Voihan Vonnegutin aunus

Kesäistä meininkiä on koettu Varapygmilässä, tosin turhan paljon koneen ääressä hikoillen ja ikkunaa iltapäivisin pimennellen. Sitä hienompaa on ollut ajoittain saada jotain valmiiksi ja rykäistä ladulle kekkuloimaan.

Eilisen juhlahetki osui pitkästä aikaa Huurupiilon jameihin, joissa erinomaisen meiningin takasivat muun muassa Vesa Hyrskykari, Sami Sippola, Juppo Paavola, läskibassoon siirtynyt kitaristi-Riku (sukunimeä en het muista) sekä loppupuoliskon lauteilla heiluneet El Samuel Tragico (myös Tragic Samina tunnettu Straton virtuoosi) ja suursuosikkini Jo' Buddy Raulamo. Varmasti unohdin vielä useita herroja, enkä esimerkiksi maanmainion harpistin nimeä tiedäkään.

Virkistyneenä rykäisin aamulla jalkapalloaiheisen suururakan käännösten osalta pakettiin, enää pitäisi tsiikata ladotut sivut kuntoon. Haaveissa elää, että se tulisi työn alle kohtuullisen pian, jotta voisi keventynein mielin hyökätä seiskaksi terassivisaan. Perinteinen kesävisailu on meitin joukkueelta Bono Estenteltä lykkäytynyt hiukan, kun Boss Springsteenin keikkakin siirsi visailtaa ekalla kerralla, jolloin olisimme sinne ehtineet.

Kesäkuun vikana menimme reenihengessä katsastamaan terheyttä, josko heinäkuussa voisi kammoitella jo kuukausipalkinnoista. Hyvä oli kenraali, loppunousulla voitimme runsaasti isoja pokaaleja, jotka tyhjensimme himokkaasti. Huvittavinta oli se, että viimeinen kysymys tuli tavallaan mullen suihin, mutta kaverit ovat jaksaneet hehkutella sitä pari viikkoa ja levittää sanaa kehäkolmosen sisäpuolelle saakka.

Nimittäin lopuksi kysyttiin Marilyn Monroe -elokuvasta There's No Business Like Show Business suomenkielistä nimeä, jota yllättäen kukaan muu ei tiennyt. Itsellä oli sukurasitetta, koska veli on tehnyt Marilynista kirjan ja koonnut aiheesta runsaasti lähdemateriaalia, joita olen taannoin tutkinut. No, meidän möykkäporukka oli jo aika viihteessä – itse asiassa olin Norsutanssijan kanssa pohjustanut sangrialla ja murkinalla niin huolellisesti, että kaveri meidät nähdessään vaihtoi rytmiryhmämme nimeksi Hönö Estente – joten voiton selvitessä syntyi äläkkä. Taisi visaisäntä Samia ja naapuripöytiäkin naurattaa, että sillä sakilla oli mahdollista pärjätä. Oli meitä kyllä kohtuuttoman paljon nipussa, taisi olla seitsemän.

* * * * *

Viikko sitten teimme uuden rynnäkön terassivisaan, taasen ylimitoitetulla joukkueella, ja jäimme ratkokysymyksen päähän voitosta. Sillä kerralla pääni valtasi erityisen typerä juttu, kun renasin uutta kännykkääni.

Nimittäin helteiden alkaessa pääsi käymään niin onnettomasti, että jätin takin kotiin ja tuikkasin monivuotisen luottopuhelimen kesäpaidan taskuun. No, jatkon voi arvata – naisten** vessassa käydessä se lumpsahti taskusta pyttyyn. Nopeasta kuivauksesta huolimatta toiminta kävi sikäli vajaaksi, ettei kapula hälytä soiton tai viestin tullessa. Rassasi mieltä sen verran, että hain uuden halpiaisnokialaisen kaupasta.

Niin erilaiset ovat käyttöpainikkeet, etten parissa viikossa ole tottunut.

Toinen puoli tarinaa on Kurt Vonnegutin kirjasta Mestarien aamiainen, jossa toistuu monessa välissä hänen naivistinen versionsa peräaukosta. Halusin etsiä esimerkin netistä, jolloin totesin jonkun perustaneen blogin Vonnegutin p*rsereiän ympärille. Sieltä kavalasti vohkin leikkeen itse kirjasta, täten esitelkäämme:


Nämä kaksi seikkaa yhdistyivät painellessani vääriä namikoita kapulasta. Kypsytti muutenkin koko vehje anteliaalla kädellä, eikä asiaa suinkaan parantanut Nokian nuoriso-ohjaajien käyttöliittymään laittama komento, joka yllytti vastaamaan rivouksilla. Niihin olisin kernaasti sisällyttänyt naispuolisen lähisukulaisen ylenevässä polvessa ja teonsanoja, joita en tohdi tässä toistaa.


Paina itte, juukeli! ***

* * * *

Jos vielä sangriaan palaisi sen verran, että parilla kerralla olen opetellut tekemään laimennettua hedelmäistä punaviiniä, jota on rattoisaa hörppiä kesäiltoina, -öinä, -aamuina ja -päivinä.

Eka maistui mukavalta, jälkimmäinen versio oli parempi, ja sillä saimme Norsutanssijan kanssa huuhdeltua runsaan määrän katkarapusalaattia kitusiin. Aineksina muistan olleen ainakin:
- pari pulloa punhoa (järeää laatua poltetun maan taktiikalla, vaikkapa shirazia)
- pisara rommiviinaa (desi tai kolme)
- ginger alea
- sitruunasoopaa
- simaa (huvitti ostaa tarjouksesta)
- rutkasti sitrushedelmiä viipaleina sekaan, puristin myös mehua joukkoon (appelsiini, sitruuna, limetin, verigreippi… ananas ja monet muut sopisivat myös)

Tuosta lounaasta ei tarttunut kuvia kameraan, mutta yllä on jonkun toipumispäivän pääruokani, jossa on perinteisten salaatin, kurkun, tomaatin lisäksi ainakin hunajamelonia, nektariinia, ruohosipulia, kesäsipulia, fetajäljennöstä ja tapiksi chili-inkivääri-uitoksella maustettuja k-rapuja. Muuten aika ässä, mutta kravuissa inkivääri nousi turhan pistävänä peittämään miedompia makuja. Kastiksi laitoin vain soveliaan pippuroitua oliiviöljyä.

* Ai niin, se Marilyn-elokuva (pikemmin kyllä Irving Berlin -elokuva) oli muistaakseni suomeksi nimeltään Rytmiä veressä.
** Kerta miesten vessan kopperoon jalkani eivät mahdu.
*** Kuvasta epähuomiossa välittyy sekin, kuinka aurinkoiset olot kotitstossa usein vallitsevat.

Laughing Len Cohen ja Money B

Iski erikoinen riivajainen naamakirjassa, kun kaveri lähetti viikko sitten haasteen Clash-visaan. Kokeilin ensi kertaa iLike Challengea silloin, eikä se häävisti mennyt, hyvä kun viiskyt pinnaa sadasta sai raavittua. Jos jollain muulla on jäänyt kokematta tuo riemu, niin visassa soi valitulta artistilta perätysten 10 kappaletta. Vaihtoehtoja on tarjolla aina neljä: mitä nopeammin saa valittua oikean, sitä enemmän saa pinnoja, kun maksimi on 10.

No, nolosta tuloksesta suivaantuneena katselin miltä muilta artisteilta on visoja valittavissa. Seuraavaksi taisin kokeilla John Lennonia, joka meni vähän paremmin, ehkä 81 pinnaa. Sitten alkoi ennätyssarjani, kun valkkasin aina "related"-linkattuja: CCR, Kinks ja Elvis Presley tuottivat kaikki 10 oikein ja 98 pistettä kustakin. Noin koviin pisteisiin en ole sen koommin päässyt, tuo tuotti myös parhaan oikeiden vastauksien pötkön: 294 pinnaa.

Hulluus on jatkunut pitkin viikkoa, koska olisi pitänyt tehdä töitä. Viime yönä oli jo niin epätoivoista, että ihmettelin peräkkäin kasaripopin kataluuksia: Human League, Duran Duran, Eurythmics, Frankie Goes To Hollywood ja mitähän niitä oli. Heikoimmin tähän mennessä ovat tunnistuneet sellaiset arvostamani suuruudet kuin Kate Bush, Eagles ja Ennio Morricone. Samoin vähemmän arvostamani Paul McCartney, sillä en ole hänen soolotuotannostaan juuri välittänyt. Eagles heitti jostain syystä pelkkää kohinaa monessa kappaleessa, en jaksanut sitten arvailla. Morriconessa taas en edes tunnistanut useimpia vaihtoehtoja, jätin leikin nopeasti kesken. Vähän samoin kävi Maccan kanssa. Kate Bushiin ei ole tekosyitä, tutuistakaan kappaleista en saanut kiinni.

Onhan siellä huomannut huvittavasti, että keskittyvät uudempiin julkaisuihin tai Amerikassa tunnettuihin hitteihin. ELO esimerkiksi keskittyi levyihin, joita en niin välitäkään tuntea: Time (1981), Discovery (1979) ja joku näyte taisi olla Out Of The Blueltakin (1977). Aikaisemmilla levyillä oli enemmän korvaani iskeneitä esityksiä. Pink Floydilta tuli lähinnä The Wallia, tuttuja kappaleita toki, mutta pirun paha keksiä nopeasti mikä nimi kullekin uikutukselle on paiskattu. Sitä tuplaa olen kuunnellut kokonaisuutena ja elokuvan äänimaailmana, en muista montaa stykeä nimeltä.

Parhaat tulokset tietoihin nähden ovat tulleet vanhempien hittimaakarien kohdalla, koska pariminuuttisissa iskusävelissä usein toistetaan kappaleen nimeä. Chuck Berry, Jerry Lee Lewis, Roy Orbison, Sam Cooke, Beach Boys, Buddy Holly ja Supremes esimerkiksi ovat tuottaneet melko vaivattomasti yli 70 pinnaa, vaikken näitä taida turhan usein kattavasti kuunnella.

Jou, äsken kävin vielä kartoittamassa, josko vielä löytäisi jonkun artistin, jolta edes voisi tuntea 10 kappaletta. Irtosihan sieltä ainakin Leonard Cohen, Lou Reed, Guns'n'Roses, Joe Cocker, Elton John, Morrissey, Devo ja Boney M. Niinpä nyt on musiikkineron (hah!) raja 5000 rikki. Noissa näyttöleikkeen tuloksissa (kuvassa) on vilunkia, sillä otin joitakin visoja uusiksi (I can do better) erilaisin perustein: Lou Reed meni alkuun penkin alle, Cohenin kohdalla ääni katosi välissä ja Joe Cockerissa painoin vahingossa yhden ohitse, joten se vaati revanssia.

Erittäin kiehtovaa postimerkkeilyä, vai häh? Ai niin, olisi siellä myös yleisempää päättymätöntä visailua tyrkyllä, kategorioina Multi-genre, R&B/Hip hop, Rock ja Country, mutta näistä ainakin nuo multi ja rock heittelivät liikaa tuoreita outoja nimiä, joiden parissa en jaksanut kauan rämpiä. Viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta on enemmän mennyt ohi kuin tarttunut korvaan, tältä vuosikymmeneltä varmaan vielä kovemmalla prosentilla.

Tarinan opetus voisi olla siinä, että kuuluu kaivaa esiin muutamia artisteja, jotka hyvältä kuulostivat, mutta eivät visassa pisteitä juuri tuottaneet: Jam, Kate Bush, Morrissey, Moody Blues, Cat Stevens ja mitähän kaikkia. Esimerkiksi Eurythmics ja Roxy Music taas eivät korvaa viehättäneet siinä määrin kuin oletin.

Helkutti, legendaarisella pahuuden mökillä olisi käynnissä tupaantuliaiset, mutta työkiireet ja kärpäslätkän virkaa toimittava lompsa määräävät, että pitää notkua kämpillä – mikä taas näköjään edelleen määrää keskittymään sijaistoimintoihin. Heh heh, taisin ohittaa tänään Kriisipuuron musiikkineron tuossa visassa, mutta ehkä se on tilapäistä.

Hyvää välipäivää

Aloitin näköjään aattohulinat hyvissä ajoin. Illalla, siis sunnuntain puolella, piipahdin visailemassa, kun satuin olemaan liikkeellä. Meitä kerääntyi mainio neljän tai jopa viiden miehen sakki, jolla suoriuduimme aika vaivattomasti toiseksi. Oli varaa jopa olla muistamatta, kenen kirjailijan sepustuksiin perustuu Andrew Lloyd Webberin musikaali Cats, vaikka olimme tanakassa uskossa, että tekijä on tuttu ja pitäisi muistaa*. Vieläpä saimme arvata murhakierroksella (jossa vääristä vastauksista tulee sakkoja) väärin, kuka suomalainen alitti ensimmäisenä 800 metrillä 2 minuutin rajan**.

Edelle rynnisti yksi porukka, jossa taisi olla yksi Kansallistietäjän tittelistä Ylen ohjelmistossa taisteleva herra. Näin eilen 16:n loppukilpailuun päässeen esittelyt ja mietin, että saatoin oppia siinä tutusta naamasta enemmän kuin kymmenissä visoissa, joissa olemme olleet yhtä aikaa. Heiltä meni vain yksi vastaus ohi, killerikierroksen kysymys, mikä bändi säesti M. A. Nummista levyllä Ei mitään uutta auringon alla***.

Jep, saimme kolme puolen litran pokaalia, mutta visatoverit karkasivat heti paikalta, paitsi Norsukuiskaaja, joka oli autolla ja pitää muutenkin perinteistä useamman kuukauden hörppytaukoa. Täten vastuu kannun kohottelusta jäi luisuille harteilleni, mutta otin haasteen vastaan. Siitä seurasi, että Siodmakin Tappajat (The Killers, USA, 1946) jäi taas näkemättä ja uni maistui heti Fitzin jälkeen. Onneksi heräsin kolmelta, jolloin piti räkätaudin taltuttamiseksi keitellä kahvit ja sivaltaa oheen ensin tujaus jallua ja sitten pisara haaleaa sherryä. Kohta voi taas palata unille.

Vietimme tuossa välissä pojan kanssa pari hauskaa päivää siirrettyä joulua. Hän oli saanut joulupukilta Nintendo DS:n, joka oli selvästi rakas vehje Pokemon-peleineen, mutta kyllä hupia irtosi myös Simpsons-boksista, Tatun ja Patun Suomi-lattiapalapelistä, Sempe–Goscinnyn Nikke ja nenä -kirjasta ja sen sellaisista yllätyksistä.

Eilen kokeilin ensi kertaa itsekin, millaista se Poke-pelailu on, jolloin löytyi taas alin yhteinen nimittäjä helpoille nauruille, kun tälläsin pokemonien lempinimiksi sellaisia hihittelysanoja kuin Rupsu, Nakki, Nippi ja epähuomiossa jopa Peppu****. Ne näyttivät kivoilta englanninkielisen tekstin seassa, varsinkin pojan tai isänsä mielestä.

Jouluruokaa en ollut varannut, eikä läheinen supermarket ollut varautunut vielä torstai-iltana mitään järkevää myymään, sillä esimerkiksi pakattujen lihojen tiskissä en nähnyt muuta kuin karjalanpaistiaineksia – ei edes jauhelihaa ollut missään muodossa. Lykkäsin hankinnat ja kyselin pojan toiveita, joiden pohjalta laittelin lasagnea. Olin vain niin voimallisessa räkätaudissa, etten maistanut mitään, joten bechamel-kastikkeen virittely oli tuurinkauppaa. Bolognesen nyt saa vanhasta muistista aika lailla kohdalleen.

Luulin tuloksen olevan hyvä, mutta poika vain näykki vähän annoksen kulmaa. Hän sanoi sen olevan erilaista kuin koulussa, mutta hyvää, eikä jaksanut juuri natustaa. Ehkä mielenkiinto kunnon ruokaan oli pohjalukemissa tai ehkä en löytänyt oikeaa otetta. Vastustusta esiintyi muinakin aikoina, mutta hernerokka ja musta makkara upposivat vetreämmin. Eivät ole jouluruuatkaan niin kuin ennen.

Jaahas, teen vielä uskaliaan kokeilun yömyssyksi: sekoitan sherryä ja jallua keskenään. Veikeä maku tukkoiselle nenälle ja kurkulle. Sitten pitää vetää taas oikoseksi, että jaksaa herätä Norsutanssijan lähtiessä mahdollisesti lounasseuraksi. Illalla olisi jonkinlaiset tupaantuliaiset, vieraan ominaisuudessa vain, ehkäpä siinä saa uuden vuoden vastaanotettua samalla. Olisikohan viunakauppa auki kuuteen asti, että saisi eväät ja tuliaiset (siis viemiset) hankittua kätevästi?

* Norsukuiskaaja pohjusti, että kai se samaa suuruusluokkaa oli kuin Tennessee Williams. Kannustin siihen suuntaan, ettei se ollut myöskään Eugene O'Neill. Tietenkin T. S. Eliot, mutta hänet yhdistän vain runoteokseen Autio maa ja runoon Ontot miehet. Kissarunojaan en ole edes nähnyt, saati lukenut.
** Ryhmämme viisaammat laskivat, että ainakin Paavo Nurmi on sen alle juossut. Olympiavoittajistamme Norsukuiskaaja muisti Harri Larvan, joka tosin voitti 1500 m 1928 Amsterdamissa, mutta tuntui liian oudolta nimeltä kysyttäväksi. Vastasimme riskillä Nurmi, mutta oikea vastaus oli Tahko Pihkala, näköjään juoksi 1.58,1 Tukholmassa 1911.
*** Sehän oli Hurriganes. Paremmin jäi kyllä mieleen Joka kymmenes vuosi, joka taisi olla sitten b-puoli. Jostain 80-luvun alusta se single kai oli. Muistan Heikki Hellmanin levystä intoilleen aikoinaan. Hesarin kulttuuritoimitukseen siirtynyt herra vaikutti muinoin Treellä, oli jopati Tapio "DJ Madman" Korjuksen tilalla soittamassa levyjä YO-talolla, luonnollisesti taiteilijanimellä "DJ Hellman".
**** Hyi hyi. Ylitin mielestäni siinä rajan, sillä vaikka poika saa puolestani hihitellä peppua kuinka paljon haluaa, en halua suoraan kannustaa uskomaan, että tavanomaisissa ruumiinosissa tai niiden nimissä olisi isompaa ihmettelemistä.
EDIT: Sattui sellainen freudilainen slipsus, että kutsuin Norsutanssijaa vahingossa Norsukuiskaajaksi, koska hänen vieno äänensä usein kantaa vastauksia pohtiessa laajemmalle kuin kysyjän kajauttelu. Olen kehittänyt siitä pakkoreaktion, että sihauttelen hänelle "shh, shh" missä olosuhteissa vain, oli visa tai ei.

Visailua ja tortillan etupurentaa

Viime viikolla terassivisakautemme huipentui jo kolmannen kerran peräkkäin siihen, että käytimme kesän pääpalkintona annettavan saunavuoron. Jälleen tukena oli sivuosumia, kaksi 40 eeron voucheria juomia varten sekä samaniltaisesta visasta voitettuja kosteita pokaaleja, tällä kertaa tosin vain neljä pientä, koska toinen joukkueemme jäi kolmoseksi ja ilman palkintoja.

EDIT: meinasi valmiiksi kähvelletty kuva unohtua.

Ai niin, ja pääpalkintoon tällä kertaa kuulunut viskipullo: 18-vuotiasta Highland Parkia, joka näkyy tulevan Orkneyn saarilta. Arvojuomia tulee särvittyä harvoin, mutta yhtenä hienona reissuna on jäänyt toissa kesältä mieleen, kun Norsutanssijan kanssa päätimme lähteä lounastamaan Toroon ja yllytimme mukaan Golfmogulinkin, joka ei äitynyt tavallamme kosteuttamaan lounasta.

Kahden jatkoimme entiseen Messiin (mikähän se on nykyään nimeltään?) ja aloimme vuorovedolla tilailla erilaisia juhlaviskejä. Maltaan ja turpeen pyöreyttä metsästelimme ehkä kuuden eri merkin turvin. On sanottava, että tuo voittopullo ei tuottanut vastaavia orkniaanisia sfäärejä, yllättävän tyly ja kireä maku, vaikka helposti se silti sutjahti simahuulilta palatiota polttelemaan.

Ehkä olin työressien ja valitettavan selvistelyn takia kykenemätön tavoittamaan sen ydintä. Eikä lahjapullon suuhun syleskellä tietenkään, iloa tuo silti tuotti.

* * * * *

Nyt valmistaudun henkisesti siihen, että tänään taidamme laitella texmex-evästä. Halu olisi päästä pari kertaa trampatulle ladulle, jonka varrella on ollut lenseää tortillanrakennusta, makuelämyksiä ja kurkun kostutusta. Tällä hetkellä värkkäyslistallani on seuraavia emmeitä:
– Runsas tomaattichilisoosi, johon ajattelin silputa myös ainakin pari paprikaa ja sipulia sekä yhden porkkanan. Sen voi jakaa kahteen eri tavoin maustettuun vaihtoehtoon: jauhelihapapumössöön sekä currykanasuikalesysteemiin. Harkinnassa on, elävöittäisikö nötköttiä chilipapujen lisäksi muutamalla silputulla oliivilla.
– Juustokastike, jota voi luikauttaa niin tortillan sisään kuin päällekin. Valkopippuri tuo siihen ytyä, muttei liikaa, koska se pyöristää mukavasti tulisempaa lihasta. Pääainekset siis maito, vahvahkomakuinen juusto ja vehnäjauho.
– Guacamole. Edelliskerralla toista vuotta sitten synkistyin, koska ostamani eteläafrikkalaiset avokadot eivät totelleet lainkaan yrityksiäni tehdä niistä tahnaa. Olivat varmaan raakojakin, mutta rakenteensa oli peräti outo ja sitkeäsyinen. Kaverit paikkasivat kaupan valmistahmalla, joka vain vahvisti mielikuvaa, että guacamole kannattaa tehdä itse. Jalapenot, valkosipuli, limetin, kermaviili ja mustapippuri kuuluvat sekaan, voin kertoa ohjeen myöhemmin, jos siitä tällä kertaa tulee yhtä herkullista kuin taannoin.

Tortillat vain lämpiämään uuniin ja yllämainittuja kamoja kylkeen, sisään ja päälle, niin pääruoka on siinä. Salaattia eteen ja oheen, siihen kuulunee peruskamojen lisäksi hunajamelonia ja oliiveja, kenties fetaakin voisi harkita, vaikkei se mitään texmexiä ole. Salaatinkastiksi taitaa riittää rouhaisu mustapippuria, limettimen mehu ja balsamico, ja kulhon voisi jynssätä valkosipulilla, kerta siitä tulee ainakin houkutteleva tuoksu.

Hankintalistalta pitäisi vain muistaa sitruuna, limetin, chilipavut, chilit, jalapenot, kermaviili, paprikat, avokadot, miksei myös kanansuikaleet au naturel. Nachos. Siitä olen aika varma, että juomia emme unohda ostaa. Vaikka nauttimisrituaalinsa ovat olleet joinain hetkinä hupaisia, tequila on minusta etupäässä vain pahaa, joten piiskaryypyksi voisi sopia pikemmin akvaviitti tai ruiskossu.

Helkama! Tässä äityvät nälkä ja jano jo ennen aikojaan. Sammutan painimalla aamukylmän mesikämmenen eli otson kanssa.

Mikä sun on visainen, kunset enää vingu?

Jotain oli vielä jäänyt työpöydälle. Lauantaina pojan katsellessa jälleen uusintoja telsun kautta silmäilin hajamielisesti tuoretta Tamperelaista. Yksi artikkeli sattui kiinnostamaan aiheen puolesta, mutta iso ratas heitti hihnan nopeasti pois päältä. Jouduin miettimään, luenko Lehteä tai vanhaa Pahkasikaa.

Erityisesti jutun loppuosa säväytti, haastatellun nimi ei ehkä aivan veny huovislaisiin mittoihin, mutta näyttää vakavalta yritykseltä keksiä jotain hauskaa aihepiiriin liittyvää. Pahoittelut nimen omistajalle, mutta tällainen oli väsynyt reaktioni.


Kannattaako, helkutti soikoon, ruveta "kuluttaviraston lakimieheksi" tuolla moonikkerilla, jos haluaa olla jämerän uskottava? Ristiriitainen on työnantajakin, virastohommista ja asianajamisesta ei ole koskaan kulutta selvitty.

Jaaha, kohta pihaan ärjähtää henkilöpirssi, jonka kuljettaja uhkasi muiluttaa munt paarin kautta visailemaan toiseen paariin. Elikkäs hää kai sitten "istuttaa" munt visaan, toimien kuin "planting-visa-isäntä" konsanaan.

Frühstück mit meine Tiffany

Eilen tuli taas yksi urakka aktiiviosuudeltani valmiiksi, reilut 200 000 merkkiä viikon sisään eli reilusti toista sataa liuskaa, plus sarjakuvalehden käännöksen viimeistelyt oheen. Otti aika lujille, hinku paariin oli voimallinen, kun viimeinen osuus lähti ladottavaksi.

Harmi vaan, että olin nukkunut huonosti ja syöminenkin unohtui eilen kokonaan sinne neljään saakka, jolloin paketin sai kasaan, kunnes sain muutaman suolapähkinän. Oli sitten lyhykäinen kierros kaupungissa: kantapaariin tuttuja morjestamaan, viereiseen "tupakkapaariin" eli Semaforiin parille terävälle, sitten terassivisaan, joka olosuhteiden murjoessa järjestettiin sisätiloissa. Kakkostilalle pääsimme, mutta olin jo niin voipunut, että jätin hopeapokaalin juomatta.

Hiisi vieköön, visan pitäjä on tiukka Beatles-fani ja pistää viimeiseksi kyssäksi (nro 20) aina moppitukkiin jotenkin liittyvän kysymyksen. Väärin meni taas. Hää kysyi minkä Beatles-singlen Johnny ja Ann Christine levyttivät 1964 nimellä Meidän yhteinen. Vastauksen voin kertoa, jos tarvihee, kommenteissa. Se hävettää, ettei vaihtoehtoja pitänyt olla monta tuon vuosiluvun pohjalta.

Nyt pitää päivystellä, jos käännöksistä ilmenee jotain erikoista tai jos kuvatekstejä sun muita pitää vielä virittää kotomaiselle kielelle. Niinpä kävin hakemassa aamupalaksi grillatun broilerin, sämpylöitä, paketin Koskenlaskijaa ja mäyräkoirallisen kohvia (kerta se oli halvinta). Hyvä hetki polkata.

Eilen imehtelimme kantapaarissa muun muassa paikallista futisseuraamme, jonka nimi Tampere United herättää edelleen yleistä närää, koska ei ole suomea. Sen vielä kestäisin, mutta millään ilveellä en totu kaameaan logoonsa. Mallia amatöörit asialla, kaikki mahdollinen tuhru viskattu mukaan, eivätkä väritkään hyvin soinnu. Markkeeraavatko tähdet sitten 11 pelaajaa, en tiedä, mutta pahalta ne näyttävät.

Voisin kannattaa seuraa muuten, mutta tällä logolla varustettuja kamoja en kanna kernaasti.

(Skannasin Tampere futaa -lehden kannesta, tausta ei tee oikeutta logolle, jos sille voi sellaista tehdä.)

Poikani kummisetä on taiteilija, jonka mielipide olisi kiinnostanut, mutta logoa ei ollut käsillä, joten hän vain luki minulle jyrkkiä kannanottoja Aamulehdestä, jonne niitä ilmeisesti satelee.

Iltasella huomasin, että hältä oli tullut sähköposti, joka käsitteli ihan eri asiaa. Siinä oli linkki tällaiseen suruviestiin Ylen kulttuuriuutissivuilta:
Ja perään kommentti: "Ei mulla sitten muuta... mutta että vielä viimesenä elinpäivänään, ja noinkin monta. R.I.P."
Koetin veistää takaisin jotain sellaista, että sympaattinen lukija asialla, pyrkii parhaansa mukaan ymmärtämään sisällön. Kyllähän se ajatus alkoi naurattaa, että sunnuntaina kuvaa 60 elokuvaa, kuolee ja palkitaan.

Taisi olla kova jamppa tuo Kovacs, vaikka en muista nimenomaisesti hänen työnsä jälkeä ihailleeni. Easy Rideristakin on muistikuva, että siinä värit olisivat jo alkusoittoa 70-luvun masentavan kalseille elokuville. Siinä onkin aihe, josta olisi kiinnostava lukea pohjustusta: miksi monet Hollywood-elokuvat ja englantilaisetkin olivat 70-luvulla niin tunkkaisen valjuja väreiltään? Ne olivat jotenkin deedeeärrää, kuten kyllä aikakausi muutenkin.

Jos rinnalle lyödään vaikka tv-sarja Bonanza, niin se vie selätysvoiton. Mustavalkoisena sitä piti tietenkin alkujaan katsella, sillä (vanhempieni) kotiin hommattiin väritelkka vasta noin 1991, mutta Bonanzan uusinnat järäyttivät väreillään, varsinkin sisäkuvat. Mitä mustavalkoisiin tulee, taisin eksyä huutelemaan Sediksen postilooraan eilen jotain aika uupuneena. Toivon ettei tullut häiriötä. Välillä on tiloja, ettei pysty nukkumaan, muttei tekemään juuri mitään järkevääkään.

Ai niin, otsikko tuli siitä, kun Simpsoneissa kävi ilmi, että jalokiviliike Tiffany tarjoilee nykyään aamiaista. Harhauduin vain sen pohjalta kokeilemaan leikkisaksaa.

Kannustus kohillaan, vaikkei jaksa enää nostaa kannuakaan

Benropen juttuja on ollut mukava lukea muuten vaan, usein helevetin hienoa, mut nyt hän hääti sanan "hamsteri" takia lauman plokiini! Kas kun ei kalliolta alas, kuten Disney aikoinaan.

Niettä nyt on elämä kuin olympiavoittaja Mikko Kolehmaisella, ankeutta ja melankolinaa.net.

Ei maar, hyvältä se vain tuntuu. Meillä oli paarivisassa huikea iskuryhmä nimellä Pirkkalan poppelit, saavutimme toisen sijan. Pöytään äkkäytyi viime tingassa jalkapallotuomari, joka kertoi pahimpia iltojaan.

Yksi oli sellainen, että joku sälli oli huutanut: "tyttöystäväsi on hyvä ottamaan suihin!" Se oli kai vähän loukannut, mutta vastaus oli hiljentänyt sällin: "Parempi kuin sun poikaystäväsi!".

Vielä härskimpi tapaus oli sellainen, että toista tuomaria oli höystetty pitkin iltaa, syypäänä sälli jonka sylissä oli nuori poikansa. Jossain vaiheessa puusilmäkin oli väsynyt kuuntelemaan tyhmiä homojuttuja ja huutanut takaisin: "Ottaisit edes välillä sen kullin pois pojan perseestä". Kuulemma oli vähän rauhoittanut. En halua ajatella, ymmärsikö nuori poika mitä huudot tarkoittivat.

Eikä kysymys ole tietenkään siitä, kenen kans on kivoin harrastaa kullakin seksiä, vaan jos toinen yrittää pelkästään loukata ja siihen pystyy nokittamaan (melkein S/M-kisamalliin), niin henkilössä on jytyä. Eikä tulos ole muuten kaunis, mut kaikkea ei kuulu niellä, vaikka osaisi imuroida paremmin kuin J. Edgar Hoover.