Riippuliitoa senkillä

Piti eilen piipahtaa aamupuhteiksi kaupassa, mutta eihän se huvittanutkaan ennen kuin oli myöhäistä. Niinpä pyhien ruokavalio uhkaa olla aika arkinen, jos ei suklaata ja juomia lasketa. Eilen tein pääateriaksi lihapullaleipiä: ruispaloille voita, ketsuppia ja sinappia; eineslihapullat puolikkaiksi ja mustapippuria päälle; goudaa ja parmesaania; sitten uuniin noin 12 minuutiksi. Hyviä olivat, tölkki kaljaa ruokajuomaksi.

Tänään voisi panostaa hernerokkaan, pikanuudeleihin, omelettiin tai kenties johonkin ovelampaan pastaviritelmään. Ehkä tässä on taustalla äidin oivallus. Hän sai niin tarpeekseen vuosikymmenten mittaan suuren perheen jouluruokinnasta, että päästessään viimein viettämään omaan tahtiinsa joulua hän halusi keitellä itselleen kesäkeittoa.

Katselin eilen urakalla taas Simpsoneita, nyt oli vuorossa 8. kausi. Se taitaa kokonaisuutena olla jo keskinkertaisempaa kamaa kuin sarjan huippuvaiheet, jotka voisivat sijoittua kolmannen ja viidennen kauden välimaastoon. Tuostakin paketista löytyi silti helmiä, kuten Homerin psykedeeliset visiot guatemalalaisen hulluuspippurin nauttimisen jälkeen.

Lainasin boksin veljeltä, tästä on tulossa jo perinne. Toissajoulu taisi mennä häneltä lainattujen Frasier-boksien seurassa, vuosi sitten hommasin itse Seinfeldiä. Veli yllätti myös tyrkkäämällä lahjaksi pari musiikki-dvd:tä. Jon Lord with the Hoochie Coochie Men: Live at the Basement (2003) on vielä tutkimatta, mutta toinen tuplavideolevy iski lujaa eilen illalla: Stevie Ray Vaughan and Double Trouble: Live at Montreux 1982 & 1985.

SRV sytytti aikoinaan hetimiten, kun hänen levyjään tuli saataville, varmaankin vuonna 1983. Tuon dvd:n ykköslevyllä on vielä varhaisempi keikka heinäkuulta -82, missä Jackson Browne ja David Bowie innostuivat sällistä, joka ei ollut juuri Teksasin ulkopuolella käynyt. Brownen bändi järjesti kuulemma siellä yhteisjamit, jotka jatkuivat aamuun asti. Browne tarjosi studionsa käyttöön ilmaiseksi, mikä johti marraskuun sessioihin, joissa syntyi SRV:n eka albumi Texas Flood. Bowie puolestaan kutsui Stevie Rayn soittamaan omalle levylleen, mikä tuotti legendaariset soolot esimerkiksi hitteihin Let's Dance ja China Girl.

Klassikkokeikka siis, jolla bändi kuulostaa hyvin valmiilta ja päästelee täysillä. Sitä oudompaa on kuulla yleisön jakautuminen kahtia, vieläpä niin, että lopussa taputus on aika puolivillaista ja buuaus kuuluu selvästi. Ehkä tuossa on se hyvä puoli, että soundit ovat puhtoiset ja soittimet erottuvat, kun yleisö ei möykkää liikaa. Ilmavaa triokamaa vuonna 1982, mutta kun äijät palaavat sankareina 1985, soundit ovat jo tanakammat ja tylsemmät. (Yllä takakansi, josta saa klikkaamalla ehkä selvitettyä kappaleet.)

Erityisesti kiinnitti huomiota, että rumpali Chris Layton on kolme vuotta myöhemmin oikaissut komppia paalujuntan suuntaan. Eikä kosketinsoittaja Reese Wynans pääasiaan ihmeitä lisää, mutta SRV itse on toki hurjassa vedossa myös 1985. Vieraaksi lavalle kutsuttu Johnny Copeland sen sijaan täydentää kitarasoolollaan hienosti ainakin muhevaa kappaletta Cold Shot.

SRV ja Jimi Hendrix ovat ne sällit, joilla aina jaksaa ihastella rytmin käsittelyä, vaikka soolot karkaisivat minne. Väliin tuplatempoa kuin ohimennen. Siinä on minun korvaani suuri juttu, johon sellaiset valkoiset vonguttajat kuin esimerkiksi Eric Clapton, Gary Moore tai Carlos Santana ovat hukanneet otteen yrittäessään olla muka bluesia.

Ykköslevy Texas Flood palauttaa mieleen monenlaisia tarinoita. Köyhänä opiskelijana ostin sen vähän jälkijunassa, edullisena Kanadan-laitoksena, jossa oli outoa häikkää. Ykköskappale oli suursuosikkini, Love Struck Baby, mutta siinäkin kuulosti jossain kohdassa kuin heinäsirkka (eläin, ei onneksi se laulaja) olisi päässyt mikin ääreen. Opiskelutoveri Kalle kutsui sitä "harvinaiseksi sirityspainokseksi".

Aamulehdessä vaikuttava Matti Apunen meni levynkannen kanssa hattukauppaan ja kysyi samanlaista lierihattua kuin SRV:llä. Metallikoristeet kuvun ympärillä olivat muistaakseni erilaiset, mutta vaikutelma silti eläväinen.

Onkohan siitä tusinan vuotta, kun biljardikahvilassa törmäsin mieheen nimeltä Kevin Rowland, joka ei ollut se Dexy's Midnight Runnersin laulaja, vaan armoton SRV-fani. Hänen kanssaan tehtiin muinoin toivioretkiä sellaisiin paareihin, joiden jukebokseista pääsi kuuntelemaan Stevie Rayta, George Thorogoodia ja sen sellaista. Tai niin, vaati kai se tuntikausien karasessiot ennen kuin opimme tuntemaan tällaisia pimeitä puolia toisistamme.

EEEEDITH! Angelan yllyttämänä horjahdin katsomaan juutuubista, löytyykö hyvää näytettä. Kyllä vain, totta vieköön, parasta laatua:

SRV & Double Trouble: Love Struck Baby (Live at Montreux 1982)

Rummuissa siis Chris Layton, kulkee kuin eläin, ja bassossa Tommy Shannon, samat miehet kuin ykkösälpeellä ja pitkään sen jälkeenkin. Eka tuntemani SRV-taltio on live Austinista 1980, julkaistu nimellä In The Beginning, jossa oli eri basisti, näköjään Jackie Newhouse.

Tuo nimenomainen kappale on ollut esimerkkini siitä, miten rumpali voi rennon tarkalla rytmillä olla ikään kuin takana, melkein myöhässä, ja saada svengiä, lentoa ja meininkiä. New Orleansin sällit ovat siinä maailmankuuluja, mutta tuossa on minusta samaa ideaa, jota eurooppalaiset junttaajat harvoin löytävät.

Tuonkin esityksen päätteeksi kuuluu sitä väljähtänyttä taputusta ja sekaan buuausta. Ei sentään niin kuin StSandersin nerokkaan jatsahtavalla huumoripätkällä, jossa taputus on aika yksinäistä.

Anssi Kela shreds

Nuo shred-videot jäivät riivaamaan päätä, kun NYT-liitteen kautta innostunut samainen opiskelutoveri Kalle lähetti linkkiä toissaviikolla. Ehkä pahin oli Paco de Lucia, mutta kaikki StSandersin julkaisut juutuubissa olivat kiinnostavia ja omalla tavallaan murhaavia. Löytyvät helposti koko läjä sitä lähettäjän nimeä StSandersia klikkaamalla.

IIIIDITH loppuu tähän.

* * *

Kaikenlaisia jaarituksia. Veli oli tällännyt joulutervehdyksensä yhteyteen sarjakuvastripin, olisikohan tuo Fingerporin tekijän Pertti Jarlan kädenjälkiä.

Toivottavasti en tulkitse liikaa, kun ajattelen sen sisältävän veikeän viittauksen myös uusiin tuuliin kotimaisessa tupakkapolitiikassamme. Fingerpori on muuten pitkästä aikaa sarjakuva, josta tuntuu intoilevan moni tuttu ihminen. Minuun se huumori iskee lujaa, jo aiemmissa Karl-Barks-Stadtin tarinoissa oli erinomaisia oivalluksia ja sanaleikkejä.