Hyvää välipäivää

Aloitin näköjään aattohulinat hyvissä ajoin. Illalla, siis sunnuntain puolella, piipahdin visailemassa, kun satuin olemaan liikkeellä. Meitä kerääntyi mainio neljän tai jopa viiden miehen sakki, jolla suoriuduimme aika vaivattomasti toiseksi. Oli varaa jopa olla muistamatta, kenen kirjailijan sepustuksiin perustuu Andrew Lloyd Webberin musikaali Cats, vaikka olimme tanakassa uskossa, että tekijä on tuttu ja pitäisi muistaa*. Vieläpä saimme arvata murhakierroksella (jossa vääristä vastauksista tulee sakkoja) väärin, kuka suomalainen alitti ensimmäisenä 800 metrillä 2 minuutin rajan**.

Edelle rynnisti yksi porukka, jossa taisi olla yksi Kansallistietäjän tittelistä Ylen ohjelmistossa taisteleva herra. Näin eilen 16:n loppukilpailuun päässeen esittelyt ja mietin, että saatoin oppia siinä tutusta naamasta enemmän kuin kymmenissä visoissa, joissa olemme olleet yhtä aikaa. Heiltä meni vain yksi vastaus ohi, killerikierroksen kysymys, mikä bändi säesti M. A. Nummista levyllä Ei mitään uutta auringon alla***.

Jep, saimme kolme puolen litran pokaalia, mutta visatoverit karkasivat heti paikalta, paitsi Norsukuiskaaja, joka oli autolla ja pitää muutenkin perinteistä useamman kuukauden hörppytaukoa. Täten vastuu kannun kohottelusta jäi luisuille harteilleni, mutta otin haasteen vastaan. Siitä seurasi, että Siodmakin Tappajat (The Killers, USA, 1946) jäi taas näkemättä ja uni maistui heti Fitzin jälkeen. Onneksi heräsin kolmelta, jolloin piti räkätaudin taltuttamiseksi keitellä kahvit ja sivaltaa oheen ensin tujaus jallua ja sitten pisara haaleaa sherryä. Kohta voi taas palata unille.

Vietimme tuossa välissä pojan kanssa pari hauskaa päivää siirrettyä joulua. Hän oli saanut joulupukilta Nintendo DS:n, joka oli selvästi rakas vehje Pokemon-peleineen, mutta kyllä hupia irtosi myös Simpsons-boksista, Tatun ja Patun Suomi-lattiapalapelistä, Sempe–Goscinnyn Nikke ja nenä -kirjasta ja sen sellaisista yllätyksistä.

Eilen kokeilin ensi kertaa itsekin, millaista se Poke-pelailu on, jolloin löytyi taas alin yhteinen nimittäjä helpoille nauruille, kun tälläsin pokemonien lempinimiksi sellaisia hihittelysanoja kuin Rupsu, Nakki, Nippi ja epähuomiossa jopa Peppu****. Ne näyttivät kivoilta englanninkielisen tekstin seassa, varsinkin pojan tai isänsä mielestä.

Jouluruokaa en ollut varannut, eikä läheinen supermarket ollut varautunut vielä torstai-iltana mitään järkevää myymään, sillä esimerkiksi pakattujen lihojen tiskissä en nähnyt muuta kuin karjalanpaistiaineksia – ei edes jauhelihaa ollut missään muodossa. Lykkäsin hankinnat ja kyselin pojan toiveita, joiden pohjalta laittelin lasagnea. Olin vain niin voimallisessa räkätaudissa, etten maistanut mitään, joten bechamel-kastikkeen virittely oli tuurinkauppaa. Bolognesen nyt saa vanhasta muistista aika lailla kohdalleen.

Luulin tuloksen olevan hyvä, mutta poika vain näykki vähän annoksen kulmaa. Hän sanoi sen olevan erilaista kuin koulussa, mutta hyvää, eikä jaksanut juuri natustaa. Ehkä mielenkiinto kunnon ruokaan oli pohjalukemissa tai ehkä en löytänyt oikeaa otetta. Vastustusta esiintyi muinakin aikoina, mutta hernerokka ja musta makkara upposivat vetreämmin. Eivät ole jouluruuatkaan niin kuin ennen.

Jaahas, teen vielä uskaliaan kokeilun yömyssyksi: sekoitan sherryä ja jallua keskenään. Veikeä maku tukkoiselle nenälle ja kurkulle. Sitten pitää vetää taas oikoseksi, että jaksaa herätä Norsutanssijan lähtiessä mahdollisesti lounasseuraksi. Illalla olisi jonkinlaiset tupaantuliaiset, vieraan ominaisuudessa vain, ehkäpä siinä saa uuden vuoden vastaanotettua samalla. Olisikohan viunakauppa auki kuuteen asti, että saisi eväät ja tuliaiset (siis viemiset) hankittua kätevästi?

* Norsukuiskaaja pohjusti, että kai se samaa suuruusluokkaa oli kuin Tennessee Williams. Kannustin siihen suuntaan, ettei se ollut myöskään Eugene O'Neill. Tietenkin T. S. Eliot, mutta hänet yhdistän vain runoteokseen Autio maa ja runoon Ontot miehet. Kissarunojaan en ole edes nähnyt, saati lukenut.
** Ryhmämme viisaammat laskivat, että ainakin Paavo Nurmi on sen alle juossut. Olympiavoittajistamme Norsukuiskaaja muisti Harri Larvan, joka tosin voitti 1500 m 1928 Amsterdamissa, mutta tuntui liian oudolta nimeltä kysyttäväksi. Vastasimme riskillä Nurmi, mutta oikea vastaus oli Tahko Pihkala, näköjään juoksi 1.58,1 Tukholmassa 1911.
*** Sehän oli Hurriganes. Paremmin jäi kyllä mieleen Joka kymmenes vuosi, joka taisi olla sitten b-puoli. Jostain 80-luvun alusta se single kai oli. Muistan Heikki Hellmanin levystä intoilleen aikoinaan. Hesarin kulttuuritoimitukseen siirtynyt herra vaikutti muinoin Treellä, oli jopati Tapio "DJ Madman" Korjuksen tilalla soittamassa levyjä YO-talolla, luonnollisesti taiteilijanimellä "DJ Hellman".
**** Hyi hyi. Ylitin mielestäni siinä rajan, sillä vaikka poika saa puolestani hihitellä peppua kuinka paljon haluaa, en halua suoraan kannustaa uskomaan, että tavanomaisissa ruumiinosissa tai niiden nimissä olisi isompaa ihmettelemistä.
EDIT: Sattui sellainen freudilainen slipsus, että kutsuin Norsutanssijaa vahingossa Norsukuiskaajaksi, koska hänen vieno äänensä usein kantaa vastauksia pohtiessa laajemmalle kuin kysyjän kajauttelu. Olen kehittänyt siitä pakkoreaktion, että sihauttelen hänelle "shh, shh" missä olosuhteissa vain, oli visa tai ei.

Riippuliitoa senkillä

Piti eilen piipahtaa aamupuhteiksi kaupassa, mutta eihän se huvittanutkaan ennen kuin oli myöhäistä. Niinpä pyhien ruokavalio uhkaa olla aika arkinen, jos ei suklaata ja juomia lasketa. Eilen tein pääateriaksi lihapullaleipiä: ruispaloille voita, ketsuppia ja sinappia; eineslihapullat puolikkaiksi ja mustapippuria päälle; goudaa ja parmesaania; sitten uuniin noin 12 minuutiksi. Hyviä olivat, tölkki kaljaa ruokajuomaksi.

Tänään voisi panostaa hernerokkaan, pikanuudeleihin, omelettiin tai kenties johonkin ovelampaan pastaviritelmään. Ehkä tässä on taustalla äidin oivallus. Hän sai niin tarpeekseen vuosikymmenten mittaan suuren perheen jouluruokinnasta, että päästessään viimein viettämään omaan tahtiinsa joulua hän halusi keitellä itselleen kesäkeittoa.

Katselin eilen urakalla taas Simpsoneita, nyt oli vuorossa 8. kausi. Se taitaa kokonaisuutena olla jo keskinkertaisempaa kamaa kuin sarjan huippuvaiheet, jotka voisivat sijoittua kolmannen ja viidennen kauden välimaastoon. Tuostakin paketista löytyi silti helmiä, kuten Homerin psykedeeliset visiot guatemalalaisen hulluuspippurin nauttimisen jälkeen.

Lainasin boksin veljeltä, tästä on tulossa jo perinne. Toissajoulu taisi mennä häneltä lainattujen Frasier-boksien seurassa, vuosi sitten hommasin itse Seinfeldiä. Veli yllätti myös tyrkkäämällä lahjaksi pari musiikki-dvd:tä. Jon Lord with the Hoochie Coochie Men: Live at the Basement (2003) on vielä tutkimatta, mutta toinen tuplavideolevy iski lujaa eilen illalla: Stevie Ray Vaughan and Double Trouble: Live at Montreux 1982 & 1985.

SRV sytytti aikoinaan hetimiten, kun hänen levyjään tuli saataville, varmaankin vuonna 1983. Tuon dvd:n ykköslevyllä on vielä varhaisempi keikka heinäkuulta -82, missä Jackson Browne ja David Bowie innostuivat sällistä, joka ei ollut juuri Teksasin ulkopuolella käynyt. Brownen bändi järjesti kuulemma siellä yhteisjamit, jotka jatkuivat aamuun asti. Browne tarjosi studionsa käyttöön ilmaiseksi, mikä johti marraskuun sessioihin, joissa syntyi SRV:n eka albumi Texas Flood. Bowie puolestaan kutsui Stevie Rayn soittamaan omalle levylleen, mikä tuotti legendaariset soolot esimerkiksi hitteihin Let's Dance ja China Girl.

Klassikkokeikka siis, jolla bändi kuulostaa hyvin valmiilta ja päästelee täysillä. Sitä oudompaa on kuulla yleisön jakautuminen kahtia, vieläpä niin, että lopussa taputus on aika puolivillaista ja buuaus kuuluu selvästi. Ehkä tuossa on se hyvä puoli, että soundit ovat puhtoiset ja soittimet erottuvat, kun yleisö ei möykkää liikaa. Ilmavaa triokamaa vuonna 1982, mutta kun äijät palaavat sankareina 1985, soundit ovat jo tanakammat ja tylsemmät. (Yllä takakansi, josta saa klikkaamalla ehkä selvitettyä kappaleet.)

Erityisesti kiinnitti huomiota, että rumpali Chris Layton on kolme vuotta myöhemmin oikaissut komppia paalujuntan suuntaan. Eikä kosketinsoittaja Reese Wynans pääasiaan ihmeitä lisää, mutta SRV itse on toki hurjassa vedossa myös 1985. Vieraaksi lavalle kutsuttu Johnny Copeland sen sijaan täydentää kitarasoolollaan hienosti ainakin muhevaa kappaletta Cold Shot.

SRV ja Jimi Hendrix ovat ne sällit, joilla aina jaksaa ihastella rytmin käsittelyä, vaikka soolot karkaisivat minne. Väliin tuplatempoa kuin ohimennen. Siinä on minun korvaani suuri juttu, johon sellaiset valkoiset vonguttajat kuin esimerkiksi Eric Clapton, Gary Moore tai Carlos Santana ovat hukanneet otteen yrittäessään olla muka bluesia.

Ykköslevy Texas Flood palauttaa mieleen monenlaisia tarinoita. Köyhänä opiskelijana ostin sen vähän jälkijunassa, edullisena Kanadan-laitoksena, jossa oli outoa häikkää. Ykköskappale oli suursuosikkini, Love Struck Baby, mutta siinäkin kuulosti jossain kohdassa kuin heinäsirkka (eläin, ei onneksi se laulaja) olisi päässyt mikin ääreen. Opiskelutoveri Kalle kutsui sitä "harvinaiseksi sirityspainokseksi".

Aamulehdessä vaikuttava Matti Apunen meni levynkannen kanssa hattukauppaan ja kysyi samanlaista lierihattua kuin SRV:llä. Metallikoristeet kuvun ympärillä olivat muistaakseni erilaiset, mutta vaikutelma silti eläväinen.

Onkohan siitä tusinan vuotta, kun biljardikahvilassa törmäsin mieheen nimeltä Kevin Rowland, joka ei ollut se Dexy's Midnight Runnersin laulaja, vaan armoton SRV-fani. Hänen kanssaan tehtiin muinoin toivioretkiä sellaisiin paareihin, joiden jukebokseista pääsi kuuntelemaan Stevie Rayta, George Thorogoodia ja sen sellaista. Tai niin, vaati kai se tuntikausien karasessiot ennen kuin opimme tuntemaan tällaisia pimeitä puolia toisistamme.

EEEEDITH! Angelan yllyttämänä horjahdin katsomaan juutuubista, löytyykö hyvää näytettä. Kyllä vain, totta vieköön, parasta laatua:

SRV & Double Trouble: Love Struck Baby (Live at Montreux 1982)

Rummuissa siis Chris Layton, kulkee kuin eläin, ja bassossa Tommy Shannon, samat miehet kuin ykkösälpeellä ja pitkään sen jälkeenkin. Eka tuntemani SRV-taltio on live Austinista 1980, julkaistu nimellä In The Beginning, jossa oli eri basisti, näköjään Jackie Newhouse.

Tuo nimenomainen kappale on ollut esimerkkini siitä, miten rumpali voi rennon tarkalla rytmillä olla ikään kuin takana, melkein myöhässä, ja saada svengiä, lentoa ja meininkiä. New Orleansin sällit ovat siinä maailmankuuluja, mutta tuossa on minusta samaa ideaa, jota eurooppalaiset junttaajat harvoin löytävät.

Tuonkin esityksen päätteeksi kuuluu sitä väljähtänyttä taputusta ja sekaan buuausta. Ei sentään niin kuin StSandersin nerokkaan jatsahtavalla huumoripätkällä, jossa taputus on aika yksinäistä.

Anssi Kela shreds

Nuo shred-videot jäivät riivaamaan päätä, kun NYT-liitteen kautta innostunut samainen opiskelutoveri Kalle lähetti linkkiä toissaviikolla. Ehkä pahin oli Paco de Lucia, mutta kaikki StSandersin julkaisut juutuubissa olivat kiinnostavia ja omalla tavallaan murhaavia. Löytyvät helposti koko läjä sitä lähettäjän nimeä StSandersia klikkaamalla.

IIIIDITH loppuu tähän.

* * *

Kaikenlaisia jaarituksia. Veli oli tällännyt joulutervehdyksensä yhteyteen sarjakuvastripin, olisikohan tuo Fingerporin tekijän Pertti Jarlan kädenjälkiä.

Toivottavasti en tulkitse liikaa, kun ajattelen sen sisältävän veikeän viittauksen myös uusiin tuuliin kotimaisessa tupakkapolitiikassamme. Fingerpori on muuten pitkästä aikaa sarjakuva, josta tuntuu intoilevan moni tuttu ihminen. Minuun se huumori iskee lujaa, jo aiemmissa Karl-Barks-Stadtin tarinoissa oli erinomaisia oivalluksia ja sanaleikkejä.

Ohimeneviä tuulia

Olen törmännyt satunnaisissa työpaikoissani sellaisiin sykähdyttäviin, sanoisiko kansan miehiin, joille on kertynyt paitsi kokemuksen suomaa näkökulmaa, myös kiteytyksiä erinäisistä aiheista. Eräs työkaveri totesi puhurin viedessä melkein tukan päästä, että "tuntuu olevan ohimeneviä tuulia".

Osuva vähättely on ihmeen lohdullista, verrattuna vaikkapa kiivaaseen tai itsesääliseen kiukkuun, kiroiluun ja turhautumiseen. Olisiko se sitä "hiljaista viisautta", josta syntitestin yhteydessä taisi olla puhetta?

En taaskaan ehdi purkaa oikeita aiheita (hah! niin kuin sellaisia osaisin käsitelläkään), mutta nauratti taas ääneen jotkut haut, joilla oli tupsahdettu varapygmin takapihalle. Tässä valikoituja viime viikoilta.

kitaran barre otteet
rupsu joonatan
pano vinkit
laki seksifantasiat
betasalpaaja ja raskaus
marcus grönholm up in the ass
kulli suurempi kuin isällä
ihmisille hevosten sukupuolielimet
mitä himoköyrijä tarkoittaa
saksalaiset sarja tunnarit
teekkarivitsit
naida hevosta

Näköjään olen keräillyt erityisesti alatyylin hakuja, onhan niitä toki kaikenlaisia muitakin ollut, mutta eivät ole vain takertuneet samalla lailla silmään.

Nuo viimeiset kolme tuntuvat kuuluvan suunnilleen samaan luokkaan hekumallisuudessaan: 'saksalaiset sarjatunnarit', 'teekkarivitsit' ja 'naida hevosta'. Mitenkäs se Tapani Kansan suomennos menikään kappaleesta "Have You Ever Really Loved A Woman". Oliko se siivommin "Rakastellessasi hevosta saat sen tietää"? Jukeblogin karmeat käännökset tietää.

Tästä kumpuaa mieleen, kun vuosia sitten patistelin ruotsalaista päätoimittajaa, että jollain tekstillä alkaa olla kiire. Kauniiksi, kohottavaksi ja humoristiseksi luulemakseni lopuksi panin Tähtien sotaan viitanneen kannustuksen "May the horse be with you!". Hällä oli ressiä, ei huvittanut lainkaan. Lähetti tylyn vastauksen loppukaneetilla "May the horse be with yourself!". Se on askarruttanut ja hymyilyttänyt kaikki nämä vuodet, että millaista törkeyttä hän luuli minun tavoitelleen.

Mutta kivampaa asiaa lopuksi. Loistava olisi lastenkirjan aiheeksi tuo "rupsu joonatan".