Laughing Len Cohen ja Money B

Iski erikoinen riivajainen naamakirjassa, kun kaveri lähetti viikko sitten haasteen Clash-visaan. Kokeilin ensi kertaa iLike Challengea silloin, eikä se häävisti mennyt, hyvä kun viiskyt pinnaa sadasta sai raavittua. Jos jollain muulla on jäänyt kokematta tuo riemu, niin visassa soi valitulta artistilta perätysten 10 kappaletta. Vaihtoehtoja on tarjolla aina neljä: mitä nopeammin saa valittua oikean, sitä enemmän saa pinnoja, kun maksimi on 10.

No, nolosta tuloksesta suivaantuneena katselin miltä muilta artisteilta on visoja valittavissa. Seuraavaksi taisin kokeilla John Lennonia, joka meni vähän paremmin, ehkä 81 pinnaa. Sitten alkoi ennätyssarjani, kun valkkasin aina "related"-linkattuja: CCR, Kinks ja Elvis Presley tuottivat kaikki 10 oikein ja 98 pistettä kustakin. Noin koviin pisteisiin en ole sen koommin päässyt, tuo tuotti myös parhaan oikeiden vastauksien pötkön: 294 pinnaa.

Hulluus on jatkunut pitkin viikkoa, koska olisi pitänyt tehdä töitä. Viime yönä oli jo niin epätoivoista, että ihmettelin peräkkäin kasaripopin kataluuksia: Human League, Duran Duran, Eurythmics, Frankie Goes To Hollywood ja mitähän niitä oli. Heikoimmin tähän mennessä ovat tunnistuneet sellaiset arvostamani suuruudet kuin Kate Bush, Eagles ja Ennio Morricone. Samoin vähemmän arvostamani Paul McCartney, sillä en ole hänen soolotuotannostaan juuri välittänyt. Eagles heitti jostain syystä pelkkää kohinaa monessa kappaleessa, en jaksanut sitten arvailla. Morriconessa taas en edes tunnistanut useimpia vaihtoehtoja, jätin leikin nopeasti kesken. Vähän samoin kävi Maccan kanssa. Kate Bushiin ei ole tekosyitä, tutuistakaan kappaleista en saanut kiinni.

Onhan siellä huomannut huvittavasti, että keskittyvät uudempiin julkaisuihin tai Amerikassa tunnettuihin hitteihin. ELO esimerkiksi keskittyi levyihin, joita en niin välitäkään tuntea: Time (1981), Discovery (1979) ja joku näyte taisi olla Out Of The Blueltakin (1977). Aikaisemmilla levyillä oli enemmän korvaani iskeneitä esityksiä. Pink Floydilta tuli lähinnä The Wallia, tuttuja kappaleita toki, mutta pirun paha keksiä nopeasti mikä nimi kullekin uikutukselle on paiskattu. Sitä tuplaa olen kuunnellut kokonaisuutena ja elokuvan äänimaailmana, en muista montaa stykeä nimeltä.

Parhaat tulokset tietoihin nähden ovat tulleet vanhempien hittimaakarien kohdalla, koska pariminuuttisissa iskusävelissä usein toistetaan kappaleen nimeä. Chuck Berry, Jerry Lee Lewis, Roy Orbison, Sam Cooke, Beach Boys, Buddy Holly ja Supremes esimerkiksi ovat tuottaneet melko vaivattomasti yli 70 pinnaa, vaikken näitä taida turhan usein kattavasti kuunnella.

Jou, äsken kävin vielä kartoittamassa, josko vielä löytäisi jonkun artistin, jolta edes voisi tuntea 10 kappaletta. Irtosihan sieltä ainakin Leonard Cohen, Lou Reed, Guns'n'Roses, Joe Cocker, Elton John, Morrissey, Devo ja Boney M. Niinpä nyt on musiikkineron (hah!) raja 5000 rikki. Noissa näyttöleikkeen tuloksissa (kuvassa) on vilunkia, sillä otin joitakin visoja uusiksi (I can do better) erilaisin perustein: Lou Reed meni alkuun penkin alle, Cohenin kohdalla ääni katosi välissä ja Joe Cockerissa painoin vahingossa yhden ohitse, joten se vaati revanssia.

Erittäin kiehtovaa postimerkkeilyä, vai häh? Ai niin, olisi siellä myös yleisempää päättymätöntä visailua tyrkyllä, kategorioina Multi-genre, R&B/Hip hop, Rock ja Country, mutta näistä ainakin nuo multi ja rock heittelivät liikaa tuoreita outoja nimiä, joiden parissa en jaksanut kauan rämpiä. Viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta on enemmän mennyt ohi kuin tarttunut korvaan, tältä vuosikymmeneltä varmaan vielä kovemmalla prosentilla.

Tarinan opetus voisi olla siinä, että kuuluu kaivaa esiin muutamia artisteja, jotka hyvältä kuulostivat, mutta eivät visassa pisteitä juuri tuottaneet: Jam, Kate Bush, Morrissey, Moody Blues, Cat Stevens ja mitähän kaikkia. Esimerkiksi Eurythmics ja Roxy Music taas eivät korvaa viehättäneet siinä määrin kuin oletin.

Helkutti, legendaarisella pahuuden mökillä olisi käynnissä tupaantuliaiset, mutta työkiireet ja kärpäslätkän virkaa toimittava lompsa määräävät, että pitää notkua kämpillä – mikä taas näköjään edelleen määrää keskittymään sijaistoimintoihin. Heh heh, taisin ohittaa tänään Kriisipuuron musiikkineron tuossa visassa, mutta ehkä se on tilapäistä.

Hahtuvaisia

Pukkasi kiirettä taas. Eipä siinä mitään, onpahan tullut valmistakin jopa yllättävillä suunnilla, koska oli pakko hoitaa asioita ja levänneenä jaksoi.

Rytmi kääntyi sellaiseksi, että eilen puoliltaöin kaipasi Conanin seuraksi yöpalaa. Otin pakasteesta piirakkataikinan sulamaan ja silppusin telkkarin ääressä sipulia, porkkanaa, tomaattia, valkosipulia… ja muutaman jalapenoyrttiöljyssä uineen oliivin. Näitä kuullostelin paistetun ja maustetun jauhelihan seuraksi, tuuppasin mössön pyöreälle uunissa käytetylle piirakkapohjalle ja päälle raastoin emmentaalia. Sitten paistoin uunissa vielä puolen tuntia, ja kyllä tiesi paikkansa.

Naamakirjassa ja blogeissa on tullut vastaan pari hauskaa asiaa. Tämä lahjakortin kuva on varmaan jo monille tuttu, onkohan tuo aito?


Alkuviikolla innostuin ukulelestä nähtyäni hallituskadulla hienon linkin Hyviin, pahoihin ja rumiin. Sitten kierrätin naamakavereille saman orkesterin esitystä Shaftista. Siihen tuli vähän kuin vastineeksi yksi huikaiseva musiikinpätkä, josta pian lisää, mutta ukulelen helmistä houkuttaa mainita vielä Wuthering Heights, koska olen arvostelukyvyttömässä tilassa joskus yrittänyt laulaa Pussi-Katen korkeaoktaanista esitystä pari oktaania liian alhaalta. Tuossa herra vetää aika paljon puhtaammin ja jatsahtavammin.

Vastineeseen palatakseni, kirjaston avulla osui kouraan Badfingerin kokoelmalta alkuperäinen esitys kappaleesta, jonka moni tuntee Nilssonin, Paita-Ressu Redfordin tai Mariah Careyn kovaa tai korkealta laulamana. Naamakaveri paljasti, että Bulgarian Idolsissa se tunnetaan nimellä Ken Lee.

Hjoo, ei mulla muuta, paitsi että muistin ihmeellistä olemusta jouduin kanssa miettimään viikolla. Kone juntturoitsi siihen malliin kesken tiukan rypistyksen, että sinkouduin hakemaan uuden DIMMin (128 > 512 MB) nostaakseni käytössä olevan muistin vihdoin edes gigaan. No, kaupoilla ei voi käydä naukkaamatta päälle piiskaryyppiä. Yöllä palailin pikku vihneessä kotiin epäonnisen biljardipelin jälkeen.

Aamulla availin varovaisesti ensin silmiäni, sitten tietokonetta. Ihme ja kumma, olin saanut muistipalikan tärskäytettyä kohdalleen ja mylly pyöri hienosti. Pääkopassa oli sellainen tunne, että olin ottanut sieltäkin varmemmaksi vakuudeksi muistikalikan kaupasta ostettua täydentämään. Se oli ehdottomasti sumeaa logiikkaa suosivaa mallia DIMM.