It's a buzz, cock!

"Minä kirjoitin omaa kirjaa mun omasta elämästä/
Kertomusta erään näytelmän pääosan esittäjästä"
– Kollaa Kestää: Kirjoituksia kellarista (Tällä kertaa tosin versio albumilta Pojat: Punk it, jossa laulaa siinäkin Kai Kivi, yhtä herkästi kuin muinoin, rauha vaan.)

Olen ollut viikkoja epätahdissa itseni kans, mistä seuraa levotonta ja huonoa oloa. Pari viikkoa sitten heräsin säpsähtäen varhain aamuyöllä kesken unen ja oivalsin jotain suurta. Turskan perkeet*, en vain muista mitä se oli.

Ennen vanhaan näin usein leijailu-unia, joista olen kuullut monesti puhuttavan. Että lentää ja katselee maastoa ja nauttii painottomasta olosta. On väitetty, että jos näkee unessa maahantulon, lakkaa näkemästä tuollaista unta. Voi olla, että minullekin kävi niin, mutta muistan ennen kaikkea säpsähdykset hereille juuri silloin, kun vääjäämättömän rusentava törmäys oli käsillä.

Jotain vastaavaa toistuvaa unta näin silloinkin, kun koin oivalluksen. Se täräytti palikoita parempiin asemiin, mutta haluaisin muistaa tarkemmin miksi.

Epätahtisuus on osaltaan seurausta siitä, että elän kolmoiselämää, enkä ole tasoissa minkään osan kanssa. Tärkein on pojan kanssa vietetty aika, joka olisi täyteläistä ja opettavaista, jos osaisin elää niissä hetkissä. Väkisin sitä ei voi toimentaa.

Vika piilee siis kahdessa muussa osassa. Työn ulkopuolelle jäävä aika on retuperällä, koska se tuntuu jatkuvasti siltä kuin varastaisin aikaa lusmuiluun, enkä osaisi edes nauttia siitä. Lusmuiluhan olisi hienoa hommaa, jos edes silloin osaisi elää hetkessä.

Työt taas ovat sellaisia, että tiedän tekeväni niitä liikaa ja liian kovalla intensiteetillä sellaisina muutaman päivän pyräyksinä. Saan suuren voimantunteen ehkä pariksi päiväksi kerrallaan, kun pää tuntuu hallitulta baabelintornilta. Jos eteen tyrkätään sähköisiä väyliä seitsemän liuskaa ruotsia, ne muuttuvat ilman tietoista harkintaa suomeksi parissa tunnissa. Tai sata sivua englanninkielistä sarjakuvaa taittuu ehkä parissa päivässä.
Siinä olen aika etevä, mutten tiedä miten sen muuttaisi lihoiksi. Nykyisillä töillä vedän vain itseni piippuun ja köyhtyisin entisestään, jos se olisi mahdollista.

Groucho Marx asiaa selvitti elokuvassa jotenkin niin, että hän on "self-made man": syntyi pennittömänä ja taisteli tiensä äärimmäiseen kurjuuteen. Jos joku muistaa tarkan lainauksen, se olisi ilo palauttaa mieleen.

Tämä oli vain johdanto sellaiseen krapulaiseen havaintoon, että elän pitkälti kielellisen ajatteluni varassa. En puhu nyt elannon hankkimisesta vaan siitä, että minulle olennaisia asioita ovat vain ne, jotka muuttuvat kielelliseen muotoon elämänhallintakeskuksessani, mistä virastomestari toimittaa ne välillä tuhruisina kopioina tutkittavakseni. Tunteetkin ovat olemassa vasta, jos ne hakeutuvat sanalliseen muotoon. Se ei toimi sentään aukottoman ekvivalentisti päinvastoin, että sanalliseen muotoon pukemani asiat olisivat "totta" ja kaikki mitä tunnen tai ajattelen, koska virheitä ja kokeilevaa sanallista muodostusta sattuu paljon matkalla päämäärään.

Päämäärä taas on nolla, mutta sitä kohti pyrkiessä haluan repiä irti kaiken mahdollisen riemun. Voisihan sitä päämäärää nimittää morbidiin ajatteluun pyrkivä vaikka haudaksi, mutta uskonnottomana en kaipaa itselleni nimettyä pikkutonttia saati juhlavia seremonioita vaikkapa tuhkaa levitettäessä. Mieluiten näkisin vain lihallisen olemukseni aikanaan lakkaavan liikkumasta ja katoavan, elämä jatkuu muiden ajatuksissa, jos on jatkuakseen.

En tiedä jakaako joku tämän kielellisen ajattelun oireyhtymän tai tämän heijastukseni siitä, mutta luultavasti, vaikkei sitä ehkä köpelöstä selityksestäni saa irti.

Eikös tuo madonluku ole jo käsitelty? Hauskempiin juttuihin! Kävin tekaisemassa oman Simpsons-hahmoni, kun olen viekoittelevia naisenkuvia nähnyt ainakin Minjan, Tiinan ja Angelan sivuilla. En tiedä tuliko näköinen, koska en viihdy peilin edessä, mutta täällä voi tehdä omansa.

Eilen oli musiikki ja viina todella maullaan**. Clashin tupla London Calling ei ole ikinä kuulostanut paremmalta, mutta vielä enemmän säväytti Buzzcocks, jonka kuuntelemisesta onkin kulunut inhimillisesti katsoen liikaa aikaa. Jos joku esittää tietokilpailussa tällaisen kysymyksen…

Mikä brittibändi teki vuonna 1978 hienoimman sarjan singlejä?

…vastaus on ehdottomasti Putskoks***. Perusteeni ovat tässä, viisi kohtaa:
- What Do I Get? / Oh Shit!
- I Don't Mind / Autonomy
- Love You More / Noise Annoys
- Ever Fallen In Love (With Someone You Shouldn't've)? / Just Lust
- Promises / Lipstick

EDIT: Lisätty kolme linkkiä, alkeisvideot a-puoliin What Do I Get? ja Promises (mallia bändi soittaa pienissä kulisseissa playbackina) sekä myöhempi live b-puoleen Autonomy, jossa pääsee laulamaan Steve Diggle omaa stykeään.

Jostain syystä Epes kauppasi näitä singlejä jo hurjina punk-vuosina pilkkahinnalla, olisiko ollut pari markkaa siivu. Hyllyyni päätyivät näistä toka, neljäs (josta on linkin takana hieno livevetäisy juutuubilta) ja viides, jonka b-puoli oli kiintoisampi kuin muistin.

Buzzcocksin perustivat Pete Shelley ja Howard Devoto, joka lauloi vielä 1977 tehdyllä Spiral Scratch EP:llä (mm. unohtumattomasti kappaleen Boredom). Devoto katosi sitten perustamaan uutta bändiä Magazinea, jonka ykkösalbumi Real Life on puoliksi unohdettu klassikko. Esimerkiksi kappaleet Definitive Gaze ja Parade ovat uuden aallon huippuja.

Suomessa Magazinesta muistetaan varmaan parhaiten debyyttisingle Shot By Both Sides, jonka Kollaa Kestää levytti älpeelleen nimellä Syksy. Siinä on täsmälleen sama kantava teema (jopa laulettuna) kuin on kitaralla soitettu tuolla Putskoksin kappaleella Lipstick. Wikipedia kertoi, että se olisi Shelleyn oivallus.

Pari hauskaa tarinaa Putskoks-kokoelman Singles Going Steady sisälipareesta:
– Kuulemma bändin kokoaminen lähti Bolton Institute of Technologyn ilmoitustaululle laitetusta lapusta: "Wanted: People to form a group to do a version of 'Sister Ray'" Siis Velvet Undergroundin kahden soinnun jamittelua piti päästä soittamaan.
– Bändin nimi löytyi tv-ohjelman Rock Follies myönteisestä lehtiarvostelusta, joka päättyi sanoihin "It's a buzz, cock."

* Manaus lainattu tiikeritoverilta, joka kenties on lainannut sen jostain muualta. Se tuo ilahduttavasti mieleen kapteeni Haddockin voimailmaukset, joita on ollut muotoilemassa erinomainen blogisti Jukka Kemppinen.
** Pahoittelut jos häiriköin kommenttiloorissa, kalsongfylla on vaarallista yhdistää smurffailuun.
*** Eräskin veli oli taannoin pokena T:reen legendaarisella YO-talolla, hän muistaisi tämän jutun paremmin, mutta paikan lämpiöön (fuajöö) oli kirjoiteltu tussilla iskulauseita, joista yksi unohtumattomimmista oli suorasukainen teksti "PUTSKOKS".

Putskoksia, Paskajärveä ja muuta sekavaa

Jeaah, hieno "työviikko" takana. Tuli siinä viimeisteltyä yksi sarjakuvalehtikin latomokuntoon, mutta pääasia oli lomailevan pojan kanssa heiluminen. Pyörää kokeiltiin pari kertaa joka päivä, pieninä annoksina, koska raihnaan isäparan (huom, itsesääliä ei väheksytä) selkä ja vasen polvi eivät kestäneet pitkiä rupeamia pyörän perässä kumarassa juoksemista.

Pojasta polvi paranee, väitetään. Hah!

Minigolf sujui paljon vetreämmin, sen kunniaksi katsottiin myös vanha Simpsons-jakso "Dead Putting Society" (2. kaudelta). Siitä tuleekin mieleeni yleinen kauhistus Simpsons-leffan dubbaamisesta suomeksi, mistä myös Kriisipuuro uutisoi. Kaivoin esiin linkin juutuubin pätkään, jossa alkuperäiset ääritaitavat ääninäyttelijät puhuvat eri rooleissaan hupaisia Conanin vieraana, mutta NBC on näköjään vedonnut oikeuksiinsa, eikä pätkää enää löytynyt.

Hjuu, taitaa olla helpotus niin katsojille kuin dubbaajillekin, että filmiä levitetään enemmän alkukielisenä, sillä äänien, ajoituksen ja sävyjen saaminen kohdalleen on erittäin haastavaa. Voisi epäillä, että jopa ylivoimaista keikkaluontoisena työnä ja sen mukaisella budjetilla.

Koska on selvästi kevennyksen aika, mainitsen tähän että Salakuunneltua-blogi tarjosi viikon kenties parhaan pläjäyksen Hevi-Arin tiimoilta, tai ehkä olin vain erityisen vastaanottavainen 6-vuotiaan juttuja ouverdraivina kuunneltuani. Näin siellä kerrottiin:
torstai, heinäkuu 5, 2007, 11:37, Lidl, Turku
Noin 5 - 6-vuotias lapsi bongaa Suosikin kannesta Ari Koivusen ja hihkuu vanhemmilleen:
"Hei, täs on Paskajärven kaunis Charlotta!"

Viikon ruokavalinnat tuottivat hauskoja yllätyksiä, tiistain-keskiviikon vaiheilla esimerkiksi nautimme Kauran innoittamana tomaattikeittoa ja jälkiruuaksi sisarusten Minjan ja Tiinan blogien inspiroimina rapattikiisseliä. Tomaattikeittoon tuli sekaan sipulia, porkkanaa ja kesäkurpitsaa. Kiisselin kanssa eksyin hifistelemään, koska raparperinippu oli niin kehno – siihen pistin mauksi hitusen kanelia ja sattumiksi muutaman mansikan.

Minjan sivuilla törmäsin myös testiin, jolla saa tietää oman pornonimensä. Sitä piti kokeilla niin Osmo Poliitilla…:
***Your Porn Star Name Is...***
Hugh Coxs

…kuin Varapygmillä, joka hekumallisemman tuloksen antoi:
***Your Porn Star Name Is...***
Larry Loverod

Täältä voi hakea omaansa, ellei ole vielä ehtinyt:
What's Your Porn Star Name?


Jos siirryn jo tähän päivään, niin pojan mentyä sihteeriksi toimistoon, missä äitinsä valmisteli lähtöä lomille, ajattelin järkätä pientä soololomahuvitusta. Terassi olisi kutsunut, mutta ilma oli vilpoinen ja hiukan uhkasi tihkullakin, joten silpaisin vain yhden tuopin lueskellen Oscar Wilden solakkaa rakkausromaania Teleny, jota kaupattiin pilkkahintaan Suomalaisen alessa. (Kts. kuva: Ei uskoisi, että alehintalappu on väriltään jotain sähköisen vetävää malliin "hot pink" tai pikemmin "shock orange", mutta ei euron skanneri kaikkeen veny.)

Wilde oli taitava kirjoittaja, omaperäinen ajattelija ja jännittävä luonne, joten kaikki hänen teoksensa kiinnostavat. Tuossa oli heti alkuun sellaista eroottista latausta, että olin hämmentyä, koska en osannut eläytyä tuntemuksiin. Kiinnostavaa siis sekin, ehkä opin jotain uutta, millä tavoin voi kiihottua vaikkapa musiikin kuuntelemisesta. Aika pornoa kamaa.

Alepaarin terassilta lähdin Systeemiin, mistä hain fisuviina-aineksia ja jallua. Mistä tulee mieleeni, että fisupartikkelit ovat varmaan jo sulaneet. Anteeksi pieni tauko, tarkastan asian.

Ei hullumpaa.

Koska bussiaikataulut eivät olleet suosiolliset, päätin piipahtaa nopeasti Swamp Musicin levyhyllyjä plaraamassa. En tahdo muistaa, mitä olin etsivinäni, mutta vanhaa klassikkokamaa tarttui mukaan: Marvin Gaye: What's Going On, Clash: London Calling, Brian Setzer Orchestra: Dirty Boogie (tuoreempi levytys, mutta sitäkin vanhempi konsepti) ja tarkempaa tutkailua ansaitseva Buzzcocks: Singles Going Steady.

Vaan eipä hätäillä. Kotiin palattuani löysin neekeripalloilevalta tiikeriveljeltäni viestin, joka sykähdytti ja melkein pani hyppelemään lattialla tahdissa ja komistamaan voimistelua vielä lypsyliikkein. Nimittäin kuka vain Namikan kannattaja tai Village Peoplen tahdissa joraillut syttyy kotomaisesta esityksestä vuodelta 1979, jossa studiobändiin näyttäisivät kuuluvan Olli Ahvenlahti (syntty), Heikki Laurila (kitara) ja kaiken kruununa bassosankarimme Pekka Pohjola. (Olikohan Mike Oldfield antanut lomaa vai huomasiko hän kenties vasta tästä näytteestä Pohjolan lahjat?). Huikean hieno esitys kuitenkin, juutuubilta:

Gregorius: NMKY

Tämä tarina ei näytä muuten loppuvan koskaan, joten taidan katkaista väkisin tähän. Seuraavassa numerossa toivottavasti havaintoja Putskoksin oikeasta kirjoitusasusta, säpinämulkkujen yleisestä suuruudesta ja erikseen b-puolen Lipstick komeasta kitaroinnista. Muistin taas vasta, että orkesterista jo tuolloin lähtenyt Howard Devoto perusti samaan "riffiin" (vai mikä se on?) uuden orkesterinsa Magazinen loistokappaleen Shot By Both Sides laulumelodian.

Sen saman, jota Kollaa Kestään hiljattain edesmennyt Kai Kivi lauloi riipaisevasti sanoilla:
"Syyyyksy eeetsii mua…" jne.

Jatkan syvällisiä tutkimuksia musiikin, fisupartikkelien ja muun mukaansa tempaavan saralla.