla hulvattominta meininkiä, mitä olen kotimaisessa tuotannossa (tai ehkä missään) nähnyt… vaikka Mauri Kunnas pääsi hyvin lähelle Nyrok Cityssä, jota tuli Suosikista ihailtua, ja Tarmo Koiviston Mämmilä iski sitten omalla akselillaan.
Oli juhlava hetki, kun käteen tarttui vuosien jälkeen Tilsan kooste Zoppaa ja zärvintä (Arktinen banaani, 2004). Siinä Tilsa kertoo yhdeksi esikuvakseen Pulterin pelkistetyn grafiikan, mikä toikin lämpimiä muistoja Hesarin ja Avun sarjakuvasivuista sekä 70-luvun pokkareista, joihin Pultereita koottiin.
(PS. Nyt kun "Nuukista" taas katselin, niin nuo ovat aika vapaamuotoisia ensiaskeleita. Viiva ja juonetkin jämäköityivät kai nopeasti Zärpä-lehdissään, omakustanteita nekin.)

8. Lassi ja Leevi
Sanoisin, että paras ja tasalaatuisin strippisarja. Nämä tuli ahmittua lävitse, suurin osa ensin suomeksi ja sitten englanniksi kaikki, mitä kätevästi löysi tai sai lainaksi. Bill Watterson oli harvinaisen fiksu mies, kun osasi lyödä putiikin kiinni ennen näkyvää leipääntymistä.
Saman katon alla voisi mainita pari muutakin strippisuosikkia, joita pääsin jossain vaiheessa kääntämään sellaisiin lehtiin kuin Huba-sarjat, Masi ja VSOP. Niissä oli vastaavaa sillisalaattihenkeä kuin Ruudussa muinoin, vaikka kyse ei ollutkaan jatkosarjoista. Maistuvimpia juttuja uusista tuttavuuksista olivat Aidan takaa, Kamut, Dilbert ja Rutala sekä vanhoista esimerkiksi Pulteri ja Velho. Jotain jää varmasti mainitsematta…

9. Gary Larson: The Far Side
Mahlottoman suuri elämys, kun näiden makuun pääsi sopivasti jälkijunassa, että niitä sai saman tien muhkeina Gallery-kirjoina luettavaksens. Enemmän pilakuvia kuin sarjakuvallista kuljetusta, mutta järäytti viistoilla näkemyksillään sanomalehtisarjakuvaa ja sai paljon seuraajia, joista harva huvitti samaan malliin.
Näistä innostui moni lähituttukin, Lontoosta tuli ainakin pari korttia, jotka luottivat turistikuvan sijaan Larsonin huumoriin. (Koetan skannata tähän siskon lähettämän, joka on ollut vuosia seinällä, näköjään vuodelta -91.)
Tenho on niin pysyvää, että edelleen kantapöydässä ihmiset vuorollaan munaavat itsensä yrittäessään suusanallisesti kuvailla jotain pläjäystä, jota eivät välttämättä muista liian tarkasti. Antti Marttisen suomentamat Kaukana poissa -albumit olivat minusta myös vankkaa työtä, vaikka olen kuullut ininää, että nämä pitää lukea englanniksi. Martti Vasamaa on päässyt oivalluksen tasolla lähimmäs Larsonia niistä, mihin olen lehdissä törmännyt (esim. MADissa ja Aamulehden Valo-liitteessä).

10. Tex Willer
Vähän vastaava tapaus kuin Modesty Blaise. Näitä tuli luettua paksuja nippuja yhtä kyytiä jo 70-luvulla, sitten väliin tuli pitkä tauko, kunnes 90-luvulla oli taas uusi aktiivivaihe, jolloin ahmin lukuisia vuosikertoja, ja jälleen pitkä tauko.
Nykyään julkaisupolitiikka lie koordinoidumpaa ja taustat on selvitetty, jolloin hienoista julkaisuista löytyy myös kiintoisaa tietoa tekijöistä. Tarinat ovat yksipuisia samaan malliin kuin vaikkapa Korkkarit, mutta oikeassa mielentilassa ne jaksavat viihdyttää. Yksi suosikeistani sarjakuvakääntäjien joukossa on Renne Nikupaavola, joka on luonut oman mainion sanastonsa Willeriin. Ihailtavan vähäeleistä ja silti mehukasta kielenkäyttöä.

Bonus: Alan Moore
Kuinkas tämä pääsi unohtumaan? Ajattelin liikaa sarjakuvahahmojen ja piirtäjien kautta, ei tullut sitten käsikirjoittaja mieleen. Eniten fanittamani mies niistä, jotka ovat supersankareille asetelleet sanoja suuhun, hän tekee sen vieläpä harvinaisen runsaasti ja rönsyilevästi. Suosikkeja on paljon, kuten Vartijat (Watchmen), V niin kuin verikosto (kts kuva), Rämeen Olento (Swamp Thing), Batman (The Killing Joke ym.) ja onhan niitä.

On aika vääjäämätöntä, että unohdin jotain muutakin hyvin olennaista, mutta mitäpä tuosta. Ei kai tällaista kannata liian vakavasti ottaa tai liian pitkään hieroa. Olihan alkutaipaleella sellaisiakin sankareita lähiluvussa kuin Prinssi Peloton, Robin Hood, Retu, Nakke Nakuttaja… ja kymmeniä muita, jos lehtisarjakuvia alkaisi miettiä, eikä vain sarjakuvalehtiä.

Tulikin mieleeni, että George Herrimanin Krazy Kat oli aivan ylivoimaa opiskeluaikoina, jolloin niitä julkaistiin Turun Ylioppilaslehdessä sekä erinomaisia Jalavan albumeita tuli kauppoihin. Kuka olikaan albumien oivaltava suomentaja? Wikipedia kertoo, että Soile ja Heikki Kaukoranta, kuten hyvin luontevalta tuntuukin. Niitä sukkeluuksia toisteltiin kaveripiirissä taajaan.

Ehkä teen siis viikon päästä korjatun laitoksen, jos vastaavia puutteita kumpuaa lisää muistiin.