Frühstück mit meine Tiffany

Eilen tuli taas yksi urakka aktiiviosuudeltani valmiiksi, reilut 200 000 merkkiä viikon sisään eli reilusti toista sataa liuskaa, plus sarjakuvalehden käännöksen viimeistelyt oheen. Otti aika lujille, hinku paariin oli voimallinen, kun viimeinen osuus lähti ladottavaksi.

Harmi vaan, että olin nukkunut huonosti ja syöminenkin unohtui eilen kokonaan sinne neljään saakka, jolloin paketin sai kasaan, kunnes sain muutaman suolapähkinän. Oli sitten lyhykäinen kierros kaupungissa: kantapaariin tuttuja morjestamaan, viereiseen "tupakkapaariin" eli Semaforiin parille terävälle, sitten terassivisaan, joka olosuhteiden murjoessa järjestettiin sisätiloissa. Kakkostilalle pääsimme, mutta olin jo niin voipunut, että jätin hopeapokaalin juomatta.

Hiisi vieköön, visan pitäjä on tiukka Beatles-fani ja pistää viimeiseksi kyssäksi (nro 20) aina moppitukkiin jotenkin liittyvän kysymyksen. Väärin meni taas. Hää kysyi minkä Beatles-singlen Johnny ja Ann Christine levyttivät 1964 nimellä Meidän yhteinen. Vastauksen voin kertoa, jos tarvihee, kommenteissa. Se hävettää, ettei vaihtoehtoja pitänyt olla monta tuon vuosiluvun pohjalta.

Nyt pitää päivystellä, jos käännöksistä ilmenee jotain erikoista tai jos kuvatekstejä sun muita pitää vielä virittää kotomaiselle kielelle. Niinpä kävin hakemassa aamupalaksi grillatun broilerin, sämpylöitä, paketin Koskenlaskijaa ja mäyräkoirallisen kohvia (kerta se oli halvinta). Hyvä hetki polkata.

Eilen imehtelimme kantapaarissa muun muassa paikallista futisseuraamme, jonka nimi Tampere United herättää edelleen yleistä närää, koska ei ole suomea. Sen vielä kestäisin, mutta millään ilveellä en totu kaameaan logoonsa. Mallia amatöörit asialla, kaikki mahdollinen tuhru viskattu mukaan, eivätkä väritkään hyvin soinnu. Markkeeraavatko tähdet sitten 11 pelaajaa, en tiedä, mutta pahalta ne näyttävät.

Voisin kannattaa seuraa muuten, mutta tällä logolla varustettuja kamoja en kanna kernaasti.

(Skannasin Tampere futaa -lehden kannesta, tausta ei tee oikeutta logolle, jos sille voi sellaista tehdä.)

Poikani kummisetä on taiteilija, jonka mielipide olisi kiinnostanut, mutta logoa ei ollut käsillä, joten hän vain luki minulle jyrkkiä kannanottoja Aamulehdestä, jonne niitä ilmeisesti satelee.

Iltasella huomasin, että hältä oli tullut sähköposti, joka käsitteli ihan eri asiaa. Siinä oli linkki tällaiseen suruviestiin Ylen kulttuuriuutissivuilta:
Ja perään kommentti: "Ei mulla sitten muuta... mutta että vielä viimesenä elinpäivänään, ja noinkin monta. R.I.P."
Koetin veistää takaisin jotain sellaista, että sympaattinen lukija asialla, pyrkii parhaansa mukaan ymmärtämään sisällön. Kyllähän se ajatus alkoi naurattaa, että sunnuntaina kuvaa 60 elokuvaa, kuolee ja palkitaan.

Taisi olla kova jamppa tuo Kovacs, vaikka en muista nimenomaisesti hänen työnsä jälkeä ihailleeni. Easy Rideristakin on muistikuva, että siinä värit olisivat jo alkusoittoa 70-luvun masentavan kalseille elokuville. Siinä onkin aihe, josta olisi kiinnostava lukea pohjustusta: miksi monet Hollywood-elokuvat ja englantilaisetkin olivat 70-luvulla niin tunkkaisen valjuja väreiltään? Ne olivat jotenkin deedeeärrää, kuten kyllä aikakausi muutenkin.

Jos rinnalle lyödään vaikka tv-sarja Bonanza, niin se vie selätysvoiton. Mustavalkoisena sitä piti tietenkin alkujaan katsella, sillä (vanhempieni) kotiin hommattiin väritelkka vasta noin 1991, mutta Bonanzan uusinnat järäyttivät väreillään, varsinkin sisäkuvat. Mitä mustavalkoisiin tulee, taisin eksyä huutelemaan Sediksen postilooraan eilen jotain aika uupuneena. Toivon ettei tullut häiriötä. Välillä on tiloja, ettei pysty nukkumaan, muttei tekemään juuri mitään järkevääkään.

Ai niin, otsikko tuli siitä, kun Simpsoneissa kävi ilmi, että jalokiviliike Tiffany tarjoilee nykyään aamiaista. Harhauduin vain sen pohjalta kokeilemaan leikkisaksaa.