Hajaliemisyys

Pukkaa vuoristorataa syksyn vaihtelevia säitä peilaamaan. Kantapaari lyötiin kiinni syyskuun päätteeksi, mikä vaati pari levotonta viimeistä piipahdusta, jopa osanoton jäähyväiskisaan biljardissa. Siitä ei hyvää seurannut, nautimme päivän mittaan pari tuutinkia liikaa siihen nähden, että illalla olisi ollut huikea potpurri hyviä bändejä Tullilla hintaan 2 e.

Soittamassa olivat ainakin Kumma Heppu & Lopunajan Voidellut, Jing & the Jangsters ja Control. Mitkähän ne kolme muuta olivatkaan? Tapahtui sellainen erikoinen ilmiö, että roppa lakkasi tottelemasta, vaikka pää ja muisti toimivat vielä joten kuten. Helposti on käynyt vastaavilla annoksilla toisin päin, luulisin. Erityisesti tupakinpoltto osoittautui useita kertoja virheeksi, se vei holtin. Niinpä sain suosituksen olla tulematta enää sisään, kun kävin körssillä Tullin pääovella ja oikaisin selälleni. Ystävällisesti kaksi pokea nosti minut ylös. Kun kysyin, että saako myöhemmin palata, niin siihenkin sanoivat kohteliaimmin: "Kolmen promillen päästä kyllä." En kysynyt, saako olla plus tai miinus kolme promillea.

Joo, eipä se ihme ollut, sillä vanha hyvä kameli oli ollut yövieraana mukanaan iso carillo ja jallu, jotka toimittivat osin aamupalankin virkaa ennen lähtöä biljardikisaan. Raskas päivä oli takana. Sitä erikoisempaa oli todeta, että kolmelta yöllä oli Mixeissä taas ihan tolpillaan, eikä anniskelussa ollut mitään kakistelemista. Välissä esiintyi sellaista, että ylävartalo taipui väkisellä linkkuun, eli lähes 90 asteen kulmaan lantion kohdalta, vaikka jalat pysyivät usein aika hyvin alla vain pienin sivuaskelin ja nojailuin. Amatöörien hommia.

No, nyt on heitetty hyvästit Pool-Boolille. Se on tavallaan helpotus, ettei unohdu enää kantapöytään silloin kun olisi tähdellisempääkin tekemistä, mutta orvoksi piruksi ehdin jo tuntea itseni kuuluisalla yhdellä kaljalla käydessä, koska selkäytimessä oli että epäviihtyisästä kippolasta kuuluu siirtyä ennen pitkää olohuoneeseen. Minne ei enää pääse ilman murtovälineitä.

Tuo kokemus liittyi maanantaihin, jolloin sai lehtiurakan valmiiksi ja piti lähteä nostamaan malja edesmenneelle Veikko Huoviselle. Kai sen nyt voi todeta, että hän taisi ja taitaa olla suurin suosikkini suomalaisista kirjailijoista. Eritoten humoristina loistavissa littlejuttujen kokoelmissa, mutta tällä vuosituhannellakin olen nauttinut suuresti eri linjan kirjoista, kuten Viime talvi – arvokeskustelua (1998) ja Konsta Pylkkänen etsii kortteeria (2004).

Useimmin lukemani Huovis-kirja on Mikäpä tässä (1969, yllä kansi), joka alkaa Pienellä etyylialkoholisarjalla ja tarkemmin vieressä olevalla linjanvedolla Juopottelijan etiikka. Eräs tähtihetki on Kustantajan arkipäivää, missä tuntuu kuin Huovinen olisi saanut runsaan nipun puolikelpoisiksi toteamiaan ideoita sälytettyä fiktiivisten yritteliäiden nuorten sanataiteilijoiden vastuulle. Näin heitä muun muassa kuvataan: "Kyseiset ihmiset olivat sellaisia kaikkien kustantajien mieliharmeja, jotka eivät usko asiantuntijoiden kohteliaita lausuntoja, vaan kirjoittavat ja soittavat yhtä mittaa ja lähettävät käsikirjoituksiaan takaisin tehtyään niihin ilmeisesti ankaran sisäisen kamppailun jälkeen muutamia toisarvoisia korjauksia." Heitin teoksiaan ovat esimerkiksi "Hässivä Odette", "Kusisen maan rannat", "Aistillinen judokas" ja "Sonetteja hieholle".

Onneksi maanantaina oli taas Huurupiilon jamien aika, siellä sai elpyä ja nauttia rentojen rytmien kuljettaessa mukanaan. Erityissuosikkeja tällä kertaa olivat Jo' Buddyn johtaman mojovan yleismeiningin seassa Sami Sippolan fonijohdatus Tragic Samin laulamaan Fly Me to the Mooniin sekä Tommi Laineen jimmievaughanmaisen vähäeleinen ja ydinmehuihin osuva sooloilu telecasterilla.

Frühstück mit meine Tiffany

Eilen tuli taas yksi urakka aktiiviosuudeltani valmiiksi, reilut 200 000 merkkiä viikon sisään eli reilusti toista sataa liuskaa, plus sarjakuvalehden käännöksen viimeistelyt oheen. Otti aika lujille, hinku paariin oli voimallinen, kun viimeinen osuus lähti ladottavaksi.

Harmi vaan, että olin nukkunut huonosti ja syöminenkin unohtui eilen kokonaan sinne neljään saakka, jolloin paketin sai kasaan, kunnes sain muutaman suolapähkinän. Oli sitten lyhykäinen kierros kaupungissa: kantapaariin tuttuja morjestamaan, viereiseen "tupakkapaariin" eli Semaforiin parille terävälle, sitten terassivisaan, joka olosuhteiden murjoessa järjestettiin sisätiloissa. Kakkostilalle pääsimme, mutta olin jo niin voipunut, että jätin hopeapokaalin juomatta.

Hiisi vieköön, visan pitäjä on tiukka Beatles-fani ja pistää viimeiseksi kyssäksi (nro 20) aina moppitukkiin jotenkin liittyvän kysymyksen. Väärin meni taas. Hää kysyi minkä Beatles-singlen Johnny ja Ann Christine levyttivät 1964 nimellä Meidän yhteinen. Vastauksen voin kertoa, jos tarvihee, kommenteissa. Se hävettää, ettei vaihtoehtoja pitänyt olla monta tuon vuosiluvun pohjalta.

Nyt pitää päivystellä, jos käännöksistä ilmenee jotain erikoista tai jos kuvatekstejä sun muita pitää vielä virittää kotomaiselle kielelle. Niinpä kävin hakemassa aamupalaksi grillatun broilerin, sämpylöitä, paketin Koskenlaskijaa ja mäyräkoirallisen kohvia (kerta se oli halvinta). Hyvä hetki polkata.

Eilen imehtelimme kantapaarissa muun muassa paikallista futisseuraamme, jonka nimi Tampere United herättää edelleen yleistä närää, koska ei ole suomea. Sen vielä kestäisin, mutta millään ilveellä en totu kaameaan logoonsa. Mallia amatöörit asialla, kaikki mahdollinen tuhru viskattu mukaan, eivätkä väritkään hyvin soinnu. Markkeeraavatko tähdet sitten 11 pelaajaa, en tiedä, mutta pahalta ne näyttävät.

Voisin kannattaa seuraa muuten, mutta tällä logolla varustettuja kamoja en kanna kernaasti.

(Skannasin Tampere futaa -lehden kannesta, tausta ei tee oikeutta logolle, jos sille voi sellaista tehdä.)

Poikani kummisetä on taiteilija, jonka mielipide olisi kiinnostanut, mutta logoa ei ollut käsillä, joten hän vain luki minulle jyrkkiä kannanottoja Aamulehdestä, jonne niitä ilmeisesti satelee.

Iltasella huomasin, että hältä oli tullut sähköposti, joka käsitteli ihan eri asiaa. Siinä oli linkki tällaiseen suruviestiin Ylen kulttuuriuutissivuilta:
Ja perään kommentti: "Ei mulla sitten muuta... mutta että vielä viimesenä elinpäivänään, ja noinkin monta. R.I.P."
Koetin veistää takaisin jotain sellaista, että sympaattinen lukija asialla, pyrkii parhaansa mukaan ymmärtämään sisällön. Kyllähän se ajatus alkoi naurattaa, että sunnuntaina kuvaa 60 elokuvaa, kuolee ja palkitaan.

Taisi olla kova jamppa tuo Kovacs, vaikka en muista nimenomaisesti hänen työnsä jälkeä ihailleeni. Easy Rideristakin on muistikuva, että siinä värit olisivat jo alkusoittoa 70-luvun masentavan kalseille elokuville. Siinä onkin aihe, josta olisi kiinnostava lukea pohjustusta: miksi monet Hollywood-elokuvat ja englantilaisetkin olivat 70-luvulla niin tunkkaisen valjuja väreiltään? Ne olivat jotenkin deedeeärrää, kuten kyllä aikakausi muutenkin.

Jos rinnalle lyödään vaikka tv-sarja Bonanza, niin se vie selätysvoiton. Mustavalkoisena sitä piti tietenkin alkujaan katsella, sillä (vanhempieni) kotiin hommattiin väritelkka vasta noin 1991, mutta Bonanzan uusinnat järäyttivät väreillään, varsinkin sisäkuvat. Mitä mustavalkoisiin tulee, taisin eksyä huutelemaan Sediksen postilooraan eilen jotain aika uupuneena. Toivon ettei tullut häiriötä. Välillä on tiloja, ettei pysty nukkumaan, muttei tekemään juuri mitään järkevääkään.

Ai niin, otsikko tuli siitä, kun Simpsoneissa kävi ilmi, että jalokiviliike Tiffany tarjoilee nykyään aamiaista. Harhauduin vain sen pohjalta kokeilemaan leikkisaksaa.