Hajaliemisyys

Pukkaa vuoristorataa syksyn vaihtelevia säitä peilaamaan. Kantapaari lyötiin kiinni syyskuun päätteeksi, mikä vaati pari levotonta viimeistä piipahdusta, jopa osanoton jäähyväiskisaan biljardissa. Siitä ei hyvää seurannut, nautimme päivän mittaan pari tuutinkia liikaa siihen nähden, että illalla olisi ollut huikea potpurri hyviä bändejä Tullilla hintaan 2 e.

Soittamassa olivat ainakin Kumma Heppu & Lopunajan Voidellut, Jing & the Jangsters ja Control. Mitkähän ne kolme muuta olivatkaan? Tapahtui sellainen erikoinen ilmiö, että roppa lakkasi tottelemasta, vaikka pää ja muisti toimivat vielä joten kuten. Helposti on käynyt vastaavilla annoksilla toisin päin, luulisin. Erityisesti tupakinpoltto osoittautui useita kertoja virheeksi, se vei holtin. Niinpä sain suosituksen olla tulematta enää sisään, kun kävin körssillä Tullin pääovella ja oikaisin selälleni. Ystävällisesti kaksi pokea nosti minut ylös. Kun kysyin, että saako myöhemmin palata, niin siihenkin sanoivat kohteliaimmin: "Kolmen promillen päästä kyllä." En kysynyt, saako olla plus tai miinus kolme promillea.

Joo, eipä se ihme ollut, sillä vanha hyvä kameli oli ollut yövieraana mukanaan iso carillo ja jallu, jotka toimittivat osin aamupalankin virkaa ennen lähtöä biljardikisaan. Raskas päivä oli takana. Sitä erikoisempaa oli todeta, että kolmelta yöllä oli Mixeissä taas ihan tolpillaan, eikä anniskelussa ollut mitään kakistelemista. Välissä esiintyi sellaista, että ylävartalo taipui väkisellä linkkuun, eli lähes 90 asteen kulmaan lantion kohdalta, vaikka jalat pysyivät usein aika hyvin alla vain pienin sivuaskelin ja nojailuin. Amatöörien hommia.

No, nyt on heitetty hyvästit Pool-Boolille. Se on tavallaan helpotus, ettei unohdu enää kantapöytään silloin kun olisi tähdellisempääkin tekemistä, mutta orvoksi piruksi ehdin jo tuntea itseni kuuluisalla yhdellä kaljalla käydessä, koska selkäytimessä oli että epäviihtyisästä kippolasta kuuluu siirtyä ennen pitkää olohuoneeseen. Minne ei enää pääse ilman murtovälineitä.

Tuo kokemus liittyi maanantaihin, jolloin sai lehtiurakan valmiiksi ja piti lähteä nostamaan malja edesmenneelle Veikko Huoviselle. Kai sen nyt voi todeta, että hän taisi ja taitaa olla suurin suosikkini suomalaisista kirjailijoista. Eritoten humoristina loistavissa littlejuttujen kokoelmissa, mutta tällä vuosituhannellakin olen nauttinut suuresti eri linjan kirjoista, kuten Viime talvi – arvokeskustelua (1998) ja Konsta Pylkkänen etsii kortteeria (2004).

Useimmin lukemani Huovis-kirja on Mikäpä tässä (1969, yllä kansi), joka alkaa Pienellä etyylialkoholisarjalla ja tarkemmin vieressä olevalla linjanvedolla Juopottelijan etiikka. Eräs tähtihetki on Kustantajan arkipäivää, missä tuntuu kuin Huovinen olisi saanut runsaan nipun puolikelpoisiksi toteamiaan ideoita sälytettyä fiktiivisten yritteliäiden nuorten sanataiteilijoiden vastuulle. Näin heitä muun muassa kuvataan: "Kyseiset ihmiset olivat sellaisia kaikkien kustantajien mieliharmeja, jotka eivät usko asiantuntijoiden kohteliaita lausuntoja, vaan kirjoittavat ja soittavat yhtä mittaa ja lähettävät käsikirjoituksiaan takaisin tehtyään niihin ilmeisesti ankaran sisäisen kamppailun jälkeen muutamia toisarvoisia korjauksia." Heitin teoksiaan ovat esimerkiksi "Hässivä Odette", "Kusisen maan rannat", "Aistillinen judokas" ja "Sonetteja hieholle".

Onneksi maanantaina oli taas Huurupiilon jamien aika, siellä sai elpyä ja nauttia rentojen rytmien kuljettaessa mukanaan. Erityissuosikkeja tällä kertaa olivat Jo' Buddyn johtaman mojovan yleismeiningin seassa Sami Sippolan fonijohdatus Tragic Samin laulamaan Fly Me to the Mooniin sekä Tommi Laineen jimmievaughanmaisen vähäeleinen ja ydinmehuihin osuva sooloilu telecasterilla.

Herra Korhonen saa kaiman

Ilahduin tänään päivällä nähdessäni, että omakohtaisen eläytyvästi kirjoista polkkaava Kirsi Piha esitteli HS-blogissaan Veikko Huovisen Hamsteria. Huovinen on muissakin teoksissaan nautiskellut kokoamalla muhkeita listoja mielikuvitusta kiihottavista aineksista, esimerkiksi Alkon hinnasto oli varmaan taannoin suosittua selattavaa. Muistelen kuulleeni, että hän kertoi Aarresaaren ja kenties Tarzanin olleen elämyksiä, koska niissä luetellaan laivasta pelastettua varustusta, mikä rimmaisi hyvin Hamsterin kanssa.

Tämä taisi johdattaa minut mutkan kautta lukemaan pojalle iltasaduksi Hannu Mäkelän kirjaa Herra Huu saa naapurin, koska Kirsi Piha on useammassa yhteydessä kertonut Mäkelän tuotannosta ja omasta innostaan lukea niitä.

Pojan kummitäti, joka on myös pikkusiskoni, antoi joululahjaksi hällen ensimmäisen Herra Huun, jonka hiljaksiin saimme käsiteltyä loppuun. Seuraavat kaksi löytyivät valmiiksi valikoimistani, koska innostuin pyytämään ne aikoinaan joululahjoiksi, vaikka hitusen nolostellen aprikoin tusinan vanhana, olenko jo yli-ikäinen. En tainnut olla sikäli, että luen niitä edelleen mielelläni. Kolmas osa Herra Huu muuttaa on suurin suosikkini niistä, mutta tässä tuon toisen osan avaussivu:


Poika simahti ennen kuin Hra Huu ehti luulla maailmanlopun tulleen, mutta Amiraali Kaljamaha häntä nauratti, ja toisaalta matala, rauhallinen ääneni näyttää tyynnyttävän hänet tehokkaasti. Mäkelä on tavoittanut jotain erikoista naivistiseen vivahtavaa, mitä omintakeinen ja omatekoinen kuvituksensa osuvasti korostaa.

Vetäydyin uuvuttamaan itseäni uudella Kiekkolehdellä (20/07, 19.9.), mutta rupesi vahvasti naurattamaan loppupäästä löytynyt lukijakuvitus. Ei kai tamperelaiskirjailija Wexi Korhonen vain ole kampeamassa Mäkelän jalanjäljille ja aio ryhtyä kuvittamaan itse lastendekkareita?


Miltä tämäkin Kari Salo -sarjan lähtölaukaus näyttäisi vastaavalla kuvituksella höystettynä?

Ei maiskis, eiväthän nuo voi olla samasta kädestä, sillä toinen kirjoitetaan yksöis- ja toinen kaksoisveellä. Enkä tarkoita irvistellä kummallekaan taholle, sillä lasten piirustukset ilahduttavat ja olen pitänyt myös Korhosen dekkareista. Olemme liikkuneetkin samoissa baareissa lähemmäs 20 vuotta ja kohdanneet silloin tällöin, viime viikollakin ellei muisti petä. Niettä terveisiä vaan Wexille, jos tämä sattuu silmään.

Juukeli, huomasin Mäkelän Wiki-esittelystä, että noiden kolmen 1973-75 ilmestyneiden lisäksi on tullut Herra Huu matkoilla (1994) ja HH hoitaa puutarhaa (2000). Jos tätä tahtia etenemme, poika pääsee yhtä kypsään ikään kuin itse olin avauskolmikkoon perehtyessäni, ennen kuin ne on luettu läpi.
Tylyydessään aikuisemmasta proosasta Mäkelältä pitäisi lukea uusiksi Vetsikko (1988), joka järäytti tuoreeltaan.